Kirjailijoista ja heidän nyrkkisäännöistään

Muistelen lukeneeni Troyat’n Tsehov-elämäkerrasta anekdootin, jossa Tsehov kirjoitti jonkin näytelmänsä hahmolle pitkän monologin siitä, minkälainen venäläinen nainen on. Monologi oli tietysti hieno, vuolassanainen ja viisas, mutta saatuaan sen valmiiksi Tsehov katseli sitä, veti kaiken yli ja korvasi koko monologin repliikillä: ”Vaimo on vaimo.” Koska monologi ei sopinut hahmon suuhun. Tämä sopi.

Koetin äsken löytää tuon kohdan Troyat’lta enkä onnistunut. Saatan muistaa aivan väärin, mutta silti tämä anekdootti on ollut minulle ties kuinka pitkään tärkeä opetus kirjoittamisesta. Sääli, kyllä: olisin mielelläni kuullut Tsehovin monologin venäläisyydestä/vaimoudesta/naiseudesta – mutta miten tinkimätön asenne hänellä olikaan. Hän jätti karkin tarjoamatta, ja näytelmä-aterian kokonaisuudesta tuli sitä terveellisempi.

Tästä minulla on vahvempi muistijälki:  Veijo Meri kertoi jossain haastattelussa Manillaköytensä johtotähdestä. Lähtiessään kirjoittamaan kertomusta hän oli päättänyt, että ”kertaakaan en kirjoita, että Joosella on paha olo”.

Tarinassa Joose Keppilä salakuljettaa köyden kotiinsa kietomalla sen ympärilleen takkinsa alla, ja hänen olonsa käy enenevästi tukalaksi. Siinä on itse asiassa vähän koko  pointti.  Mutta että kertaakaan ei sano sitä suoraan.

Tämä oli minulle jonkinlainen heureka-hetki aikoinaan. Luulin heti ymmärtävinäni, miksi. Ei siksi, että on näppärää ja nokkelaa tai kiva kiusoitella lukijaa, vaan että kuinka tylsää, helppoa ja latteaa olisi kirjoittaa se auki, ja mitä kaikkea tulee kirjoitetuksi, jos siihen ei turvaudu.

Tai niin kuin zen-tarinassa, jossa nuori vastavalaistunut munkki kulkee vanhan viisaan (kuten he ovat) munkin kanssa metsässä, osoittelee kiviä ja kantoja ja ihailee niitä, kuinka ne ovatkin niin jotenkin kivi ja jotenkin niin kanto…zomg! Mihin vanha munkki toteaa:

”Niin… mutta mikä sääli sanoa se.”

Minulla on aina ollut liuta omia ohjenuoria. Kirjoittamisurani alkuvaiheessa minulla oli en periaatteesta laittanut hahmoja tupakoimaan. Tupakointi on niin helppoa puuhan keksimistä hahmoille kohtauksessa, ja halusin keksiä jotain luovempaa sen tilalle. (Olen kyllä sittemmin tämän hylännyt. Tupakka on tupakka. )

Ehkä kauaskantoisimpia ja painavimpia ohjenuoria – sekin kai tuolta modernismin suunnasta tarttunut – minulla on ollut estetiikka, jossa muodon pitää tukea sisältöä. Tapahtumien ja tavan kuvata niitä pitäisi sopia yhteen keskenään kuten housujen ja sukkien. Yksinkertaisimmillaan se voi tarkoittaa sitä, että kiihkeät tapahtumat kuvataan kiihkeästi ja nopeatempoisesti, rauhallisempina hetkinä tempo hidastuu ja palettiin tulee päävärien lisäksi muitakin värejä. Ja jos joku hahmo on fakkiutunut toistamaan vanhaa levyä, silloin on hyvä synnyttää lukijassa hahmoa vastaava tunne kuvaamalla hahmon vanhanlevynsoittoa vähän turhan pitkään.  Tästähän saa jatkoa vanhalle ”näytä, älä kerro” -ohjeelle:

Kertominen: ”Jaska oli suuri humoristi / uuvuttava tyyppi.”

Näyttäminen: Kuvaa Jaska olemassa hauska / jorisemassa uuvuttavia.

Tunteen synnyttäminen: Saa lukija nauramaan jo Jaskan hahmolle / turhautumaan koko tyyppiin.

*
Tsehovin ja Meren nyrkkisääntöjä olen yhä muistanut, vaikken ehkä enää orjallisesti. Tietty pragmaattisuus esimerkiksi on hiipinyt mukaan. Mikä sopi Tsehoville, hänen näytelmälleen ja yleisölleen ei välttämättä ole paras tässä ja nyt. Itse asiassa juuri Perkelettä kirjoittaessa pidin mielessä myös Stam1inan kitarismivelho Pexi Olkkosen ohjeen: ”Kunhan ei tylsistytä yleisöä.”

Lähde: Demi

 

Edit. Lukija (ks. alla) osasi kertoa, että kyseessä on näytelmä Kolme sisarta.

Klassinen pahuuskäsitys ja vasemmisto heresiana

Kuten lukijani ovat joutuneet huomaamaan, aatehistoria on kiinnostanut minua jo pitkään. Ei se pelkäksi harrastukseksi ole jäänyt – se on ollut kirvoittamassa jo kahta kirjaa, esseitä MMSSO:ssa sekä osaltaan myös Perkele-romaania. Tässä ajatuksia mm. Inventing the Individual -teoksen pohjalta.

*
Minulla on tämä visio, että vasemmisto on kristinuskon heresia, harhaoppi. (1) Vasemmiston keskeiset painotukset kuten ihmisarvo (tai ihmisoikeudet), naisten tasa-arvo ja taloudellinen tasa-arvo, pienemmän puolustaminen isompaa vastaan, globaalius jne. voi niin nätisti nähdä tulevan sieltä.

Vanhat ateistitkin, ne jotka vielä tunsivat kristinuskon, tunnustivat tämän:

Another Christian concept, no less crazy, has passed even more deeply into the tissue of modernity: the concept of the ”equality of souls before God”. This concept furnishes the prototype of all theories of equal rights: mankind was first taught to stammer the proposition of equality in a religious context, and only later was it made into morality… (Friedrich Nietzsche, Will to Power)

Tämä selittää myös miksi vasemmisto niin kiihkeästi vastustaa kristinuskoa: ekologiassa Gausen lain mukaan kilpailu on kovinta läheisimpien välillä.

Eräs ratkaiseva ero näiden kahden välillä kuitenkin on: hallintakäsitys, locus of control.  Eli missä sijaitsee syy, kun kaikki ei ole hyvin? Vasemmisto sijoittaa syyn ihmisen ulkopuolelle (yhteiskunnallisiin rakenteisiin). Klassinen (kristillinenkin) perinne taas sijoittaa syyn ihmisen sisälle.

Vankileirien saaristossa Alexander Solzenitsyn tulee muuten kuvanneeksi tätä eroa. Hän kirjoittaa miten gulagilla olo auttoi häntä ymmärtämään elämää ja pahuutta paremmin ja paradoksaalisesti jopa tulemaan paremmaksi ihmiseksi. Oivallus oli tämä:

Siitä asti olen ymmärtänyt sen miten kaikki uskonnot toimivat: Ne vastustavat sitä pahaa, joka on ihmisen sisällä (jokaisen ihmisen sisällä). On mahdotonta karkoittaa pahuus maailmasta kokonaan, mutta sitä on mahdollista hillitä jokaisessa ihmisessä.

Ja siitä asti olen ymmärtänyt kaikkien maailman vallankumousten harhaisuuden: Ne tuhoavat vain ne, jotka kantavat pahuutta heidän omana aikanaan (ja erehtyvät aina erottamaan hyvän kantajat näiden joukosta).

