Onko romaanilla tehtävä?

Uhkahan se on, jos kirjailija lähtee tekemään kirjaa sillä ajatuksella, että nyt minä opetan niille jotain tärkeää. Siitä helposti seuraa tendenssi: näytän kuinka oikea asia tämä raittiusasia on tai naisasia tai nationalismi tms. Romaanista tulee väline, propagandaa. Ei se vielä tuhoisaa ole, se voi olla viihdyttävää joskus myöhemmin, ja omalle yleisölle saarnaamisella voi tienata faneja vaikka muut kaikkoaisivatkin.

Tuhoisaksi voi tulla se, että romaanin sisältämiin konflikteihin tarjotaankin yksipuoleinen ratkaisu. On selkeä oikea ja selkeä väärä. Paitsi että tämä on usein ristiriidassa sen taajan inhimillisen ymmärryksen kanssa, että asioilla on ikävästi puolensa ja puolensa, se ennen kaikkea tuhoaa draaman – konflikti ei ole enää konflikti vaan järjestelykysymys: pitää vain saada oikea voittamaan. Se on urheilun käsikirjoitus, ei draaman.

Natsien pitää kuolla ja se on tendenssille oikein (vaikka on niilläkin perhe, joka jää kaipamaan). Naisen pitää lähteä parisuhteesta ensimmäisen lyönnin jälkeen ja se on tendenssille oikein (vaikka hän saattaa olla vielä onnettomampi yksin). Jepen pitää jättää juominen ja jipii, niin jättääkin (mutta miksi hän alun perin joi?)

Rohkea yksilö vastaan paha yhteisö on yleinen binäärinen asettelu nykyään. Musta mies haluaa päästä valkoisten yliopistoon – hyvä, kaikki ovat heti hänen puolellaan, mutta me myös tiedämme jo etukäteen miten tämän pitäisi päättyä: on selkeä oikea ja selkeä väärä kuten urheilussa, meidän jengi vastaan ne. Vertaa tätä urheilukäsikirjoitusta paljon kiinnostavampaan rotukonfliktiin Philip Rothin Ihmisen tahrassa, jossa kelpo professori käyttää vahingossa luennolla rasistista ilmaisua ja joutuu vaikeuksiin – ja lopulta paljastuu, että hän on itse (poikkeuksellisen vaalea) afroamerikkalainen, muttei ole kertonut sitä. Näissä esimerkeissä on viihteen ja taiteen ero.

Nyrkkisääntö: Jos oikea ja väärä on alusta loppuun tiedossa, teos on viihdettä, ei taidetta.

Mutta tästä tuli nyt ylipaisunut johdanto sitaatille, jonka halusin jakaa. Sitaatissa nimittäin on romaanikirjailijalle hyvä tendenssi, sellainen jonka voin allekirjoittaa:

On vaarallista osoittaa ihmiselle liian selvästi kuinka paljossa hän on eläinten kaltainen näyttämättä hänelle että hän on suuri. Ja vaarallista on myös osoittaa hänelle liian selvästi hänen suuruutensa alhaisuutta näyttämättä. Vielä vaarallisempaa on jättää hänet tietämättömäksi kummastakin, mutta molempien osoittaminen hänelle on sangen hyödyllistä.

– Pascal, Miete 121.

File:Escaping criticism-by pere borrel del caso.png

PS: Nihilismi se vasta kirjoittajalle uhka onkin.

Suvaitsevaistolainen realismi kirjallisuuden suuntauksena

Hahmottelen tässä ajallemme leimallista kirjallisuuden suuntausta, jota kutsun nimellä suvaitsevaistolainen realismi (engl. tolerantist realism). Siitä saattaa tulla vielä huomattava suuntaus länsiblokin maissa samaan tapaan kuin sosialistisesta realismista tuli itäblokin maissa, joten on hyvä jo nyt tunnistaa sen piirteet. Tapaustutkimuksena käytetään amerikkalaisen kirjailijan John Irvingin romaania Minä olen monta (In one person 2012, suom. 2013).

