Opetan luovaa kirjoittamista, ja eräällä kurssilla tuli ryhmän vertaiskritiikin ohella puhetta siitä, miten kirjailijat suhtautuvat kirjoistaan saamaansa kritiikkiin. Vastasin lyhyesti, mutta tässä subjektiivisia huomioita laajemmin.

Mitä kirjailija tekee kritiikillä?

Jos epäilit vastaukseksi lausetta, joka alkaa ”pyyhkii sillä”, mönkään meni. Myöskään vastaus ”kirjoittaa saamiensa kritiikin kritiikkejä nettisivuilleen” ei nyt osunut oikeaan.

Kirjailijalle kritiikissä ei ole kyse siitä, onko hänen kirjansa hyvä vai huono. Hän tietää sen arvon, vahvuudet ja heikkoudet; jos hän ei luota kirjaansa, vaihtakoon alaa. Kirjailijalle kritiikki on valtapeliä, ja jokainen kritiikki joko vahvistaa kirjailijan asemaa tai heikentää sitä. Yleisesti ottaen kritiikki on huomiota, joten haaleakin arvostelu vahvistaa kirjailijan asemaa, ja vain ylenpalttinen latistus on huonompi kuin ei kritiikkiä ollenkaan. Sikäli klassinen vastaus: ”En lue kritiikkejäni, mittaan ne.”

”Asema” on hankala määritellä, ja vain viihdekirjailijoille (jos heillekään) se tarkoittaa yksinomaan asemaa myyntitilastoissa. Arvostus on lähempänä. Totinen kirjailija kirjoittaa jäädäkseen elämään kuolemansa jälkeen, ja tähän aikalaisten arvostus ja kunnia on myyntiä parempi indikaattori. Melko heikko sekin.

Kritiikit voisi jakaa nelikentälle, joissa otetaan huomioon toisaalta kritiikin tarjoama arvio siitä, kuinka onnistunut kirja on (myönteinen arvotus – negatiivinen arvotus). Lisäksi kirjailijaa henkilökohtaisesti kiinnostaa usein se, kuinka tarkkaan tai laiskasti kriitikko on kirjan lukenut, kuinka hän on paneutunut siihen (hyvä kritiikki – huono kritiikki). Onko hän todella miettinyt kirjaa, vai onko lukenut sen kiroten sivumäärää ja vilkuillen pöydän kulmalla odottavia seuraavia teoksia: kai tästä nyt jotain pitää keksiä.

Valtaosa kritiikeistä on arvotusasteikolla haalean ambivalentteja, ts. ne eivät lausu vahvoja tuomioita suuntaan tai toiseen, vaan tiputtavat peruspenseän leipätekstin sekaan jonkin lievän kehaisun ja moittivat jotain toista piirrettä ohimennen. Välillä kriitikko huomaa kirjoittaneensa turhan myönteisen arvion. Näin hän on vaarassa menettää vakavan kriitikon auransa, joka vaatii negatiivisuutta. Silloin hän toppuuttelee varauksilla tekstinsä lopussa. Klassinen ”olisi voinut tiivistää” toimii lähes kirjaan kuin kirjaan. (Joskus hän jopa ehdottaa mistä tarkalleen ottaen voisi karsia, mutta sitä ei vaadita, koska se olisi vaikeaa.)

Perusnegatiivinen kritiikki kannattaisi nähdä vain testinä: järjestelmä koettelee kirjailijaa nähdäkseen kestääkö hän. Jos hän kestää testejä ja painaa eteenpäin kymmenen vuotta, hän on sisällä. Eikä hänen tarvitse välttämättä tehdä mitään eri tavalla: kaksikymmentä vuotta kun keikkailee, Popedastakin tulee kansallinen ikoni.