Tämä tuli mieleeni, kun luin Art of Manlinessistä 1950-luvulla kirjoitetun oppaan parempaan autoiluun. Tämä psykologisesti nykyaikaisia kypsemmältä vaikuttanut opas keskittyi kuljettajien luonteiden kehittämiseen ja kasvattamiseen pois lapsen käytöksestä: huono kuski on jäänyt pikkuvauvaksi, ei osaa ottaa muita huomioon eikä hallita tunteitaan.

https://content.artofmanliness.com/uploads//2015/08/13.jpg

Myönnän häpeämättä kaivanneeni oppaan luettuani tuohon aikaan, jolloin kulttuurimme vielä suuntautui ihmisen kasvattamiseen kypsäksi aikuiseksi. Tämähän on se klassinen tapa parantaa maailmaa: kehittää sellaista kulttuuria, joka keskittyy opettamaan ihmisille luonteensa kehittämistä. Jokainen joka lukee klassista filosofiaa (alunperin moraalifilosofia oli suomeksi ”siveysoppia”) ja varhaista psykologiseksi luettavissa olevaa kirjallisuutta (alunperin ”sielutiedettä”) tai suoranaisesti klassisia ohjeita kasvatukseen (ei Rousseauta), voi kiinnittää huomionsa siihen kuinka paljon ne kaikki keskittyvät tähän: kuinka tulla jalommaksi ja esikuvallisemmaksi luonteeksi. Siis kuten Aristoteleen ’suurisieluisuus’, ’magnanimiteetti’:


Magnanimity
(derived from the Latin roots magna great, and animus, mind, literally means greatly generous) is the virtue of being great of mind and heart. It encompasses, usually, a refusal to be petty, a willingness to face danger, and actions for noble purposes. Its antithesis is pusillanimity. Magnanimity is a latinization of the Greek word megalopsuchia which means greatness of soul and was identified by Aristotle as ”the crowning virtue”.

1960-luvun murros katkoi tätäkin klassista perinnettä, tämänkin klassisen tavan nähdä maailmaa. Harva tuntee sitä enää.

Jeesushipit ja itämainen mystiikka sikseen, ei uusvasemmisto ollut sen vähemmän uskonnonvastainen kuin vanhakaan.  Toisaalta 60-luvulla nouseella uusvasemmistollahan oli kyllä ”free your mind and the rest will follow” -herätysliikkeellisyytensä, että tajunnan on muututtava – huumeilla tai ei – että yhteiskunta voi muuttua. Ehkäpä se oli jonkinlainen heresia sekin klassisesta kasvatuskäsityksestä; ainakin se on keskeinen erottava tekijä vanhan ja uuden vasemmiston välillä. Tom Wolfen mukaanhan uusvasemmiston voikin ehkä parhaiten nähdä herätysliikkeenä:

On täysin mahdollista, että tulevaisuudessa historioitsijat näkevät ”the New Left experiencen” ei niinkään poliittisena vaan uskonnollisena episodina, joka on kääräisty semi-militaristisiin vaatteisiin ja sissipuheeseen.
The Me Decade and The Third Great Awakening

Nykyvasemmistolla on ajatusten sisältö nyt monesti keskiössä. Tällä kertaa ajatuksia (ei luonnetta) tulisi muokata ei klassisen suurisieluisuuden ihanteen mukaiseksi, vaan heidän kulloisinkien twiittiensä mukaiseksi – tehdä aina uusi vallankumous, jolla tuhota pahan kantajat heidän aikanaan.

Jälleen, Gausen laki. Mutta nyt, kysymys:

Jos minä olen luonteeltani kypsymätön, kärsimätön iso vauva… missä syy sijaitsee? Vasemmistolaisessa taustassani, joka ei ohjannut kasvattamaan minua kypsäksi? Vai johtuuko vasemmistotaustastani, että syytän kypsymättömyydestäni yhteiskunnallista taustaani enkä itseäni, ja minun pitäisi nyt vaan kasvaa aikuiseksi?

Loppuun mietelmä:

Ihmiset, jotka ovat innokkaimpia muuttamaan toisten päiden sisältöä, ovat myös innokkaimpia leikkaamaan päät pois.

 

***

Viite: (1) Tämä pätee maltilliseen vasemmistoon. Äärivasemmistoon liittyy samaa ”pakanallista” voimanpalvontaa ja jesuittamoraalia kuin äärioikeistoonkin. He vihaavatkin toisiaan jo Gausen lain mukaan.

Ja toki tasa-arvoisuus on ihmiskunnalle laajemminkin yleistä.

He eivät tiedä mitä tekevät

Pääsin vihdoin lukemaan ja kirjoittamaan Jussi Valtosen romaanista He eivät tiedä mitä tekevät. Kirjalla on huomattavia ansioita, mutta ei pelkkiä ansioita.

Koska romaani on voittanut isoimman palkinnon ja pomosijan, sitä sopii (sen etiikan mukaan, joka on yhteistä sekä kristinuskolle että sen heresialle, vasemmistolle) ruotia myös erityisen kriittisesti.

Aluksi siitä, mitä pidin kirjassa erityisen ansiokkaina. Nämä ovat niin ilmiselviä, että mainitsen nämä vain lyhyesti:

Amerikkalaisen ja suomalaisen kulttuurien välisten erojen kuvausta.

Osuvaa satiiria suomalaisuutta (”on tärkeää että keskustellaan”!) ja suomalaista yliopistomaailmaa kohtaan (ihmisiä pakoileva kansainvälisten asioiden vastaava!).

Amerikkalaista elämää kuvataan nähdäkseni uskottavasti, mikä on suomalaisessa kirjallisuudessa harvinaista ja jo näin ollen arvokasta. Kirja herättikin ajoittain tunnun, että tässä lukee amerikkalaista romaania. Platonisti minussa mietti välillä, miksi suomalaisen pitää sellainen kirjoittaa, mutta se on sivuseikka – pääasiassa ”amerikkalaismainen romaani” on kyllä minun sanakirjassani ehdottomasti kehu.

Yliopistoelämää, tiedemaailmaa ja tutkimuksen liike-elämän kytköksiä kuvataan ansiokkaasti. (Lopun kiitoksissa mainitaankin mm. Ben Goldacre.)

Romaani on myös melko totaalinen, kuten minulle joku osasi huomauttaakin. Senkin lasken luonnollisesti kirjan eduksi.

Sitten huonompiin puoliin. Kerronta on joskin perushyvää ja sujuvaa, melko harseaa ja ajoittain vallan ylenpalttista. Mietin tätä jo luettuani aloitusluvun, jossa kuvattu Joen ja Alinan suhde vie 53 kookasta sivua (vielä enemmän normaalitaitolla), ja jonka melko vähäiseen sisältöön olisi minusta riittänyt tästä puolet. Mutta tämän lisäksi suhteeseen vielä palataan jatkuvasti kirjan myötä. Jossain vaiheessa tajusin, että tämä ei olekaan vain venynyttä taustoitusta vaan tarinaa kerrotaan yhtenä kirjan päätarinoista. Ei se huono tarina ole, mutta ei minusta kaikkien niiden sivujen arvoinenkaan.

Paljon sivuja käytetään myös esimerkiksi tunnepuheeseen, eli hahmojen kaikkien mielenliikahdusten kertomiseen. ”Alinaa loukkasi Julian tapa olla tietävinään, mikä hänelle oli parasta. … Julian tapa loukkasi Alinaa… Alinaa kadutti, että oli antanut kaikkien muiden ystävyyssuhteidensa näivettyä, kun oli jäänyt Samuelin synnyttyä kotiin.” (esimerkit aukeamalta 218-9). Moneen tällainen käsittääkseni kuitenkin vetoaa. Ja esim. firman mies ja nainen, jotka puhuvat teini-Rebeccaa ympäri, olisi tullut selväksi vähemmällä sivumäärällä, kuten myös Alinan seikkailut kirkon keskustelupalstalla. Tiivistäminen on tärkeä osa kirjailijantyötä – siis olennaisen valitseminen. Määrä muuttaa laatua, kuten Engelskin tiesi. Valitaan parhaat repliikit, ei kirjoiteta jokaikistä (ellei tarkoitus ole kuvata keskustelun erityisen ankeaa laatua tms.).

Ei kirja muutu sillä paremmaksi, että asioita kerrotaan pitempään. (Se voi kyllä luoda vaikutelman, että kirja olisi ”parempi”: ceteris paribus pidempi kirja ja sen lukemiseen käytetty pidempi aika jää helpommin lukijan mieleen. (Ks. myös Veblenin romaani.)

Jos kirjaa olisi tiivistetty, sen sisältöä olisi ollut helpompi myös tihentää. Nyt kirjan detaljit sekä vertaukset jäävät suboptimille tasolle. Tiiviys on yhteydessä tiheyten siten, että käytännössä suureen tekstimassaan yksittäiset rivit jäävätkin helpommin hätäisiksi. Detaljeja kirjassa on paljon, mutta ne ovat usein sitä tyyppiä, että mainitaan kaupat nimeltä. Saa vaikutelman, että varmaankin Baltimoressa on noin, mutta ei se ole vielä kovin tiheää työtä. (Makrotasolla kirja on tiheämpi, siis juonellisine elementteineen ja juonenpunontoineen.)

