Ville Raivio: Klassikko

Blogasin aiemmin suomalaisesta miestenvaatekirjasta Vapaa tyyli. Tekstissä tiivistin jokamiehen tyylikirjaston muodostuvan nähdäkseni kahdesta kirjasta: Bernhard Roetzelin Täydellinen herrasmies ja Alan Flusserin Dressing the Man (ei suomennettu).  Jätin silloin auki paikan kolmannelle kirjalle, josko jokin kotimainen kirja vielä olennaiseen joukkoon mahtuisi. Olin nimittäin kuullut, että Keikari.comin Ville Raivio valmistelee omaa magnum opustaan.

Nyt Raivion kirja on tullut, se on nimeltään ytimekkäästi Klassikko. Onko se niin hyvä kuin odotin?

On se hyvä.

Klassikko on 238 sivua kahden palstan tekstiä. Sen tarkoitus on perustua ajattomaan tyyliin ja karttaa muodin oikkuja.  Raivion kirjan pointtina on siis toisaalta pitäytyminen koetellusti toimivassa ja siinä, mikä siis todennäköisesti näyttää yhtä hyvältä sadan vuoden päästäkin. Klassikot ovat kohonneet muodin heilahtelujen yläpuolelle. (Muoti on niin kauhea rumuuden muoto, että se pitää vaihtaa kahdesti vuodessa, väitetään Oscar Wilden sanoneen.)

Toinen lähtökohta on olla opas jokamiehelle – siispä alaotsikko Jokaisen miehen tyylikirja. Eli räätälille ei käsketä saatika ostamaan kalleimpia valmistajia. Tämä on huojentavaa meille vähävaraisille.

DSCF2646

Klassikon ulkoasu on onnistunut, parhaimmillaan hyvinkin elegantti. Kirja sisältää sekä valokuvia että piirroskuvitusta. Kuvia olisi ehkä voinut olla enemmän, aina kai voisi. Etenkin istuvuuskuvat olisivat hyvin hyödyllisiä (niitä on esim. Flusserissa, piirustuksina). Olisi myös ollut kiinnostava esim. nähdä miltä vaikkapa se guernsey-neule näyttää, mutta toisaalta googlen kuvahaku.

DSCF2638Piirroskuvitusta esimerkkinä amerikkalaisen ja italialaisen tyylin tyypeistä.

Klassikko on erityisen tarkka ja ansiokas, mitä tulee eri vaatetusmateriaaleihin ja valmistustekniikoihin. Selviksi tehdään esim. erilaiset paitakankaat, takin ja kenkien rakenteet sekä ja hyvän ja huonon nahkan erot.

DSCF2639

Sisällysluetteloa. Sprezzaturakin mainittu

Pukeutumisen historialliset taustat tuodaan esille ja sitä kautta nykyaika liittyy menneisyyteen. Kuten olen aiemmin kirjoittanut, innostuin miestenvaatetuksen alasta tehdessäni taustatyötä Totuus naisista -romaaniin ja sen klassikkoon Tapani Koskikariin, ja olen kirjan kirjoittamisen jälkeenkin lueskellut alasta mielelläni lisää. Kirjassa oli minulle silti paljon uutta tietoa, esimerkiksi vaikkapa lounaspuvun, cocktail-kalvosimen, kontrastikaulusten historian ja monen klassisen päällystakin esittelyt. Ja tiesin kyllä Windsorin herttuan olleen aikansa rokkitähti, mutta hänen vaikutusvaltansa täysi laajuus selvisi vasta Klassikon myötä.

Duke of Windsor

Windsorin herttuan merkitystä miestenpukeutumiselle ei näköjään voi korostaa liikaa. Kuva: internet

Ongelmahan ei ole se, että vaatteisiin kiintyy: se on ratkaisu. Tarkoitus on kiintyä vaatteisiinsa. Niille syntyy tarina ja historia: tämä on hankittu sieltä ja sieltä, sinä ja sinä ajankohtana; olen käyttänyt sitä silloin ja siinä tilaisuudessa. Laadukkaiden vaatteiden ikä ja patina nimenomaan tuovat niille lisäarvoa, eivät ole poisheittoperuste.

Klassikkoa voi hyvin suositella jokamiehen vaatetuskirjastoon.

DSCF2647[1]

Kiitos niteestä Ville Raiviolle.

Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta

Vasemmisto on tarponut tyhmyyden suossa vuosikymmeniä, ja oikeisto ei koskaan ole ollut hedelmällinen maaperä älymystölle.

Tämä Erno Paasilinnan (1935 – 2000) lausahdus on ollut usein mielessäni, eikä ole vanhentunut. Erno oli viisas mies ja kaipaan häntä yhä. Hän oli myös vihainen mies, minkä elämäkerta Riita maailman kanssa tavoitti jo nimessään. Ei ehkä ole sattumaa, että moni parhaista kirjailijoistamme olivat/ovat vihaisia hekin: Paavo Haavikko ja Pentti Linkola kotimaisista esimerkeistä. Suosikkini Leonard Cohenin runokirjoista ja kaikistakin runokirjoista, Energy of Slaves, on mustan vihainen kokoelma runoja.

Viha on tehokas polttoaine kirjallisuudelle, huomio minkä monet ovat tehneet. Ongelma on vain sana ”viha” – sen täysin negatiivinen kaiku ei oikein tee oikeutta tälle merkitykselle vihasta luovuuden polttoaineena. Mikä olisi parempi? Aggressio? Tietynlainen vastamotivaatio, halu ”näyttää niille”? Ei sekään. Viha yhtä aikaa välittää jostakin ja samalla ei välitä mitä siitä ajatellaan. Jos ei välittäisi, se ei olisi enää vihaa, vaan pelkkää masennusta. Paavali kehottaa: ”Vihatkaa pahaa.” Sellainen viha ei ole pahaa vihaa. ”Tyhmyydelle minä olen vihainen kuin rakkikoira”, sanoo Nummisuutarien Esko. Ei paha sekään. Tarvitsisimme paremman sanan vihalle. Viha ei ole rakkauden vastakohta, välinpitämättömyys on, kirjoitin Totuus naisista -romaanissani.

”Rakkaus” taas on kaikille mitä hyvin sana, mutta sekin on vähän ongelmallinen. Me nimittäin käsitämme sen tarkoittamaan jonkinlaista ylivoimaista voimaa, joka laskeutuu meihin ja jolle emme voi mitään. Jos se ”loppuu”, ei voi mitään, pitää siirtyä eteenpäin odottelemaan, että uusi rakkaus tupsahtaa jostakin ja ottaa taas meidät valtaamme. Rakkauskäsityksemme on romanttinen. Rakkaus rakastettuun esimerkiksi, tai sitten jonkinlainen hahmoton universaali maailmaasyleilevä rakkaus, sellainen hippimäinen kiltteys. Että Make love not war. *

Se ei ole alkuperäinen länsimainen rakkauskäsityksemme. Sekä Kreikan antiikissa että kristillisessä perinteessä se suurin rakkaus oli agape. Tämä on se rakkaus, josta Paavalikin kirjoittaa 1. korinttilaiskirjeessä, tunnettehan sen häissä suositun kohdan: ”Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.” Ilmiselvästi tässä ei kuvata romanttista rakkautta.

Mutta Paavali tarkoittaakin agape-rakkautta. Agape on toisten puolesta uhrautuvaa rakkautta, henkistä ja hengellistä rakkautta, veljellistä rakkautta ja hyväntahtoisuutta sekä Jumalan ja ihmisen välistä rakkautta. Latinaksi se on caritas (sanakirja tarjoaa käännökseksi rakkaus, kiltteys sekä kalleus, kallis hinta), englanniksi charity – sana, joka suomennetaan nykyään hyväntekeväisyydeksi.

CRI_3

Aseiden keskellä agape – Punaisen Ristin vanha motto

Eros taas on kreikaksi se rakkaus, joka on ikään kuin itsekästä ja ainakin maallista: romanttinen ja eroottinen rakkaus etupäässä.** Tämähän on se hippien make love not war.

Make+love+not+war+this+is+actually+a+_6a517ed16e77a8920810246f0b94e73b

Aseiden keskellä eros

Kristillisen etiikan voi kiteyttää kuten Pär Lagerkvist Barabbas-romaanissa: Rakastakaa toisianne. Siis: tee hyvää lähimmäisille, niillekin, jotka eivät ole tehneet sinulle hyvää. Peliteoreettisesti se on sitä, että ei näe maailmaa nollasummapeleinä (ts. että yhden voitto olisi toiselta pois), vaan plussasummapelinä: win-win. Käytännössä se tarkoittaa iloitsemista toisten voittojen puolesta eikä miettimistä miksen minä voittanut. Pyritään siis tekemään pelkkiä plus-merkkisiä tarjouksia kaikille, niillekin, jotka tarjoavat miinusta. ”Älkää maksako kenellekään pahaa pahalla, vaan pyrkikää siihen, mikä on hyvää kaikkien silmissä” opastaa Paavali roomalaisia.

Käytännössä tämä on hirveän vaikeaa: vaatii nimittäin uskoa ajatella, että vaikka nyt annan omastani ja vieläpä anteliaisuudellani kerskumatta, hyvä kiertää minulle joskus takaisin. Tämä onkin vaatinut kirjaimellisesti uskoa, uskon, että korkeampi voima palkitsee jos eivät muut, ja korkeampi voima rankaisee, minä en.

Uskottomalle hyvän tekeminen on siis vielä vaikeampaa: jos ei näkyvissä ole vastapalvelusta ja jos ei ole olemassa korkeampaa palkitsijaa, on huomattavasti suurempi kiusaus jättää palvelus tarjoamatta. Tämän pitäisi olla aika itsestäänselvä johtopäätös, sanoivat ateistiset teoreetikot mitä tahansa.

Ja oli ateisti tai ei, on helppo ajatella, että todennäköisesti juuri tämä yhteistyön etiikka auttoi tekemään kristillisestä maanosasta niin menestyneen. Kristityt pystyivät ainutlaatuisen tehokkaasti rakentamaan yhteistyön verkostoja. Kirkon alkuaikoina he tekivät niin jopa kirjaimellisesti oman henkensä uhalla. Historioitsija Richard Landes on huomauttanut, täysin maallisesta näkökulmasta, että me käytännössä nautimme yhä heidän työnsä hedelmistä, olemme tulleet valmiiseen pöytään. Yhteiskuntamme ja kulttuurimme ovat jo rakennetut hyväntekeväisyydelle, charity, caritas, agape.

Mutta joka tapauksessa, emme ole huomanneet, että sanan rakkaus sisältö on vaihtunut. Huonompaan suuntaan minusta. Ainakin tämä muutos on jäänyt meiltä ihan huomaamatta. Sen seurauksena aikamme aikuinen ihminen ajattelee, että yksilön ensisijainen velvollisuus on pikemminkin ottaa kaikki irti omasta elämästään (eros) kuin lisätä toisten hyvinvointia (agape).

Tämä on taantumusta, ei edistystä. Jokainen elää itsensä ja halujensa puolesta. Jokainen rakastaa itseään ihan hirveästi, enemmän kuin koskaan, ja on itsestään varmaan ylpeämpi koskaan. Oikeuksia (eros), ei velvollisuuksia (agape). Se on taantumusta, harppaus ainakin kaksi tuhatta vuotta taaksepäin.

