Mitä mieltä Suomessa saa olla – Suvaitsevaisto vs. arvokonservatiivit

Tiedetoimittaja Marko Hamilo lähestyi minua kirjaidealla viime vuonna. Suomessa tarvittaisiin kipeästi kirjaa, joka osaisi selittää viimeaikaisen arvokonservatismin nousun maassamme. On nimittäin niin, että liberaalit eivät yleisesti ottaen ymmärrä, mistä konservatiivisessa ajattelussa ja etiikassa on kyse. Niinpä näistä on tarjolla lähinnä olkiukkoja, joita edistykselliset voivat sitten itsetyytyväisessä hurmoksessa kynsien lämmittelyyn poltella.

Vaan maailma ei olekaan jakautunut niin nätisti hyviksiin ja pahiksiin kuin edistyneistö luulee. Toivon mukaan kirjamme auttaa ymmärtämään tämän.

Se ilmestyy Minerva Kustannukselta maaliskuussa nimellä Mitä mieltä Suomessa saa olla. Suvaitsevaisto vs. arvokonservatiivit. Sen ovat toimittaneet Hamilo, professori Timo Vihavainen ja minä. Muut kirjoittajat ovat esseisti Timo Hännikäinen, VTM Heidi Marttila, matemaatikko Jukka Aakula sekä sosiologi Erkki Lampén. Lainaan tähän kustantamon kirjaesittelyn kevään katalogista, joka on nyt ilmestynyt:

Mitä mieltä Suomessa saa olla
Suvaitsevaisto vs. arvokonservatiivit

Hätkähdyttävän ajankohtainen puheenvuoro arvomaailmojen yhteentörmäyksestä nyky-
Suomessa.
Onko maamme poliittinen järjestelmä halvaantumassa moraalikysymyksiin keskittyneeseen
ja tunteita herättävään vastakkainasetteluun? Mistä arvokonservatismin nousussa todellisuudessa
on kyse? Kirjoittajien mielestä arvoliberaaliksi itseään kutsuva sivistyneistö, ”suvaitsevaisto”,
on luonut oman vastustajansa.
Perussuomalaisten maanvyörymän kaltainen vaalivoitto 2011 osoitti, että mitä enemmän
arvokonservatiiveja pyritään leimaamaan milloin rasisteiksi, milloin populisteiksi, sitä
vahvemmaksi he näyttävät kasvavan.
George Orwellin mukaan tehokkainta vallankäyttöä on uudistaa kieltä niin, että vallitsevan
yhteiskunnan arvostelu on käytännössä mahdotonta. Kirja pyrkii muistuttamaan, mistä
esim. sellaisissa asioissa kuin populismi, rasismi tai ennakkoluuloisuus alkujaan oli kyse.

MitämieltäSuomessasaaolla

Olen kirjasta aika mielissäni. Koska romaanini ei vielä ensi kevääksi valmistunut, olen ehtinyt kirjoittaa esseitä ja nauttinut siitä vaihteluksi. Kirjalle on nähdäkseni suuri tarve. Jos hyvin käy, siitä tulee jonkinkokoinen merkkipaalu kotimaisessa yhteiskunnallisessa esseistiikassa.

Mainokset

Mitä Twitter on

Gulliverin retkien osassa IV nimihenkilö tutustuu houyhnhnmien kansaan. Osio on kirjan yritys kuvata paratiisia: kaikkien matkoilla tavattujen hölmöläisten ja petojen jälkeen houyhnhnmit ovat ainoa rauhallinen ja järkevä yhteiskunta. Ulkomuodoltaan houyhnhnmit ovat hevosia. He ovat rationaalisia, stoalaisia ja laajasydämisiä olentoja.

Jalot houyhnhnmit ovat saaneet luonnostaan yleisen taipumuksen kaikkiin hyveisiin. He eivät ollenkaan käsitä eivätkä kykene mieleensä kuvaamaan, mitä merkitsee pahe järjellisessä olennossa. Heidän ylimpänä periaatteenansa on sen vuoksi järjen viljeleminen ja antautuminen kokonaan sen johdatettavaksi. Järki ei myöskään ole heidän keskuudessaan ongelmallinen asia niin kuin meidän maailmassamme, missä jokainen kysymys voidaan varsin todennäköisesti ratkaista kahdella aivan vastakkaisella tavalla, vaan herättää heidän mielessään välittömän varmuuden, kuten täytyykin käydä, elleivät intohimot ja itsekkyys sitä hämmennä, himmennä ja pimennä. …

Ystävyys ja hyväntahtoisuus ovat houyhnhnmien päähyveet. Ne eivät rajoitu yksityisiin esineissin, vaan kohdistuvat koko heimoon. Kaukaisimmastakin seudusta saapuvaa vierasta kohdellaan aivan samoin kuin lähintä naapuria, ja kulkipa hän minne tahansa, hän tuntee aina olevansa kotona. …

Paikalle paukahtanutta Gulliveria luullaan yahooksi, joka on eräänlainen likainen, elukkamainen ihmisen kaltainen olento (Swiftin ihmisvihan kuva). Gulliveria isännöinyttä hevosta kehotetaan hankkiutumaan hänestä eroon. Houyhnhnmien ”kansalliskokous” on keskustellut asiasta ja päättänyt näin, Gulliverin läsnäolo kun voi aiheuttaa levottomuutta heimossa ja siksi toisekseen houyhnhnmin ja yahoon ystävyys ”on ristiriidassa sekä järjen että luonnon kanssa”.

gulliver

Gulliverin isäntä on haluton luopumaan Gulliverista, mutta kansalliskokouksen kehotusta ei voi olla tottelematta. Gulliverin on lähdettävä jatkamaan matkojaan. Houyhnhnmien rationaalisessa yhteiskunnassa kaikki ovatkin kaikissa aiheista etupäässä yksimielisiä.  ”He eivät näet käsitä, kuinka järjellisiä olentoja voidaan pakottaa muuten kuin neuvomalla ja kehoittamalla, koska kukaan ei voi olla tottelematta järkeänsä samalla luopumatta vaatimasta itselleen järjellisen olennon nimeä.”

George Orwell piti Jonathan Swiftia esikuvanaan siitä huolimatta, ettei jakanut eikä edes hyväksynyt Swiftin ihmisvihaa. Orwell huomauttaa osuvasti, kuinka kuollut, kalsea ja loputtoman tylsistyttävä houyhnhnmien maailma on. Utopia on vaikeampi kuvata kuin dystopia. Näin Orwell analysoi hevosten kansallisen konsensuksen mekaniikkaa:

Tämä kuvaa osuvasti sitä totalitaarista tendessiä, joka on anarkistisen ja pasifistisen yhteiskuntanäkemyksen pohjalla. Yhteiskunnassa, jossa ei ole lakeja eikä teoriassa edes pakkovaltaa, ainoa määrittäjä käyttäytymiselle on yleinen mielipide. Mutta koska sosiaalisilla eläimillä on tavaton paine konformiteettiin, yleinen mielipide on vähemmän suvaitsevainen kuin mikään lakien järjestelmä. Kun ihmisiä hallitsevat käskyt kuten raamatullinen ”älä…”, yksilöllä on silti varaa harjoittaa eksentrisyyttään: kun heitä väitetysti hallitsee ’rakkaus’ tai ’järki’, ihminen on huomattavan paineen alaisena toimia ja ajatella juuri niiin kuin kaikki muutkin.

Missä olen kuullut tällaista aiemmin?

Alexis de Tocqueville kuvasi vuonna 1840 kuvasi demokraattisten kansojen tulevaisuutta näin:

[Demokratiassa] Erimielisyys enemmistön kanssa merkitsee eräänlaista kuolemaa. Enemmistön ei tarvitse käyttää lakeja toisinajattelijoiden taivutteluun. Sen tarvitsee vain paheksua näitä. Silloin he tuntevat itsensä yksinäisiksi ja voimattomiksi, mikä oitis nujertaa heidät ja vie heidän toivonsa.

Kun olot ovat tasa-arvoiset, yleinen mielipide painaa aina tavattoman raskaasti jokaisen ihmisen mieltä saartaen, holhoten ja lannistaen tätä. Tämä johtuu yhteiskunnan koostumuksesta jopa enemmän kuin sen poliittisista laeista. Kaikki muistuttavat toisiaan yhä enemmän, jolloin vastaavasti jokainen ihminen tuntee itsensä yhä heikommaksi kaikkien muiden edessä. Hän ei keksi mitään, mikä nostaisi hänet reilusti muiden yläpuolelle ja erottaisi hänet muista, joten hän on epävarma itsestään joutuessaan näiden kanssa vastatusten. Hän ei epäile vain voimiaan vaan joskus oikeuksiaankin ja tunnustaa herkästi olevansa väärässä, mikäli enemmistö on hänen kanssaan eri mieltä. Enemmistö saa hänet vakuuttuneeksi ilman, että sen tarvitsee edes painostaa häntä.

Twitter on kuin luotu tähän.

