Narratiivi on eri asia kuin sarja peräkkäisiä tapahtumia. Kirjallisuudenopiskelijoille tuttu mutta silti hyvä esimerkki, joka havainnollistaa eron:

 Kuningatar kuoli. Kuningas kuoli.

…tämä on sarja peräkkäisiä tapahtumia: A, B.

Kuningatar kuoli. Kuningas kuoli ikävään.

Tämä on narratiivi. Jälkimmäinen tapahtuma johtuu edellisestä. Pohjimmiltaan se sisältää peräkkäisten tapahtumien lisäksi kausaation, syy-seuraussuhteen: jotain tapahtuu jonkin seurauksena. A -> B

Aina välillä kuulee fiksujen ihmisten esittävän, että narratiivi on huijausta tai tyhmää. Että elämä ei järjesty narratiiveiksi, vaan se on vain sarja peräkkäisiä  (tai vaikkapa syklisiä) tapahtumia. Niinpä kirjallisuus, joka rakentuu juonen varaan, on epäaitoa. Halpamaista. Nämä ihmiset pitävät narratiivia inhimillisenä heikkoutena: ihminen on taipuvainen selittämään ympäröivää maailmaa ja itseään narratiiveiksi ja tämä vääristelee totuutta. Ensimmäinen kohta on nähdäkseni täysin totta. Tähän perustuu psykiatrisia koulukuntia, joiden terapiamuotona on eheyttää potilaan narratiivit kokonaisiksi ja parantaviksi.

Ihminen on narratiivinen olento. Oikeastaan magia, uskonto ja tieteet ovat kaikki narratiiveja, sillä narratiivi on selitys sille, miksi asiat tapahtuvat. Miksi tämä puun oksa putosi päähäni? Koska naapurin vanha akka on laittanut päälleni pahan silmän. Koska oksa oli laho ja tuulee itäkaakosta 15 m/s. Miksi Arnold Schwarzeneggeristä tuli Mr. Olympia? Kalifornian kuvernööri? Miksi lentokoneet osuivat World Trade Centerin torneihin? Miksi rakastan puolisoani? Miksi olen ylipainoinen? Vastaukset näihin ovat narratiiveja. Osa niistä on todempia kuin toiset.

Sanomalehdet ovat yhä täydempänä narratiiveja, koska lukija saa väitetysti faktansa (tapahtumasarjat) netistä, mutta haluaa kuulla selityksiä (narratiiveja) toimittajilta. Taitava toimittaja osaa järjestää vaikkapa kouluampujan taustat sellaiseen muotoon, että lukija voi täydentää narratiivisen kuvan itse. Huonompi toimittaja selittää kaiken valmiiksi piinallisen suorasti: ”Timo Soini lakkasi käyttämästä käsidesiä kampanjakiertueella – sai flunssan!”

Joten, juonellinen romaani on feikki, koska se yrittää pakottaa maailmaa narratiiviksi, vaikka oikeasti maailma on vain sarja satunnaisia, sekavia tapahtumia, emmekä me voi todella tietää mistä monimutkaiset asiat todella johtuvat. Ja mitä jumalaa kirjailija leikkii näitä tapahtumia järjestäessään? Kuinka 1800-lukulaista.

Minua hämmästyttää tämän näkemyksen tosikkomaisuus. Siinä on jotain teini-ikäistä. Teininä sitä alkoi katsella aikuisten maailmaa kriittisin silmin ja huomata siinä virheitä ja epäloogisuuksia. Näitä virheitä sitten toitoteltiin suureen ääneen käännynnäisen innolla ja alkuryskäävän hormonitoiminnan voimalla: Uskonto on huijausta! Eläimiä voi olla syömättäkin! Korkokengät ovat naisten alistamista! Scarface on kovempi leffa kuin joku fakin Sitisen Kein!

Joten narratiivin kriitikko juoksee pyyhe päällä kaduilla heureka-hetkensä jälkeen ja huutaa: ”Ettekö ole huomannut! Romaani on keksittyä!”

No mutta totta kai se on keksittyä.

Siinähän sen suuruus onkin.

