Kirjailijaelämä

Huoltomiehet laskeutuivat portaat taloyhtiön sisäpihalta alas, avasivat yleisavaimilla kellarin oven ja menivät sisään lämmönjakokeskukseen. He tarkistivat lämpöputkien linjat ja päättivät saman tien vilkaista viereiseenkin tilaan, vanhaan tyhjillään olevaan pannuhuoneeseen, josta putket menevät läpi viereisen liiketilan kellariin. Oven avatessaan he säikähtivät. Huoneessa seisoikin mies.

”Anteeksi”, vanhempi huoltomies sanoi, ”ei me tiedetty et täällä on ketään.”

Mies oli normaalin näköinen, noin kolmekymppinen suomalainen, pukeutunut khakihousuihin ja siniseen nappikauluspaitaan. Se näytti vaarattomalta. Se seisoi pöydän takana tuolin vieressä. Pöydällä oli papereita ja kannettava tietokone. Huoneen vasen seinä oli täynnä neonvärisiä post it -lappuja.

”Joo ei se mitään”, mies sanoi.

Huoltomies tunsi tarvetta selitellä omaa täällä oloaan:

”Joo me katotaan vaa äkkiä nää putket mitkä tästä menee…”

Poistuessaan huoltomiehet pyysivät vielä anteeksi ja sanoivat hei hei.

Hei hei, huikkasi khakihousuinen kirjailija heidän jälkeensä.

Hän istui alas ja jatkoi sitä mitä oli tehnyt jo aamusta asti, itsekseen puhumista. Iltapäivällä hän lähti kotiin vietettyään viisi tuntia ikkunattomassa kellariloukossa kokematta muuta inhimillistä kontaktia kuin hätkähtäneet huoltomiehet. Nekin olivat häiriöksi.

Meteorologiaan pätee se, että ei pidä taivastella, jos sääennustukset menevät niin usein pieleen – pitää olla kiitollinen, että ne niin usein osuvat oikeaan.

Ei myöskään pidä ihmetellä, että kirjailijat ovat välillä omituisia. Pitää ihmetellä, että ne niin usein onnistuvat käyttäytymään normaalisti.

Mainokset