Ensin hieman sanan alkuperästä. Suvaitsevaisuus (tolerance) on alun perin tarkoittanut esimerkiksi John Lockella sitä, että ei tapeta toisinajattelijoita, kuten katolisia tai protestantteja tai juutalaisia. Meidän aikanamme suvaitsevaisuutta kampanjoitiin kouluissa aikoinaan sillä merkityksellä, että pitää antaa erilaisten olla erilaisia eikä tule kiusata heitä.

Siitä ajasta ollaan siirrytty 2000-luvulle, jolloin suvaitsevaisuus tarkoittikin, että erilaiset pitää hyväksyä yhtä hyvinä kuin itsekin on – mikä on enemmän kuin suvaita, sehän on plus-suvaita. Kaikki on nyt yhtä hyvää kuin kaikki muukin. Tai oli hetken aikaa. Sillä 2010-luvulla kaikki, mikä voidaan tulkita vähemmän kuin aktiiviseksi hyväksynnän osoittamiseksi, voidaan tuomita, eli suvaitsematon ihminen on nyt huonompi kuin suvaitseva – saati sitten suvaittu (vrt. tapaus Sinuhe Wallinheimo).

Edistynein suvaitsevaistolainen keihäänkärki on mennyt tästä taas yhden asteen pitemmälle: Toisia pitää ei vain suvaita, ei vain hyväksyä, ei vain aktiivisesti todistaa hyväksyntää heitä kohtaan, vaan suosia. Syrjintä on tällöin positiivista.

Tällä asteella ollaan suvaitsevaistolaisessa realismissa (SR). Suvaitsevaisuudesta, välineestä rauhanomaiseen rinnakkaineloon, on siinä tehty päämäärä itsessään, aate: kutsuttakoon sitä siis nimellä suvaitsevaistolaisuus (sanan kehittyneisyys heijastaa sen sisällön kehittyneisyyttä). Suvaitsevaistolaisto on suvaitsevaisto-nimisen tylsän revariplätkyn ryhmän taisteleva nuoriso-osasto (ikään katsomatta).

Siinä missä kirjallisuus on pitkään ollut polyfonista, eli käyttänyt erilaisia ääniä ja tullut siitä rikkaammaksi, SR vie suvaitsevaistolaisuuden aatteeksi, joka arvottaa toiset äänet hyväksi ja toiset pahaksi. Suvaitsevaistolaisessa realismissa henkilöiden, tekojen ja kirjailijoiden arvo mitataan heidän suvaitsevaisuudellaan: mitä suvaitsevaisempi, sitä parempi.

Koska ihmisen suvaitsevaisuutta ei voi toistaiseksi mitata kuin käytöksellä ja äänenkäytöllä, ihminen on vain niin suvaitsevainen kuin hän julkisesti todistaa. Ihmisillä, jotka eivät julkisesti todista suvaitsevaisuuttaan, saattaa olla jotain salattavaa. Suvaitsemattomutta vastaan on noustava aina ja kaikkialla sitä kohdatessa, koska muuten annetaan ihmisten ymmärtää, että he saavat ajatella mitä haluavat.

Suvaitsemattomien ihmisten harjoittama viha on sairasta ja foobista. Heitä saakin vihata, ja tämä viha on hurskasta. Kaikkein suvaitsemattomimmat eli suvaintofoobiset hahmot voi epäinhimillistää, ja tuleekin. John Irvingin kirjassa näitä edustavat mm. teatteriyleisön pahat transvestismifoobiset ihmiset sekä ennen kaikkea vanhanaikaiset tohtorit Harlow ja Grau. (Huomaa pahat nimet – Grau on saksaksi harmaa kuin natsiunivormu, Harlow oli psykologi, joka kidutti apinoita.)