Twitterissä ei tietenkään ole tarkoitus keskustella. Keskustelu on mahdotonta 140 merkin viesteillä. Twitterin tarkoitus on linkkien jakamisen ohessa signaloida muille omia arvoja, mielenkiinnon kohteita ja ekspertiisiä sekä herättää muissa positiivisia tuntemuksia. Sen tarkoitus on pienin, harmittomin ja etupäässä mukavin elein synnyttää yhteisyyden illuusiota. Suosituihin hashtageihin mennään jakamaan pieniä ironistis-humoristisia lohkaisuja, joita on sitten mukava uudelleentwiitata ja merkitä suosikiksi. Kun vastaan tulee jokin erimielisyyden aihe, se kanta, jolla on takanaan eniten twiittaajia ja näillä seuraajia, voittaa. Virtuaalinen kansalliskokous synnyttää tunteen joukkovoimasta ja sitä kautta omasta mahdista ja oikeutuksesta. Tänään me muutetaan tää maailma ihan ite! Nyt me näytetään sille [lisää tähän päivän vihulainen – jos et muuta keksi on aina Päivi Räsänen]!

Ja kyllä he näyttävätkin.

Eikä vihulainen saa millään torjuttua heidän joukkovoimaansa.

Ja se todistaa, että he ovat oikeassa.

Seuraavana aamuna mikään ei ole muuttunut, paitsi suosituimmat hashtagit. Syntyy uusi virtuaalinen kansanliike, jossa osoittaa joukkovoimaa.

Minkälaisten ihmisten yhteisö Twitter sitten on? Toistaiseksi Twitter – erotuksena esim. Facebookista – on yhä sen verran pieni, että se on etujoukon hallussa. Sen käyttäjiksi on siis itsestään esivalikoitunut sellaisia ihmisiä, joita kiehtoo uusi teknologia, jonka kautta voi tehdä kiinnostavia löytöjä ja jakaa asioita aivan tuntemattomien ihmisten kanssa. Toisin sanoen avoimet, neofiiliset, valistuneet, koulutetut, liberaalit kaupunkilaiset.

Sellaiset ihmiset ovat tietysti kuin luonnostaan samaa mieltä kaikista aikamme tärkeistä kysymyksistä, koska ’rakkaus’ ja ’järki’ ohjaavat heitä, eikä kukaan ”voi olla tottelematta järkeänsä samalla luopumatta vaatimasta itselleen järjellisen olennon nimeä”.

Lopuksi: ketkä ovat tällaisessa ilmapiirissä äänekkäimpiä? Orwell veikkaisi, että hyvät ihmiset – siis ne, jotka ovat varmimpia omasta hyvyydestään. Samanlaiset kuin hänen 40-luvun lempi-inhokkinsa, edellä mainitut pasifistit ja anarkistit, joiden hän kuvaa olevan

ihmisiä, jotka ovat vakuuttuneita armeijan ja poliisivoimien viheliäisyydestä, mutta jotka ovat silti paljon suvaitsemattomampia ja hyökkäävämpiä asenteeltaan kuin normaali ihminen, joka uskoo, että joissain tilanteissa on välttämätöntä käyttää väkivaltaa. He eivät sano toisille ”tee niin ja näin tai joudut vankilaan”, mutta jos suinkin pystyvät, he kyllä hiipivät toisten aivojen sisään ja sanelevat näille heidän ajatuksensa mitä tarkimmin. Aatteet kuten pasifismi ja anarkismi, jotka pinnalta näyttävät vallankäytön täydeltä hylkäämiseltä, pikemminkin rohkaisevat tällaista mielenlaatua. Sillä jos olet omaksunut aatteen, joka vaikuttaa olevan puhdas tavallisen politiikan likaisuudesta, aatteen, josta et itse voi odottaa saavasi mitään materiaalista hyötyä: varmasti se todistaa, että olet oikeassa?

Ja mitä enemmän olet oikeassa, sitä luonnollisempaa on, että kaikki muut pitäisi kiusata ajattelemaan samoin.

Kärjistän tässä (niin kärjistävät Orwell ja Tocquevillekin). Ja jätän tietoisesti Twitterin hyvät puolet huomiotta – niistä kirjoitetaan tarpeeksi innokkaasti. Mutta minua on vaikea taivutella uskomaan, etteikö tässä olisi totta toinen puoli.

*

Swift. Gulliverin retket. Suom. J.A. Hollo. Tammi 1999.

Orwell 1. Politics vs. Literature: An Examination of Gulliver’s Travels. 1946. 

A. de T.: Demokratia Amerikassa. II.3.21. Suom. Sami Jansson. Gaudeamus 2006.

Orwell 2. Lear, Tolstoy and the Fool. 1947. Orwellin suomennokset omiani.

Edit. 20.3.15:
Lukija välitti minulle ystävällisesti Facebookissa tämän tutkimuksen, joka näyttää tukevan edellä kirjoittamaani:
http://www.uta.fi/ajankohtaista/tutkimusuutiset/ilmoitus.html?id=103728
”Twitter – – pikemminkin tukee jo olemassa olevia valtahierarkioita kuin tarjoaa tehokkaan välineen haastaa ja kyseenalaistaa niitä.”

Tutkimus ei ”tue toisinaan esitettyjä ajatuksia sosiaalisen median demokratisoivasta voimasta”.

Twitterin keskeisenä tosiasiallisena tehtävänä on ”herättää muissa positiivisia tuntemuksia” ja ”synnyttää yhteisyyden illuusiota”. Tutkimuksen kirjoittajat sanovat saman asian näin: ”Poliittisesta edustuksesta on tullut enemmänkin tunteiden ja fiilisten ilmaisemista kuin intressien ja identiteettien edustamista. Myös poliitikkojen ja toimittajien välinen tiivis kommunikointi Twitterissä näyttää rakentavan tätä läheisyyden ja läsnäolon lumoa luovaa tunnepolitiikkaa.”

”Twitterissä politiikka on enemmän tunnetta, osallistumista ja empatiaa”, tutkijat tiivistävät.

Ihminen, miksi niin nurkkakuntainen

Säännöllisesti harmitellaan sitä, että verkko ja sosiaalinen media ei olekaan niin avartava kuin toivottiin. Ihmiset elävät samanhenkisten kuplassa somessa, ja algoritmit toimittavat ihmisille sisältöä, jota he selaushistoriansa perusteella haluavat nähdä eikä sellaista uutta ja kiehtovaa ja kyseenalaistavaa ja monipuolista, jolle heidän tulisi avautua, että ihmiskunta ymmärtäisi olevansa kaikki yhtä.

Missä olen kuullut tämän aiemmin?

1800-luvun puolivälissä valokuvaus toi maailman kaikkien ulottuville. Ajateltiin, että kun ihmiset näkevät valokuvista, että ihmiset toisella puolella palloa ovat ihan samanlaisia kuin mekin, he hylkäävät pikkumaisuutensa ja alkavat välittää näistä ja sodat vähenevät.

1800-luvun lopussa puhelimen piti yhdistää maailma. Arvid Järnefeltin hauskassa  romaanissa Isänmaa (1893) kerrotaan tästä näin:

Ajatteles että se tulisi käyttöön kaikkialla, ei ainoastaan virallisena laitoksena, niinkuin telegraafi, vaan välittäjänä kaikessa yksityisessä liikemaailmassa, tunkeutuisi yksityisiin koteihin, joka miehen käytettäväksi, vähimmän ajatuksen perille viejäksi – ja että sitä voisi käyttää pitemmilläkin välimatkoilla! Siten pääsisivät nuo lukemattomat ihmisajatukset, jotka nyt ovat hajalle lyödyt ja kaikkea yhteyttä vailla, vähitellen yhtymään, ikäänkuin sulautumaan toisiinsa. Etkö luule että se veisi ihmiskuntaa eteenpäin – kohti sen yhtyyttä ja kokonaisuutta? Kaikki erimielisyydet ja eripuraisuudet vähitellen häviäisivät. Sillä aivan huomamatta yhtyisi ajatus ajatukseen, yhtyisivät kolmanteen, neljänteen – ihmisten välillä rakentuisi kodikkaan tuttavuuden side, joka tekisi mahdottomaksi kaiken vierastavan suvaitsemattomuuden ja vihan heidän välillänsä.

 

1910-luvulla lentokoneiden piti yhdistää maailma. George Orwell vuonna 1944:

Lukiessani äskettäin pinkan melko pinnallisesti optimistisia ”edistyksellisiä kirjoja” minulle särähti automaattimainen tapa, jolla ihmiset toistavat tiettyjä fraaseja, jotka olivat muodikkaita ennen vuotta 1914. Kaksi suurta suosikkia ovat ”etäisyyden häviäminen” ja ”rajojen katoaminen”. En edes tiedä kuinka monta kertaa olen kohdannut väitteitä, joiden mukaan ”lentokone ja radio ovat hävittäneet etäisyydet” ja ”kaikki maailman osat ovat nyt liitoksissa”.

Oikeasti modernien keksintöjen vaikutus on ollut lisätä kansallismielisyyttä, tehdä matkustamisesta paljon vaikeampaa, vähentää kommunikaatiokeinoja valtioiden välillä ja tehdä eri maailman kolkista vähemmän, ei enemmän riippuvaisia toisistaan…

Tämä vaikeutuminen johtui, ei sodasta, jossa elettiin, vaan jo ennen sotaa siitä, että liikkumisen helpottuminen johti tarpeeseen varmistaa rajoja. Passeja ja viisumeja alettiin tivata, alueita suljettiin, siirtolaisilta vaadittiin sitä enemmän, mitä enemmän heitä alkoi olla liikkeellä.