Ylenpalttisen myönteiset ylistyskritiikit ovat harvinaisia ja varattu lähinnä läheisiksi kuin kaveri muuttuneille ulkomaisille kirjailijoille, joiden maailmankuvan sopivuudesta omaansa kriitikko voi olla jo varma, sekä rock-kriitikoille, joille ei tuota ongelmia kehua artistin keikkaa taivaisiin. Anniskelualueella saattaa olla osuutta asiaan. Joskus kriitikko on syönyt hyvän lounaan ja mielistynyt uuteen kirjailijaan niin, että lähtee ylistämään tätä. Jos tämä kritiikki tulee Hesariin, kirjailija on lyönyt läpi kerrasta. Muissa lehdissä sillä ei ole vaikutusta.

Täysnegatiivisen lyttäyksen saanut kirjailija ei sure sitä, että hänen kirjansa olisi muuttunut epäonnistuneeksi, vaan sitä, että nyt muut pitävät sitä epäonnistuneena. He saattavat pitää häntä säälittävänä; joka tapauksessa hänen asemansa romahtaa. Hän voi lohduttaa itseään sillä, että on todennäköisesti häntä kuitenkin luetaan kuoleman jälkeen enemmän kuin hänestä kirjoittanutta kriitikkoa. Sen lisäksi hän voi tatuoida ihoonsa Theodore Rooseveltin sanat puheesta Man in the Arena.

*

Kirjailija haluaa etupäässä lukea myönteisiä arvioita, mutta on aina mukavaa, jos kriitikko on kirjoittanut hyvän kritiikin.

Hyvä kritiikki voi tarkoittaa sitä, että kirjailija tunnistaa tekstistä oman kirjansa: kyllä, tuollaisen teoksen olen kirjoittanut! Mutta toivon mukaan kirjailija ei kirjoita yksiselitteisiä sanomia kirjoihinsa vaan/ja ymmärtää, että kukin lukija lukee eri kirjan. Hyvän kritiikin kirjoittanut kriitikko saattaa löytää kirjasta jotain siellä ollutta, mitä kirjailija ei itse ole tullut miettineeksi: ottaen huomioon että kirjailija on käyttänyt ehkä pari vuotta kirjan miettimiseen, tämä on kriitikolta hieno saavutus. Kyllä sitä joskus tapahtuu.

Hyvästä kritiikistä näkee, että kriitikko on paitsi lukenut kirjan tarkkaan, myös miettinyt mitä se (hänelle) tarkoittaa. Se lämmittää kirjailijan mieltä. Tulee olo, että työ ei ole mennyt hukkaan.

Hyvä kritiikki saattaa löytää myös kirjan pinnan alle kätkettyjä piilomerkityksiä: teemoja, motiiveja, vertauskuvia, intertekstuaalisuutta. Mutta kriitikolla harvoin on mahdollisuus paneutua työhönsä niin tarkkaan, että huomaisi nämä. Tarkkaan kirjoitettu kirja, jonka tekijällä on kyky viihdyttää itseään, saattaa paljastaa pikaiselle lukijalle vain jäävuoren huippunsa. Upea esimerkki tästä on Nabokovin Lolita, joka kannattaa lukea viittauksin varustettuna (”annotated”) versiona. En älynnyt minäkään suomennoksesta, että kuka siellä naapurihuoneessa vessan veti tai minkälaisia vierailevia luennoitsijoita ne neidit Lester ja Fabian olivat. Notaatoidun version lukeminen taas avasi minulle valtavasti mahdollisuuksia hauskan pitämiseen kirjoittamisen kanssa.

Mutta rönsyilen. Seuraavassa osassa jatkan aiheesta mitä kriitikko tekee kritiikillä.

*

Edit. Törmäsin Giacomo Leopardin mietteeseen, joka on niin sopiva tähän, että liitän sen jatkoksi.

The great remedy for slander, just as for troubles in the mind, is time. If the world condemns some projects or courses of ours, whether they be good or bad, we need do nothing but persevere. After a little while, when the subject has become stale, the slanderers will abandon it in order to look for fresh subjects. And the firmer and more imperturbable we show ourselves as we carry on, and scorn what people say, the sooner what was in the beginning condemned or perceived as strange, will be regarded reasonable and normal. This is because the world, which never believes anyone wrong if he does not give in, eventually condemns itself, and absolves us.