Esimerkkinäyte pahasta ja hyvästä vihasta. Äänessä on päähenkilökertoja, kirjailija Bill Abbott. Hänen isoisänsä Harry Marshall esiintyy teatterissa rohkeasti naisrooleissa. Jotkut kaupunkilaiset ovat suvaintofoobisia tätä kohtaan:

Minä näin enemmän kuin ilmiselvää paheksuntaa ja tuomitsevuutta noiden kaupunkilaisten kasvoilta – näin enemmän kuin pelkkää pilkkaa, pahempaa kuin iva. Joidenkin kasvoilta paistoi silkka viha.

Yksiä tuollaisia kasvoja en tuntenut nimeltä ennen kuin näin ensimmäisenä koulupäivänäni Favorite River Academyn aamunavauksessa tohtori Harlow’n, koulun lääkärin… Tohtori Harlow’n kasvoilta näki, että hänestä Harry Marshallin innokkuus esiintyä naisena oli murheellista; Harlow’n kivettynyt ilme kertoi että isoisä Harryn naiseksi pukeutumista pitäisi käsitellä. Siksi minä pelkäsin ja vihasin tohtori Harlow’ta jo ennen kuin tiesin kuka hän oli. (s. 214)

Pelko johtaa tässä vihaan (ihan oikein suvaitsevaistolaisen teorian mukaisesti), vaikka vihan kohdetta ei edes tunneta vielä. Mutta tämä viha on tietysti, päinvastoin kuin sitä edeltävän kappaleen viha, hurskasta ja oikeutettua. Näin ollen pahan tohtorin solvaaminen kuolleena ja tämän ruumiin häpäiseminen kirjan loppupuolella on sille ihan oikein:

Lumi alkoi kasaantua [Harlow’n käärinliinoihin käärityn] ruumiin ylle. ”Päätin etten kärrääkään häntä takaisin sisälle”, hoitaja ilmoitti. ”Ei hän enää tunne sataako lunta.”

”Minäpä kerron teille hänestä jotain”, sanoin hoitajalle. ”Hän on täsmälleen samanlainen kuin aina – paskanjäykkä.”

Nainen otti pitkät haiut tupakastaan ja puhalsi savut tohtori Harlow’n ruumiin ylle. ”En rupea kiistelemään kanssanne”, hän sanoi. ”Tehän se kirjailija olette.”

Jos SR nyt vähän kärjistääkin tai vielä enemmänkin, epäinhimillistää ihmisiä tavalla joka muistuttaa ajoista savannilla ennen kuolleiden hautaamisen oppimista, se tulee hyväksyä, koska kaikki mitä on tehty oikean aatteen puolesta on oikein. Ilkeät ihmiset kun haluavat pilata maailman: noita ”homoja vihaavia kusipäitä” (s. 387) riittää kaikkialla: ”homoja vihaavia kusipäitä” (ibid.).

***

Miten muuten kuin toisia herkeämättä tarkkailemalla voi erottaa hyvät ihmiset huonoista?

Kielenkäytöstä. Tähän suvaitsevaistolaiset käyttävät poliittista korrektismia. Se tarkoittaa, että he keksivät koko ajan uusia sanoja, jotta väärinajattelijat voivat paljastua käyttämällä jotain vanhentunutta ilmaisua (kuten transseksuaali, homo), kun taas hyvät ihmiset osaavat erottautua oikeilla ilmaisuilla (transgender, LGTBK). Sanat uusitaan vuosittain, että distinktio saadaan tehtyä nykyajan vaativalla nopeudella.(*) Minä olen monta kuvaa suvaitsemattomia ihmisiä toistuvasti ”sivistymättömiksi” tavalla, mikä tuskin on sattuma, vaan yritys määritellä sanan ’sivistys’ sisältö uudestaan: sivistys ei ole enää menneisyyden tuntemista ja kunnioittamista, vaan tulevaisuuden tuntemista ja menneisyyden paheksuntaa. Oikeutta jaetaan retroaktiivisesti: varhaiset homot olivat hyviä ihmisiä, varhaiset ei-homot huonoja. Historia kirjoitetaan uudelleen: Shakespearekin oli trans transseks gender… transgenderisti tai sellainen.