Lentokoneita keksittiin sitten käyttää palopommittamiseen. Vonnegut kirjoitti hyvän romaanin aiheesta.

1960-70-luvuilla television ja sen sellaisen modernin median piti yhdistää meidät ”maailmankyläksi”, jossa ihminen siirtyy osaksi maailmanlaajuista yhteisöä ja hylkää pikkumaiset heimonsa. Sanan lanseeraaja Marshal McLuhan oli valtavan suosittu. Nykyihminen muistaa McLuhanin siitä, että hän piipahti Woody Allenin elokuvassa Annie Hall.

Mitä vielä? EU:n piti yhdistää koko maanosa? Nykyään Eurooppa tosin on kansallismielisempi kuin aikoihin.

Ja nyt Internet.

Mutta yhä vain ihmiset tuppaavat jostain sinnikkäästä syystä viihtymään omiensa seurassa. Samankaltaistensa. Vertaistensa.

Ja aina on olemassa se ihmisjoukko, jonka mielestä tämä on ahdasmielistä ja pikkumaista ja rajoittavaa ja sulkeutunutta jne.

Tässä sekoittuu ainakin kaksi isoa asiaa, joista nyt vain lyhyesti: neofilia-neofobia, ja sisäryhmä-ulkoryhmä-erottelu.

Into kaikkeen uuteen ja eksoottiseen, eli neofilia, johtuu mahdollisesti siitä, että ihminen on omnivori, kaikkiruokainen. Yksitoikkoisille syöjille, kuten koalakarhuille, syöminen on helppoa: ruoka = eukalyptus.

koalaOmnivoreilla sen sijaan ne yksilöt, jotka löytävät ihan uusia turvallisia kalorinlähteitä, saavat edun. Jotkut haluavat siksi seikkailla kauemmas kohti tuntematonta – ja ottavat riskin löytää uusia vaarallisia kalorinlähteitä. Näin ollen näiden kahden taipumuksen ja kutsumuksen,  neofilian ja neofobian – tai paleofilian, jos ollaan positiivisia – välillä on luonnollinen vaihtelu eri yksilöiden ja eri tilanteiden välillä.

Ja meillä näyttää olevan luontainen tarve jakaa ihmiset sisäryhmään (Me) ja ulkoryhmään (Ne, muut, barbaarit, Toiset). Perinteisesti ”me” ollaan oltu oma heimo, ”ne” naapuriheimot.

Get-off-my-lawn

Walt Kowalski rajaa elonpiirinsä

Avartuneiden humanistien mielestä ihmisen tulisi laajentaa sisäryhmäänsä aina vain kattamaan kaikki maailman ihmiset ja myös eläimetkin, niin että kun maailmassa kärsitään, me olemme valmiita reagoimaan siihen yhtä lailla, riippumatta siitä, tapahtuuko se omalle lapselle vai vieraalle lapselle tai koalakarhulle toisella puolella maailmaa. Ja kyllä voisi sanoakin ihmiskunnan sisäryhmän laajentuneen: ennen muinoin barbaarien kiduttaminen oli ihan sallittua, koska näillä ei ollut niin väliä, ja nyt se on sallittua vain ISIS:ille.

hugMutta onko nyt niin, että tällaisilla pan-humanisteilla on vaan niin paljon rakkautta, aikaa ja energiaa annettavanaan, että se ei tyhjene lähipiiriin, vaan siitä riittää muillekin? Sehän olisi kaunista ja esikuvallista. Vai onko niin, etteivät he ehkä viihdy lähipiirissään ja samaistu siihen vaan katselevat siksi kauemmas? Eli näin ollen he eivät anna rakkausenergiaansa läheisilleen ja kaltaisilleen, vaan kantavat sen kauemmas.

Todistettavasti liike kuluttaa energiaa ja lämpö karkaa matkalla, joten mitä lähempää auttaa, sitä tehokkaampaa se olisi. Ja psyykkisesti koko maailman tuskan kantajat ottavat osakseen raskaan taakan. Toivottavasti he jaksavat sen. Ja vieläpä katkeroitumatta niihin, jotka tyytyvät omaan suppeampaan elonpiiriinsä.

Opetukset ovat kai ainakin nämä: Aina tulee uusia keksintöjä, joiden luullaan mullistavan ihmispsykologian. Ja kaikista ei koskaan tule maailmansyleilijöitä. Eikä tarvitsekaan, koska kotinurkillakin riittää töitä. (Ja voihan sieltä sitten jatkaa, jos energiaa riittää.)

Kulttuurisodan anatomia, eli Miten suvaitsevaisuus lisää suvaitsemattomuutta

Vallitseva käsitys suvaitsemattomuudesta on jotakuinkin tällainen: suvaitsemattomat ihmiset ovat oppineet harhaluuloja, ja heidät voidaan ja heidät pitää opettaa niistä pois valistuksella ja myönteisillä kokemuksilla. Monimuotoisuudessa eläminen ja koulutus kehittävät suvaitsemattomien mieltä, ja näin heistä tulee tavallisia kunnon suvaitsevaisia ihmisiä.

Suvaitsemattomuuden tutkija Karen Stenner tosin on toista mieltä. Tutkimuksessaan The Authoritarian Dynamic (Cambridge University Press 2005) hän päätyy päinvastaiseen:

But all the available evidence indicates that exposure to difference, talking about difference, and applauding difference — are the surest ways to aggravate those who are innately intolerant, and to guarantee the increased expression of their predispositions in manifestly intolerant attitudes and behaviors. (s. 330)

Kaikki saatavilla oleva aineisto osoittaa, että altistuminen erilaisuudelle, siitä puhuminen ja sen ylistäminen — ovat varmin keino ärsyttää niitä, jotka ovat luontaisesti suvaitsemattomia, ja taata se että he tuovat taipumuksensa julki selkeän suvaitsemattomilla asenteilla ja käytöksellä.

Hyviä ja huonoja uutisia. Huonot uutiset: suvaitsemattomuutta ei saa kokonaan pois väestöstä koskaan. Hyvät uutiset ovat, että suvaitsemattomuutta voi vähentää, tosin eri lailla kuin sitä yleensä yritetään tehdä. Erilaisuuden kasvattaminen ja korostaminen lisää autoritaarien suvaitsemattomuutta, päinvastainen vähentää sitä.

Stenner käyttää sanaa autoritaarinen kuvaamaan sellaisia sisäsyntyisiä taipumuksia, jotka ajavat ihmisiä korostamaan yhteisyyttä ja samanlaisuutta (oneness and sameness). Autoritääriset ihmiset ovat ryhmäihmisiä, ”groupish”.

Autoritaarisuus saa ihmisen taipumaan sellaisten asenteiden ja käytöksen puolelle, jotka rakentavat yhteiskuntaa ja yhteisöjä tavoilla, jotka korostavat samanlaisuutta ja minimoivat ihmisten, uskomusten ja käytösten diversiteettiä. Autoritaarisuus ylistää, rohkaisee ja palkitsee uniformisuutta ja halveksii, suitsii ja rankaisee erilaisuutta. (16).

Asenteiden spektri asettuu tietysti janalle: lukija varmaan ajattelee nyt jonkinlaista fasistia, mutta vain äärimmäisimmät heistä äityvät fasisteiksi/stalinisteiksi, suurimmalle osalle autoritaarisuus tarkoittaa vain sitä, että he ymmärtävät, että mukautuminen ryhmään,  tottelevaisuus auktoriteetteja kohtaan sekä sääntöjä ja lakeja vastaan rikkoneiden rankaiseminen ovat ryhmälle tärkeitä, jossain määrin välttämättömiä. Autoritaarisuus ei siis sinänsä ole paha asia, koska ryhmä joka haluaa pysyä jotenkin yhdessä ja jotenkin tasa-arvoisena tarvitsee yhteisyydestä ja samanlaisuudesta huolehtivia ihmisiä.

Negatiivisella puolella he tietysti eivät ole suvaitsevaisia erilaisuutta kohtaan. Homogeenisissa yhteisössä tämä ei ole ongelma. Autoritaarit ovat suvaitsevaisia silloin kun he eivät koe yhteisyyttä uhatuksi. Kun yhteisöä uhkaa normatiivinen uhka, (siis uhka yhteisyydelle ja samanlaisuudelle), se aktivoi ihmisten latentit taipumukset autoritaarisuuteen. (Uhka voi olla todellinen tai ei, mutta jos uhka koetaan, se on faktisesti totta, koska sillä on todellisia seurauksia.)

Erilaisuuden lisääntyminen on uhka. Erilaisuuden ylistäminen ja esittäminen tavoiteltavana saavat autoritaarit taistelemaan erilaisuutta vastaan. ”Nyt menee jo turhan pitkälle…” Purnataan ”homotuksesta” ja ”mokutuksesta”. Teorian mukaan homoparaatit aiheuttavat heteroparaateja, etnisen monimuotoisuuden lisääntyminen aiheuttaa maahanmuuttokriittisyyttä. (Näin saattoi käydä koko Euroopan mittakaavassa kevään Eurovaaleissa.)