Toinen suuri ongelma romaanissa minulle oli, että en suuremmin pitänyt kenestäkään hahmosta. Alinan hahmo varsinkin oli aika tylsä ja ankea tyyppi (anteeksi suoruuteni – hän ei ole oikea ihminen, kukaan ei loukkaannu). Ajoittain perhe-elämän kuvaus lipsahti vähän tyypilliseen nykyamerikkalaiseen ”liberaalit sotkevat elämänsä ja sitten huutavat toisilleen” -osastolle.  (Tiedättekö lajin? Esimerkiksi ihmiset, jotka eivät vaadi perheenjäseniltään kunnioitusta ja kummastelevat sitten mikseivät heidän perheenjäsenensä kunnioita heitä.)

Joen hahmosta tulee minusta kiinnostava oikeastaan vasta sitten kun koko eläinoikeushäirintäkuvio puolen välin jälkeen nousee täyteen mittaansa ja Joen avuttomuus tehdä mitään selviää hänelle ja lukijalle ja hän menettää hermonsa.  Samuelin luku ”Elikkä juuri sinä voisit olla se onnellinen” on nimensä tasoisesti kirjan parhaita.  Näihin aikoihin olin kirjasta innostunein. Lukukokemukseni kaari nousi näihin aikoihin innostukseksi haalean, jopa koettelevan alkupuolen jälkeen.

Loppu taas oli minulle pettymys. Lopussa jännitteet jännitetään aika kaarelle ja ehkä vähän liikaa sykeröllekin. Ehkä isompi ongelma oli kuitenkin pettymys lopun sisältöön.

Olin pitänyt kovasti siitä romaanin virkistävästä audiatur et altera parsista, että kuvataan eläinkokeiden tekijän näkökulmaa tuomitsematta. Pettymyksekseni kirjan loppu ottaa nähdäkseni sitten lopullisen näkökulman, joka on poliittisesti paljon naiivimpi, jopa imelä. Me ollaan nuoriso,  me ollaan tulevaisuus, räppäsi Pikku-G. Ekoaktivistit ovatkin sitten ylivertaisia nuoria neroja, jotka tietävät paremmin kuin aikuiset. Se on minusta kyllä höpöhöpöä. Nuorisolla on avuja, mutta nuoriso tietää keskimäärin huonommin kuin aikuiset – sen takia he ovat nuoriso.

Liikuin itse ekoaktivistiporukoissa 90-luvulla, ja tässä on se ikävä henkilöhistoriallinen juttu, että taustani saa romaanin maailmankuvan muistuttamaan omasta senaikaisesta maailmankuvastani ja näin ollen teini-ikäisen tasoiselta. Emme me mitään neroja silloin olleet emmekä edes miellyttäviä tyyppejä. Jonkinlainen kirkas ideaali aktivistin edessä näyttäytyy, mutta tämä ei tee aktivistista yleismoraalisempaa, ehkä pikemminkin päinvastoin: aktivismi/anarkismi saattaa vedota nuoriin juuri koska se antaa luvan käyttäytyä häpeällisesti (kuten Maksim Gorki huomautti bolsevikeistä). Jälkeenpäin moni meistä on aika hiljaa niistä ajoista, ei kovin ylpeä.  Ehkä syystäkin, nyt olemme sen verran viisaampia. Omat rikokseni lienevät vanhentuneet, mutta vaurioita maapalloa saastuttaville moottoriliikenneajoneuvoille tuli tehtyä.

Tähän 90-luvun nuoruuteen taantuminen lopussa oli sitäkin suurempi pettymys, kun kirja vaikutti niin kypsältä aiemmin.

Olin lopussa myös pettynyt paljastukseen [spoiler alert!], kuka naulapommin lähetti. Se ei ratkaisuna ollut erityisen hyvä. Siinä oli myös diabolus ex machina -henkeä.

Ja suomalainenhan tämä romaani loppujen lopuksi kyllä on – suomalainen kanta amerikkalaisten aseisiinhan on, [spoiler alert] että pahat aseet tappavat aina vahingossa viattomat. Näin siis nähtävästi jopa Baltimoressa – joka on USA:n väkivaltaisen rikollisuuden kärkiä ja jossa huumejengit surmaavat toisiaan päivittäin.

Yksittäisiä huomioita vielä lopuksi:

-iAm-aihio oli minusta hyvä ja ennustuksena uskottava. Scifiä paremmin tuntevat osannevat kertoa, kuinka uusi ajatus on, mutta hyvä idea se minusta oli. Jäikö se aihio vähän sitten lopussa…? No ei kaiken ole laajassa romaanissa tarkoituskaan mennä liian siististi rusetilla pakettiin. Noin muutenkin se sai ajattelemaan, mikä ihmiskunnan tulevaisuus on: saammeko me vielä joskus ihmiset takaisin? Vai pyyhkivätkö ihmiset tästä eteenpäin aina ruutuja sormillaan neliösilmäisinä zombeina – kunnes tulee jokin iAm tai GGlass korvaamaan inhimillisen käytöksen yhä tehokkaammalla apsilla?

-Joku parjasi kirjan anglistista kieltä, mutta ei se töksähtänyt pahasti omaan silmääni : ajoittain sanajärjestykset ehkä vähän sekä ”snubnosed” suomennettuna  ”lyhytnenäiseksi” revolveriksi.

-Tykkäsin siitäkin, että nimim.  Sathiyataeuruksen/Sathityaeuruksen henkilöllisyys huomaamattomasti paljastuu.

Ettei tärkein unohtuisi

Kuten sanottua, romaanin kohotettu asema sallii sen tarkemman kritisoimisen: He eivät tiedä mitä tekevät on jo voittaja monin tavoin, joten siitä saa ja kehtaakin hakemalla hakea viat päivän valoon. Kritiikistäni huolimatta ei tule silti unohtaa kokokuvaa. He eivät tiedä mitä tekevät on joka tapauksessa kansainvälinen kunnianhimoisuudessaan, laajuudessaan ja laadukkuudessaan.  Tällaista viitoittajaa kirjallisuutemme kaipaa. Minunkin kiitokseni Jussi Valtoselle sen kirjoittamisesta.

Perkele painoon

Kolmas romaanini Perkele lähti nyt painoon. Kahden ja puolen vuoden vuorokaudenympärinen urakka on nyt minulta takana – en saa enkä voi tehdä kirjalle enää mitään.

Käytän russistista adjektiivia ’vuorokaudenympärinen’ koska sitä romaanin kirjoittaminen minulle on. Aktiivista työtä, siis työtä sormet näppiksellä, teen virastoaikaan arkisin, sen päälle tulevat sitten kaikki ideointi ja taustatyö, jota teen iltaisin ja joskus öisin: lukeminen taustatyöksi ja inspiraatioksi ja aiheiden hallintaan ottamiseksi, taustatyö netissä ja ihmisiltä kyselemällä, tässä tapauksessa myös esim. musiikin kuuntelu. Passiivinen työ tulee aktiivisen päälle, se on ideoiden odottelua ja etsimistä. Minulla on muistivihko myös sänkyni vieressä ja kynä, jossa on pieni taskulamppu – ­kirjoitan sillä ylös unettomina hetkinä ennen nukahtamista tai aamulla herätessä mieleen tulleet ideat. (Koska olen oikeakätinen, minun on nukuttava aina jalkopäädystä katsoen sängyn oikealla puolella.)

Tsehovilla on Lokin toisessa näytöksessä se kohta, jossa kirjailija Trigorin kuvaa työtään:

Nyt minä olen teidän kanssanne, olen levoton ja samalla joka hetki muistan, että minua odottaa keskeneräinen kertomus. Näen sattumalta pilven, joka on flyygelin muotoinen. Mietin: täytyy mainita kertomuksessa jossakin kohtaa, että taivaalla leijaili flyygelin muotoinen pilvi. … Vaanin itseäni ja teitä kuulostamalla jokaista lausetta, jokaista sanaa minkä sanomme ja kiiruhdan heti sulkemaan lauseet ja sanat kirjalliseen aittaani: ehkäpä kelpaavat johonkin! Kun lopetan työn, kiiruhdan teatteriin tai ongelle. Siellä sitä muka lepää, unohtaa – eipäs vain, päässä kieriskelee raskas rautakuula…

(Tsehovin neroutta on, että flyygelin muotoinen pilvi ei ole suinkaan erikoinen idea ja hänen julkaistuissa muistikirjoissaan on paljon parempia: hän kuvaa sillä hahmoa pikemminkin kun esittelee parhaita ideoitaan.)