Myös suvaitsevaistolaisen kirjallisuuden tehtävä on opettaa lukijalle alan termistöä. Minä olen monta marssittaakin lukijalle paljon tärkeää tulevaisuuden sanastoa: on preop ja postop, sieppari ja syöttäjä, interkruraalinen yhdyntä jne. Kirja tosin on välineenä piinallisen hidas pysyäkseen edistyksen vauhdissa, ja osa termistöstä on jo kirjoitusvuodesta 2012 muutettu. Romaani tekee tästä osuvan lempeää pikku satiiria, kun päähenkilö ei vanhana miehenä ole millään enää oppinut koko tuoreinta termistöä.

***

Suvaitsevaistolaisuuden suurin haaste on, ettei suvaitsevaisuus ole vielä ainoa ihanne. Tilannetta korjataan jatkuvasti, mutta toistaiseksi on vielä muitakin inhimillisiä ihanteita, eivätkä kaikki ymmärrä suvaitsevaisuutta edes korkeimmaksi. Todellisuudessa suvaitsevaisuus on tietysti liberaalin politiikan ajamista, melko onnistunut yritys kaapata summum bonum liberaalien puolelle retoriikalla. Tämän näkee siinä, että suvaitsemisen kohteena ovat aina ja järjestään liberaalien toilailut ja uusimmat keksinnöt, mutta konservatiivisia ihmisiä ei tarvitse suvaita, koska hehän ovat Pahoja ja heidän arvonsa eivät ole arvoja vaan suvaitsemattomuutta eli Pahaa. Toistetaan siis lopulliseen voittoon asti: ”Suvaitsemattomuutta ei tarvitse suvaita.”

Tästä partisaanipoliittisesta taustasta seuraa kuitenkin suvaitsevaistolaisuuteen joitakin epälinjassa olevia epäloogisuuksia, kuten että kondomi ei ole kuminen kertakäyttöesine, vaan erityisen suvaitsevainen talismaani pahaa vastaan (s. 341 Elaine karkoittaa pahat konservatiivit ripottelemalla kondomeja kaikkialle huoneeseensa.) Lisäksi aborttia pidetään samoista poliittista syistä suvaitsevaisena tekona (Elaine tekee abortin), ja uskonnollinen kasvatus on jotain, joka ehkä ”joudutaan kärsimään” mutta ihmeen kaupalla tällä kertaa siltä ”valheelta” onneksi säästyttiin (422). (Tämä pätee vain kristilliseen uskoon.) Perhe ei ole tärkeä arvo, vaan uhka, joten suvaitsemattomat perheenjäsenetkin tulee ilmiantaa – kuten hylätään Abbotin suvunkin mustat lampaat. Verisiteet tai muut lojaliteetit on oltava valmis leikkaamaan pois kuin puhjennut umpisuoli. Vain suvaitsevaisuus määrittää, kenen kanssa pidetään yhtä.

Yleiseen liberaaliin tapaan konservatiiviset ihmiset nähdään siis pahoina ihmisinä, siinä missä konservatiivit näkevät liberaalit hyvinä ihmisinä, joilla on tyhmiä aatteita.