Kun autoritaarien vastakohta (Stenner kutsuu heitä libertaareiksi) kohtaavat erilaisuutta, he reagoivat päinvastoin: he nauttivat erilaisuudesta ja haluavat todista omia arvojaan, omaa erilaisuuden hyväksymishaluaan ja suvaitsevaisuuttaan. Kun suvaitsevaiset sitten heiluttavat suvaitsevaisuuden ja erilaisuuden ja monimuotoisuuden lippujaan, suvaitsemattomat ihmiset muuttuvat entistä suvaitsemattomammiksi, koska nythän normatiivinen uhka on kasvanut – ”niillä on liittolaisia, nämä petturit ovat hypänneet niiden leiriin!”.

Tämä on autoritaarinen dynamiikka. Se on itseään ruokkiva sykli. Toinen osapuoli herättää toisen. Suvaitsevaisuuslipun heilutus aktivoi suvaitsemattomuutta, koska se muodostaa uhkan sille kansanosalle, joka haluaa pitää kansakuntaa kasassa ja yhtenäisenä ja samanlaisena. Suvaitsemattomat ihmiset ovat suvaitsevaisempia silloin, kun he eivät koe moniarvoisuuden uhkaavan yhteisöään, ja muuttuvat sitä suvaitsemattomaksi mitä enemmän moninaisuutta hehkutetaan. Kun suvaitsemattomat ihmiset aktivoituvat (jytky, heteromarssi), se kiihottaa suvaitsevaiset entistä räikeämpään oman lipun heilutukseen, mikä edelleen kiihottaa toista osapuolta, koska kansakunnan uhka kasvaa entisestään, jne.

Todella, siis näin päin. Mitä vähemmän erilaisuuden ongelmista julkisuudessa puhutaan, sitä kärjekkäämmiksi autoritaariset ryhmäihmiset joutuvat muuttumaan, koska ”holtittomuus on valloillaan” ja koko yhteisö on vakavasti uhattuna, koska ”kukaan ei tee mitään”. (Toki myös ongelmien paisuttelu ja uhkakuvien levittäminen lietsovat ongelmia.)

Prosessi ruokkii itseään, leirit polarisoituvat ja kärjistyvät, viha lisääntyy puolin ja toisin. Seurauksena on vähimmillään samanlainen kulttuurisota, josta USA nykyään kärsii: liberaalit ja konservatiivit tekevät suunnilleen v-ttuillakseen päin vastoin kuin vastapuoli haluaisi. Olen huolestuneena seurannut kuinka rajua vihaa Amerikassa nykyään esiintyy vastapuolta kohtaan. Samaa ollaan nyt tuomassa Suomeen, koska ilmeisesti tänne pitää tuoda kaikki mitä ”isossa maailmassakin” on, muutenhan olisimme ihan takapajuisia.

The aggregate result of activating this dynamic will be deeply intensified value conflict across the tolerance domain, sharply polarized politics and enormously increased demands upon the polity: for greater and lesser discrimination against minorities and restrictions on immigration; for more and fewer limits on free speech, assembly and association; for stricter and softer policies on common rites, abortion, censorship and homosexuality; for harsher and more lenient punishment. Moreover, once set in motion, the process clearly has the potential to feed itself, with great public discord provoking increased polarization of positions, which in turn can further fuel the dynamic.

Ultimately, what we see here is… the anatomy of a debilitating ”culture war”, at least.

For less secure systems, at the extreme, it may be the recipe for civil dissolution, even genocide.

Pidän tätä mekanismia tärkeänä ja täysin aliymmärrettynä. Erilaisuuden juhlistaminen siis lisää erilaisuuden vihaa, ja erilaisuuden viha lisää erilaisuuden vihan vihaamista, jne. ad nauseam. Stennerillä on kirjassa mittavat datat teesin tukena. (Kirja on mahdollisesti väitöskirja, hyvin kvantitatiivisena raskaslukuinen.)

Huomautan, että Stenner on kaikkea muuta kuin autoritaarien puolella: hän ei oikein ole edes puolueeton, vaan vastahakoinen näitä kohtaan ja haluaisi, että nämä voisi tehdä kiltimmiksi. Mukavaahan se olisi, mutta ihmisluonto ei näytä taipuvan mihin vain, ja pitää muistaa, että ilman autoritaarisia taipumuksia mitään yhteisöjä ei olisi, jokainen vain sooloilisi yksin.

Stenner kutsuu tätä alussa kuvaamaani nykyistä käsitystä suvaitsevaisuuskoulutuksen voittoisuudesta ”demokratian uskonnoksi”, koska se perustuu pelkkään uskoon. ”Demokratian tieteen” näyttö taas viittaa päinvastaiseen.

”Rasismi” ja ”homofobia” eivät siis pitkälti ole kyse rodusta tai seksuaalisesta suuntautumisesta, vaan siitä, että ne ovat eroja yhtäläisyydessä ja samanlaisuudessa (”difference-ism”). Etenkin jos niistä tehdään sellaisia.

Sekalaisia ajatuksia:

-Yhdysvalloissa heilutellaan lippua ja rukoillaan julkisesti koska maan etninen tausta on niin pirstaleinen: yhteisiä symboleja, rituaaleja ja uskomuksia tarvitaan erityisesti tällaisen yhteisön muodostamiseksi. Homogeenisessa maassa kuten Suomessa julkiseen isänmaallisuuteen, uskonnollisuuteen, jne. ei ole ollut toistaiseksi niin vahvaa tarvetta.

one nation– Wikipedian esitys Maahanmuutosta Kreikassa sopii teoriaan kuin hanska. Euroopan vieraanvaraisimmasta maasta tuli ”normatiivisen uhkan” (naapurisotien ja holtittomasti hoidetun maahanmuuton myötä) myötä maa, jossa fasistit ja antifasistit tappelevat ja tappavat kaduilla:

In 1989, Greeks were presented by the Eurobarometeras the people most tolerant of foreigners in all the EU.[4] However, political instability and warfare in the Balkans in the early 1990s made the Greeks begin to worry about the conflict nearing their own borders. [7] Additionally, in the 1990s Albanian nationalism still laid a claim to parts of Greek territory and the ”Macedonian question” presumed claims by the Republic of Macedonia to both Greek territory and national culture. [7][4] These political developments revived many feelings of nationalism in Greece, and the influx of immigrants in the 1990s challenged the collective image of Greece as an ethnically homogeneous society. [4] The Greek nation-state is strongly tied to an ethnically based identity that centers on common ancestry, language, and Orthodox religion. [6] The rise of immigration in the 1990, then, was seen not just as a source of potential economic upheaval, but as a threat to the cultural and ethnic purity and authenticity of the Greek nation. [7]

Since the influx of immigrants began in the early 1990s, the number of Greeks who felt that the number of immigrants living in Greece was ”too many” skyrocketed, from 29% in 1991, to 45% in 1992, to 57% in 1993, and 69.2% in 1994. [4] Approximately 85-90% also believe that immigrants are responsible for increased levels of crime and unemployment. [4]Greece is now considered to be the most xenophobic country in the EU.

– Jos suuri osa kansasta kokee, että laki ei rankaise rikollisia tarpeeksi, se saattaa aktivoida heidän autoritaarisuuttaan ja siis kärjistää heidän mielipiteitään.
Don’t ask don’t tell oli tästä näkökulmasta järkevä käytäntö.

-Maahanmuuttaja: Ole Arman Alizad, älä Umaaya Abu-Hanna. Nyrkkisääntö: aina kun maahanmuuttaja haukkuu suomalaisia, Halla-Aho saa äänestäjän. Haukkuminen vihjaa autoritaareille, että ”ne” eivät ole meitä, eivät ole kiitollisia meille eivätkä pidä meistä, joten näin ollen he varmaankin tuhoavat meitä ja ovat siis vihollisiamme. (Ei se ole loogista, mutta ei ole loogista olettaa ihmisiltä aina ja kaikkialla logiikkaa.) Sen sijaan maahanmuuttajan osoittama myötämielisyys suomalaiselle kulttuurille ja suomalaiselle elämäntavalle voi auttaa hänen hyväksymistään. Ihonväriä ei voi muuttaa, mutta ns. ”rasismi” ei olekaan yleensä rodusta kyse, ja mm. pukeutumista, hiukset, asennetta ja elämäntapaa voi muuttaa.

– Ja mitä enemmän maahanmuuttajien ja näiden kulttuurin eksoottisuutta ja rikkautta eli erilaisuutta lehdissä ylistetään, sitä kiivaammin autoritäärien on niitä pakko vastustaa, koska ”uhka” lisääntyy. Toimittajat huomio. Veikkaan ettette välitä ”pahojen rasistien” tunteista, mutta te voitte tehdä pahaa myös omalle asiallenne ja ihmisille, joita haluatte puolustaa. Kansakunnan kokonaisuudesta puhumattakaan.