Perkeleen urakka on itse asiassa kestänyt kolme vuotta, jos lasketaan siitä hetkestä syksyllä 2012 kun keksin idean ja aihe lähti muhimaan päässä. Hyvän romaanin tekemiseen menee vuosia, yleensä vähintään vuosi, mutta ehdottomasti enemmän, jos romaani on laajempi, kuten tämä on. Passiivista työstöaikaa ei voi hoputtaa: immersio tarinan aiheeseen ja maailmaan vaatii sitä, että syksyllä voi tulla vastaan idea ja keväällä toinen välttämätön. (Toisaalta viiden–kymmenen vuoden työ yhden romaanin eteen ei ole käytännössä realistista ja siinä saattaa lopputuloskin jo alkaa levitä. Pari kolme työteliästä vuotta on ollut sopiva aika.)

Irtautuminen urakasta on alkanut jo kesän alussa, hidas luopuminen kirjan hahmoista ja maailmasta. Hassu juttu omassa työskentelytavassani on, että parin vuoden jälkeen on vaikea sanoa, missä menevät omien ajatusteni ja kirjan päähenkilöiden ajatusten rajat. Ne menevät limittäin. Hahmot vaikuttavat minuun niin, että sitä vähän alkaa muuttua hahmoikseen, nähdä maailma heidän kauttaan ja mitähän Mike tai Anna tai Reko tästäkin ajattelisi. Tätä voisi melkein varoa: kirjailija voi työnsä mukana lähteä kasvamaan eri suuntiin, hänen hahmojensa suuntiin.

Urakka on minulta takana ja lukijoilla vasta edessä. Se on tämän ammatin outous: pari vuotta tekee työtään yksin lähes salassa maailmalta ja kun se näkee päivänvalon, se on itseltä jo mennyttä ja työn alla on jotain uutta. Kaikki ne kysymykset, joita olen puskista esittänyt ystäville – niiden syy ehkä valkenee heille nyt, jos he edes muistavat kysymykseni toissa syksyltä. Muusikot lähtevät nyt soittamaan uutta tuotantoaan keikoille ja esittävät niitä mahdollisesti loppu-uransa ajan. Kirjailijalla on yhtenä syksynä haastatteluja ja esiintymisiä, joissa voi raapaista murto-osaa kaikesta siitä, mitä on kirjaa tekiessään miettinyt ja käynyt läpi. (Voisin puhua pitkään lähes jokaisesta kappaleesta, joistain yksittäisistä repliikeistäkin, kertoa mitä olen siinä miettinyt, miksi se on siinä ja sellainen kuin on, mistä ideat tulivat jne.)

Kansi Jussi Karjalainen

Perkeleen pitäisi tulla ulos syyskuun alussa, kalenteriin on merkitty 3.9. Julkkarit aion pitää sen jälkeen. Vastaanottoa koetan olla miettimättä. Tietysti toivon, että Perkele löydetään ja se arvo, jossa itse sitä pidän, tunnistetaan, mutta se ei ole minun käsissäni. Voimme vaikuttaa omaan tuotokseemme (output), mutta emme sen tulokseen (outcome). Jonkin verran joudun kuitenkin miettimään vastaanottoa, koska haluaisin jatkaa romaanien kirjoittamista ja koen että minulla on annettavaa kirjallisuudelle jatkossakin. Urheilija voi harjoitella ja tehdä työtä ja hänen tuloksensa on suoraan numeroina nähtävissä: ehkä hän juoksee kierroksensa nopeammin tai hitaammin ja jossitteluille ei välttämättä ole tilaa. Taiteilijan tulokset päättävät muut. Mutta joka ammatissa on toki niin sanotusti puolensa ja puolensa.

Menemättä nyt liian syvälle tuohon miten kirja muuttaa kirjoittajaansa, yksi konkreettinen muutos elämässäni on kirjan myötä ollut, että olen alkanut taas kuunnella musiikkia. Minulla oli vaihe nuoressa aikuisuudessa, jolloin kuuntelin lähinnä vain Leonard Cohenia. Nyt löysin paitsi nuoruuteni hevin ja punkin uudestaan (ja näissä on ehkä vielä vahvemmin kuin muissa musiikin lajeissa se, että mikä oli nuorena hyvää, on yhä parasta), olen kuunnellut myös musiikkia laajemmin The Doorsista ja Bruce Springsteenista Bachiin. Minun täytyy laittaa myöhemmin blogiin samanlaisia soundtrack-artikkeleja kuin tein jo Totuus naisistaan, mutta liitän tähän nyt lopuksi vain yhden hevin klassikon (kirja ei muuten todellakaan edellytä lukijaltaan  hevifaniutta).

Perkeleessä on tällä taitolla 588 sivua. Se on toistaiseksi paras romaanini. Se ei ole ihan tyypillinen. Uskon ettei se jätä lukijaansa haaleaksi.

Romaanikilpailun voittaja Aku Ojala: Antelias kaupunki

Olin viime vuonna Gummeruksen ja Elisan järjestämän Suuren romaanikilpailun tuomaristossa, ja lukemistani käsikirjoituksista yksi nousi lupaavuudessaan ylitse muiden. Onnekseni en ollut yksin tätä mieltä, ja käsikirjoitus voittikin kilpailun. Kirjoittajaksi paljastui kolmekymppinen helsinkiläinen Aku Ojala – sen jälkeen kun hänet tavoitettiin, sillä Ojala ei ollut liittänyt kässärin mukaan yhteistietojaan.

Tänä keväänä romaani ilmestyi nimellä Antelias kaupunki. Luin kirjan vasta nyt saatuani oman kässärini taittoon: Kaupungin sisäinen maailma on sen verran tenhoava, etten halunnut riskeerata tyylitartuntaa.

Kaupungin ansio ei ole aiheenvalinnan omaperäisyydessä. Nuorehkon kirjallisesti lahjakkaan helsinkiläismiehen hortoilujen seuraamisella ei tienaa leipätyökseen lukevien kriitikoiden ”ah miten uutta” -pisteitä. Oikeastaan Kaupungin ansio on juuri siinä, että se on tästä huolimatta niin virkistävä. Ojala on poikkeuksellisen kiinnostava lahjakkuus. Hänen ajattelunsa persoonallisuus, omaleimaisuus ja tinkimättömyys sekä fabulointikykynsä ovat piristäviä ja tervetulleita.

Antelias kaupunki

Vaikka Ojala on muistaakseni lukenut kirjallisuustiedettä yliopistolla, hän tulee nähdäkseni ulkopuolelta. Hän osaa katsoa kaupunkilaisten kulturelleja(kin) piirejä fiksulla ironisella etäisyydellä ja nähdä ne uudessa valossa. Otetaan esimerkiksi päähenkilön, kaksi unohduksiin painunutta runokirjaa julkaisseen rentun Anteron, kehittämä visio politiikasta:

Vasemmalla oltiin näköjään epäkäytännöllisiä idealistisia höpisijöitä ja oikealla kuivakoita mielikuvituksettomia jurnuttajia. Kaikki politiikan puoluetaistelut voi pelkistää yksinkertaiseen kaavakuvaan, jonka Antero Meijulle eräänä päivänä piirsi.

Argumentti 1: jokin on retuperällä ja pitää muuttaa. Se on retuperällä koska joku on yrittänyt liikaa / liian vähän. Aina seuraa vasta-argumentti 2: On yritetty liikaa koska oltiin typeriä haihattelijoita. Tai sitten ei ole yritetty tarpeeksi koska oltiin tylsämielisiä jurnuttajia.

Kaupunki elää Célinen hengessä, jotain samaa on sen iskuvoimassa ja hävyttömyydessä, häpeämättömyydessä (kuinka kaipaankaan kirjallisuuteemme häpeämättömyyttä näinä korrekteina aikoina). Kielikuvat ovat persoonallisia, tietty roiskiva tyyli on silti salakavalan tarkkaa ja onnistunutta. Kirja on täynnä pieniä persoonallisia havaintoja (”Kävelin selistä ja kasvoista koostuvien väliseinien ohi muodostaen käytävän joka oli ainutkertainen ja vain minun kulkemani”).