***

Suvaitsevaistolainen kirjallisuuskritiikki osallistuu SR:in ohjelmaan ja on tämän kaksikärkisen keihään toinen janoinen terä. Kuvaus virkamiehen kuolemasta kuppaan tai pojan ajautumisesta huumeisin ei suvaitsevaistolaisuudessa ole yhtä hyvää kirjallisuutta kuin kuvaus virkamiehen kuolemasta aidsiin tai pojan ajautumisesta transgenderismiin, koska vain jälkimmäisiä kohtaan voi osoittaa suvaitsevaisuutta. Suvaitsevaisuus on ikään kuin kirjallisuus plus yksi taso lisää, suvaitsevaisuuden taso. Parasta on kerätä mahdollisimman paljon uhriuden tasoja ja näin kasata suvaitsevaisia plussia. Plussia saa yhden jokaisesta vähemmistöstä, josta kirjan päähenkilö kärsii: sukupuolivähemmistö (naiset ovat vähemmistö), seksuaalinen vähemmistö, etninen vähemmistö, taloudellinen vähemmistö (köyhät ovat vähemmistö), jne. Jos henkilö uhriutensa takia tuhoutuu (muiden tai oman käden kautta), siitä saa vielä yhden bonustason lisää, koska se niin tehokkaasti kuvaa pahojen ihmisten julmuutta ja näin petaa tietä suvaitsevaistolaisuuden lopulliselle voitolle.

Esimerkiksi +nainen, joka on +lgbtk +etnistä vähemmistöä +köyhä +yksinhuoltaja saavuttaa jo SR:in huipun viimeistään päätyessään +itsemurhaan olosuhteiden uhrina (eli miesten, heteroiden, etnisen enemmistön, varakkaiden, avioituneiden, kondomittomuuden ja elävien). Tällainen tarina on siis yhteenlaskuna kuusiplushyvä.

Uusia tapoja olla uhri tulee koko ajan löytää lisää, se on edistystä.

Suvaitsevaistolainen kriitikko siis käy taistelua sortoa vastaan palkitsemalla sorrettuja vähemmistöjä. Aidalla kiikkuessa on aina parempi erehtyä kehumaan suvaitsevaista vähän liikaa kuin liian vähän, koska maailmassa on kuitenkin toistaiseksi vielä niin paljon pahoja suvaitsemattomia ihmisiä ja rakenteita, että hyvien ihmisten tehtävä on tasapainottaa tätä suosimalla pahojen uhreja. Pieni tarpeeton ylistys ja rummunpärinä ei ole suinkaan väärin, koska se on tehty asian puolesta – oikeastaan se on välttämätöntä, koska jos ei sitä tee, saattaa olla salaa suvaitsematon, eikä ainakaan tarjoa oikeaa esimerkkiä, mikä on kaikkien velvollisuus.

Kirjan sisällön lisäksi arvostellaan luonnollisesti myös sen kirjoittajaa. Jos, kuten Irvingin tapauksessa, kirjailija itse on epäilyttävän epänainen, epähomo, epäsorrettu, epälihava, epälikinäköinen, epä-epäkristitty, epäonneton jne, hänen kannattaa sitä selkeämmin osoittaa puoluekuuluvaisuutensa kirjansa sisällössä. Irving onkin oivaltavasti huomannut, että biseksuaalina päähenkilö Bill Abbott voi olla sekä heteroiden että homojen ennakkoluulojen uhri, joten siitä vielä +. Lisäksi Irving ilmiantaa omansa, eli painipiirit joista hän tulee, paljastamalla tuon vanhanaikaisuuden pesäkkeen suvaintofoobisuuden:

”Hulluko sinä olet?” Elaine kysyi minulta. ”Koetatko päästä hengestäsi? Se paikkahan [painiseura NY Athletic Club] on surullisen kuuluisa kaikenvastaisuudestaan. Se on antisemiittinen ja rasistinen.

”Niinkö?” minä kysyin häneltä. ”Mistä tiedät?” [Elaine ei naisena voi klubille päästäkään, mutta silti hän tietää:]

”Se on naisvastainen paikka – kai minä nyt jumalauta sen tiedän!” Elaine sanoi. ”Se on katolisten irkkupoikien klubi – jo pelkän katolilaisuuden pitäisi saada sinut juoksemaan karkuun.” (445)

Omien kavaltaminen: +. Antikristillisyys: +. Anti-antisemitismi: +. Antirasismi: + Hurskas viha: +. Jo tällä kappaleella Irving saa paljon epäilyttävää taustaansa anteeksi.

