Kritiikistä II: Mitä kriitikko haluaa?

Opetan luovaa kirjoittamista, ja eräällä kurssilla tuli ryhmän vertaiskritiikin ohella puhetta siitä, miten kirjailijat suhtautuvat kirjoistaan saamaansa kritiikkiin. Vastasin lyhyesti, mutta tässä subjektiivisia huomioita kritiikistä laajemmin. Edellinen osa täällä.

2: Mitä kriitikko haluaa?

Kriitikko arvottaa kirjaa omien esteettisten mieltymystensä ja jonkinlaisten yleisten arvotuskriteerien mukaan, mutta kritiikki on aina myös poliittinen teko. Kriitikko sovittaa kirjan maailmankuvan sopivuutta hänen omaansa. Hän punnitsee enemmän tai vähemmän alitajuisesti, kuuluuko kirjailija hänen jengiinsä vai ei. Hän edistää omaa maailmankuvaansa ja vastustaa sille vastakkaista. Maailmankuva tarkoittaa tässä ihmiskäsitystä ja yhteiskunnallista näkemystä: käsitys siitä, minkälaisia ihmiset ja yhteiskunnat ovat tai pitäisi olla. Se sisältää myös käsityksen taiteen tehtävästä tässä kaikessa.

Selkeä esimerkki tästä elokuvakritiikin puolella on Arto Pajukallio, joka on vuosia parantanut maailmaa kritiikeillä, jotka kertovat enemmän Arto Pajukalliosta kuin illan elokuvasta.

Suomalaisen vakavan kirjallisuuden kriitikon maailmankuva esimerkiksi on nykyään valtapuolisesti liberaali, valistunut ja lähempänä vasenta laitaa kuin oikeaa. Niin ovat kirjailijatkin, joten yleisesti ottaen tämä ei ole ongelma. Jos kirjallisuus sattuisi koettamaan toisenlaisia ääniä, sen asema kritiikissä olisi arveluttavampi. Esimerkiksi naiskuvan suhteen tulee nykyään olla tarkka: naishahmot noin keskimäärin eivät saisi olla pahempia ja heikompia kuin miehet. (Naishahmoille sallitaan heikkous, jos tehdään selväksi, että hän on pahojen miesten uhri.) Myös vähemmistöjen suhteen kirjailija sooloilee omalla riskillä.

Lukeva yleisö valikoituu tämän tarjonnan mukaan: esimerkiksi oikeistolaisesti tai vanhoillisesti ajattelevien on varmaankin vaikeampaa löytää luettavaa, koska kirjamme niin usein tarjoavat perusvasemmistolaista maailmankuvaa, joissa kaikki iso ja vanha on pahaa ja pieni ja uusi hyvää. Toistuvasti kirjoihin pettyneenä he todennäköisesti jättävät kirjallisuuden vähemmälle. Tässä menetetään osa lukevaa yleisöä esim. liikkuvalle kuvalle, jonka tarjonta on paljon moniäänisempi ja heterogeenisempi kuin (ainakin suomalainen) kirjallisuus on. Toisaalta monille kirjaihmisille tämä ei ole ongelma ensinkään: alalla on aika yleistä käsitys, jonka mukaan kirjallisuuden tehtävä on jollain tavalla tehdä maailmasta parempi tai auttaa ihmisryhmää X.

*

Kritiikki suhtautuu eri tavoin nuoriin kirjailijoihin ja toisaalta etabloituneihin. Jälkimmäisten suhteen ollaan vähän että tollanenhan se on, minkä sille mahtaa… olihan se kyllä hauska siellä kustantamon jouluglögeillä. Nuorista, tuntemattomista kirjailijoista taas etsitään kulttuurisen soihdun kantajia. Kriitikko haluaa, että nuori kirjailija on tietyllä tavalla kypsä, toisintaa kriitikon maailmankuvan uudelle sukupolvelle ja tulee jatkamaan sitä. Sivistynyt esimerkiksi pitää olla, koska sivistys kuuluu kriitikon keskeisiin arvoihin. Karkeuksia saa kirjoittaa, mutta nekin voi tehdä kypsällä tavalla, joka antaa ymmärtää, että nuori kirjailija itse ei ole toivottoman karkea: hän on ehkä nuori ja tosi rock, mutta kyllä hänestä vielä kunnon tyyppi meidän jengiin tulee.