Edellä mainitulla fabulointikyvyllä tarkoitan Ojalan kykyä lähteä yllättäen viistoon iskemään tarinaa miehestä, joka syö tomaatin ja mitä siitä seuraa, tai Latesta, joka haluaa tulla maailman parhaaksi rakastajaksi (”Nussimisesta oli tullut meri ja siitä tuli vuori jota kiivettiin. Jokainen työntö oli askel, jokainen sively uusi kieleke. Lakanakuviot levisivät ihoon kuin kymmenet ajatuksen kulkemat polut”), tai muuttaa päähenkilö rotaksi ja kirmata putkiston rottamaailmassa. Tällainen fabulointi ei ole suinkaan liian yleistä suomalaisessa kirjallisuudessa, jossa elää yhä vahvana ivallisesti sanottuna tiskirättirealismi. (Tiskirättirealistisessa romaanissa äiti itkee keittiössä tiskirättiin, koska lehmät ovat ummessa ja ukko kännissä.)

Antelias kaupunki ei ole kustantamon myyntiosaston unelma. Sen omin kohdeyleisö ei ole valtava: kirjallisuutta rakastavat ihmiset, joille miehinen fallosentrinen maailma ei ole vastenmielinen (ts. pillunnälkä). Ojala ei bloggaa saati ole edes somessa (shokki). Minulle tällainenkin ulkopuolisuus on kyllä ansio. En pidä sattumana, että parhaat kirjat tulevat niin usein ulkopuolelta. Kiinnostuneena jään odottamaan Ojalan seuraavia tuotoksia.

Luettuja: Nabokov, Saunders & yritys kirjoittaa niistä

Olen lukenut hyvin vähän vertaisproosaa tänä keväänä – tässä vaiheessa oman romaanin kirjoittamista en enää halua riskeerata tyylitartuntaa. Nyt kun Perkeleen kirjoittaminen on hetken tauolla, lukaisin kuitenkin pari hyvää kaunokirjaa. En jotenkin osaa kirjablogata – se tekstilaji ei vain tule minulta itsestään, muut osaavat sen paremmin, joten tässä hajanaisia ajatelmia.

Vladimir Nabokovin Kalvaassa hehkussa Shade–Kinbote-kuvio on hauska ja muutenkin mainio. Minua vain vaivaa koko tämä Zembla-aihio. Aina kun kommentaattori katoaa sinne fantasiavaltakuntaansa, alan torkkua. Sääli, että zemblailu sai tästä niin suuren roolin. Siinä on vähän jotain sellaista hassunhassua ”katsokaa kuinka kreisi olen”-henkistä keikarointia, jonka takia en ole saanut Jari Tervon tai Salman Rushdien kirjojakaan juuri luetuksi (toki Tervon hassuus ja Rushdien keikarointi on hyvin erilaista). Käytän preesensiä, koska en ole lukenut Hehkua ainakaan vielä loppuun.

Nabokov on maaginen kirjailija – siinä arvostavassa merkityksessä, että hän tekee jatkuvasti erilaisia pieniä silmänkääntötemppuja ja suuria illuusioita. Hän on, sanottakoon ilmeinen, ensiluokkainen kirjailija, ja Lolita maailmankirjallisuuden parhaita romaaneja, mutta ehkä juuri tämän takia olenkin pettynyt, että hän on halunnut lähteä vetämään Hehkun uimahypyn (maagisen uimahypyn!) sijasta pellehypyksi. Monien mielestä valinta on varmasti onnistunut, mutta tämä lukija vähän pettyi. (Nyt sen puolustaminen, että kertoja on epäluotettava ja fabuloiva ja se on koko kirjan juju, ei ole varsinainen puolustus, koska on kirjailijan valinta tehdä kertojasta tietynlainen – muistuu mieleen nuoruuden roolipeli, missä eräällä pelaajalla oli hahmo, joka haastoi koko ajan riitaa ja kylvi kaaosta peliryhmän keskellä, mistä syytteistä hän puolustautui vetoamalla, että tällainen tämä hahmo on, hän vain pelaa sitä hyvin – totta, mutta tarvitsiko nyt ihan tuollainen hahmo luoda.)

Edit: Luin sittemmin Hehkun loppuun, ja hyvä niin – olisi hemmoteltua jättää hieno teos kesken oman ajoittaisen tylsyyteni takia – älköön se myöskään olko kannustamasta ketään tarttumaan Hehkuun.

Sen sijaan George Saundersista innostuin. Joulukuun kymmenes on novellikokoelma, jonka liepeessä on sata kehua kirjailijoilta, eivätkä kehut olleet ansiottomia, kirja on erinomainen.

Semplica-päiväkirjat-novelli liikutti minua valtavasti ja aiheutti sitten vastaavasti ehkä sen ainoan isomman pettymyksen kirjassa. Sen kuvaus pienestä Simplicissimus-hahmosta, joka koettaa saada elettyä pientä elämäänsä oli koskettava, tai ainakin alkoi koskettavasti. Mutta scifi-henkinen (scifi on usein myös yhteiskunnallista) nimi-aihio ”ST-ripustustuksista” vei tarinan vähän syrjään ja tuhosi samaistuttavuutta. (Hienosti hän kyllä annostelee tietoa siitä, mitä nämä ovat.) Ikään kuin Saunders ei olisi ihan luottanut satiirisen mutta silti sympaattisen pienen elämän kuvauksen tässä nyt riittävän.

Satiirinen mutta silti sympaattinen on osuva kuvaus Saundersin kirjalle laajemminkin. Hieno, vaikea, tärkeä yhdistelmä. Saundersia mainostetaan ”hauskimmaksi satiirikoksi sitten Twainin”, mutta ehkäpä mainostaja Zadie Smith ei hyväksy Tom Wolfea. (Tai, ehkä, Wolfen piikikkyys oli hänelle liikaa? Saunders jättääkin paremmin vaikutelman, että syvimmiltään hän silti on hahmojensa puolella.)

Saundersia ylistetään hänen kielellisestä osaamisestaan (kyvystä liikkua erilaisten puhujien rekisterissä), mutta saan vaikutelman, että tämä on hänen luontainen lahjakkuutensa, joka ei vaadi häneltä hirveästi efforttia (suhteeni dialogiini on sama). Sen sijaan olen vaikuttuneempi hänen kyvystään kuvata ns. matalan tunnollisuuden hahmoa: Low Conscientousness. Tämä on kirjailijoilta melkein aina hyvin vaativaa, koska (proosa)kirjailijat ovat yleensä itse korkean tunnollisuuden luonteita, ja matala tunnollisuus on hyvin vaikea tavoittaa, kun se on kaukana omasta persoonallisuudesta. Matala tunnollisuus=”vastuuton” ihminen, ei rationaalinen ja rakentava ja piittaava. Ei kierrätä, eikä ainakaan poista niittejä paperinkeräyspapereista. Tällaisen Saunders kuvaa etenkin Kotiin-novellin päähenkilössä. (Kotiin toi mieleen Hemingwayn suurenmoisen novellin Sotilaan koti.)

Saunders on myös omalla tavallaan tiheä kirjailija. Kuvittelen, että hänen muistikirjansa ovat täynnä kiinnostavia havaintoja, joita tarinoihinsa ammentaa.

Yhdenlaisena ansiona pidin myös sitä, että Joulukuun kymmenes sopii nähdäkseni sekä ammattilaisille että niille, jotka lukevat vähemmän. (Aika totaalista sekin). Tarkkuutta Saunders lukijalta vähän vaatii, mutta tyylillisesti ja maailmallisesti sisältö on sellaista, että voisin kuvitella antavani tämän lahjaksi jollekulle satunneisemminkin proosaa tai etenkin novelleja lukevalle.

Saunders

Hyvin rullaavat kaulukset Saundersilla

 

 

Ehkä kerron kesän lukulistastani enemmän toisessa postauksessa. Kesäni ei kyllä varsinaisesti tunnu alkavan, ennen kuin Perkele on painokunnossa.

*

PS: Kirjoitin eilen tämän postauksen työtietokoneella – kotinettikoneellani en osaa kirjoittaa. Kun yritin siirtää sen tälle kotinettikoneelle, koneen Open Office ei onnistunut avautumaan. Installoin OO:n uudestaan, mutta se ei onnistunut, koska – selvisi – ohjelma oli sittenkin vielä olemassa. Siinä avattua tiedostoa ei vain näkynyt missään, se ei ollut näkyvä, se ei auennut, mutta se oli silti auki, se oli olemassa, mutta tieto sen olemassaolosta ei välittynyt aistein. Installoin OO:n uudestaan poistaakseni OO:n (näin siellä nimittäin sellaisen valintavaihtoehdon, jossa lataamalla ohjelman voi poistaa sen), ja sitten installoin OO:n uusiksi, mutta ei se toiminut.