***

Jatkotutkimus voi eritellä muitakin SR:n piirteitä: yhteydet sosialistiseen realismiin esimerkiksi näkyvät uskona väkivallan oikeutukseen (s. 561) sekä iskurijoukkojen kuvaaminen täydellisinä ja omnipotentteina esikuvina (Neiti Frost). Pidemmän aikavälin strategiana voisi myös viitoittaa tietä, jolla kirjallisuus ja lukemisharrastus saadaan suvaitsevaistolaisuuden kautta puhdistettua epäilyttävän moninaisista aineksista kuten miespuolisista ja heterolukijoista sekä kaikista muistakin vanhanaikaisista ihmisistä. Mutta tämä artikkeli käy ehkä avauksena suvaitsevaistolaisen realismin tunnistamiseen ja tutkimiseen.

tolerantliberal(*) Suluissa esiintyvät ilmaisut on kirjoitettu helmikuun 25. 2014. Palaan tähän artikkeliiin koko loppuelämäni ajan muuttaakseni ilmaisut ajankohtaisiin eli oikeisiin ja kuoltuani toivon, että joku muu tekee sen ystävällisesti minun puolestani.

Dialogi kaunokirjallisuudessa

Kymmenisen vuotta sitten vietin pääsiäistä tyttöystäväni mökillä Pohjois-Karjalassa. Sain siellä idean novelliin nuorestaparista, joka, yllätys yllätys, viettää pääsiäistä mökillä. Novelli sittemmin julkaistiin nimellä Pajunkissat esikoiskirjassani 2008. (Novellin tapahtumat eivät kaikki ole täysin fiktiivisiä. Henkilöiden nimet on muutettu, paitsi koiran). Keväällä 2009 novelli oli ylioppilaskirjoitusten aineistona äidinkielessä ja kirjallisuudessa.

Nyt luin suomen kielen tutkijan kielitieteellisen analyysin Pajunkissoista SKS:n artikkelikokoelmasta Dialogi kaunokirjallisuudessa.

Jossain siinä välissä ehdin naida sen tyttöystävän.

Dialogi kaunokirjallisuudessa (toim. Aino Koivisto & Elise Nykänen) ilmestyi viime vuoden lopulla.

Artikkelikokoelma lähestyy kaunokirjallista dialogia kielen- ja kirjallisuudentutkimuksen menetelmin. Poikkitieteellinen teos nostaa esiin vähän tutkitun kerronnan esitysmuodon ja valaisee sitä useista, toisiaan täydentävistä näkökulmista. Teoksen artikkelit ovat tapaustutkimuksia, jotka tarkastelevat yksityiskohtaisesti yhden tai useamman kaunokirjallisen teoksen dialogeja.
Kirja on laaja suomenkielinen esitys kaunokirjallisesta dialogista. Se tarjoaa uusia teoreettis-menetelmällisiä malleja dialogin tutkimukseen ja tuoretta tietoa kaunokirjallisen dialogin ilmiöistä.

Dialogi kaunokirjallisuudessa sisältää yhdeksän artikkelia, muun muassa tutkielman ohipuhumisesta Juha Seppälän novelleissa (ja miten nämä kuvastavat realistista, modernistista ja toisaalta postmodernista todellisuuskäsitystä), parikin analyysia Marja-Liisa Vartion teoksista sekä kokoavan artikkelin fiktiivisestä puheesta Näkökulmia kaunokirjalliseen dialogiin.

Mikko Rimminen joskus kertoi istuneensa kirjallisuustieteen luennolla, jonka aiheena oli hänen oma kirjansa. Oli vähän jännittänyt. Jotain pelottavaa siinä onkin, että ammattilainen ruotii tekstiäsi tieteellisellä tarkkuudella. Helsingin Yliopiston suomen kielen lehtori Markku Haakana tekee mikroanalyysin Pajunkissoista kielen- ja keskusteluntutkijan näkökulmasta. Näkökulmia on kolme: miten tekstissä osoitetaan, että kyse on puheesta ja dialogista; miten luodaan tuntu puheesta; miten dialogi kuvaa puhujien välistä vuorovaikutusta.