Erojen korostaminen lisää rasismia. Yhtenäisyyden korostaminen vähentää rasismia. Koko monikulttuurisuuden käsite on olemassa korostamaan eroja, ja enemmänkin: monikulttuurisuus tarkoittaa erojen lopullista institutionalisoimista, mikä on autoritäärin pahin painajainen. Unohda ”monikulttuurisuus”. Opettele pois sanan käytöstä. Ajattele: Aina kun jonnekin painetaan sana ”monikulttuurisuus”, Halla-aho saa äänen. Assimilaatio, eli sopeuttaminen osaksi suomalaista kulttuuria voi vähentää rasismia.

Ultimately, nothing inspires greater tolerance from the intolerant than an abundance of common and unifying belifes, practices, rituals, institutions and processes. And regrettably, nothing is more certain to provoke increased expression of their latent predispositions than the likes of ”multicultural education”, bilingual policies, and nonassimilation.

In the end, our showy celebration of, and absolute insistence upon, individual autonomy and unconstrained diversity pushes those by nature least equipped to live comfortably in a liberal democracy not to the limits of their tolerance, but to their untolerant extremes. (330)

– Olin Kolilla viime kesänä, ja näin paikallista murretta puhuvia miehiä Waffen-SS-paidassa. Ihmettelin että mistäs nyt kiikastaa. Sittemmin talvella opin, että Lieksaan on tullut vastaanottokeskus ja suuri määrä maahanmuuttajia. Tällainen ”somali-invaasion uhka” aktivoikin sitten paikallista autoritaarisuutta, ja kevään Eurovaaleissa Halla-Aho sai siellä suhteellisesti eniten ääniä, 12,07%.

– Täysin spekuloiden (kohdan voi jättää lukemattakin): puolueista kulttuurisodasta saattavat hyötyä sekä autoritaarit (Perussuomalaiset) että libertaarit (Vihreät/Vasemmistoliitto). Tietysti heidän äänestäjänsä äänestävät vain vihaamiaan vastaan, eli voitto on katkera ja pyrrhinen. Muut puolueet joko joutuvat polarisoitumaan ja valitsemaan värinsä tai jäävät sivuun, mutta joka tapauksessa aikaa käytetään vähemmän esim. talouspolitiikan hoitoon ja enemmän toissijaisiin kysymyksiin, joilla on korkea signalointiarvo. SDP saattaa olla suurin häviäjä, koska siltä vuotaa äänestäjiä radikalisoituneina Vasemmistoon. Veikkaan että Kokoomus saattaa sivuteitse hyötyä, sillä kun yhteisöllisyyttä ei enää hyväksytä ja verorahoja ja järjestön rahoja käytetään ”vääriin tarkoituksiin yhteisöä vastaan”, yhä useampi taipuu kohti kokoomuslaisten kukin hoitaa tästedes omat asiansa -linjaa, toisin sanoen pitäkää tunkkinne -linjaa.

– Mutta pitää muistaa, että sodassa (kulttuurisodassakin) kaikki häviävät, vähintään kavereita ja työrauhaa.

– Pitemmälle edennyt kulttuurisota esimerkiksi Ruotsissa, Saksassa ja etenkin Kreikassa tarkoittaa väkivaltaisia äärijoukkoja, jotka taistelevat toisiaan vastaan antifasismin ja nationalismin lippujen alla. Mitä vahvemmalta vastapuoli näyttää, sitä enemmän värväydytään ja radikalisoidutaan. Noidankierre pahenee. Emme vielä tiedä mihin se johtaa. Yksilöllisyys on pitemmällä kuin ehkä koskaan historiassa.

Tunnelma paperittomia tukevien aktivistien ja poliisin välillä jännittyi Berliinissä tiistaina, kun poliisi oli saanut luvan poistaa protestoijat koulun katolta.

Hyvä ihminen. En ole tästä iloinen minäkään. Mutta malta hetki harkita sitä mahdollisuutta, että tässä kuvattu mekanismi olisi totta.

***
– Stennerin kirjan tarkempi esittely amerikkalaisessa blogissa

– Kirja on lähdeviitteenä Jonathan Haidtin Righteous Mindissa.

Kesä vuonna 2014

En bloggaa nyt kesällä niin ahkerasti. En tiedä kuinka paljon olen internetissä muutenkaan, toivottavasti en hirveästi. Kirjoitan kolmatta romaaniani, se edistyy hyvin. Sen lisäksi koetan viettää vähän kesää jossain vaiheessa sekä katsoa jalkapalloa.

Olen varannut kesäksi paljon luettavaa, kuvassa ote lukulistasta. Haluan tässä jakaa erityisesti rakkautta tuolle päällimmäiselle:

012

Pari asiaa:

* Kesän Mondo-lehdessä 6-7/14 on repparini Saimaan polkupyöräretkeltä. Tämä liila kansi:

MO0614_kansi_lowSuviretki Saimaalla

Saimaan hienot järvimaisemat ovat omiaan muutaman päivän pyöräretkelle ihanaan Kesä-Suomeen.

Juttu sisältää mm. maaseuturomantiikkaa, hitaan matkanteon ja kylähulluuden ylistykset sekä Joel Lehtosta.

* Unohdin mainita, että Image-lehdessä Tuomas Sorjamaan tyylisivuilla oli maaliskuussa mikrohaastatteluni. Koetin kopioida sen tähän, mikä teko mahdollisesti rikkoo jotain IP-lakia, mutta en onnistunut, koska ei tästä saa selvää, joten en varmaan rikkonut mitään. Tältä maaliskuun Imagen Hip-sivu näyttää ilman rillejä:

IMG* Tässä kerron Pk-seudun kirjastojen sivuilla otteita kesän lukulistastani. Sisältää myös, ensi kertaa, pari sanaa tulevasta romaanistani.

* Tässä on kaikenlaista tulossa, mutta niistä sitten kun aika on. Hesari-kolumneja kirjoitan läpi kesän (palstalleni on linkki tuossa palkissa alaoikealla). Pienemmistä ilmoitusluonteisista asioista koetan laittaa aina Twitteriin tiedotteita. Twitter-tilini löytää sieltä, ja tuossa alaoikealla on linkki sinnekin.

* Syksyllä jatkan kirjoittamisen opettamista Palmenian kirjoittajakoulutuksessa (ilmoittautuminen on jo alkanut) sekä Kriittisessä Korkeakoulussa.

Hyvää kesää!

The Big Fat Surprise, eli Millainen on tiedemiehesi

Toimittaja Nina Teicholzin tuore kirja The Big Fat Suprise on ulkoinen tarkastus ravitsemustieteen alaan. Reviisori Teicholzin keskeisen väitteen voisi tiivistää: panikoimme aikoinaan sodan jälkeen sydäntautiepidemian takia, ja nyt tämä bias eläinrasvaa kohtaan on haitallista tieteen edistymiselle ja mahdollisesti terveydellemme.

The Big Fat Suprise (Simon & Schuster 2014) kuvaa paljon Gary Taubesin Good Calories Bad Calories -kirjaa luettavammassa paketissa matkan 1950-luvulta tähän päivään asti, kuinka ns. diet-heart-hypoteesi syntyi, lähti lentoon ja institutionalisoitiin. Hypoteesi esitti siis, että vähärasvainen ruokavalio on erityisen terveellinen sydämelle, joten siihen tulisi siirtyä. Itse todistusaineisto hypoteesin takana jäi vähäisemmäksi: talo oli tulessa, joten ulos oli päästävä. Teicholzin kirjan tehtävä on käydä läpi näyttö hypoteesin puolesta ja tutkia miten siihen päädyttiin ja mitä sitten kävi. Teicholz on tutkinut kirjaa kahdeksan vuotta ja on haastatellut sitä varten hurjaa määrää alan keskeisiä toimijoita. Lähdeviitteitä on vajaa viisikymmentä sivua.

Vähärasvainen, toisin sanoen runsashiilihydraattinen ruokavalio on länsimaiden rakenteissa niin syvällä, ettemme ymmärräkään. Vauvoillekin juotetaan nykyään kasviöljyjä siksi, että 1960-luvulla vanhemmat miehet kuolivat sydäntauteihin.* Idea tulee epidemiologiasta eli (alkuperäisesti) kulkutautiopista: koko väestö on ”rokotettava” tautia vastaan samalla piikillä (vähä[eläin]rasvainen ruokavalio), jolloin ikään kuin syntyy kaikkia suojaava laumaimmuniteetti. Sepelvaltimotauti vain ei taida olla tarttuva tauti.

Taubesin kirjaan Teicholz ”lisää” mm. luvut Välimeren ruokavaliosta, naisista ja lapsista, trans-rasvoista, kasviöljyistä sekä viime vuosikymmenen tuoreimman tieteen. Big Fat Surprise on siis hyvin suositeltava myös Taubesin lukeneille. Lukemattomille se on erittäin suositeltava.