Tänään sammutin tämän tietokoneen ja sytytin sen uudestaan, ja nyt – OO aukesi normaalisti. Mutta nyt ei kuvakkeita OO:hon ole enää olemassa. En saa siis ohjelmaa auki muuta kuin klikkaamalla tekstitiedostoa. Onneksi edes niin. Mutta en tiedä missä OO-ohjelma jatkossa sijaitsee: Window Vistassa ei jostain syystä näy, mitä ohjelmia koneella on. En ymmärrä miksi näin halutaan tehdä ihmisille. Mikä heitä motivoi? Mitä tällainen tekee ihmiskunnalle? Miksi niin moni uskoo, että tiede on ainoastaan hyvä voima, kun päivittäin kohtaamme tieteen sovelluksia, jotka nöyryyttävät meitä ja tekevät meistä pienempiä ja alhaisempia? Minkälainen ihminen suostuu uskomaan, että tiede on ainoastaan hyvä voima, vastoin päivittäisiä vastakkaisia todistuksia? Sokea (tiede)uskovainen – niin täydellinen, ettei edes ymmärrä olevansa sellainen. En pidä heitä minään. Heissä ei ole rahtustakaan kivikauden ihmisen ihmisyydestä, vaikka kivikauden ihminen oli barbaari.

No koetin etsiä neuvoa Googlesta: ”where are my programs in Windows Vista” yms., mutta nettini ei jostain syystä nyt avannut niitä linkkejä, joita haulla löysin. Onneksi nettini avasi linkin tänne blogiini, joten käytettyäni tämän kesäkuun viimeisen aamupäivän ja heinäkuun ensimmäisen aamupäivän vuonna 2015 sain tämän postauksen tänne ilmaan. Olen taas pienempi tämän postausongelman takia, ja myös teidän käsityksenne minusta on pienempi.

Nyt minun pitää kysyä itseltäni, miksi jatkan tietokoneen kanssa, kun jatkuvasti käy näin? Koska niin ei käy joka päivä, ainoastaan välillä. Behaviorismin alkeita: jos haluaa koe-eläimen jatkavan käytöstä, ajoittainen palkinto riittää, jokakertainen sen ei tarvitse olla. Olen koerotta.

Ville Raivio: Klassikko

Blogasin aiemmin suomalaisesta miestenvaatekirjasta Vapaa tyyli. Tekstissä tiivistin jokamiehen tyylikirjaston muodostuvan nähdäkseni kahdesta kirjasta: Bernhard Roetzelin Täydellinen herrasmies ja Alan Flusserin Dressing the Man (ei suomennettu).  Jätin silloin auki paikan kolmannelle kirjalle, josko jokin kotimainen kirja vielä olennaiseen joukkoon mahtuisi. Olin nimittäin kuullut, että Keikari.comin Ville Raivio valmistelee omaa magnum opustaan.

Nyt Raivion kirja on tullut, se on nimeltään ytimekkäästi Klassikko. Onko se niin hyvä kuin odotin?

On se hyvä.

Klassikko on 238 sivua kahden palstan tekstiä. Sen tarkoitus on perustua ajattomaan tyyliin ja karttaa muodin oikkuja.  Raivion kirjan pointtina on siis toisaalta pitäytyminen koetellusti toimivassa ja siinä, mikä siis todennäköisesti näyttää yhtä hyvältä sadan vuoden päästäkin. Klassikot ovat kohonneet muodin heilahtelujen yläpuolelle. (Muoti on niin kauhea rumuuden muoto, että se pitää vaihtaa kahdesti vuodessa, väitetään Oscar Wilden sanoneen.)

Toinen lähtökohta on olla opas jokamiehelle – siispä alaotsikko Jokaisen miehen tyylikirja. Eli räätälille ei käsketä saatika ostamaan kalleimpia valmistajia. Tämä on huojentavaa meille vähävaraisille.

DSCF2646

Klassikon ulkoasu on onnistunut, parhaimmillaan hyvinkin elegantti. Kirja sisältää sekä valokuvia että piirroskuvitusta. Kuvia olisi ehkä voinut olla enemmän, aina kai voisi. Etenkin istuvuuskuvat olisivat hyvin hyödyllisiä (niitä on esim. Flusserissa, piirustuksina). Olisi myös ollut kiinnostava esim. nähdä miltä vaikkapa se guernsey-neule näyttää, mutta toisaalta googlen kuvahaku.

DSCF2638Piirroskuvitusta esimerkkinä amerikkalaisen ja italialaisen tyylin tyypeistä.

Klassikko on erityisen tarkka ja ansiokas, mitä tulee eri vaatetusmateriaaleihin ja valmistustekniikoihin. Selviksi tehdään esim. erilaiset paitakankaat, takin ja kenkien rakenteet sekä ja hyvän ja huonon nahkan erot.

DSCF2639

Sisällysluetteloa. Sprezzaturakin mainittu

Pukeutumisen historialliset taustat tuodaan esille ja sitä kautta nykyaika liittyy menneisyyteen. Kuten olen aiemmin kirjoittanut, innostuin miestenvaatetuksen alasta tehdessäni taustatyötä Totuus naisista -romaaniin ja sen klassikkoon Tapani Koskikariin, ja olen kirjan kirjoittamisen jälkeenkin lueskellut alasta mielelläni lisää. Kirjassa oli minulle silti paljon uutta tietoa, esimerkiksi vaikkapa lounaspuvun, cocktail-kalvosimen, kontrastikaulusten historian ja monen klassisen päällystakin esittelyt. Ja tiesin kyllä Windsorin herttuan olleen aikansa rokkitähti, mutta hänen vaikutusvaltansa täysi laajuus selvisi vasta Klassikon myötä.

Duke of Windsor

Windsorin herttuan merkitystä miestenpukeutumiselle ei näköjään voi korostaa liikaa. Kuva: internet

Ongelmahan ei ole se, että vaatteisiin kiintyy: se on ratkaisu. Tarkoitus on kiintyä vaatteisiinsa. Niille syntyy tarina ja historia: tämä on hankittu sieltä ja sieltä, sinä ja sinä ajankohtana; olen käyttänyt sitä silloin ja siinä tilaisuudessa. Laadukkaiden vaatteiden ikä ja patina nimenomaan tuovat niille lisäarvoa, eivät ole poisheittoperuste.

Klassikkoa voi hyvin suositella jokamiehen vaatetuskirjastoon.

DSCF2647[1]

Kiitos niteestä Ville Raiviolle.

Jari Ehrnrooth, vapaus ja tulevaisuus

Halusin nopeasti jakaa tämän HS:ssa ilmestyneen Jari Ehrnroothin haastattelun. Jaakko Lyytinen kirjoittaa siinä Ehrnroothin kirjasta Toivon tarkoitus.
http://www.hs.fi/kulttuuri/a1420782889868?jako=2322274d3232db0624eea715c84cd7b0&ref=fb-share

”Näin kuuluu Ehrnroothin ydinväite: Läntinen ihminen on saavuttanut vapauden, rauhan ja aineellisen turvan. Samalla kulttuurin henkinen tila on taantunut pakanallisten kulttiuskontojen asteelle. Onnellisuuden tavoittelu asettuu oikeamielisyyden edelle ja voittamisen palvonta korvaa moraalisen itsetutkiskelun.”