Tulevaisuus näyttää rautakaudelta.

Aika kauas Ernosta päädyin. Kääräistään tämä Cohenilla. Suosikkilevyni häneltä on Songs of Love and Hate. Loppuun siltä kappale, jossa love.

* Eräs 60-lukulaisten ideologeja, Theodor Adorno, päättää Authoritarian Personalitynsa väittämällä, että fasismin päälähde on pelko, mutta eros kuuluu demokratialle. Ehkä niinkin, mutta etupäässä eros kuuluu ääriliberalismille ja anarkismille ja hipeille; demokratiaan kuuluu agape.

**Tosin Sokrateelle Pidoissa tämäkin rakkaus voi ylevöityä laajentua käsittämään korkeampiakin rakkauden muotoja, kuten totuuden ja viisauden rakastamista (Diotiman tikkaat).

Vapaa tyyli – Miehen pukeutumissäännöt ja kuinka niitä rikotaan

Kaikki ajat lie ristiriitaisia, mutta tässä yksi omalle ajallemme leimallinen ristiriita: toisaalta on tunkua saattaa yhä enemmän asioita julkisen sääntelyn ja valvonnan alaiseksi; toisaalta elämän pitää olla mahdollisimman rentoa ja cool, ei saa spennata liikaa taikka nipottaa ja tuomita. Edellinen mahdollisesti johtuu valtio- ja liittovaltiokoneiston itsensäruokkimisprosessista, jälkimmäinen on jatkumoa kuusikymmentälukulaiselle yksilönvapauden ja pidäkkeettömän itseilmaisun pyhittämiselle. Miestenvaatekauppiaatkin muistavat aina mainita, kuinka rento tämä takki on ja kuinka kaikki ”sopii farkkujen kanssa”, tuon rentouden konkretisoituman.

Itseilmaisu on arvo, joka on nykyään monille maallisesti pyhä. Sana ’pyhä” tässä yhteydessä tarkoittaa, että se voittaa rationaalisen ajattelun: Jos näin on sinulle, koet suorastaan loukkaavana sen, että joku esittäisi sääntöjä sille, miten sinun tulisi pukeutua.

Miestenvaatetus tarjoaa hyvän esimerkin suhtautumisestamme sääntöihin. Klassinen pukeutumisetiketti vapautti miehen vapaudesta: hänen ei tarvinnut miettiä, miten joka päivä tulisi pukeutua. No pukuun, kuten joka päivä. Kaupungissa ja klo 18 jälkeen käytettiin mustia nahkakenkiä, maaseudulla ruskeita. Paita on valkoinen tai muuten vaalea, solmio tummempi ja niin edelleen.

Kuusikymmentälukulaista tällainen yksilönvapauden kanavoiminen tietysti ahdisti, joten pukeutumisetiketti rikottiin, solmiot saksittiin ja niin edelleen. Nyt jokainen oli vapaa pukeutumaan vaikka niin rumasti kuin halusi. Sanon ”rumasti” siksi, että se se klassinen tapa pukeutua oli olemassa ihan syystä: sillä miehestä sai yleensä parhaimman mahdollisen näköisen itsensä, joten neljässä tapauksesta viidestä sen hylkääminen teki hänen ulkoasustaan vähemmän edustavan. Sääntöjen ja tapojen oli tarkoitus auttaa. Ne olivat kavereita. Tyylitajua voi olla, mutta se ei ollut välttämätöntä onnistumiselle – kuten vapaassa pukeutumisessa. Mutta 60-luvun nuoret eivät ehtineet oppia tätä ennen kuin jo keksivät, että säännöt sortavat, ne olivat vihollisia.

Ei lähdetty siihen tylsään.

***

Miesten puku on katsos täydellisin vaatetus pukeutumisen historiassa. Se on valmiiksi hiottu kokonaisuus, jota muuttamalla voi vain pilata sen. Sen runkona on samasta kankaasta tehdyt housut ja takki. Kangas on villaa, koska villa laskeutuu kauniisti, pitää muotonsa, on talvella lämmin ja hengittää kesällä. Istuva puku tekee kantajastaan sopusuhtaisen, muokkaa tämän kehon suhteita kohti ideaalimittoja kuin renessanssitaiteilija sommitteli patsasta. Housut ja takki muodostavat katkeamattoman jatkumon, joka saa kantajansa näyttämään pitkältä ja sulavalta. Takin kaulus ja kainalosta olkapään kärkeen leikatut olkasaumat muodostavat kärjellään seisovan kolmion, joka mitätöi mahan ja korostaa hartioita. Solmio vetää katseen ylös kasvoihin. Kaulus toimii kasvojen kehyksenä kuten taideteoksella on kehys.
Vaihda paita tummaksi (kuten nykyään monet tekivät), ja vaalean ja tumman kontrastin synnyttämä kolmio katoaa ja sitä kautta koko puvun ajatus. Jätä pois solmio, ja kaulassa on aukko, repeämä, kaulus ei enää kehystä päätä – kaula näyttää makkarapötköltä, vanhemmiten täynnä uurteita, jänteitä ja kuoppia. Sörki kokonaisuutta pienelläkään tavalla ja kokonaisuus kärsii. Sama kuin tökkäisi kynällä mekaanisen kellon koneistoon ja olettaisi että se siitä paranisi.

Noin kuvasin entisen villakangasteollisuusjohtaja Tapani Koskikarin ajatuksia miestenvaatetuksesta ja yhteiskunnasta romaaniin Totuus naisista. Vaikka Koskikari on ajallisesti kuusikymmentälukulainen, henkisesti hän edustaa tässä kohdin sille vastakohtaa.

Kun tutkin romaania varten klassista vaatetusta, en ollut kiinnostuksessani yksin. Menswear, kuten sitä nykyään kutsutaan, on pienoinen buumi Internetissä. Tähän saumaan sattuu tuore kotimainen miestenvaatetusopas, Jani Niipolan Vapaa tyyli. Miehen pukeutumissäännöt ja kuinka niitä rikotaan. (Johnny Kniga 2014; kursivointi alkuperäinen)

Vapaa tyyli puhuttelee juuri kuusikymmenlukulaisen jatkumon yleisöä. Takakansi rauhoittelee vallankumouksellista itsensäilmaisijaa: ”Eikä tyylissä ole kyse pingottamisesta vaan harkitusta huolimattomuudesta ja ilottelusta… Vapaa tyyli kertoo maukkaasti pukeutumisen säännöistä ja siitä, miten niitä rikotaan. … Tästä alkaa tyylivallankumous!” (kursivointi omani)

Kaikki on siis rentoa ja itseilmaisevaa ja cool (tai sprezzatura, mikä käsite onkin kuin luotu tähän tarkoitukseen), vaikka joitain pukeutumissääntöjä pitääkin ensin opettaa. Käytännössä tämä suhtautuminen on ristiriidassa itsensä kanssa: on niin kiire painottaa rikkomista, ettei aloitteleva lukija varmaan ehdi oppia sitä, miksi ne säännöt ovat olemassa. Näin lukija todennäköisesti lähtee vapaasti sooloilemaan ja sooloilun seurauksena hän on yleensä ikävämpi silmälle kuin sooloilematta. Tyyliarvot kärsivät itseilmaisuarvojen alla, mikä on tietysti ok, mutta tyylioppaalle vähän ristiriitaista. Rentous edellä mennään. Seurauksena on mm. pukuja tennareiden kanssa, look, joka oli minusta hauska kahdeksantoistavuotiaana. Mutta nämä ovat tietysti makuasioita.

Tämän pitkällisen johdatuksen jälkeen totean, että on kirjalla ansionsakin. Formaalien tilaisuuksien pukukoodia ei kirjassa suositella rikkomaan (hautajaisissa ja toisen häissä ei kerätä huomiota, koska juhlat eivät ole sinun), hyviä kenkiä rakastetaan ja solmioita (niitä on pakko rakastaa, muuten niitä vihaisi). 7Camicie-paitoja onneksi kammotaan. Tehdään selvä ja välttämätön ero muodin (paha) ja tyylin (hyvä) välillä. Niipola painottaa, että vaatteiden tulee kestää pitkään ja ikä saa sympaattisesti näkyä. Yksi päällikkö* kuva Urho Kekkosestakin kirjassa on. Muuten kuvitusta on vähänlaisesti, GQ on ylin auktoriteetti ja ikävä kyllä kieli on välillä kuin samasta lehdestä huonosti suomennettua.

Kirjoitin aiemmin jokamiehen kirjastoon kuuluvan kaksi pukeutumisopasta: toinen on amerikkalaisen Alan Flusserin Dressing the Man (ei suomennettu) ja se toinen on saksalaisen Bernhard Roetzelin Herrasmies. Odotellessa sitä kotimaista miestenvaatetusopasta, joka kaksikon seuraan kiilaisi, ja jos kömpelö suomi ei haittaa, Vapaa tyyli käy johdatuksesta, joka saattaa herättää kiinnostuksen aiheeseen.


* ’päällikkö’, adjektiivi.
Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Edit: Se kotimainen miestenvaatetusopas, joka kolmanneksi joukkoon kiilasi, tuli keväällä 2015: Ville Raivion Klassikko.

Totuus miehistä -luentoraamit

Tässä merkinnät, joiden pohjalta pidin Totuus miehistä -luennon Eiran aikuislukion Mies muutoksessa -luentokurssilla. Tämä ei siis ole lukukelpoinen essee, vaikka se varsinkin alkupuolella sisältääkin kieliopillisia virkkeitä, vaan ainoastaan muistiinpanot, joiden pohjalta vapaasti puhuin.

En tiedä onko mitään järkeä julkaista tällaista puolinaista luettavaa, mutta luento sai hyvän vastaanoton ja jotkut harmittelivat, ettei sitä tallennettu, joten tässä on ainakin ranskalaisia viivoja. Toinen syy julkaista nämä muistiinpanot on se, että byronismista ei Suomessa puhuta juuri ollenkaan, ja minusta byronismi on keskeinen kuva ajallemme. Maassammehan pääsee etulinjan Byron-asiantuntijaksi pelkästään sillä, että on lukenut hänen elämäkertansa ja valitut runot.

George Gordon Byron

****

Totuus miehistä

Luento 13.11.13

Kun kirjoitin romaanin totuus naisista, moni lukija lähellänikin sanoi, että oikeastaan tämä on totuus miehistä. Osasin varautua tähän. Ei se minua haittaa, kunhan romaanini ei ole vain Totuus Konstigista…

Vastaukseni oli ja on tämä: ei voi kirjoittaa totuutta naisista kirjoittamatta samalla totuutta miehistä. Toinen sukupuolta ei voi ymmärtää ymmärtämättä omaa sukupuolta, koska miten muuten ymmärtää, mikä naisessa on naista ja mikä vain ihmistä? Mikä hänessä on yleistä molemmille ja mikä erityistä juuri tälle sukupuolelle? Molemmilla on nännit. Mutta vain toisista voi tulla maitoa.

-Amerikkalainen psykologi on kiteyttänyt näin: miehenä olemisen ensimmäinen sääntö on: ”älä ole nainen”.