Viime kädessä kyse on siitä, pystytkö uskomaan, että tieteenhaara on saattanut lähteä vuosikymmeniksi harharetkelle. Onko sinusta mahdollista, että melkein kokonainen ala on valinnut epäoptimin paradigman ja vakiinnuttanut sen ja etsinyt vastauksia väärästä paikasta vuosikymmeniä? Jotkut eivät saata uskoa sitä, joten he eivät tule uskomaan Teicholzin kirjassaan esittämää ravitsemustieteen historiikkia. Ja ihmiset jotka ovat olleet mukana ravitsemusalalla ja näin laittaneet vetonsa sen hallitsevan linjan puolesta kuulunevat ikävän usein etupäässä tähän joukkoon. Tämä on aika lailla peruspsykologiaa, eräänlaista itsesuojeluvaistoa.

Ravitsemusalan ulkopuolelta tulevilla (kuten Teicholz tai Taubes) on vähemmän vetoja sisällä hallitsevan paradigman puolesta, joten heidän on helpompi hylätä se, jos se näyttää epäoptimilta. Itse asiassa ravitsemuksesta tänä päivänä kiinnostuvat tuskin edes lähtevät liikkeelle siitä, että meidän ruokavaliomme pitää rakentaa minimoimaan keski-ikäisten miesten sydäntauteja. Tänä päivänä he todennäköisemmin ovat huolissaan omasta ja muiden lihomisesta ja diabeteksesta komplikaatioineen.

Kokemukset vastaavasta tieteellisestä harharetkestä jonkin muun alan puolella auttavat: esimerkiksi humanistisen ja valtiotieteellisen tiedekunnan opit olivat ainakin vuosituhannen vaihteessa aika pitkälti höpöä, joten minun ei ole sen jälkeen ollut vaikea uskoa, että samanlainen höpöntuottamissysteemi voi olla vallalla muillakin tieteenaloilla ja muissakin instituutioissa. Ravitsemustiede on kyllä näitä eksaktimpaa tiedettä, mutta toisaalta terveydessä on muuttujia käsittämätön määrä, joten hybriksen vaara on suuri. Pitää muistaa, että ihminen tekee tieteen sisälläkin vaikutusta omaan vertaisryhmään. Tehtävä on siis vakuuttaa muut tieteilijät. Tämä on vaikeaa kertomalla näille, että ne ovat väärässä. Ja mitä enemmän ja pitempään ne ovat olleet väärässä, sitä vaikeampaa se on. (Vertaa neuvostoliittolaisbiologia, joka tajuaa virallisen lysenkolaisuuden uhkaavan koko maataloustuotantoa.)

Ja sitten toteutuu ihmisten taipumus jakautua sisä- ja ulkoryhmiin: eli ”ne” vastaan ”me”. Ja koska ”ne” ovat vastustajia, tietysti he ovat väärässä ja mahdollisesti jopa moraalittomia ja vastuuttomia ja hirviöitä. Pirullinen pattitilanne.

“We were jumped on! People would spit on us! It’s hard to imagine now, the heat of the passion. It was just like we had desecrated the American flag. They were so angry that we were going against the suggestions of the American Heart Association and the National Institutes of Health.” (Rasvatutkija David Kritchevsky Teicholzin haastattelussa, s.4)

”Olin väärässä” ovat kaksi vaikeinta sanaa niille ihmisille, joiden identiteetti rakentuu heidän älylleen. Ja entä jos urakin.

Kun puhutaan ”tieteestä”, ihmiset kuvittelevat tieteen ideaalin, eivätkä ajattele tiedemies Matikaista, joka on ihminen siinä missä kaikki muutkin: hän herää aamulla herätyskelloon, harmittelee kun tuli valvottua liikaa viime yönä ja nyt ei jaksaisi nousta, juoksee bussiin ehtiäkseen työpaikkaansa, moikkaa työtovereita, jopa sitä ärsyttävää Jaskaa ja etenkin sitä ihastuttavaa Jaanaa, kärsii peräpukamista ja kylmästä vaimosta, tykkää golfista ja vaniljajäätelöstä, koettaa täyttää päivänsä jollain tekemisellä ja maksaa asuntolainaansa ihan niin kuin kaikki muutkin ihmiset, vain vähän apinasta edistyneemmät.

Tiedettä tehdään karvattoman apinan aivoilla. Ja tunteilla! Ja kiveksillä ja munasarjoilla. Ei tiede ole mikään ihme, joka laskeutuu taivaasta.

Tiede laskeutuu taivaasta: ideaali kuva tiedemiehestä romanttisena poikkeusyksilönä, jonka aivot ja halut eivät ole tästä maailmasta.

Suurin ongelma syntyy, kun tiede institutionalisoituu. Nyt syntyy lukittuja vastauksia, kokonaisia järjestöjä, jotka palkkaavat ihmisiä ja pyörittävät isoja budjetteja varmistaakseen oman vastauksensa ja omat työpaikkansa ja omat kasvonsa – ja päätyvät toimimaan tieteen vastaisesti, koska tieteen tehtävä on jatkuvasti kyseenalaistaa omat vastauksensa. Tällaisia vaikutusvaltaisia instituutioita ovat Teicholzin kirjassa mm. AHA, NIH, CSPI. Näiden jälkeen tulee sitten elinkeinoelämä, ruokateollisuus ja lääketeollisuus. He lukitsevat omia vastauksiaan (jälkimmäinen kolesterolilääkkeiden muodossa) ja nyt alkaa olla jo vaarallisen paljon ei-tieteellisiä intressejä pelissä.

”These guys from ISEO came to see me, and boy were they angry! They said that they’d been keeping a careful watch to prevent articles like mine from coming out in the literature, and didn’t know how this horse had gotten out of the barn.”   (Rasvatutkija Mary Enig julkaistuaan trans-rasvakriittisen tieteellisen artikkelin. ISEO = Institute for Shortening and Edible Oils, kasviöljyteollisuuden lobbausryhmä. S. 247)

Huomattava mahdollisesti tieteenvastainen instituutio on myös valtio, joka Yhdysvalloissa 1970-luvun lopussa lähti odottamatta riittävää tieteellistä näyttöä neuvomaan kansalaisiaan, miten näiden tulee syödä, ja on jatkanut tällä linjalla siitä lähtien, koska institutionaalinen inertia. (Maa on juurikin siitä lähtien pursunnut täyteen läskiä, mikä on joko sattumaa tai iatrogeniikkaa.) Nyt tieteen on hyvin vaikeaa tehdä mitä tiede tekee, eli muuttaa mieltään uuden todistusaineiston valossa.

Lähde (Disclaimer: korrelaatio ei ole kausaatio.)

Kirjan kannesta kustantamo on tehnyt aika öhöm, herättelevän, joku voisi sanoa provosoivan. Aatteelliset vegetaristit tulevat vastustamaan kirjaa vimmaisesti, joten heidän mielipiteensä siitä kannattaa ottaa cum grano salis. Suolan kera kannattaa toki ottaa Teicholzin kirjakin. Kirja ei yritäkään esittää kaikkea mitä tiedämme kaikesta mahdollisesta ravinnosta, vaan on rakennettu pääväitteensä ympärille luettavasti ja vakuuttavasti.

Viime kädessä on sitten sen edellä mainitun yksilön psykologian varassa, saattaako hän uskoa, että koko länsimaisen kulttuurin läpäissyt rasvafobia on ollut harharetki, vai onko sellainen johtopäätös hänelle mahdoton.

Uskon silti tieteeseen, ja uskon että totuus voittaa aina lopulta, vaikka vasta loppuerissä tai pisteillä. Sillä välin meidän tulee tehdä omia ratkaisujamme, kuten syödä päivällistä.
Big Fat Surprise on näköjään noussut jo NY Times Bestseller –listalle.

Kirja Amazonissa

– Teicholzin lehtiartikkeli Wall Street Journalissa:The Questionable Link Between Saturated Fat and Heart Disease

 * Kiinnostava löytö kirjasta (s. 42): Ancel Keyesin oman datan mukaan sokeri korreloi paremmin sydänkuolleisuuden kanssa kuin rasva. Keyesin perustavanlaatuisen Seven Countries -tutkimuksen Suomen aineisto on täällä (pdf). Sen mukaan suomalaiset haastatellut, 30 miestä Ilomantsissa ja 30 Pöytyällä ja Mellilässä syyskuussa 1959, söivät kaikista maista selvästi eniten sokeria: hurjat 101 ja 91 grammaa ”sokerituotteita” (=yli 60% sokeria) päivässä. Sallikaa jossittelu: ellei Keyes olisi ollut sokeriteorian vimmainen vastustaja vaan halukas todistamaan oman rasvateoriansa oikeaksi, koko länsimainen ravitsemus olisi siis voinut lähtenyt tämän tutkimuksen mukana eri suuntaan.

Raakaversio, ensiversio, toinen ja viimeinen – Romaani patsaana

Tämä romaani, jota kirjoitan (kutsun sitä vuorotellen nimillä ”tuleva romaani” ja ”nykyinen romaani” –  minulle se on nykyinen, lukijoille tuleva): sen raakaversio valmistui juuri. Raakaversio tarkoittaa tässä, että olen kirjoittanut sen linjat nyt kerran läpi alusta loppuun. Luuranko on valmis. Siitä puuttuu kaikki liha ja vaatteet ja tatuoinnit ja arvet, mutta nyt minulla on runko, johon niitä kiinnittää.

flat,550x550,075,f

Menetelmä on vähän erilainen kuin edellisissä romaaneissa. Etenkin Totuuden naisista kirjoitin niin, että en varsinaisesti tarvinnut luurankoa, kehikkoa. Sellainen oli minulla paperilla ja post-it-lapuilla ja mentaalisena muistikirjana. Tiesin melko varhain, mitä minkäkin vaiheen jälkeen edes suunnilleen tapahtuu. Näin siis patsaan valmiina, joten saatoin lähteä muovaamaan sitä heti.