Olen oppinut itse ymmärtämään tämän vasta viime vuosina enkä mitään muuta kautta kuin opiskeltuani sitä, mistä kristinuskossa on kysymys. Nähtävästi Ehrnrooth on oppinut tämän samaa tietä. Klassinen vapauskäsitys on vapautta pahasta ja vapautta tehdä hyvää. Nykyinen vapauskäsityksemme on, että kaikkien pitää saada tehdä mitä haluaa. Ajatus on tosiaan pakanallinen ja vieläpä esihelleeninenkin, merkityksessä: mitä taantumuksellisin. En jatka aiheesta enempää nyt, koska jatkan siitä tulevassa romaanissani, jota työstän nyt täysillä. Niin, keväällä ilmestyvissä esseissäni myös. Lainaan David Bentley Hartia:

”Klassisemman – niin pakanallisen kuin kristillisenkin – käsityksen mukaan todellinen vapaus oli erottamaton osa ihmisen luontoa: todella vapaa ihminen oli toisin sanoen vapaa toteuttamaan oikeaa ’olemustaan’ ja siten kukoistamaan sellaisena olentona kuin todella oli. Platonille ja Aristoteleelle tai kristityille ajattelijoille kuten Gregorios Nyssalaiselle, Augustinukselle, Maksimos Tunnustajalle, Johannes Damaskolaiselle ja Tuomas Akvinolaiselle ihmisen todellinen vapaus on vapautumista siitä, mikä estää häntä elämästä rationaalisten hyveiden mukaisesti tai kokemasta luontonsa täyttymystä. Ihmisiä rajoittavat muun muassa hänen omat hiomattomat intohimonsa, hänen tahallinen antautumisensa hetken mielijohteille, hänen omat typerät ja väärät valintansa. Tämän näkemyksen mukaan ihminen on vapaa silloin, kun hän saavuttaa sen päämäärän, jota kohti hänen sisin luontonsa on suuntautunut…  ja se, mikä erottaa häntä tuosta päämäärästä – vaikka se olisi peräisin hänen omasta tahdostaan – on orjuutta.” (Ateismin harhat 2009)

Kuva Heidi Piiroinen HS

Lyytisen juttu on täynnä kiinnostavia kohtia. Jaan Ehrnroothin kanssa paitsi monella tavalla henkilöhistoriallisen taustan ja nykytilanteemme, myös hänen näkemyksensä tulevaisuudelle.

Alkamassa on yhtä suuri kulttuurinen murros kuin 1960–70-lukujen vaihteessa, Ehrnrooth uskoo. Muutos tulee marginaalista, joten sitä on vielä vaikea havaita.

”2030-luvulla juuri kukaan ei enää puhu hyvinvoinnista syvällä rintaäänellä.”

Terveisiä marginaalista.

http://www.hs.fi/kulttuuri/a1420782889868?jako=2322274d3232db0624eea715c84cd7b0&ref=fb-share

Mitä mieltä Suomessa saa olla – Suvaitsevaisto vs. arvokonservatiivit

Tiedetoimittaja Marko Hamilo lähestyi minua kirjaidealla viime vuonna. Suomessa tarvittaisiin kipeästi kirjaa, joka osaisi selittää viimeaikaisen arvokonservatismin nousun maassamme. On nimittäin niin, että liberaalit eivät yleisesti ottaen ymmärrä, mistä konservatiivisessa ajattelussa ja etiikassa on kyse. Niinpä näistä on tarjolla lähinnä olkiukkoja, joita edistykselliset voivat sitten itsetyytyväisessä hurmoksessa kynsien lämmittelyyn poltella.

Vaan maailma ei olekaan jakautunut niin nätisti hyviksiin ja pahiksiin kuin edistyneistö luulee. Toivon mukaan kirjamme auttaa ymmärtämään tämän.

Se ilmestyy Minerva Kustannukselta maaliskuussa nimellä Mitä mieltä Suomessa saa olla. Suvaitsevaisto vs. arvokonservatiivit. Sen ovat toimittaneet Hamilo, professori Timo Vihavainen ja minä. Muut kirjoittajat ovat esseisti Timo Hännikäinen, VTM Heidi Marttila, matemaatikko Jukka Aakula sekä sosiologi Erkki Lampén. Lainaan tähän kustantamon kirjaesittelyn kevään katalogista, joka on nyt ilmestynyt:

Mitä mieltä Suomessa saa olla
Suvaitsevaisto vs. arvokonservatiivit

Hätkähdyttävän ajankohtainen puheenvuoro arvomaailmojen yhteentörmäyksestä nyky-
Suomessa.
Onko maamme poliittinen järjestelmä halvaantumassa moraalikysymyksiin keskittyneeseen
ja tunteita herättävään vastakkainasetteluun? Mistä arvokonservatismin nousussa todellisuudessa
on kyse? Kirjoittajien mielestä arvoliberaaliksi itseään kutsuva sivistyneistö, ”suvaitsevaisto”,
on luonut oman vastustajansa.
Perussuomalaisten maanvyörymän kaltainen vaalivoitto 2011 osoitti, että mitä enemmän
arvokonservatiiveja pyritään leimaamaan milloin rasisteiksi, milloin populisteiksi, sitä
vahvemmaksi he näyttävät kasvavan.
George Orwellin mukaan tehokkainta vallankäyttöä on uudistaa kieltä niin, että vallitsevan
yhteiskunnan arvostelu on käytännössä mahdotonta. Kirja pyrkii muistuttamaan, mistä
esim. sellaisissa asioissa kuin populismi, rasismi tai ennakkoluuloisuus alkujaan oli kyse.

MitämieltäSuomessasaaolla

Olen kirjasta aika mielissäni. Koska romaanini ei vielä ensi kevääksi valmistunut, olen ehtinyt kirjoittaa esseitä ja nauttinut siitä vaihteluksi. Kirjalle on nähdäkseni suuri tarve. Jos hyvin käy, siitä tulee jonkinkokoinen merkkipaalu kotimaisessa yhteiskunnallisessa esseistiikassa.

Mitä Twitter on

Gulliverin retkien osassa IV nimihenkilö tutustuu houyhnhnmien kansaan. Osio on kirjan yritys kuvata paratiisia: kaikkien matkoilla tavattujen hölmöläisten ja petojen jälkeen houyhnhnmit ovat ainoa rauhallinen ja järkevä yhteiskunta. Ulkomuodoltaan houyhnhnmit ovat hevosia. He ovat rationaalisia, stoalaisia ja laajasydämisiä olentoja.

Jalot houyhnhnmit ovat saaneet luonnostaan yleisen taipumuksen kaikkiin hyveisiin. He eivät ollenkaan käsitä eivätkä kykene mieleensä kuvaamaan, mitä merkitsee pahe järjellisessä olennossa. Heidän ylimpänä periaatteenansa on sen vuoksi järjen viljeleminen ja antautuminen kokonaan sen johdatettavaksi. Järki ei myöskään ole heidän keskuudessaan ongelmallinen asia niin kuin meidän maailmassamme, missä jokainen kysymys voidaan varsin todennäköisesti ratkaista kahdella aivan vastakkaisella tavalla, vaan herättää heidän mielessään välittömän varmuuden, kuten täytyykin käydä, elleivät intohimot ja itsekkyys sitä hämmennä, himmennä ja pimennä. …

Ystävyys ja hyväntahtoisuus ovat houyhnhnmien päähyveet. Ne eivät rajoitu yksityisiin esineissin, vaan kohdistuvat koko heimoon. Kaukaisimmastakin seudusta saapuvaa vierasta kohdellaan aivan samoin kuin lähintä naapuria, ja kulkipa hän minne tahansa, hän tuntee aina olevansa kotona. …

Paikalle paukahtanutta Gulliveria luullaan yahooksi, joka on eräänlainen likainen, elukkamainen ihmisen kaltainen olento (Swiftin ihmisvihan kuva). Gulliveria isännöinyttä hevosta kehotetaan hankkiutumaan hänestä eroon. Houyhnhnmien ”kansalliskokous” on keskustellut asiasta ja päättänyt näin, Gulliverin läsnäolo kun voi aiheuttaa levottomuutta heimossa ja siksi toisekseen houyhnhnmin ja yahoon ystävyys ”on ristiriidassa sekä järjen että luonnon kanssa”.

gulliver

Gulliverin isäntä on haluton luopumaan Gulliverista, mutta kansalliskokouksen kehotusta ei voi olla tottelematta. Gulliverin on lähdettävä jatkamaan matkojaan. Houyhnhnmien rationaalisessa yhteiskunnassa kaikki ovatkin kaikissa aiheista etupäässä yksimielisiä.  ”He eivät näet käsitä, kuinka järjellisiä olentoja voidaan pakottaa muuten kuin neuvomalla ja kehoittamalla, koska kukaan ei voi olla tottelematta järkeänsä samalla luopumatta vaatimasta itselleen järjellisen olennon nimeä.”