En tiedä kuinka yleistä kriitikoilla on, että he eivät itse harjoita luovaa kirjoittamista. Jos kriitikko ei ole yrittänyt itse kirjoittaa, hänen on vaikeampi arvioida tekstin kunnianhimoa ja vaikeustasoa oikein: vähän kuin uimahyppytuomari, joka ei olisi koskaan uskaltautunut lankulle. Tällainen kriitikko ei esimerkiksi tiedä, että kolmannessa persoonassa kirjoittaminen on usein vaikeampaa kuin minämuodossa, tai että toimiva juoni on huomattavasti vaikeampi punoa kuin arvaisikaan (“miten Mirkku saadaan parvekkeen alle kun sen pitäisi tässä vaiheessa olla Maken luona että koko parvekekohtausta tarvittaisiin?”), tai että kielellä leikittely on kirjailijoille tavattoman helppoa eikä siis erityisen ansiokasta.

*

Kriitikolla on ainutlaatuinen ammatti, jos hän lukee työkseen. Kirjailija kirjoittaa työkseen, kirjallisuuden tutkija muodostaa tutkimuksia lukemansa pohjalta – josta iso osa on kirjallisuustiedettä, ei fiktiota. Lukija lukee mahdollisesti vakaumuksesta (halu “sivistää itseä”), mutta toivon mukaan huvikseen ja hyödykseen. Kukaan näistä ei lue päätyökseen. Kriitikon lähtökohta kirjan lukemiselle on ratkaisevasti eri.

Jos kriitiikko lukee työkseen sata kirjaa vuodessa, muut kirjoja ostavat ja lainaavat ihmiset käyvät läpi ehkä viisi, viisitoista tai viisikymmentä kirjaa vuodessa. Heidän ei yleensä ole pakko lukea kirjaa. He haluavat saada kirjalta jotakin korvaukseksi sille annetusta ajasta. Kriitikko saa lukemisesta joka tapauksessa palkkaa.

Varmaankin tästä on seurauksena ilmiö, jonka kriitikot myöntävät auliisti itsekin: he haluavat kirjoja, jotka ovat erilaisia. Jotka erottuvat muista. Joissa on tehty asioita toisin kuin niissä sadassa muussa. Erilaisuus virkistää kriitikon hereille.

Tämä on ymmärrettävää sen henkilön viihtymisen kannalta, joka joutuu kahlaamaan sata kirjaa vuodessa löytääkseen niiden keskeltä leipänsä, mutta kuinka tärkeää eri lailla tekeminen on niille kaikille muille 99 prosentille, jotka lukevat kirjoja? Veikkaisin, että valtaosa lukijoista, kovista ja vaativistakin, on kiinnostuneempi siitä, että jotain tehdään erityisen hyvin eikä erityisen eri lailla.

Aikoinaan elokuvasensuurin toimiessa maassamme oli miehiä, joiden tehtävänä oli katsoa kahdeksasta neljään pornoelokuvia, josko niistä löytyisi eläimiinsekaantumista tai muuta kiellettyä. Nämä miehet (?) eivät ehkä olleet pitkään innoissaan pornosta. Samoin kriitikoita määrittävä tehtävä ei ole rakastaa kirjallisuutta vaan asettaa se (hänen) omille paikoilleen ja koettaa jaksaa lukea paljon kirjoja. Tämä ei ole moite kriitikkoa kohtaan, se on kuvaus hänen toimenkuvansa seurauksesta. Varmasti moni kriitikko on tullut alalle, koska on rakastanut kirjallisuutta. Varmasti moni yhä rakastaakin.

Mutta määritelmällisesti rakastaminen on rakastajan tehtävä. Latinaksi rakastaja on amatööri. Nykyään hyvä paikka löytää kirjallisuutta rakastavia lukijoita on amatöörien kirjablogit. Bloggaajien suositukset toimivat lukevalle yleisölle yhtä lailla valintojen ohjaajina kuin “virallisten” kriitikkojenkin, mutta lukijapalautteina heidän tekstinsä ovat kirjailijoille keskimääräistä palkitsevampia. He välittävät intohimoaan kirjoihin ja lukemiseen ilman ammattikriitikkiin kuuluvia estoja. Kirjablogien nousu onkin mukavimpia viime aikojen ilmiöitä kirjailijoille.

Advertisements

3 kommenttia artikkeliin ”Kritiikistä II: Mitä kriitikko haluaa?

  1. Paluuviite: Kritiikistä I: Mitä kirjailija tekee kritiikillä? | Joonas Konstig

  2. Paluuviite: Merkintöjä siitä mihin nykyromaani pystyy | Joonas Konstig

  3. Paluuviite: Suomen Kuvalehden romaanijutusta | Joonas Konstig

Kommentointi on suljettu.