Tämä on oikeastaan vain truismi, eli itsestäänselvyys. Jos olisit nainen, et olisi mies, joten kyseessä on välttämätön edellytys, eli filosofian kielellä conditio sine qua non.

Mutta kyllä se myös opettaa jotain uutta.

Sääntö ”Älä ole nainen” tarkoittaa siis myös sitä, että mies määrittelee itsensä suhteessa naiseen. Häntä ei ole olemassa ilman naisia, ilman naista. Ja sama toisinpäin.

Sen lisäksi tämä sääntö tarkoittaa vielä muutakin. Ei niin, että nainen olisi huonompi. Vaan että on huono asia, jos mies yrittää olla nainen. Silloin hän menettää oikeutuksensa olemassaoloon, koska naisena hän on kuitenkin naista huonompi, ja mihin häntä sitten tarvitaan? Jos hän on olemassa, hänen pitää olla sitä miehenä. Hänen on siis välttämätöntä yrittää olla mies.

Ensin: Mitä tarkoittaa olla mies, tässä länsimaisessa perinteessä ja länsimaisessa kirjallisuudessa?  Sitten nykytilanne.

MENNEISYYS : miehinen ihanne

Amerikkalainen professori Waller Newell on esittänyt koko klassisen kirjallisuuden mieskuvan kokonaisuudessaan. Tehtävä on tietysti lähes absurdin mittava, mutta yrityskin on hyvä. Newell tiivistää miehisen ideaalin seuraavaksi: seuraava pätee erityisesti miehiin, mutta kyllä ne pätee myös naisiin, sillä sen verran paljon yhteistä meissä on. Puhun silti tässä miehistä.

On olemassa kahtalaisia hyveitä. Toiset ovat toiminnan hyveitä ja toiset älyn hyveitä.

”Contemplative virtues”

Miehen suurin ideali on osata yhdistää nämä. Hallita molempia. Ei jäädä ainoastaan toiminnan mieheksi tai ainoastaan älyköksi.

-Rooman valtakunnan myöhäinen keisari Marcus Aurelius. Filosofi ja suuri stoalainen ajattelija ja sen lisäksi hallitsi koko mittavaa imperiumia sen laajimmillaan.

-Se esiintyy kristillisessä perinteessä. Apostoli Paavali, joka käytännössä perusti kristinuskon toiminnallaan Jeesuksen jälkeen, oli toiminnan mies, poliitikko, liikkeenjohtaja.

– Se esiintyy myös ainakin joissain muissakin kulttuureissa kuin länsimaisissa. Japanilaiset samurait, joiden bunburyodo-etiikka tarkoittaa miekan ja kynän tietä.

– Samaa esiintyy keskiaikaisessa ritarietiikassa, jossa ritarin piti olla paitsi soturi, myös sulava hovimies.

– Renessanssissa tämän ideaalin suurimpia kuvaajia oli Baldessar Castiglione, jonka renessanssimiehen ideaali Hovimies 1528 on parhaimpia miehisen ideaalin kuvaajia.

Castiglionen renessanssimies on monialamestari, joka taitaa paitsi sotimisen ja ratsastuksen myös tanssin, musiikin, runouden ja hurmaavan käytöksen.

Castiglione kertoo kuvaavan kaskun miehestä, jota nainen pyytää tanssimaan. Mies kieltäytyy tanssiinkutsusta, koska hänen ammattinsa on taisteleminen, ei tanssiminen. Nainen näpäyttää, että eikö miehen olisi sitten paras mennä haarniskoineen kaappiin odottamaan seuraavaa sotaa.

Villimies ei riitä, taistelija ei riitä, vaikka olisi kuinka hyvä siinä. Hän on puolikas mies.

Castiglionen Hovimies oli myyntihitti, ja käännettiin monelle kielelle. On sanottu, että sen vaikutus etenkin brittiläisen gentlemanin käsitteen muodostumisessa oli merkittävä. Brittiläinen gentleman tai herrasmieshän .

Kun Titanic uppoaa, herrasmiehen tulee auttaa naiset ja lapset pelastusveneisiin ensin. Jalointa mitä voi tehdä, on uhrautua omien puolesta, kaatua sen puolesta. Niinpä vielä ensimmäiseen maailmansotaan herrasmiehillä oli kunnia-asia osallistua tai lähettää poikansa sotaan. Me emme enää tavoita ollenkaan tällaista kunniakäsitystä, ja harvoin liitämme sotaan kunniakkuuden. Mutta kuten samurai oli valmis heti uhrautumaan johtajansa puolesta, kunniallinen herrasmies oli valmis uhrautumaan omiensa puolesta.

Populaarikulttuurissa tätä perinnettä pitää omalla tavallaan elossa Ian Flemingin hahmo salainen agentti James Bond. Miehet haluavat olla hän ja naiset haluavat hänet. Paitsi että Bond on tarpeen vaatiessa fyysisesti suvereeni soturi, hän on myös sofistikoitunut herrasmies, joka hallitsee etiketin ja tietää miten mihinkin tilanteeseen sopii pukeutua ja mitä viiniä juoda.

Mutta on huomautettava, että Bond on silti trillerisankari ja elokuvissa toimintasankari. Tämä väistämättä ohjaa hänet tiettyyn suuntaan. nykyään Daniel Craig-elokuvissa hänet kuvataankin melko omatunnottomana tappajana.

Mutta tämä kuvaa paremmin omaa aikaamme ja omaa viihdekulttuuriamme kuin mitään kestävämpää miesideaalia.

Missä määrin tämä kunniakas itseuhraus on sitten totta? Kuinka mahdollista on olla Castiglionen Hovimies? Hyvin, hyvin vaikeaa tietysti. Mutta tässäpä tärkeä opetus: niin kauan kuin on olemassa edes tällainen ideaali, niin kauan joku mies aina toimii sen mukaan. Vaikka he olisivatkin vähemmistössä, vaikka harva siihen yltäisi. Mutta jos ideaalia ei ole, silloinhan kukaan ei voi edes pyrkiä siihen.

Kuten Castiglione omasta renessanssi-ihanteestaan kuvasi, vaikka napakymppiin olisi mahdoton osua, siihen tähtääminen sentään saa nuolen lentämään varmemmin jonnekin seiskan tai kasin tienoille.

*

Älyn hyveet on hallussa ja arvossa.

Joten kirjallisuudessa korostuu luonnostaan ne älyn hyveet.

Mutta entäpä ne toiset hyveet?

Minkälaisia ovat miehiset toiminnan hyveet? Jotka ovat erityisesti miehille? Entä miehen yöpuoli, miehen villi puoli, sotamiehen puoli?

Se tuntuu unohtuvan, koska ne ovat vähän pelottavia.

– Kirjallisuuden rakentavanlaatuinen ongelma on, että se on riippuvaista kirjoittajistaan. Ja kirjoittajiksi valikoitui tietynlaisia ihmisiä. Luovia, tarkkoja, introverttejä, usein vähän eksentrisiä ja sosiaalisesti kömpelöitä, ihmisiä jotka on hirveän kiinnostunut sanoista. Näin ollen kirjojen tarjoama maailma on näiden tekemää. Hyvä kirjailija ymmärtää tämän ja pystyy nousemaan sen yli, mutta voi väittää että on olemassa tietynlainen bias.

(Käytännössä ei kovin miehekkäitä.)

Esimerkiksi romanttisissa komedioissa miessankarit on aina hirveän nokkelia sanailemaan. Koska kirjoittajien keino tehdä vaikutus maailmaan on sanoilla, ne kirjoittaa myös hahmoja, jotka tekee vaikutuksen naiseen sanoillaan.

Silti kun katsoo suurimpia naistenhurmaajia, harva heistä on erityisen nokkela sanailija. Suurin osa on joko komeita ja tai huokuu maskuliinista karismaa, joka on välillä melkein jopa sitä tehokkaampaa mitä vähemmän mies avaa suutaan.

Nykyään yhä useampi kirjailija on hirveän sivistynyt lukutoukka, eikä meillä ole kulttuuripiireissä ihanteena [toiminnan miehen]hyveet, varsinkaan ne pelottavimmat sotamiehen piirteet.

Kun sain kutsun luennoida täällä aiheesta mies kirjallisuuden näkökulmasta, ensimmäinen kirja joka tuli mieleeni josta tiesin puhuvani oli amerikkalaisen nykykirjailijan Chuch Palahniukin vuonna 1996 ilmestynyt romaani Fight Club.

kertomus merkityksetöntä toimistovirkaa kolmikymppisestä miehestä, joka vähän repäisee ja perustaa tappeluklubin, jossa miehet tappelee…

tehtiin ykköslistan Hollywood-elokuva, pääosissa mm. Brad Pitt. Ehkä tämän kaupallisen menestyksen takia kirjaa sitten ”rangaistaan” sillä tavalla ettei sitä pidetä niin merkittävänä teoksena kuin se minun mielestäni on.

On suorastaan riskaabelia ottaa FC edes puheeksi… Fc kun sisältää machoilua, ja machoilu ja vakavasti otettava taide eivät sovi meillä yhteen. Meillä ei ole [tämä kahtalainen ihanne]. Päinvastoin. Miehen on oltava mahdollisimman jalostettu ja neutralisoitu ja hänen on mahdollisimman vahvasti sanouduttava irti kaikesta tällaisesta, koska muuten hän on ikävän alkukantainen, eikä kutsuta sitä enää. Joten koko sotamiehen puoli unohdetaan.

Puhun silti Fight Clubista, koska kaikesta suosiosta ja hollywood-elokuvasta huolimatta, se pystyi muistuttamaan minua ja lukemattomia muita miehiä siitä puolesta miestä, joka meillä on nykyään unohtunut, paitsiossa, epäsuosiossa.

Fight club esitti tietynlaisen puolen miehestä, jota ei nähnyt missään. Taistelijan. Miehen joka nauttii taistelusta. Konttorirotiksi itsensä tuntevat, Ikea-huonekaluja kotiinsa hamstraavat miehet eivät tunne enää mitään elämässään, ennen kuin keksivät alkaa tapella toisiaan vastaan. Joten joka lauantai he kerääntyvät läheisen baarin kellariin – tappelemaan. Ei se ole kovin kehittävää! Olen samaa mieltä. Mutta kokemus avaa heille elämän silti ihan eri tasolla, elämä näyttää ja tuntuu erilaiselta

”Tappeluklubi-illan jälkeen kaikki muu elämä tuntui olevan hiljaisempaa, kuin sen volyymi olisi laskettu. Mikään ei pysty sinuun, mikään ei ärsytä.”

Kaikki näytti helpommalta kun olit ollut tappelussa.

Kirjassa oli erityisesti yksi lause, joka tarjosi sellaisen ahaa-elämyksen, jonka taide parhaimmillaan antaa. Lause kuuluu näin:

”Me olemme naisten kasvattama sukupolvi.”

Kotona isät ei ota meitä mukaan pellolle ja metsään, vaan äidit kasvattaa meidät. Päiväkodeissa ja kouluissa meitä hoitaa ja opettaa naiset. Yliopistossa minä olen opiskellut humanistisia aloja, joilla myös opiskelutoverit oli etupäässä naisia. Oma isäni oli aina töissä ja sitten hän kuoli kun olin 24-vuotias.