George Orwell piti Jonathan Swiftia esikuvanaan siitä huolimatta, ettei jakanut eikä edes hyväksynyt Swiftin ihmisvihaa. Orwell huomauttaa osuvasti, kuinka kuollut, kalsea ja loputtoman tylsistyttävä houyhnhnmien maailma on. Utopia on vaikeampi kuvata kuin dystopia. Näin Orwell analysoi hevosten kansallisen konsensuksen mekaniikkaa:

Tämä kuvaa osuvasti sitä totalitaarista tendessiä, joka on anarkistisen ja pasifistisen yhteiskuntanäkemyksen pohjalla. Yhteiskunnassa, jossa ei ole lakeja eikä teoriassa edes pakkovaltaa, ainoa määrittäjä käyttäytymiselle on yleinen mielipide. Mutta koska sosiaalisilla eläimillä on tavaton paine konformiteettiin, yleinen mielipide on vähemmän suvaitsevainen kuin mikään lakien järjestelmä. Kun ihmisiä hallitsevat käskyt kuten raamatullinen ”älä…”, yksilöllä on silti varaa harjoittaa eksentrisyyttään: kun heitä väitetysti hallitsee ’rakkaus’ tai ’järki’, ihminen on huomattavan paineen alaisena toimia ja ajatella juuri niiin kuin kaikki muutkin.

Missä olen kuullut tällaista aiemmin?

Alexis de Tocqueville kuvasi vuonna 1840 kuvasi demokraattisten kansojen tulevaisuutta näin:

[Demokratiassa] Erimielisyys enemmistön kanssa merkitsee eräänlaista kuolemaa. Enemmistön ei tarvitse käyttää lakeja toisinajattelijoiden taivutteluun. Sen tarvitsee vain paheksua näitä. Silloin he tuntevat itsensä yksinäisiksi ja voimattomiksi, mikä oitis nujertaa heidät ja vie heidän toivonsa.

Kun olot ovat tasa-arvoiset, yleinen mielipide painaa aina tavattoman raskaasti jokaisen ihmisen mieltä saartaen, holhoten ja lannistaen tätä. Tämä johtuu yhteiskunnan koostumuksesta jopa enemmän kuin sen poliittisista laeista. Kaikki muistuttavat toisiaan yhä enemmän, jolloin vastaavasti jokainen ihminen tuntee itsensä yhä heikommaksi kaikkien muiden edessä. Hän ei keksi mitään, mikä nostaisi hänet reilusti muiden yläpuolelle ja erottaisi hänet muista, joten hän on epävarma itsestään joutuessaan näiden kanssa vastatusten. Hän ei epäile vain voimiaan vaan joskus oikeuksiaankin ja tunnustaa herkästi olevansa väärässä, mikäli enemmistö on hänen kanssaan eri mieltä. Enemmistö saa hänet vakuuttuneeksi ilman, että sen tarvitsee edes painostaa häntä.

Twitter on kuin luotu tähän.

Twitterissä ei tietenkään ole tarkoitus keskustella. Keskustelu on mahdotonta 140 merkin viesteillä. Twitterin tarkoitus on linkkien jakamisen ohessa signaloida muille omia arvoja, mielenkiinnon kohteita ja ekspertiisiä sekä herättää muissa positiivisia tuntemuksia. Sen tarkoitus on pienin, harmittomin ja etupäässä mukavin elein synnyttää yhteisyyden illuusiota. Suosituihin hashtageihin mennään jakamaan pieniä ironistis-humoristisia lohkaisuja, joita on sitten mukava uudelleentwiitata ja merkitä suosikiksi. Kun vastaan tulee jokin erimielisyyden aihe, se kanta, jolla on takanaan eniten twiittaajia ja näillä seuraajia, voittaa. Virtuaalinen kansalliskokous synnyttää tunteen joukkovoimasta ja sitä kautta omasta mahdista ja oikeutuksesta. Tänään me muutetaan tää maailma ihan ite! Nyt me näytetään sille [lisää tähän päivän vihulainen – jos et muuta keksi on aina Päivi Räsänen]!

Ja kyllä he näyttävätkin.

Eikä vihulainen saa millään torjuttua heidän joukkovoimaansa.

Ja se todistaa, että he ovat oikeassa.

Seuraavana aamuna mikään ei ole muuttunut, paitsi suosituimmat hashtagit. Syntyy uusi virtuaalinen kansanliike, jossa osoittaa joukkovoimaa.

Minkälaisten ihmisten yhteisö Twitter sitten on? Toistaiseksi Twitter – erotuksena esim. Facebookista – on yhä sen verran pieni, että se on etujoukon hallussa. Sen käyttäjiksi on siis itsestään esivalikoitunut sellaisia ihmisiä, joita kiehtoo uusi teknologia, jonka kautta voi tehdä kiinnostavia löytöjä ja jakaa asioita aivan tuntemattomien ihmisten kanssa. Toisin sanoen avoimet, neofiiliset, valistuneet, koulutetut, liberaalit kaupunkilaiset.

Sellaiset ihmiset ovat tietysti kuin luonnostaan samaa mieltä kaikista aikamme tärkeistä kysymyksistä, koska ’rakkaus’ ja ’järki’ ohjaavat heitä, eikä kukaan ”voi olla tottelematta järkeänsä samalla luopumatta vaatimasta itselleen järjellisen olennon nimeä”.

Lopuksi: ketkä ovat tällaisessa ilmapiirissä äänekkäimpiä? Orwell veikkaisi, että hyvät ihmiset – siis ne, jotka ovat varmimpia omasta hyvyydestään. Samanlaiset kuin hänen 40-luvun lempi-inhokkinsa, edellä mainitut pasifistit ja anarkistit, joiden hän kuvaa olevan

ihmisiä, jotka ovat vakuuttuneita armeijan ja poliisivoimien viheliäisyydestä, mutta jotka ovat silti paljon suvaitsemattomampia ja hyökkäävämpiä asenteeltaan kuin normaali ihminen, joka uskoo, että joissain tilanteissa on välttämätöntä käyttää väkivaltaa. He eivät sano toisille ”tee niin ja näin tai joudut vankilaan”, mutta jos suinkin pystyvät, he kyllä hiipivät toisten aivojen sisään ja sanelevat näille heidän ajatuksensa mitä tarkimmin. Aatteet kuten pasifismi ja anarkismi, jotka pinnalta näyttävät vallankäytön täydeltä hylkäämiseltä, pikemminkin rohkaisevat tällaista mielenlaatua. Sillä jos olet omaksunut aatteen, joka vaikuttaa olevan puhdas tavallisen politiikan likaisuudesta, aatteen, josta et itse voi odottaa saavasi mitään materiaalista hyötyä: varmasti se todistaa, että olet oikeassa?

Ja mitä enemmän olet oikeassa, sitä luonnollisempaa on, että kaikki muut pitäisi kiusata ajattelemaan samoin.

Kärjistän tässä (niin kärjistävät Orwell ja Tocquevillekin). Ja jätän tietoisesti Twitterin hyvät puolet huomiotta – niistä kirjoitetaan tarpeeksi innokkaasti. Mutta minua on vaikea taivutella uskomaan, etteikö tässä olisi totta toinen puoli.

*

Swift. Gulliverin retket. Suom. J.A. Hollo. Tammi 1999.

Orwell 1. Politics vs. Literature: An Examination of Gulliver’s Travels. 1946. 

A. de T.: Demokratia Amerikassa. II.3.21. Suom. Sami Jansson. Gaudeamus 2006.

Orwell 2. Lear, Tolstoy and the Fool. 1947. Orwellin suomennokset omiani.

Edit. 20.3.15:
Lukija välitti minulle ystävällisesti Facebookissa tämän tutkimuksen, joka näyttää tukevan edellä kirjoittamaani:
http://www.uta.fi/ajankohtaista/tutkimusuutiset/ilmoitus.html?id=103728
”Twitter – – pikemminkin tukee jo olemassa olevia valtahierarkioita kuin tarjoaa tehokkaan välineen haastaa ja kyseenalaistaa niitä.”

Tutkimus ei ”tue toisinaan esitettyjä ajatuksia sosiaalisen median demokratisoivasta voimasta”.

Twitterin keskeisenä tosiasiallisena tehtävänä on ”herättää muissa positiivisia tuntemuksia” ja ”synnyttää yhteisyyden illuusiota”. Tutkimuksen kirjoittajat sanovat saman asian näin: ”Poliittisesta edustuksesta on tullut enemmänkin tunteiden ja fiilisten ilmaisemista kuin intressien ja identiteettien edustamista. Myös poliitikkojen ja toimittajien välinen tiivis kommunikointi Twitterissä näyttää rakentavan tätä läheisyyden ja läsnäolon lumoa luovaa tunnepolitiikkaa.”

”Twitterissä politiikka on enemmän tunnetta, osallistumista ja empatiaa”, tutkijat tiivistävät.