Richard Russo kirjoittamisesta

Kävin eilen väsyneenä Nuoren Voiman Liiton järjestämällä Prosak-klubilla, jonka vieraina olivat Tuula-Liina Varis, Joni Pyysalo sekä amerikkalainen kirjailija-käsikirjoittaja ja sulava herrasmies Richard Russo. Russolta kysyttiin sama kysymys, jonka minä olisin esittänyt: mikä ero on proosan ja elokuvakäsikirjoitusten kirjoittamisessa?

Russon mielestä romaanikirjoittajien työn jäljessä erottaa sen, kun he ovat saaneet kokemusta käsikirjoittamisesta. Parafraasaan: romaanit alkavat muodostua yhä vahvemmin toiminnasta ja puheesta. Käsikirjoitukset ovat vahvasti juonivetoisia ja niissä keskeistä on toiminta ja sen seuraukset sekä dialogi. Usein käsikirjoittavien romaanikirjailijoiden proosa alkaa näyttääkin käsikirjoitukselta nimenomaan dialogin määrästä johtuen.

Russolle taas oli käynyt päinvastaisesti. Kun on kirjoittanut käsikirjoituksia ja palaa sen jälkeen romaaniin, sitä huomaa ihastuneena, että nythän käytössä on kokonainen valtavan laaja työkalupakki. Siinä missä käsikirjoittaessa käytössä oli ”kolme, neljä työkalua, nyt katselee ihastuneena että tässähän on jo ruuvinvääntimiäkin toistakymmentä” (vapaa suomennokseni). Russon romaanit ovat tästä kokemuksesta rikastuneena sitten muodostuneet romaanimaisemmiksi: tulleet täyteen rikasta kuvailua ja interiöörejä.

Näitä hän ei edes pitänyt omana vahvuutenaan: Russo on myöntänyt itselleen omat vahvuutensa ja heikkoutensa, ja vahvuus on hänelle nimenomaan ”korva eikä silmä”. Kohtausta kirjoittaessa hänen hahmonsa luovat kohtauksen hänelle puheella, ja tilanteeseen pitää jälkeenpäin lisätä runkoa ja muutakin sisältöä kuin puheen tuoma. Kalustaa se, ikään kuin.

Mielenkiintoista, myös siksi, että minäkin ajattelen kirjoittamista tuolla samalla työkalupakin metaforalla.

Mainokset