Sen takia romaani on vaikeampi ja syystäkin arvostetumpi henkinen ponnistus kuin kolmesataa sivua havainnointipäiväkirjaa siitä, mitä olohuoneen ikkunasta näkyy. Ja sen takia romaanin lukeminen on tyydyttävämpi kokemus kuin tämän päiväkirjan: se tarjoaa meille maailmanselityksen ja ihmiskuvauksen. Se yrittää antaa meille jotakin. Voimme vapaasti olla uskomatta sitä. Jos emme usko, on turhaa etsiä syyllistä narratiivista sinänsä asti . Riittää kun toteaa, että en usko tämän nimenomaisen kirjan tai kirjailijan tarjoamaa maailmanselitystä. Väärässä voi olla silloin lukija tai kirja tai molemmat, miten vain: mutta kyllähän maailmassa kirjoja riittää.

Itse asiassa ihmisen narratiivin tarve on niin suuri, että tällaista havainnointipäiväkirjaa läpikahlatessaan lukija alkaisi itsestään muodostaa narratiiveja. Onko tämä se sama varis kuin sivulla 132? Nythän se käyttäytyy eri tavalla… mitähän sille on tapahtunut? Hetkinen, roskakuskilla on tänään tukka kammattu… Mitähän sillä on mielessä? Sataa, taas… onkohan tämä sitä ilmastonmuutosta?

Narratiivin vastaisuus ei ole mitenkään uutta, vaikkakin olen varma, että humanistiset muotisuuntaukset kuten postmodernismi, dekonstruktio jne. ovat lisänneet tätä. Itse naturalistisen romaanin isä Emile Zola joutui puolustamaan romaania tällaisilta totuustosikoilta. Esseessään Le Roman expérimental (1880) kelpo Zola puolustaa narratiivia sisältävää ”eksperimentaalista romaania” niitä vastaan, jotka kiistävät sen olevan totuudellinen kuvaus ihmisen osasta (”they”). Lainaus on englanninnoksesta:

We [naturalistiset kirjailijat] have in vain declared that we admit the necessity of an artist’s possessing an individual temperament and a personal expression; they continue to reply to us with these imbecile arguments, about the impossibility of being strictly true, about the necessity of arranging facts to produce a work of art of any kind.

”Ne” siis väittävät, että narratiivia rakentava kirjailija järjestelee ja muokkaa totuuksia sopimaan tarinaansa, joten romaani ei voi olla totta.

We start, indeed, from the true facts, which are our indestructible basis; but to show the mechanism of these facts it is necessary for us to produce and direct the phenomena; this is our share of invention, here is the genius in the book.

Tapahtumien kuvaus on vasta vaatimaton lähtökohta: vasta niiden valikoiminen, jäsentäminen ja ohjailu järkeväksi kokonaisuudeksi on jotakin.

Zolan kotijumala on modernin kokeellisen lääketieteen (ja apropoo, hiilihydraattiaineenvaihdunnan tuntemuksen) isä Claude Bernard (1813 – 1878). Bernard ei tyytynyt aikansa lääketieteen tarjoamiin satunnaisiin löytöihin, kuten että kiniini parantaa kuumeen. Hän halusi selvittää mistä tieteellisesti tutkittavista tekijöistä johtuu se, että kiniini parantaa kuumeen. Ennen Bernardia lääketiede vielä uskoi vitalismin kaltaisiin teorioihin, eli siihen, että elämä on jokin mystinen ja tutkimaton ”elämänvoima”. Miten vauva syntyy kohdussa? Vitalisti sanoisi, että jumala tekee sen ja jumala yksin tietää miten. Materialisti lähti tutkimaan solunjakautumista. Bernardin jälkeen olemme tutkineet sitä, mitkä fysiologiset ja kemialliset reaktiot saattavat elävät organismit toimimaan, eikä tällaisille mustille aukoille ole enää ollut tarvetta.

Tämä on muuten aika iso juttu: ei vain länsimainen tiede, vaan meidän nykyaikainen länsimainen maailmankuvamme perustuu tähän, on ”bernardiaaninen”.

Bernard puolustaa kokeellista lääketiedettä ”vitalisteilta”, jotka uskoivat, että ”elämä on mysteerinen ja yliluonnollinen voima, joka toimii sattumanvaraisesti, vapaana kaikesta determinismistä, ja jotka tuomitsevat materialisteiksi kaikki jotka yrittävät perustella vitaalisia’ ilmiöitä orgaanisilla ja fyysis-kemiallisilla tekijöillä.”

Minusta narratiivin vieroksujat vertautuvat tässä kiinnostavalla tavalla vitalisteihin: molemmat vastustavat yritystä tarjota selitys elämälle, ja se halutaan ennemmin jättää mystiseksi ja sattumanvaraiseksi.