Heräsin miettimään missä määrin minun elämässäni oli koskaan edes ollut miehiä. Tuntui että olen elänyt koko elämäni naisten joukossa. En käynyt armeijaa, vaan sivarin, ja ministeriössä jossa olin töissä lähimmät työtoverini olivat naisia. Harrastin urheilussa yksilölajeja, joten en kuulunut mihinkään poikajoukkueseen. Totta puhuen se meni niin pitkälle, että minulle oli paljon luontevampaa ja helpompaa olla naisten seurassa tai sekaseurassa kuin miesten kesken.

Fight club ei olekaan kuva sellaisesta sivistyneestä miehestä, jota haluamme opettajina ja kasvattajina ja yhteiskunnallisina keskustelijoina rohkaista. Se kuvaa sellaista puolta miehestä, joka on silti totta, mutta joka on unohtunut.

Se on osa totuutta miehistä. Osa vain, mutta välttämätön ja ennen kaikkea unohdettu.

Aiemmin puhuin renessanssimiehen ja herrasmiehen ihanteista. Vaikka se olisi myytti, ne on silti realistinen. Sen sijaan ei ole realistista jättää miehestä pois se tämä villimies,  jonka Fight Club toi päivänvaloon. Ja teeskennellä ettei sitä ole olemassakaan. Jos teeskennellään ettei sitä ole olemassakaan, se energia ja voima on siellä yhä ja purkautui sieltä hallitsemattomasti.

Jos se kielletään, energiaa ja voimaa ei voida valjastaa hyvään ja rakentavaan.

*

MITEN MIESTÄ KUVATAAN NYKYÄÄN KAUNOKIRJALLISUUDESSA?

Mies on ainoa ihminen, joka on nykyään yksilö. Kaikki muut edustaa ryhmäänsä. Kaikki muut kuuluu vähemmistöön, jostain syystä naisetkin lasketaan vähemmistöön, vaikka heitä taitaa lukumääräisesti olla pieni enemmistö.

Kun kirjoittaa mieshahmoa, harva tutkii tarkkaan romaanin mieskuvaa. Naiskuva kiinnostaa tavattomasti. Vähemmistöjen kuvausta syynätään suurennuslasilla: ei kai tässä ole havaittavissa jotain negatiivista, koska jos on jotain negatiivista, silloinhan koko kirja vastustaa ei vain tätä edustajaa, vaan koko vähemmistöä.

Tämä on erityisen tarkkaa jos kirjoittaja ei itse kuulu mihinkään vähemmistöön, eli on valkoinen heteroseksuaalinen mies. Ja koska vähemmistöt ovat enemmistön uhreja ja uhreja ei saa pilkata, pilkattavaksi jää ainoastaan – mies. Käytän seuraavassa tästä VHM:stä tästä enemmistöstä yksinkertaisuuden vuoksi vain sanaa mies ja vähemmistönä käytän naista.

Seurauksena kaikki mainokset ja televisiosarjat ovat hyvin rajoittuneita. Hömelön on oltava mies. Hän sählää, ja nainen tai joku muu vähemmistö korjaa tai katselee sivusta huvittuneena.

Taiteessa kuten kirjallisuudessa ei voi olla näin yksioikoinen kuin mainoksessa.

Mutta ei silti nostata kulmakarvoja, jos kuvaa miehet hirviöinä, jotka haluavat vain alistaa ja häpäistä naisia. Itse asiassa sillä pääsee ennenkuulumattomaan suosioon.

Klassinen kirjallisuus esittää että prostituution ongelma on se, että miehet pitävät prostituoiduista ihan liikaa ja se ajaa heidät ja heidän sukunsa ongelmiin, kuten Emile Zolan 1800-luvun lopun romaanissa Nana. Nykyään prostituution ongelmana esitetään että miehet haluavat luonnostaan alistaa prostituoituja ja se ikään kuin tekee heidät tyytyväiseksi, ja ainoa ongelma on vain se, että naiset kärsivät, kuten Sofi Oksasen Puhdistuksessa.

Mitä mieskirjailijalle jää?

Mieskirjailijan on helpoin löytää suosiota, jos hän kuvaa miehiä vähän eksyneinä ja hömelöinä ja näin ollen vaarattomana. Huumori auttaa tässä, ja tässä ehkä syy kotimaisessa kirjallisuudessakin nosteessa olevaan huumoriin. Mieskirjailijoista esim Miika Nousiainen, Mikko Rimminen ja Petri Tamminen esimerkkeinä, vanhemmasta polvesta vaikka Jari Tervo ja Kari Hotakainen. Jos mieskuvan verhoaa huumoriin, se ei loukkaa ketään. Jos mies on hassu, se on harmiton. Sama pätee kirjailijaan. Olemalla hassu mies saa anteeksi sukupuolensa.
* Amerikkalaisen kirjallisuuden vanha polvi Norman Mailer, Philip Roth, John Updike

Vapaa indivividualismi joka näyttäytyy lähinnä seksuaalisen vapauden ylistyksenä. epilleri. 60- 70-luvut.

Mutta sittemmin se huomattiin että se on vain itsekeskeisyyttä ja peniskeskeisyyttä.

Franzen, Eugenides et al. ”Heidänkin romaaneissaan toki tapaa seksiä ajattelevia mieshahmoja, jotka tekevät naisista himojensa ja halujensa objekteja, mutta he esittävät tällaiset mieshahmot kaikkea muuta kuin sankarillisessa valossa, muuttavat heidät vaarattomiksi satiirin ja ironian keinoin. Kun naisten perään kuolaavasta seksimaanikosta tehdään omasta naurettavuudestaan tietoinen itseironikko, hän näyttäytyy siedettävänä naislukijoiden silmissä. ”

Jotain näistä amerikkalaisenkin nykykirjallisuuden miehistä puuttuu. Ehkä kehitys on ollut hyvääkin, mutta silti tuntuu että jotain on samalla menetetty. Se eläin on kielletty. Vaaran tuntu kirjallisuudesta. Plätkyys, sisäsiisteys, turvallisuus joka ei oikeastaan ole turvallista. Koska turvan tunne vaatii sen, että on vahvemmissa käsissä, ja tässä ne vahvat kädet puuttuvat kokonaan.

* Tässä on vakava vaara menettää miehet pois lukevasta yleisöstä. Jos syntyy sukupolvi, joka on vain naiskirjallisuuden kasvattama, se oppii yhdistämään kirjallisuuden tietynlaiseen vallitsevaan käsitykseen naisista moraalisesti miehiä parempana ja viisaampina. Se on tarpeeksi monta kertaa polttanut näppinsä kirjaan, ja ehdollistunut välttämään niitä. Joten korkea kaunokirjallisuus jää siltä väliin, koska se on niin usein sille vierasta ellei suorastaan vihamielistä. Miehet tyytyvät dekkareihin ja trillereihin ja ennen kaikkea sotahistoriaan, jossa sentään vielä on vielä jotain miestä tyydyttäviä esikuvia.

Vielä, mutta tätäkin mielellään nakerretaan. Mannerheimia viimeksi Lauri Törniä. En usko että kukaan mies pitää näitä erehtymättömänä, Törniä nyt ainakaan, mutta silti heissä on joitain esikuvallisia piirteitä, joita mies haluaa kanavoida itselleen tai edes : rohkeus, johtajuus, pelon voittaminen eli urheus, se ettei lamaannuta kun meno käy kovaksi. Toiminnan miehiä.

*

MIEHEN ROOLI.

Meillä on nykyään hirveästi puhetta sukupuolirooleista. Tämä ei klassiselle ihmiskuvalle (klassikot, kristillinen ja antiikin perinne) ole oikeastaan mikään kysymys. Miehet ovat miehiä ja naiset naisia.

Mutta nykyään puhutaan sukupuolirooleista. Sana ”rooli” johtaa lähtökohtaisesti siihen, että ikään kuin vain näyttelemme sukupuoltamme, vedämme roolia. Lähtökohta on, että kyseessä on vain teatteria, ei mitään immanenttia, tai essentiaalista, ei siis mitään pysyvää ja perustavanlaatuista.

Hyvä on, on se kiinnostava ajatusleikki.

Mutta kun nykyään sukupuolirooleista puhutaan yksipuolisesti. Lähtökohta on yleensä, että rooli on jotenkin pakotettu meihin ja me emme koskaan tunnu sopivan siihen. Olemme ikään kuin opettajan määräämiä rooliimme: ”sinusta tulee Punahilkka, sinä olet isoäiti, sinä susi, sinä puunhakkaaja, onko selvä, hyvä: esitys on huomenna.” Ja ikään kuin emme koskaan sopisi rooliimme. Minä olisin halunnut olla puunhakkaaja tai oikeastaan olisin halunnut olla Tuhkimo tai Pikku Myy tai Gandalf.

Tässä on toinen perustavanlaatuinen ongelma kirjallisuudessa, sellainen, joka vääristää kirjallisuuden kuvaa maailmasta nyt ja aina. Kirjailijat ovat poikkeavia ihmisiä.

Kirjailijan alalle pyrkivän tärkein ominaisuus on yksinäisyydensietokyky. Jos sitä on, hän kyllä kehittyy vaikkei esim. kielellistä lahjakkutta olisi alunperin soppakauhalla annosteltu. Jos hän ei siedä yksinäisyyttä päivästä ja vuodesta toiseen, ei auta vaikka olisi kuinka lahjakas, hän ei vietä tarpeeksi aikaa yksin kirjoituskoneen ääressä kehittyäkseen taitavaksi kirjailijaksi. Hän käyttää sitten kertojanlahjojaan viihdyttämällä kavereita tuopin äärellä tai luokan edessä, ja kielellisiä lahjojaan kirjoittelemalla hienoja sähköposteja kavereille.

Ja minkälainen on ihminen, joka viihtyy yksin? No, hän on poikkeava. Usein ja keskimäärin, ei aina, mutta keskimäärin hän on vähän enemmän sellainen ihminen, joka ei viihdy seurassa koska ei tunne sopivansa sinne, ei tykkää puhua mielipiteistään, iloistaan ja suruistaan, vaan menee mieluummin kotiin kirjoittamaan niistä. Koska siinä hän on parempi kuin puhumisessa. Joten sitä hän harjoittaa yhä enemmän, ja näin kuilu hänen puhetaitojensa ja hänen kirjoitustaitojensa välillä kasvaa entisestään. Hän valitsee yksinäisen tien. Kaksi polkua haarautui metsässä, ja minä otin sen vähemmän kuljetun, runoili Robert Frost.

Kirjailija ei sovi joukkoon. Kirjailija on sopimaton.

Joten tästä seuraa helposti se, että hän myös kuvaa ihmisiä, jotka eivät sovi joukkoon. Joten kirjallisuudessa on todellista useammin hahmoja, jotka eivät sovi rooleihinsa, mukaan lukien sukupuoliroolit.

Kirjailija joka tiedostaa tämän biasin, voi melko hyvin kiertää sitä. Mutta yleisesti ottaen tilanne on sama kuin romanttisten komedioiden hahmoissa edellä: hahmot ovat sekoitus tavallisia ihmisiä ja kirjailijaa itseään kaikkine sopeutumattomuuksineen.