Ajattelin sen oikeastaan niin, että romaani oli valmiina marmorimöykyn sisällä, kunhan hakkasin tarpeettomat osat vain pois.

marble

Tässä nykyisessä romaanissa en nähnyt patsasta valmiina heti. Tavallaan minulla oli alussa ne vaatteet ja tatuoinnit jne., mutta ei selvää muotoa, jonka päälle ne asettuvat. Joten olen lähtenyt hahmottamaan muotoa kirjoittamalla ensimmäisen läpimenon, raakaversion. Siitä puuttuu valtavasti fyllinkiä, mutta luut ovat suunnilleen paikoillaan.

Tästä on vielä pitkä matka ’ensiversioon’, jossa patsas on jo ensimmäistä kertaa valmis, suunnilleen ihmisen näköinen ja toivottavasti jo elää. Ja jota sitten hiotaan uusilla versioilla kunnes päästään siihen lopulliseen versioon, jonka painokoneet monistavat. Ehkä ensi vuoden puolella. (Pelkään tässä vaiheessa, että romaani on niin edeltäjätön ja odottamaton, että se hankaloittaa sen vastaanottoa mutta sellaista se on.)

Mutta juhlistan nyt tätä välietappia tällä postauksella sekä huomisilla Gummeruksen Kukan päivän juhlilla.

Vapaa tyyli – Miehen pukeutumissäännöt ja kuinka niitä rikotaan

Kaikki ajat lie ristiriitaisia, mutta tässä yksi omalle ajallemme leimallinen ristiriita: toisaalta on tunkua saattaa yhä enemmän asioita julkisen sääntelyn ja valvonnan alaiseksi; toisaalta elämän pitää olla mahdollisimman rentoa ja cool, ei saa spennata liikaa taikka nipottaa ja tuomita. Edellinen mahdollisesti johtuu valtio- ja liittovaltiokoneiston itsensäruokkimisprosessista, jälkimmäinen on jatkumoa kuusikymmentälukulaiselle yksilönvapauden ja pidäkkeettömän itseilmaisun pyhittämiselle. Miestenvaatekauppiaatkin muistavat aina mainita, kuinka rento tämä takki on ja kuinka kaikki ”sopii farkkujen kanssa”, tuon rentouden konkretisoituman.

Itseilmaisu on arvo, joka on nykyään monille maallisesti pyhä. Sana ’pyhä” tässä yhteydessä tarkoittaa, että se voittaa rationaalisen ajattelun: Jos näin on sinulle, koet suorastaan loukkaavana sen, että joku esittäisi sääntöjä sille, miten sinun tulisi pukeutua.

Miestenvaatetus tarjoaa hyvän esimerkin suhtautumisestamme sääntöihin. Klassinen pukeutumisetiketti vapautti miehen vapaudesta: hänen ei tarvinnut miettiä, miten joka päivä tulisi pukeutua. No pukuun, kuten joka päivä. Kaupungissa ja klo 18 jälkeen käytettiin mustia nahkakenkiä, maaseudulla ruskeita. Paita on valkoinen tai muuten vaalea, solmio tummempi ja niin edelleen.

Kuusikymmentälukulaista tällainen yksilönvapauden kanavoiminen tietysti ahdisti, joten pukeutumisetiketti rikottiin, solmiot saksittiin ja niin edelleen. Nyt jokainen oli vapaa pukeutumaan vaikka niin rumasti kuin halusi. Sanon ”rumasti” siksi, että se se klassinen tapa pukeutua oli olemassa ihan syystä: sillä miehestä sai yleensä parhaimman mahdollisen näköisen itsensä, joten neljässä tapauksesta viidestä sen hylkääminen teki hänen ulkoasustaan vähemmän edustavan. Sääntöjen ja tapojen oli tarkoitus auttaa. Ne olivat kavereita. Tyylitajua voi olla, mutta se ei ollut välttämätöntä onnistumiselle – kuten vapaassa pukeutumisessa. Mutta 60-luvun nuoret eivät ehtineet oppia tätä ennen kuin jo keksivät, että säännöt sortavat, ne olivat vihollisia.

Ei lähdetty siihen tylsään.

***

Miesten puku on katsos täydellisin vaatetus pukeutumisen historiassa. Se on valmiiksi hiottu kokonaisuus, jota muuttamalla voi vain pilata sen. Sen runkona on samasta kankaasta tehdyt housut ja takki. Kangas on villaa, koska villa laskeutuu kauniisti, pitää muotonsa, on talvella lämmin ja hengittää kesällä. Istuva puku tekee kantajastaan sopusuhtaisen, muokkaa tämän kehon suhteita kohti ideaalimittoja kuin renessanssitaiteilija sommitteli patsasta. Housut ja takki muodostavat katkeamattoman jatkumon, joka saa kantajansa näyttämään pitkältä ja sulavalta. Takin kaulus ja kainalosta olkapään kärkeen leikatut olkasaumat muodostavat kärjellään seisovan kolmion, joka mitätöi mahan ja korostaa hartioita. Solmio vetää katseen ylös kasvoihin. Kaulus toimii kasvojen kehyksenä kuten taideteoksella on kehys.
Vaihda paita tummaksi (kuten nykyään monet tekivät), ja vaalean ja tumman kontrastin synnyttämä kolmio katoaa ja sitä kautta koko puvun ajatus. Jätä pois solmio, ja kaulassa on aukko, repeämä, kaulus ei enää kehystä päätä – kaula näyttää makkarapötköltä, vanhemmiten täynnä uurteita, jänteitä ja kuoppia. Sörki kokonaisuutta pienelläkään tavalla ja kokonaisuus kärsii. Sama kuin tökkäisi kynällä mekaanisen kellon koneistoon ja olettaisi että se siitä paranisi.

Noin kuvasin entisen villakangasteollisuusjohtaja Tapani Koskikarin ajatuksia miestenvaatetuksesta ja yhteiskunnasta romaaniin Totuus naisista. Vaikka Koskikari on ajallisesti kuusikymmentälukulainen, henkisesti hän edustaa tässä kohdin sille vastakohtaa.

Kun tutkin romaania varten klassista vaatetusta, en ollut kiinnostuksessani yksin. Menswear, kuten sitä nykyään kutsutaan, on pienoinen buumi Internetissä. Tähän saumaan sattuu tuore kotimainen miestenvaatetusopas, Jani Niipolan Vapaa tyyli. Miehen pukeutumissäännöt ja kuinka niitä rikotaan. (Johnny Kniga 2014; kursivointi alkuperäinen)

Vapaa tyyli puhuttelee juuri kuusikymmenlukulaisen jatkumon yleisöä. Takakansi rauhoittelee vallankumouksellista itsensäilmaisijaa: ”Eikä tyylissä ole kyse pingottamisesta vaan harkitusta huolimattomuudesta ja ilottelusta… Vapaa tyyli kertoo maukkaasti pukeutumisen säännöistä ja siitä, miten niitä rikotaan. … Tästä alkaa tyylivallankumous!” (kursivointi omani)

Kaikki on siis rentoa ja itseilmaisevaa ja cool (tai sprezzatura, mikä käsite onkin kuin luotu tähän tarkoitukseen), vaikka joitain pukeutumissääntöjä pitääkin ensin opettaa. Käytännössä tämä suhtautuminen on ristiriidassa itsensä kanssa: on niin kiire painottaa rikkomista, ettei aloitteleva lukija varmaan ehdi oppia sitä, miksi ne säännöt ovat olemassa. Näin lukija todennäköisesti lähtee vapaasti sooloilemaan ja sooloilun seurauksena hän on yleensä ikävämpi silmälle kuin sooloilematta. Tyyliarvot kärsivät itseilmaisuarvojen alla, mikä on tietysti ok, mutta tyylioppaalle vähän ristiriitaista. Rentous edellä mennään. Seurauksena on mm. pukuja tennareiden kanssa, look, joka oli minusta hauska kahdeksantoistavuotiaana. Mutta nämä ovat tietysti makuasioita.

Tämän pitkällisen johdatuksen jälkeen totean, että on kirjalla ansionsakin. Formaalien tilaisuuksien pukukoodia ei kirjassa suositella rikkomaan (hautajaisissa ja toisen häissä ei kerätä huomiota, koska juhlat eivät ole sinun), hyviä kenkiä rakastetaan ja solmioita (niitä on pakko rakastaa, muuten niitä vihaisi). 7Camicie-paitoja onneksi kammotaan. Tehdään selvä ja välttämätön ero muodin (paha) ja tyylin (hyvä) välillä. Niipola painottaa, että vaatteiden tulee kestää pitkään ja ikä saa sympaattisesti näkyä. Yksi päällikkö* kuva Urho Kekkosestakin kirjassa on. Muuten kuvitusta on vähänlaisesti, GQ on ylin auktoriteetti ja ikävä kyllä kieli on välillä kuin samasta lehdestä huonosti suomennettua.

