Inhoan, inhoan, inhoan ja halveksun tätä nykyaikaa, jossa joudun elämään. Tulee kaiken maailmaan ”uutisia” ja ”kohuja” ja muita päiväperhoärsykkeitä, joita pitää klikata ja joihin pitää sitten heti reagoida tavalla, joka on klikkaamisseksikästä. Ja tämä on ”tärkeää” ja ”keskustelua”, ja ”hyvä kun keskustellaan”. Ja jos et osallistu, et ole olemassa. Minun piti tämäkin aamu käyttää kuolleiden kirjailijoiden lukemiseen eli johonkin tärkeään, mutta niinpä vain tuorein kohu vei mentaalisen energiani. Kyse on Suomen Kuvalehden artikkelista kotimaisen romaanin nykytilasta. Silmäilin sen etsiäkseni siitä omaa nimeäni ja heitin sitten pois. Mutta näköjään minun on pakko tästä kirjoittaa. Hyvästi lukurauha.

Tässä joitain yksittäisiä huomioitani.

Kansi näköjään vaihtuu joka viikko, en jaksa korjata. Tässä kirjoitetaan siitä vessapaperikannesta.

– Niin sanottu Sturgeonin laki kuuluu: 90 prosenttia kaikesta on p-skaa. Sturgeon oli pessimisti. Vain 80% kaikesta on p-skaa. Kirjallisuus ei tietenkään tee mitään poikkeusta tähän.

– Kohtausrakenne on kirjallisuuden peruskerrontamuoto. Se on keksitty ennen televisiota ja elokuvaa. Se tulee antiikista. Kaikki suuret 1800-luvun realistiset kertojat käyttävät kohtausrakennetta. Tuntuu turhalta mainita edes nimiä erikseen, sillä kokeelliset klassikkokirjailjat olisi nopeammin lueteltu, mutta lukekaapa vaikka naapurimaasta Dostojevskia, Tolstoita, Tsehovia. Ja tämä on muka jotenkin televisiomuotoista. Typerä, anakronistinen väite. Elämä tapahtuu kohtausmuodossa. Se, että joku elämää vieroksuva kriitikko ei tästä tykkää, on eri asia. Valtaosa lukijoista haluaa kirjalta kohtauksia, koska kohtaus on se kerronan muoto, jossa lukija saa olla mukana.

– Mitä on tämä naurettava 60-lukulainen romantiikka, jossa kirjallisuuden pitää tehdä jatkuva vallankumous? Vallankumouksilla ei rakenneta kestäviä yhteiskuntia, eikä sillä kehity taidekaan, vaikka asioita oikovat romantikot niin näköjään yhä kuvittelevatkin. Kaikella on edeltäjänsä. Me vain unohdamme ne edeltäjät ja kuvittelemme vaikkapa Sternen olleen jotenkin omaperäinen ja tehneen ”vallankumouksen”. Sterne vain jatkoi Swiftistä. Osa kumouksellisista pääsee historiaan, koska he vain sattuvat ehtimään ensin. Tämä ei ole predestinoitua neroutta, vaan pitkälti sattumaa. Charles Darwinkin meinasi myöhästyä. Osa kumouksellisista taas luo samalla kestävää ihmiskuvausta, ja heitä on mukava lukea myöhemminkin, mutta todennäköisesti se johtuu pikemminkin kestävästä ihmiskuvauksesta. Suurin osa kumouksellisista on vain uutuudenviehätystä, joka haihtuu yhtä nopeasti kuin tulikin. Ketä kiinnostaa lukea vallankumouksellisia Hans Seloja enää tänä päivänä? Kuka rakastaa vallankumouksellista atonaalista musiikkia, kun meillä on Brahms ja Beethoven? No tietysti ne jotka haluavat ideologisista syistä erottua rahvaasta. Valitettavasti minusta kirjallisuudenkin pitäisi kulua myös rahvaan käsissä, joten kirjallisuuden asemaa tällainen egoismi ei palvele.

Kirjallisuuskin kehittyy evoluution, ei revoluution kautta, vaikka sensationalistiset hupsut tykkäisivätkin barrikadeista ja giljotiineista. (Klikkauksia näillä ainakin saisi.) Oikeasti kehityksen näkee vasta hitaasti, ja usein paljonkin jälkeenpäin. Huomattavasti huomaamattomammat ja understated kirjallisuuden kehittämismuodot, eivät kiireiselle kriitikolle rekisteröidy, koska ne eivät heitä katukiviä: kertojaratkaisut, sommittelu ja analogiat, johtomotiivien käyttö, kielen ja kuvauksen logiikka, psykologia, tekstin ideologia, rytmi, elliptisyys. On paljon helpompi keksiä jotain eksottisesti silmään pomppaavaa. Mutta annapas kun kirjailija vaikka keksii liudan oudon näköisiä sanoja, kuten nuilahtaa, pyyliä ja hättärehtää, niin jo kriitikkokin huomaa kirjallisuuden kehittyneen nyt vallankumouksellisesti. Minunkin kirjoistani kriitikot huomaavat vain dialogin, joka on se selvästi näkyvin uudistava elementti. Jos Jennifer Eganin Aika suuri hämäys jää eloon, sen Power Point rakenne ei ole ratkaiseva tekijä, vaan se, että siinäkin Power Point -luvussa kerrotaan elämästä koskettavasti ja kiinnostavasti.

– On ymmärrettävä ratkaiseva ero siinä, mitä lukija haluaa ja mitä leipäkriitikko haluaa: Mitä kriitikko haluaa. Näiden edut ovat usein ristiriidassa, ja 99% kirjojen ostajista ja rakastajista on lukijoita, ei kriitikoita.

– Mukavaa huomata, että olen kerrankin ollut rakentavampi kuin muut: Totaalisen romaanin manifestini on kaikessa kriittisyydessäänkin ratkaisuja etsivä ja luova, ei hapattava. Saan siitä yhä säännöllisesti palautetta, ja myönteistä sellaista. Koetan muistuttaa tästä itseänikin siitä, kuinka hitaasti asiat tapahtuvat.

– ”Merkittävä kirjailija kilpailee vain kuolleiden kanssa.” – Hemingway, väitetysti.