Silti vanha kirjallisuus tuntuu tulvivan variaatioita sukupuolirooleissa . Tämä nykypuhe miesten sukupuolirooleista olettaa aina, että 1) rooli on ahdas ja yksipuolinen eikä siihen mahdu. Prokrusteen vuode, johon kukaan ei mahdu. Ja 2) että miehet eivät haluakaan mahtua siihen.

Lukevatko näin väittävät ihmiset kirjallisuutta ollenkaan?

Länsimaisen kirjallisuuden alku on Homeroksen eepos Ilias. Ilias kertoo sodasta ja sen päähenkilöt ovat siis sotilaita. He eivät siis anna kovin monipuolista kuvaa miehestä. Mutta silti suuret sankarit ja tappajat kautta eepoksen itkevät vuolaasti surujaan. Kukaan ei tule väittämään heille, että hei äijähän spiidaa kuin muijat kamoon, toi ei sovi sun sukupuolirooliin. Tappokone Akilles esimerkiksi romahtaa täysin kun kuulee rakkaan ystävänsä kuolemasta ja vollottaa niin että se kuullaan meren pohjaan asti.

Mutta ehkä suomalaisen miehen sukupuolirooli on erilainen?

Kotimaisen romaanikirjallisuutemme alku on Aleksis Kiven Seitsemän veljestä on kuvaus tietynlaisista miehistä, sivistymättömistä metsäläisistä agraari-Suomessa. Mutta jokainen heistä on erilainen. Ei ole mitään muottia, jossa kaikki muka koettavat napista.

Jokainen on toiset ovat fiksumpia, toiset tyhmempiä, toiset vahvempia, toiset nokkelampia sanailemaan, toiset seurallisia, toiset viihtyvät yksin, toiset miettivät mistä saada nainen, toiset miettivät universumin saloja. On ne harteikkaat miehet, joista toiset äreämpiä ja toiset sydämellisempiä kuin toiset. Mutta on myös Järkevä Aapo; Saarnamies Simeoni; taiteilijaluonne, metsässä yksin häärivä Lauri; ja äkkiväärä nokkelikko ja tuleva älykkö Eero.

Tai ehkä paras esimerkki: Väinö Linnan Tuntematon sotilas. Se kuvaa jälleen sotilaita keskellä sotaa, joten heidän roolinsa on pakostakin rajoitettu: pitää käyttäytyä ei ainoastaan miehiksi, vaan myös sotamiehiksi. Mutta tähänkin rajoitettuun ja vääristyneeseen otantaan, kuinka monta erilaista miestä siihen mahtuu?

Hyvä on, meillä on Lehto, tappokone… Mutta hänkin kuolee, ikään kuin kirjan sanoma…

Meillä on vaitelias Koskela . varsinainen suomalaisen miehen ikoni, vaitelias ja työnsä protestanttisen tarkasti suorittava … joka vasta humalassa äityy

aina valoisa ja positiivinen Hietanen, alati hihittelevä Vanhala, jurnuttava kommunisti Lahtinen, joka on silti rohkea taistelija, eksentrinen ikiliikkujaa keksivä Honkajoki

Entä toinen väite, joka tuntuu olevan sisäänrakennettuna nykypuheeseen miesten sukupuoliroolista: että miehet eivät haluakaan mahtua siihen rooliin.

Varmasti monelle näin on, varsinkin jos kuvittelemme harhaisesti, että rooli on jotenkin kapea ja yksinomaan äijäilevä. Mutta väitän, että vähintään yhtä lailla miehille aiheuttaa kärsimystä, että he eivät saa mahtua miehen rooliin. He eivät pysty täyttämään miehen roolia, vaikka he tuntisivat siihen vetoa ja kaipaisivat sitä.

Esimerkki tästä on Kari Hotakaisen JUOKSUHAUDANTIE.

Juoksuhaudantien miespäähenkilö Matti Virtanen kuvailee itseään nimellä kotirintamamies.

”Kuuluin siihen ryhmää, joka ensimmäisenä maassamme otti päätehtäväkseen kotirintaman ja naisten vapauttamisen…. ” Kotirintamamies hoitaa kotityöt ja ymmärtää naista. Matti Virtanen pesi pyykkiä, laittoi ruokaa, siivosi. ”kuuntelin tuntikausia hänen työhuoliaan, tunne-elämän ailahduksia ja toiveita hellyyden monipuolisemmista osoituksista. ”Kuuntelin, ymmärsin, silitin, esileikin ja tunnelmoin yhdynnän jälkeen. mihinkään näistä toimista en ollut saanut koulutusta enkä mallia.” ”Opettelin seksin salat kuin Jukolan veljekset aakkoset, tahkoamalla, puhuhun päätäni lyömällä.

”Kiltteydestä … tuli taakka.” [vaimo] Helena [sama nainen, josta Troijassa tapeltiin muuten] vihjaisi tästä ja ehdotti miesten keskustelupiirejä”.

”Hän sanoi… että minä olen nössö kokkaaja, kunnianhimoton luovuttaja, joka vaan kykkii kotona ja hauduttaa pahaa mieltään kuin uunipuuroa, menisit johonkin siitä haisemasta…” Tässä vaiheessa Matti Virtanen löi vaimoaan, ja siitä koko kirjan soppa alkaa.

* MIES SUHTEESSA NAISIIN.

 Sukupuolten välinen konflikti on kirjallisuuden ydinainesta…

 Platonin Pidot.

* Sokrates Diotiman tikkaat.

 Kuinka mies nousee ylöspäin tikkaita.

Lähtö: siitä että pitää jotain naista kauniina ja tuntee tätä kohtaan himoa.

Sitten ymmärtää naiskauneutta yleisesti ottaen. Sitten ymmärtää soveltaa kauneutta siihen, että erilaiset insituutiot ja järjestelmät ovat kauniita. Sitten ymmärtää arvostaa oppimista ja järjestelmässä etenemistä.

Hän oppii ymmärtämään kauneuden ideaa ja sitä miten se näyttäytyy kaikissa inhimillissä muodoissa, ei vain naisen himottavuutena.

Hän nousee yksinkertaisen eläimellisen ”kuuma kissa” –havainnon yläpuolelle ja jalostaa itsensä ymmärtämään kauneutta kaikessa.

Tämän yhteiskunnallinen sovellus on seuraava:

Otetaan karkea holtiton nuori mies, täynnä himoa ja paloa . Ssaadakseen naisen hänen on välttämättä opittava hillitsemään itsensä: ”cool it, bro, take it easy”. Pysyttävä coolina. Mietittävä vähän mitä sanoo ja mihin kätensä laittaa. Kaikkein mieluiten todistettava osaamisensa jossakin taidossa, oli sitten urheilu tai musiikki tai taito keskustella.

Vasta sitten hän voi saavuttaa menestystä naismaailmassa.

Mutta miten hän voi hillitä itsensä, kun hän palaa himosta! Helppohan se on kun himo on tyydytetty. Helppohan se on olla cool kun on jo menestynyt ja suosittu.

Paradoksi. Tässä on miehen muna-vai-kana-ongelma.

Minä kuvasin samaa ilmiötä hieman toisesta suunnasta romaanissa Totuus naisista näin, talousjohtajan näkökulmasta:

Nuori mies ei ollut vielä mitään. Riski, liikakansaa, jonka pitää vuosien ja vuosikymmenten työllä lunastaa paikkansa yhteiskunnassa: ansaita kunnioitus, toisten miesten ja naisten, näyttää olevansa jotakin, tarpeellinen.

Italialainen 1800-luvun runoilija Giacomo Leopardi kuvaa samaa ilmiötä näin:

”Nuori ihminen ei voi tavoittaa elämisen taitoa, todella menestyä yhteiskunnassa tai seurassa tai saada siinä toimimisesta mitään nautintoa niin kauan kuin kiihkeät halut viipyvät hänessä. Mitä enemmän ne viilenevät, sen helpompi hänen on hallita ihmisiä ja itseään.” Pessimistinen Leopardi tekee tästä sen johtopäätöksen, että ”luonto on säätänyt että hän oppii elämään vain siinä mitassa kuin kadottaa syynsä elää.”

Mutta jotakin on muuttunut nyky-yhteiskunnassa. Nykyään ei ole enää pitkään aikaan ollut kyse siitä, että mies haluaa asemaa yhteisössä osoittaakseen olevansa vaimon arvoinen. Ja nainen ei enää tavoittele päästäkseen mahdollisimman hyviin naimisiin, mistä Jane Austenin kaikki kirjat kertovat.

Samainen Tapani Koskikari kysyy:

Ennen riitti, että oli siisti ja käyttäyty ja pyrki eteenpäin elämässä, näytti että hallitsee itsensä, ajaa partansa ja vaihtaa puhtaan paidan ja paiskii töitä perheen eteen. Mutta se ei oo seksikästä. Nyt pitää olla seksikästä. Parran ajaminen ei oo seksikästä.

 Mikä on siis muuttunut? Seksi on vapautunut. Seksiä saa nyt pelkällä seksikkyydellä, ei vasta vuosien ja vuosikymmenien työllä ja itsensä kultivoinnilla ja jalostamisella ja halujensa lykkäämisellä.

Lastenkirjallisuus ja sadut on vielä täynnä tätä Diotiman tikkaita. Nuorenmiehen pitää tappaa lohikäärme ennen kuin saa prinsessansa. Aikuistenkirjallisuus taas on täynnä seksiä, täynnä graafisia kuvauksia seksiakteista. Lastenkirjallisuudessa annetaan luojan kiitos vielä toistaiseksi vanhanaikainen kuva ja annetaan ymmärtää, että mikään ei olisi muuttunut, että edelleen kannattaisi kiittää ruoasta ja olla kiltti toisille ja käyttäytyä kunnolla. Aikuistenkirjallisuudessa tätä illuusiota ei enää pidetä yllä.

Tämän muutoksen hyvä kuvaaja on ranskalainen nykykirjailija Michel Houllebecq. Michel Houllebecqin miehet ovat luovuttaneet. He eivät ole herrasmiehiä, jotka uhraavat itsensä yhteisen hyvän vuoksi ja saavat siinä sivussa yhteiskunnan palkintona vaimon ja puoli valtakuntaa. Kaikkea muuta. Heillä ei ole enää olemassa yhteistä hyvää, jota ajaa. Naiset eivät enää tavoittele etabloituneinta miestä, vaan seksikkäintä miestä. Joten miehetkin tavoittelevat vain seksiä. Ne miehet, jotka eivät kelpaa naisille, ovat luovuttaneet kaikesta.

Rakkauselämä on H:lle taloudellisen kilpailun laajennus. Siinä missä kapitalistinen talousjärjestelmä pakottaa kaikki kilpailemaan työssään ja syntyy voittajia ja häviäjiä, samoin rakkauselämä 2000-luvulla on voittajien ja häviäjien taistelukenttä. Voittajat saa kaiken, häviäjiltä viedään vähäkin pois.

Toinen tärkeä kirjailija joka auttaa ymmärtämään meidän nykykulttuuria eli 1800-luvun alussa.