Mutta narratiivin tarjoamaa selitystäkin on kahta tasoa. Voidaan näyttää miten Jackille käy, tai sitten voidaan selventää ja perustella, että mistä kaikki johtuu. Se vanha näytä, älä kerro –juttu liittyy tähän. Ero on kvantitatiivinen, aste-ero. Zolan rajaus on seuraava:

Eksplisiittinen selitys taas on kirjailijalle valtava riski. Hän jättää itsensä kohtalon panttivangiksi, kuten englanniksi sanotaan. Luon itselleni läheisen esimerkin, joka samalla kunnioittaa Bernardin roolia aineenvaihdunnan tutkimuksen uraauurtajana: ”Sinä kesänä Jussi joi pelkkää kulutusmaitoa, ja syksyyn mennessä hän oli lihava ja ateroskleroottinen.”

Tällainen eksplisiittinen selityslause riskeeraa sen, että sen voi todistaa vääräksi: jos rasvainen maito ei aiheutakaan lihomista, kirjailija ja koko kirja menettää uskottavuuttaan. Jälkipolvet katsovat sitten kirjan tarjoamaa tiedettä kuten me luemme runoutta, jossa aurinko kiertää maata.

Vronsky meni tavallista aikaisemmin syömään pihviään rykmentin yhteiseen ruokasaliin. Hänen ei erityisemmin tarvinnut hillitä ruokahaluaan, koska hänen painonsa ei noussut yli säädetyn neljän ja puolen puudan [n. 74kg]. Mutta hän ei saanut myöskään lihoa ja siksi hän vältti jauhoruokia ja sokeria. (Anna Karenina, toinen osa, XIX)

Viime vuosikymmenten lihomisteorioiden mukaanhan Vronskyn olisi pitänyt ratsastuskilpailuhin valmistautuessaan jättää smetana ja voi. Mutta hyvä on, tarkalleen ottaen tuon voi tulkita eläytymisesitykseksi ja karppauksen olevan siis Vronskyn oma teoria, eikä Tolstoin. Ja kirjan hahmothan voivat olla vapaasti väärässä. Mielellään ovatkin. Tarkka lukija tekee hyvin, kun ei oleta henkilöhahmojen maailmanselitysten olevan kirjailijan. Mutta pointtini tullee selväksi.

Zola uskoi että kirjallisuus kehittyy kuten tiedekin: tarjoaamaan yhä parempia selityksiä ihmiselle. Hän uskoi Darwinin teorioihin, oli darvinisti. Hän uskoi, että ihmisen käytöstä määräävät [geneettinen] perimä ja ympäristö yhdessä. (Vapaalle tahdolle ja muulle yksilölliselle voimalle jäi siis merkityksetön pelivara.) Melko kaukonäköistä, sillä koko käyttäytymistiede on pitkään ollut nature vs nurture -kinastelua.

Zolalle naturalistinen romaani oli 1800-luvulla syntyneen tieteellisen maailmankuvan lapsi kuten klassinen ja romanttinen kirjallisuus olivat skolastisen ja teologisen ajan lapsia.Vaikka olenkin monessa asiassa samaa mieltä Zolan kanssa, olen ehkä nähnyt tarpeeksi huonoa ja monitulkintaista tiedettä ollakseni vähän hitaampi tiedeuskossani. Zolalle kirjailijan tulisi aina tarttua tiedemiesten uusiin löytöihin ja korvata ”omat hypoteesinsa näillä totuuksilla”.

Oma romaanie(ste)tiikkani on kaikkiruokainen ja totalistinen, joten se saa vallan mainiosti käyttää jos ei maailmanselityksenään, ainakin inspiraationaan vaikkapa jungilaista psykologiaa tai uskonnollista maailmankuvaa kussa parhaaksi näkee. Tieteistä pidän aikamme kirjailijalle merkittävimpinä darvinismiin perustuvaa psykologiaa sekä aivotutkimusta. Ei se sokeriaineenvaihdunnan ymmärryskään haittaa.

Pahoitteluni lukijalle, joka mahdollisesti odotti leivonnaisreseptiä.

***

Edit: Täsmennänpä vielä, etten suinkaan vastusta saati vihaa epänarratiivista kirjallisuutta taikka runoutta. Luenkin sellaisia. Olen vanhemmiten tullut niin tylsäksi, että sallin toisten vapaasti olla eri mieltä kuin minä.