Kirjoitin aiemmin jokamiehen kirjastoon kuuluvan kaksi pukeutumisopasta: toinen on amerikkalaisen Alan Flusserin Dressing the Man (ei suomennettu) ja se toinen on saksalaisen Bernhard Roetzelin Herrasmies. Odotellessa sitä kotimaista miestenvaatetusopasta, joka kaksikon seuraan kiilaisi, ja jos kömpelö suomi ei haittaa, Vapaa tyyli käy johdatuksesta, joka saattaa herättää kiinnostuksen aiheeseen.


* ’päällikkö’, adjektiivi.
Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Edit: Se kotimainen miestenvaatetusopas, joka kolmanneksi joukkoon kiilasi, tuli keväällä 2015: Ville Raivion Klassikko.

Venäjä, selitettynä

Viimeaikaisten geopoliittisten tapahtumien pitäisi kaiken järjen mukaan aiheuttaa myyntipiikin Like-kustannukselle. En nimittäin tiedä parempaa tapaa tutustua venäläisyyteen kuin kirjailija Viktor Jerofejevin tuotanto. Paitsi että Jerofejevin lauseen taju on huomattava, hän osaa panna maansa poikki ja pinoon erittäin viihdyttävällä tavalla. Suosittelen lämpimästi tässä yhteydessä erityisesti seuraavia teoksia:

* Venäläisen sielun ensyklopedia (2009, suom. Jukka Mallinen) oli mielessäni Sotshin kisojen alla, kun protestanttisen etiikan maista tuli toimittajia ilmeisesti ensi kertaa Venäjälle ihmettelemään paikallista rakennuskulttuuria. Muistattehan tämän etnosentristisen naureskelun: kyllä ne mokaavat kaiken – tässäkin vessassa on yleisöpaikkoja!

Se nosti mieleeni tämä kohtauksen Vysnij Volotsekin huusseista:

Julkiset käymälät Venäjällä ovat enemmän kuin valtatie isänmaan historiaan. … Huussit pelasti vahva vierasheimoisia vaikutuksia vastustava asenne. Meillä on millä ylpeillä. Me olemme voittaneet sovinnaisuudet. Olemme siirtyneet avoimeen huussiavaruuteen. … Olen nähnyt paljon satumaisia huusseja [Venäjällä], ne ovat kaikki tavalla tai toisella epäkunnossa ja paljastavat epäsuorasti lännen filosofisen hössötyksen, mutta missään en ole nähnyt sellaista bysanttilaista ihmettä kuin Visnij Volotsekissa.  Siellä miesten ja naisten osaston välinen seinä ei lähde alhaalta vaan ylhäältä, katosta. Päätä ei näy, mutta kaikki muu on kuin vitriinissä. Kaiken ikäiset eukot istuvat rivissä, kusevat ja paskantavat tunteella reikiin, päättömänä. Alushousuja, anatomiaa, piereskelyä ja talk showta. Kuka polttaa, kuka lukee lehteä, kuka keskustelee päivänpolttavista aiheista, kuka vain pinnistää kiihkeästi kaiken muun unohtaen. Eroottinen teatteri, tuijota niin kauan kuin haluat, vaikka lemu on tietysti sakea. Me tulimme sieltä ulos ja päätimme olla matkustamatta pidemmälle. Miksi? Kaikki on synnyinmaassa muutenkin äärimmäisen kiihkeää. (osoitteleva kursivointi omani)

* Sittemmin tilanteen vakavoiduttua Krimin tapahtumien jälkeen olen palannut satiirisen romaanin Hyvä Stalin (2007, suom. Jukka Mallinen) visioon venäläisestä vallankäytöstä. Tämä näyte löytyi kirjaimellisesti ensimmäiseltä avaamaltani sivulta:

Venäläinen valta on läpinäkyvä. Se on luotu herättämään inhoa lännessä. Pasternakin vainoaminen, Hrustsevin kenkä YK:ssä, Tsekkoslovakian miehitys – kaikkialla on samat pelottelun piirteet. Sellaisten tekojen hienostuneisuus perustuu siihen, että ne herjaavat törkeästi inhimillisiä arvoja, joille sivilisaatio rakentuu. Lapsuudessa meille sanottiin: sama kuin pieraisisi lammikkoon. Ihailen Venäjän valtion kykyä pilata maineensa.
Mutta vallanpitäjien kasvava ärtymys on minusta ymmärrettävä, ja tunnen sitä kohtaan jopa empatiaa. Maassa ei ole kaikkein yksinkertaisintakaan järjestystä, lain kunnioitusta. Venäjän laki on aina ollut niin ihmisen vastainen, että sen ohittaminen on sankariteko eikä rikos. Valta ei halua takaisin kommunismiin, mutta se tukeutuu Venäjän valtiollisuuden perusmalliin, joka tunnustaa yhtenäisen vallan pystysuoran akselin. Ikuinen pelko, että valtava ja hyvin pitkä maa murtuu rusahtaen kuin ranskalainen patonki, on Venäjän hallitsijoiden öinen painajainen.

Eurooppalaisen liberalismin energia on liian heikkoa Venäjälle paitsi kehittämään, edes uusintamaan muita johtamismuotoja. Jokainen Venäjän hallitsija virittäytyy tahtomattaankin Stalinin aallolle.

Jerofejevia suosittelen lukulistalle kaikille, jotka haluavat ymmärtää Venäjää ja mikä Vladimir Putinia ajaa. Ymmärtäjistä on pulaa, niin kaukana venäläisyydestä hyvätapaiset länsieurooppalaiset intellektuellimme ovat.

Onko romaanilla tehtävä?

Uhkahan se on, jos kirjailija lähtee tekemään kirjaa sillä ajatuksella, että nyt minä opetan niille jotain tärkeää. Siitä helposti seuraa tendenssi: näytän kuinka oikea asia tämä raittiusasia on tai naisasia tai nationalismi tms. Romaanista tulee väline, propagandaa. Ei se vielä tuhoisaa ole, se voi olla viihdyttävää joskus myöhemmin, ja omalle yleisölle saarnaamisella voi tienata faneja vaikka muut kaikkoaisivatkin.

Tuhoisaksi voi tulla se, että romaanin sisältämiin konflikteihin tarjotaankin yksipuoleinen ratkaisu. On selkeä oikea ja selkeä väärä. Paitsi että tämä on usein ristiriidassa sen taajan inhimillisen ymmärryksen kanssa, että asioilla on ikävästi puolensa ja puolensa, se ennen kaikkea tuhoaa draaman – konflikti ei ole enää konflikti vaan järjestelykysymys: pitää vain saada oikea voittamaan. Se on urheilun käsikirjoitus, ei draaman.

Natsien pitää kuolla ja se on tendenssille oikein (vaikka on niilläkin perhe, joka jää kaipamaan). Naisen pitää lähteä parisuhteesta ensimmäisen lyönnin jälkeen ja se on tendenssille oikein (vaikka hän saattaa olla vielä onnettomampi yksin). Jepen pitää jättää juominen ja jipii, niin jättääkin (mutta miksi hän alun perin joi?)

Rohkea yksilö vastaan paha yhteisö on yleinen binäärinen asettelu nykyään. Musta mies haluaa päästä valkoisten yliopistoon – hyvä, kaikki ovat heti hänen puolellaan, mutta me myös tiedämme jo etukäteen miten tämän pitäisi päättyä: on selkeä oikea ja selkeä väärä kuten urheilussa, meidän jengi vastaan ne. Vertaa tätä urheilukäsikirjoitusta paljon kiinnostavampaan rotukonfliktiin Philip Rothin Ihmisen tahrassa, jossa kelpo professori käyttää vahingossa luennolla rasistista ilmaisua ja joutuu vaikeuksiin – ja lopulta paljastuu, että hän on itse (poikkeuksellisen vaalea) afroamerikkalainen, muttei ole kertonut sitä. Näissä esimerkeissä on viihteen ja taiteen ero.

Nyrkkisääntö: Jos oikea ja väärä on alusta loppuun tiedossa, teos on viihdettä, ei taidetta.

Mutta tästä tuli nyt ylipaisunut johdanto sitaatille, jonka halusin jakaa. Sitaatissa nimittäin on romaanikirjailijalle hyvä tendenssi, sellainen jonka voin allekirjoittaa:

On vaarallista osoittaa ihmiselle liian selvästi kuinka paljossa hän on eläinten kaltainen näyttämättä hänelle että hän on suuri. Ja vaarallista on myös osoittaa hänelle liian selvästi hänen suuruutensa alhaisuutta näyttämättä. Vielä vaarallisempaa on jättää hänet tietämättömäksi kummastakin, mutta molempien osoittaminen hänelle on sangen hyödyllistä.

– Pascal, Miete 121.

File:Escaping criticism-by pere borrel del caso.png

PS: Nihilismi se vasta kirjoittajalle uhka onkin.