Runoilija Lordi Byron 1800-luvun alkupuolen kirjallinen rokkitähti ja kirjallisuudenhistorian kovimpia panomiehiä.

Hän teki itsestään ja lanseerasi kirjallisuuteen: byronilainen sankari.

”Mad, bad and dangerous to know.” Seksikäs, synkkä ja erilainen. Kapinallinen. Lahjakas jossain, usein älykäs. Yksinäinen susi. Täynnä vaaran tuntua, joka lisää hänen seksikkyyttään.

Lordi Byron voitti.

Byronilaisen sankarin tunnetuimmat esimerkit ovat viihdejättihittejä:

Twilight– ja True Blood-saagojen seksikkäät vampyyrit ja ihmissudet ovat byronilaisia sankareita. Hengenvaarallisia, heihin ei pitäisi rakastua mutta minkäs teet.

– Tai avoimemmin seksillä ratsastavan 50 Shades of Grey -trilogian dominoiva miljonäärimies.

Naisten kirjoittamia kirjoja naisille. Lukevat naiset ovat lompakoillaan äänestäneet tällaisen byronilaisen sankarin puolesta. Todistaneet sen vetovoimasta.

Miten voisikaan tavallinen tukkansa kampaava, työnsä tunnollisesti tekevä kiltti perusmies näiden kanssa kilpailla.

Me elämme byronilaista aikaa.

Lopputuloksena nykykirjallisuudessamme on seksuaalinen kaikkien sota kaikkia vastaan, jossa niille, joilla on paljon, annetaan lisää, ja ne joilla on vähän, otetaan vähäkin pois. Kilpailusta ei enää pääse pois, kuten Jane Austenin romaanien pariskunnat sillä, että mennään naimisiin ja ollaan naimisissa kunnes kuolema erottaa. Meille avioseksi on vain yksi ja melko tylsä seksin muoto. Halujen taistelukentällä rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät. Köyhät poistavat itsensä kilpailusta ja uppoavat nettipornoon ja videopeleihin.

***

Niinhän sitä sanotaan, että intellektuelli on ihminen, joka ei ole minkään alan asiantuntija, vaan kaikkien. Joten tässä aidossa intellektuellihengessä kirjailijana, ratkaisen tähän loppuun vielä yhden ikiaikaisen ongelman. Se on pilkahdellut jo täällä niiden keskustelupiirien joukossa, johon Hotakaisen Matti Virtanen ja Palahniukin Fight Clubin mies osallistuivat.

Miksi miehet eivät puhu?

Tästä valitetaan paljon nykyään. Mikseivät miehet puhu tunteistaan ja ongelmistaan?

Kyllä miehet puhuvat. Miehet kirjoittavat ja lukevat, se on heidän tapansa puhua. Miesten kirjoittama kirjallisuus on täynnä miehiä ongelmineen ja tunteineen. Siitä vain tutustumaan. Miesten tapa kirjoittaa on keskimäärin vähän erilainen, ja se ei korosta näitä tunteita ja ongelmia se korostaa vain suhteessa siihen, miten niitä pyritään ratkaisemaan, ei kuvailemaan. Hieman kärjistäen: siinä kun naiset puhuvat ongelmastaan ja millaisia tunteita se heissä herättää ja miten noita tunteita lepytellään, mies siirtyy suoraan miettimään ratkaisua.

Tunne on merkki siitä että on olemassa ongelma. Jos ei ole tunteita, ei ole ongelmia vaan business as usual Jos ei ole ongelmia, ei ole tunteita vaan businessa as usual. Ja jos on ongelma, sehän pitää ratkaista. Ei jäädä tuleen makaamaan, kuten Tuntemattomassa sanottiin.

Ja kyllä he puhuvatkin, toisten miesten kanssa.

Miksi ei sitten naisten kanssa?

Koska: – puhuminen paljastaa heikkouden. Jos nainen joutuu opastamaan miestä mihin tämän pitää kätensä laittaa seksissä, niin mitä se kertoo miehestä? Hän on sellainen mies, joka ei osaa, ja jota naisen pitää opettaa.

Otetaan mies, joka varsin ymmärrettävästi haluaa kokea olevansa perheessään urhea johtaja, edes välillä. Jos hän joutuu keskustelemaan naisen kanssa siitä, miten perhettä johdetaan, nainen saattaa alkaa opastamaan miestä, ja silloinhan mies ei ole perheen johtaja.

Hän on vähemmän mies, eli hän rikkoo miehen ensimmäistä sääntöä: älä ole nainen.

Joten parempi ettei ota riskiä ja ei puhu.

Toinen syy on se, että naiset on ”kouluttautuneita” tunnepuheessa, joten mies on lähtökohtaisesti usein altavastaajan asemassa. Joten pätee taloustieteestä tuttu suhteellisen edun periaate: kumpikin kaupan osapuoli tekee sitä missä on parempi.

*

Ranskalainen kirjailija Marguerite Duras on sanonut: Miehiä pitää rakastaa. Koska jos heitä ei rakasta, he ovat aivan sietämättömiä.

Rakastaa on verbi, teonsana. Se on siis jotain mitä teemme tai emme tee, ja ihmiselle, niin naiselle kuin miehellekin, on annettu vapaus valita mitä hän tekee.

Kirjamessut ja muita esiintymisiä

Esiinnyn Helsingin Kirjamessuilla 24.10 torstaina klo 13.30 – 14.00 Katri Vala -lavalla. Minua ja Mooses Mentulaa haastattelee toimittaja Anna Laine. Esiintymisen jälkeen kello kahdelta pyörin Gummeruksen osastolla ja siitä eteenpäin ties missä päin hallia ainakin klo viiteen asti. Lukija, tule tervehtimään!

Keskiviikkona luennoin Tampereella, mutta tilaisuus on suljettu. Siitä lisää myöhemmin. Sen sijaan luentoni Eiran aikuislukiossa ke 13.11. klo 15.30 on yleisölle avoin. Lukion reaaliaineiden yhteiskurssi Mies muutoksessa toteutetaan avoimena luentosarjana, jossa miesteemaa lähestytään mm. biologian, uskonnon, elokuvan ja kirjallisuuden näkökulmista. Minä pysyn tässä viimeisessä lestissä.

Edit. La 26.10.

Tästä linkistä näkee YLElle televisioidun haastattelun, jossa keskustelen kirjamessuilla toimittaja Tuula Viitaniemen kanssa aiheesta Totuus naisista:
http://areena.yle.fi/tv/2067961

Merkintöjä siitä mihin nykyromaani pystyy

Keskiviikkona 18.9. järjestettiin Helsingin Työväenopistolla keskustelutilaisuus otsikolla Mihin nykyromaani pystyy. Kriitikko, runoilija Jukka Koskelainen alusti aiheesta, haastatteli ja keskusteli kanssani mm. Totaalisen romaanin manifestistani ja romaanistani Totuus naisista. Tässä joitain muistiinpanoja tilaisuudesta. Pahoittelen niiden raakilemaisuutta. Näiden puhtaaksikirjoittaminen olisi parin päivän ylellisyys, johon minulla ei nyt valitettavasti ole varaa.

*

Jukka Koskelainen alusti siitä, kuinka romaani on lajina väitetysti aina vaikeuksissa. Hänen omien kirjallisuuden opintojensa aikana 80-luvulla oli muodissa postmoderni romaani, joka oli kyllä kiinnostava, muttei sitten kuitenkaan parempi kuin vanhemmat romaanit. Toisaalta kyseessä taisi olla samanlainen muoti-ilmiö kuin ranskalainen ”uusi romaani” vähän aiemmin 60-luvulla. Siinäkin oli ”uuteen aikaan sopiva uusi tapa kertoa” – joka siinä tapauksessa ei oikeastaan enää kyennyt kertomaan.

David Shields on esittänyt teoksessaan Reality Hunger, että perinteinen fiktiivinen romaani olisi vanhentunut, ja ihmiset kaipaavat nykyään suoraa puhetta, faktaa vanhojen keksintöjen sijasta. Tämän jälkeen Koskelaisesta oli kiinnostavaa ja miellyttävää nähdä manifestini ja kuulla, että joku reilusti uskaltaa puolustaa juonta.

Kaksi yhdessä kaiken kattavaa perusteluani sille, miksi juoni:

– ”Populistinen syy”: ihmisen luontainen tarve narratiiveille, saada järjestystä kaaokseen. Sama ilmiö myös: uutiset, historiankirjoitus, psykologia, tiede, uskonto… Ihmiset ovat valmiit lukemaan huonoakin proosaa saadakseen kuulla hyvän tarinan, elää sen mukana.

– ”Elitistinen syy”: Uskottava ja järkevä juoni on vaikea tehdä. On paljon helpompaa lyödä läskiksi ja väittää, että ”tämä on kokeellista” tai ”ei elämässä ole juonta”, kuin kirjoittaa hyvä juoni. Pitää osata arvostaa sitä, jos kirjoittaja osaa kaiken keskellä kuljettaa juontakin, ja laittaa itsensä näin likoon – sillä juoni on joka käänteessä riski: lukija voi aina pitää sitä tyhmänä tai epäuskottavana tms. (Sama pätee realistisuuteen pyrkivissä henkilöhahmoissa: ne ovat iso riski kirjoittajalle, koska lukija on aina ihmisten asiantuntija. Kirjailijan on liian helppo paeta tätä riskiä väittämään, että ei hahmon ois pitänykkään olla uskottava.)

Työhypoteesini on toistaiseksi: Kaikki hyvä mikä voidaan tehdä romaanissa, voidaan tehdä juonellisessa romaanissa. Ja juonen kanssa romaanista tulee parempi, koska juoni on palkitseva lukijalle ja vaatii kirjoittajalta taitoa. Juoni on tärkeä bonus lukijalle ja romaanille.

Vertaus: uimahyppy vs. pellehyppy. Pellehyppyynkin tarvitaan vähän taitoa ja kohtalaisesti rohkeutta, mutta ei niitä voi silti samana lajina pitää uimahypyn kanssa.

Esikuvana E. M. Forsterin alakuloinen, rauhallinen, lähes vastentahtoinen myöntymys sen edessä, että kyllä vain, kyllähän romaani kuitenkin kertoo tarinan (”Oh dear yes, the novel tells a story”).

Totuus naisista -romaanin lähtökohdat: 1) lukemani uutinen, jolle nuorten tarina perustuu. (Perustuu siis ”tositapahtumiin”.) 2) Tapanin hahmo, joka oli välttämätön tarinan kertojaksi ja nuorten tarinan vastapainoksi ja 3) se että olen kahden pienen tytön isä.

Väite, että ”realistinen romaani ei enää pysty kuvaamaan ihmistä”. Tämä väite nousee tasaisin väliajoin, ja esitettiin ensi kerran (?) jo modernismin tulon myötä sata vuotta sitten. Virginia Woolf: ”Joulukuun tienoilla 1910 ihmisluonto muuttui”. Väitteen taustalla usein marksilainen näkemys yhteiskunnasta ja ihmisestä sen tuotteena. Tähän liittyy ajatus ihmisluonnon muokattavuudesta ja plastisuudesta [sic]: että ihminen olisi jotenkin ratkaisevasti ”uusi ihminen” uudessa yhteiskuntajärjestyksessä. Itse uskon ihmisluontoon, joka on hyvin pysyvä, joten en osaa ottaa kovin vakavasti marksilaisia teoreetikkoja. Myös usein kuultu valitus siitä, kuinka nykyaika on pirstaloitunut jne. ei usein johda mihinkään. Kirjailijan tulisi yrittää saada jotain tolkkua omasta ajastaan, tarjota oma maailmanselityksensä. On pelkurimaista väistää tätä vastuuta.

Romaanin muodon tietysti pitää olla erilainen kuin 1800-luvulla. On hassua, jos jotkut luulevat romaaniestetiikkani olevan jonkinlaista kellojen kääntämistä taaksepäin. Taustalla  on omituinen ennakkoluulo siitä, mitä perinne tarkoittaa. Eiväthän romaanini kuitenkaan ole samanlaisia kuin 1800-luvulla kirjoitettiin, eikä tarkoitus ole yrittää kirjoittaa kuten vaikka Tolstoi tai Flaubert tai Fitzgerald kirjoittivat.

Esim. kertojan roolin ymmärtämisen ja tarkkuuden myötä romaanitaide on jossain asiassa pystynyt jopa parantumaan, kehittymään paremmaksi. (Eli taide voi pikkuisen kehittyäkin.)

Nykylukijan keskittymisjänne lyhenee, on jo lyhentynyt. It-aika. Tämä kannattaa kirjailijan ottaa huomioon, vaikkei sille antaisikaan periksi. Mm. erilaiset ”katkokset”, kuten Shields on puhunut, sopivat nykyromaaniin. Koskelainen nosti tällaisina esiin romaanistani mm. Tapanin keskustelun rehtorin kanssa, Tapanin sisäiset monologit sekä chat-viestien ja Facebook-keskustelujen käytön lineaarista kerrontaa katkaisemassa.

Puhuimme Totuus naisista -romaanin kertojaratkaisusta (Roosan ulkopuolinen objektiivinen kertoja, Tapanin eläytymisesitys) sekä nuorten ihmisten ja heidän kielensä kuvauksesta.

Onko romaanilla tehtävää? Jossain vaiheessa teoreetikot poistivat tekijän intention täysin irrelevanttina, sitten se tuli takaisin keveämmässä muodossa, jossa tekijän mielipide oli vain yksi muiden joukossa. Toisaalta meillä on humanistinen käsitys, joka voi auttaa ymmärtämään erilaisia näkemyksiä tuomalla niitä kaunokirjallisesti esiin. Ehkä tämän äärimmäisin muoto olisi ajatus, että romaanin pitää parantaa maailmaa.

Totaalisella romaanilla ei ole poliittista tehtävää tai yritystä vaikuttaa lukijan mielipiteisiin (tällainen tavoite kääntyy usein päinvastaiseksi muutenkin!), ellei korkeintaan sellaiseksi laskisi konsensuksen hämmentäminen ja erilaisten kuin ”perinteisten humanististen Kaikkien Hyvien Asioiden” ja kulturellien ihmisten esiintuominen. Toisaalta romaani pystyy kyllä saamaan lukijansa ymmärtämään erilaisia ihmisiä, eläytymään näiden lähtökohtiin. Kirjailija tekee aina samaa: hän on jokaisen hahmon puolella ja jokaisen repliikin puolella, jonka hänen hahmonsa esittävät, vaikka ne ovatkin usein vastakkaisia.

Lisäksi käsittelimme ainakin kritiikin objektiivisuuden illuusiota (josta olen kirjoittanut täällä) ja sivusimme mm. meksikolaista kirjallista Crack-liikettä (tätä en itse tunne) sekä Jonathan Haidtin kirjaa Righteous Mind. Ehkä jonkinlaisena loppuyhteenvetona: keskeisempää kuin se, onko kirja totta vai ei, on se, kuinka totuudellista se on. Fiktio ja fakta voivat kumpikin olla enemmän tai vähemmän totuudellista, eli antaa todemman kuvan siitä, mitä on olla ihminen, millaisia elämä ja yhteiskunta ovat ja miten me toimimme. Joskus karikatyyri on näköisempi kuin muotokuvamaalaus.

*

Keskustelu oli mielestäni onnistunut, vaikka paljon jäi vielä puolessatoista tunnissakin sanomatta. Toivottavasti keskustelu jatkuu. Kiitokset vielä Jukka Koskelaiselle, järjestäjä Mervi Tuomikoskelle Työväenopistosta ja ennen kaikkea paikalla olleelle yleisölle.

*

Muut totaalista romaania käsittelevät kirjoitukseni blogissa:

Totaalinen romaani I: Veblenin romaani

Totaalinen romaani III: Yllätä mut

Totaalinen romaani IV: Taiteen poliittisuudesta eli Tony Halmeen maissip-ska

Tehtäväpaketti kirjojeni ahkeralle lukijalle

Kun viettää päivänsä yksin kuin majakanvartija, kuulkaahan nyt, pakko siinä on itseään koettaa viihdyttää. Kirjailija julkaisee kirjan, siitä tehdään juttuja ja kriitiikkejä, joissa sen näkyvimmät rakenteet kuvaillaan lyhyesti, kuulee ihmisiltä, että kiitos kirjasta, luin sen, tykkäsin. Harvoin kukaan tuo esille sitä, mitä kirja tarkkaan ottaen edes sisältää. Ja silti sitä on nyprännyt niitä lauseita juuri täsmälliseen muotoon.

Nypräämistä jaksaa kun ajattelee tekevänsä sen itselleen.

Kuinka hauskaa kirjailijalla voi olla työnsä parissa, valkeni minulle erityisesti parin kolmen teoksen kautta, jotka aikoinaan luin viittein varustettuina. Laurence Sternen Tristram Shandy oli yksi, Vladimir Nabokovin Lolita toinen. Se Gilbertin kartta Joycen Odysseuksesta oli kolmas, se joka osoitti joka luvun symboliikan ja vastineen Homerokseen. Opetus oli: jos kirjoittaa kirjan, miksei saman tien pidä hauskaa sen kanssa.

Joten kun Kaikki on sanottuun piti nimetä ”kunnollisen perheen” lapsia, nimesin heidät Peppi Pitkätossun superkunnollisten kavereiden mukaan. Annikasta tosin tuli Henriikka.

Kaikki on sanotussa hain sisarusten välistä yhteyttä samoilla johtomotiiveilla, kuten mustat silmät, helikopteri ja ennen kaikkea heräämisen johtomotiivi, jotka seikkailevat ristiin. Kullakin sisaruksella oli myös oma pääasiallinen aistinsa, jota hän käytti. Sovelsin heissä surutta niin freudilaista, jungilaista kuin evoluutiopsykologiaakin: Kirjassa on esimerkiksi yksi oidipaalinen tai sanotaanko elektramainen luku. Hahmojen kehitys menee tiettyjen jungilaisten arkkityyppien mukaan: kehittyminen on uusien, nykyisille vastakkaisten arkkityyppisten elementtien tuomista osaksi persoonaa, tulemista monipuolisemmaksi.

Ja koska pidän kertojan roolia proosassa ratkaisevan tärkeänä, koetin pysyä ehdottoman tiukasti kertojassa, joka kokee ja kuvaa kaiken näkökulmahenkilön tajunnan läpi: eli kirjoitin sen mitä kunkin luvun päähenkilö tietäisi, aistisi, ajattelisi, tuntisi ja mitä välittäisi eteenpäin lukijalle – ja kun Samu ei ole älyllinen tyyppi, hänen ajatusketjunsakaan eivät saa olla sofistikoituneita, vaikka sitten joku ikävä lukija pitäisi kirjailijaa sen takia yksinkertaisena. Ja kun kerran Toman viidennen lopussa meinasin livetä tästä piruuttani, kauhistelin, että kaikki pitävät tätä virheenä, joten lisäsin sinne johtolauseen ”hän mietti, että”, että mietintä menee hänen omaan piikkiinsä eikä ulkopuolisen kertojan. Hannasin.

Tämän jälkeen ja tämänkin takia oli luonnetta kehittävää lukea sitäkin kekseliästä aikakausilehtikriitikkoa, jonka mielestä kirjassa kaikki on sanottu turhan suoraan. Puolensa ja puolensa, ammateissa.

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

Kantava ajatus on, että kirjailijan pitää pystyä perustelemaan joka ikinen ratkaisunsa. Perustelujen ei tarvitse olla tieteellisesti taikka oikeustuvassa kestäviä, mutta kirjailijan omantunnon tulee hyväksyä ne ja selittää itselleen. Ne ovat poeettisia perusteluja. Eli liikkuvat vähintään temaattisella tasolla.

Perustelujen ensimmäinen tehtävä on auttaa ja helpottaa kirjoittajaa. Niiden avulla hän pääsee eroon luovan ihmisen päävihollisesta, äärettömästä vapaudesta. Jos hahmon takki voi olla minkä värinen tahansa, miksi kirjoittaa hänen takkinsa väri? Miksi hänellä olisi takkia ollenkaan? Miksi hän olisi olemassa, jos hän voi haahuilla täällä yhtä lailla ilman takkia kuin takissa? Ongelma on sama kuin täyspysähdys kehotuksen ”press any key” edessä, koska näppäimistössä ei ole any-näppäintä. Joten sitä perustelee monia asioita, jotka voisivat olla täyttä sattumaakin, koska sattuma on yleensä ”any key”.

Minulla esimerkiksi oli mielessä ihan konkreettinen selitys sille, mikä teki Ronjasta Ronjan. Ja Ahneiden ja viattomien novellissa Sielun hauta minulla oli mielessä tieteellinen selitys päähenkilön pariutumisongelmille. (Novellissa esiintyy myös henkilöiden niminä viittaus sen inspiraatioon, Maiju Lassilan Rakkautta-satiiriin. Yllättävän harva on edes huomannut novellin olevan puhdas satiiri.)

Sitten tapahtuu sellaisia asioita, joista tuntee jääneensä kiinni omatuntonsa vaientamisesta: ne englanninkieliset rocksanoitukset, joiden Tapani Koskikari miettii olevan synonyymejä seksille, olivat vuoden 1979 hittibiisien nimistä. Sitten minun piti muuttaa tapahtumien aikajanaa ja kyseiseksi vuodeksi tulikin 81, mutta olin totta puhuen liian tyytyväinen verbeihin lähteäkseni tekemään listaa uusiksi, joten lisäilin sinne muitakin ja idea hajosi.

Ja sitten on asioita, joiden suhteen on pannut vapaasti omiaan eikä edes välittänyt ovatko ne totta myös kirjan ulkopuolisessa maailmassa, kirjan maailmaan ne kuuluvat. Aivazovskin historiikki tällaisena. Mutta kas, kun ne laittaa hahmon suuhun, sittenhän virhe ei ole minun vaan hänen.

Totta puhuen pelkään, että olen alkanut jo unohtaa monia perustelujani Kaikki on sanottuun. Totuus naisista on vielä paremmassa muistissa. Tässä jotain pohdittavaa niille, jotka sellaisesta tykkäävät:

– Jaoin romaanin keskeisimmät henkilöt kahden johtomotiivin alaisuuteen. Mitkä nämä johtomotiivit ovat ja miten henkilöt järjestäytyvät suhteessa kumpaankin ryhmään?

– Luvun kaksi kaksi rinnakkaista tarinaa ovat verrannollisia. Sama sanasto toistuu niissä samassa järjestyksessä. Alkaa muffinssista, jota sanaa minun piti käyttää sitten Roosan tarinassakin, vaikka nuoriso puhuu nykyään kuppikakuista. Koko kirjan rakenteen tasolla on myös isompi verrannollisuus.

– Miksi juuri Firenze?

– Espoota tunteva lukija tunnistaa monia tapahtumapaikkoja. Itse lukio on kuitenkin fiktiivinen.

– Missä kohtaa Roosaa seuraava muuten täysin ulkopuolinen kertoja tekee lipsahduksen ja esittää tulkinnan, eli tunteilee?

– Onko Kari Koskikari olemassa? Muuallakin kuin Tapanin mielessä?

– Ja tietysti: Mikä on totuus naisista?

Kansi Tuomo Parikka

En tässä yritä esittää, että aivan kaikki olisi kirjassa loppuun asti mietittyä. Se on mahdotonta siitä syystä, että emme näe, mitä emme näe. Voimme nyprätä sitä minkä huomaamme, mutta jos sieltä toiselta puolelta vuotaa kirjaan jotain, se on meille näkymätöntä. Toisille se saattaa paistaa. Se pelottaa kirjailijaa vielä enemmän kuin kiireiset aikakauslehtikriitikot.

Enkä tässä odota näihin vastauksia. Nämä ovat tässä lukijan lisäharrasteena, sikäli kuin lukija innostuu tällaisista, ja sikäli kuin ne voivat inspiroida kirjoittajia. Lukijalla on täysi ja yhtäläinen vapaus olla innostumatta ja nauttia vain lukumatkasta.

Loppuun brittiläistä postpunkia bändiltä, jota Tapani Koskikari ei enää välitä kuunnella:

Ks. myös lukijahaaste yksi ja lukijahaaste kaksi, sekä logiikka, jolla merkitsen dialogia.

Jonathan Haidt: The Righteous Mind

Onko Perussuomalainen puolue maallinen paholainen, jonka tehtävä on vain pilata kaikki hyvä ja kaunis, jonka eteen kunnon ihmiset ovat tehneet vuosikymmeniä työtä? Miten kukaan muu kuin paha ihminen voisi kannattaa heitä? Ja miten on mahdollista, että he ovat yhtäkkiä Suomen toiseksi suosituin puolue?

Tämä kirja voi tarjota vastauksia. Se oli minulle vuoden 2012 tärkein tietokirja.

The Righteous Mind: Why Good People Are Divided by Politics and Religion on yhdysvaltalaisen moraalipsykologin Jonathan Haidtin katsaus ihmisen moraaliseen ajattelun. Hän esittelee kirjassa teoriansa niistä voimista, jotka muokkaavat ihmisen moraalisen ajattelun – siis käsityksemme oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta. Näkökulma on evolutiivinen ja kulttuuriantropologinen.

Kirjan johdannoksi Haidt kuvaa tapamme tehdä moraalisia tuomiota. Se on vaistomainen. Kun kohtaamme moraalisen ongelman, koemme ensin intuitiivisen reaktion, ja vasta sitten analyyttinen järkemme käy töihin rationalisoidakseen omat tuntemuksemme. Toisin sanoen (oma esimerkkini), kun Riikka-Piia tulee ja kertoo mielipiteensä, me mietimme ensin a) tykkäämmekö Riikka-Piiasta

b) tykkäämmekö tästä mielipiteestä

ja ehkä sitten, ehkä, c) onko hänen mielipiteensä totta.

Ehkä. Yleensä olemme jo kahden edellisen kohdalla valinneet, miten suhtaudumme mielipiteeseen tarvitsematta ryhtyä edes pohtimaan. Esimerkkejä tästä voi löytää omasta toiminnastaan päivittäin, mutta Haidt muotoilee ja perustelee argumenttinsa nasevasti.

Kirjan pääsisältö on teoria moral foundationeista, moraalin perustoista. Nämä ovat ihmisen mielen universaaleja moduuleja. Arvoissamme havaittavat erot johtuvat siitä, että erilaiset kulttuurit, yhteisöt, poliittiset koulukunnat ja yksilöt painottavat niitä eri tavoin. Kuusi moraalin perustaa ovat:

1) Care/harm: Tapa samaistua toisten kärsimykseen ja tuomita sen aiheuttaminen. Lempeys ja hoiva. Pohjautuu nisäkkäiden kiintymyssuhdemekanismiin, mikä selittää miksi hellyyttävien kuuttien nuijiminen herättää enemmän vastustusta kuin etanoiden tallominen.

2) Fairness/cheating: Tähän perustaan liittyvät tunteet oikeudenmukaisuudesta ja sen loukkamisesta. Vastavuoroisen altruismin mekanismi, eli jos minä raaputan selkääsi, sinun tulee sitten raaputtaa minun. Nykyään esim. verojen ja yhteiskunnan tukien kysymykset koskettelevat tätä moraaliperustaa.
3) Liberty/oppression: Vapaus vainosta ja sorrosta. Inho pomottajia ja kiusaajia kohtaan. Usein jännitteessä ao. auktoriteetti-perustan kanssa. Ihminenhän on tässäkin suhteessa ambivalentti: toisaalta olemme melko tasa-arvoisia (metsästäjä-keräilijä-yhteiskunnat jopa  erittäin tasa-arvoisia), toisaalta meillä on taipumus järjestää hierarkioita kuten kaikki sosiaaliset eläimet tekevät.

4) Loyalty/betrayal: Kyky järjestyä ryhmäksi, toimia ryhmän puolesta ja uhrautua sen eteen. Miehet, jotka vetävät käden vaistomaisesti lippaan kuullessaan sotaveteraaneista, kokevat tämän erityisen tärkeäksi moraalin perustaksi. Myös maahanmuuttokriittisyyttä voi selittää tällä: suomalaisten suosiminen voidaan nähdä oman ryhmän sisäisenä lojaalisuutena, ”niiden” positiivinen syrjintä taas petturuutena.

5) Authority/subversion: Pitkä historiamme kädellisinä (ja nyt uudestaan järjestäytyneissä valtioissa toimivina olentoina) muokkasi tätä perustaa, joka keskittyy hierarkkisiin sosiaalisiin suhteisiin. Se sisältää hyvän johtajuuden ja alamaisuuden käsitteitä, kunnioituksen laillista auktoriteettia ja traditioita kohtaan. Monet liberaalit usein kokevat nuoren Haidtin tavoin, että ”hierarkia = valta = riisto = paha”, mutta kyky toimia yhteisönä ja näin torjua anarkia luonnollisesti vaatii hierarkistakin järjestystä.

6) Sanctity/degradation: Tämän perustan muovasi inhon ja saastumisen psykologia, behavioraalinen immuunijärjestelmä. Se sisältää (usein uskonnollisia) käsityksiä siitä kuinka elää jalommalla tavalla, vähemmän eläimellisellä tasolla. Jos uskot, että keho on temppeli, jonka moraalittomat teot kuten bestialismi, Pringlesit tai Crocs-jalkineet saastuttavat, tämä pyhyyden moraalinen perusta on sinussa vahva.

Moraaliset perustat ovat arvojemme makuaistit.

Haidt kutsuu ”konservatiiviseksi eduksi” sitä, että konservatiivinen moraaliajattelu puhuttelee kaikkia näitä perustoja, siinä missä liberaali moraali lähinnä kahta. Lienee helppo huomata, että esimerkiksi pyhyyden moraalinen perusta on moderneilla maallisilla liberaaleilla melko vähässä käytössä (ellei lasketa uskoa, että lisäaine on epäpyhä myrkky ja luomu puhdasta). Toisaalta liberaali individualismi painottaa huomattavasti enemmän vapauden perustaa kuin lojaalisuuden saati sitten auktoriteetin. Ja äärimmäisen vahvasti nykyliberaali ajattelu korostaa care/harm-perustaa: se näkee maailman täynnä vähemmistöjä, jotka ovat pelastamista kaipaavia uhreja, olivat nämä sitten eläimiä, naisia, mustaihoisia tai vaikka nettivihan uhreja, ja tiesivät nämä sitten itse olevansa uhreja vai eivät. (Ei-länsimainen maailma saatetaan nähdä esim. taikauskon tai patriarkaatin uhreina tai äärimmäisillään omien perinteidensä uhrina, ikään kuin perinteiden tehtävä olisi vain alistaa ihmisiä ja länsimaisen älymystön tehtävä olisi pelastaa nämä siitä).

”Konservatiivisesta edusta” puhuminen ei ole kannanotto konservatiivisen ajattelun puolesta. Haidtin kirja on aidosti ja tieteellisesti puolueeton. Haidt on pluralisti, joka pyrkii ymmärtämään moraalista ajattelua, ei asettamaan sitä rankingiin. Hän myöntää lähteneensä aikoinaan nuorena liberaalina tutkimaan moraalipsykologiaa, että voisi auttaa demokraattista puoluetta, ja kuvaa kirjassa niitä kokemuksia, jotka auttoivat häntä ymmärtämään kolikon toisenkin puolen. Ei ole sattumaa, että Haidtkin nuorena kuvitteli republikaanien olevan vain pahoja ihmisiä, joiden tehtävänä on pilata maailma. Kirja osoittaa, että liberaalit ymmärtävät konservatiiveja yleensä huonommin kuin toisin päin. Expertus scio.

The Righteous Mind on avuksi kaikille, jotka haluavat ymmärtää progressiivisten ja perinteisten maailmankatsomusten eroa ja kummankin puolen argumentteja. Se voisi olla tärkeä kirja Perussuomalaisille oman ajattelun jäsentämisessä ja perustelemisessa, mutta Persuvihaajille se olisi erityisen tärkeä. Vaikkei Suomeen toivottavasti ole tulossa kulttuurisotaa samassa laajuudessa ja äärimmäisyydessä kuin Yhdysvalloissa nykyään demokraattien ja republikaanien välillä on, meilläkin alkaa jako liberaaleihin ja konservatiiveihin arvoihin olla puhuvampi kuin vasemmisto-oikeisto-jako.

Siksikin olisi kiva saada tämä suomeksi.

Omassa rankingissani Righteous Mind menee vaikuttavimpien lukemieni tietokirjojen joukkoon, jonnekin tuonne Steven Pinkerin Blank Slaten ja Gary Taubesin Good Calories Bad Caloriesin joukkoon. Kuinkahan monta vuotta opiskelin yliopistolla kulttuuriantropologiaa? Monta, ja silti koen oppineeni tästä kirjasta ymmärtämään perinteisiä yhteiskuntia (lue: konservatiivisia) paremmin kuin yliopiston tenttikirjoistani aikoinaan.

Kirja oli myös yhtenä inspiraationa romaanilleni Totuus naisista, joka loppupeleissä on kaunokirjallinen esitys liberaalien ja konservatiivisten maailmankatsomusten törmäyksestä nyky-Suomessa.

*

Haidtin TED-luento aiheesta, tekstitetty suomeksi.