Huojentavaa huomata, että olin samaa mieltä hänen tulkintojensa kanssa. Esimerkiksi kun Karhu saunassa korjaa itseään ”Aika sopivaa kun on pitkäperjantai. Eiku eilen oli”, Haakana tulkitsee päivien sotkemisen kertovan tapahtumien ajankohdasta kuten minä sen itsekin näin. Mökillä aika menettää merkityksensä pääsiäisenäkin, jos on sillä tavalla kuin Karhu sanotaanko teologisesti hapuileva. Karhun ja Ellan harjoittamat lukuisat roolileikit kursivoituine leikkiäänineen oli tulkittu aivan kuten ne olin ajatellutkin. Artikkelissa myös tehdään tämän roolileikittelyn pohjalta hieno kokonaistulkinta novellista suhteen kuvauksena, analysoidaan heidän pariskuntuuttaan. 

Artikkelissa oli huomattu vaihtelevuus kirjoituskäytännöissä, joka em. Karhun repliikissäkin näkyy: ’kun’, mutta ’eiku_’. Siitä, miksi käytän puhekielisessä repliikissä kirjallisempaa muotoa ’kun’ (vrt. puhekielinen ’ku’), olen kirjoittanut täällä. Sen sijaan en kyllä muista huomanneeni ajatella, että ’eiku’ olisi pitänyt samassa linjassa kirjoittaa ’eikun’, joten tätä voisi pitää stiplunani.

Kiitokset FT Haakanalle työstä ja ymmärtämisestä. Dialogia kaunokirjallisuudessa voin suositella etenkin akateemisesti suuntautuneille kirjallisuuden ystäville.

*

Dialogista olen kirjoittanut blogissani täällä ja täällä.

Edit. Pitää varoa sanojani, etten auta lukiolaisia, jotka etsivät Pajunkissat-harjoitustehtävään valmiita analyyseja.

Tauno Yliruusi, Espoon kansainvälisin kirjailija II

Ensimmäiset kirjat ja Yliruusin esittely täällä

Rikosetsivien vapaapäivä (1963, oma painokseni Salamasarjasta, Gummerus 2002) on nykyään luetuimpia Yliruusin kirjoista, suomalaisen dekkarikirjallisuuden klassikoksi kuvattu. Rikospoliisin komisario Manki kokoaa kahdeksan etsiväänsä autioon huvilaan. Mankin tarkoituksena on käyttää viikonloppu vähän piiskaten puhtia alaisiinsa, joiden työhön hän on tyytymätön, ”kerrata asioita, jotka herroilta näyttävät unohtuneen”. Päähenkilökertoja kokee sen egoistisen pomon kettumaisena rangaistuksena. Viikonloppu saa uuden suunnan, kun yksi etsivistä kuolee ja sen jälkeen tämän ruumis katoaa. Ja sitten kuolee seuraava. Ja seuraava.

Kirja sekoittaa dekkarin ja kauhun genrejä. Ensimmäisen murhan jälkeen etsivät alkavat epäillä toisiaan, ja minäkertojakin (jonka epäluottamus omiin poliisinkykyihinsä tuo hyvän psykologisen lisän, ja yliluonnollisen pohdinta uuden ulottuvuuden sekin) harhailee hermostuneena yksin Jaakonlinnan huoneesta toiseen uskaltamatta luottaa kehenkään. ”Talossa ei enää ollut seitsemän poliisin muodostama ryhmä vaan seitsemän yksinäistä ihmistä, joilla ei ollut muuta yhteistä kuin epäluulo.”

Talolla tuntui olevan sielu, pahansuopa ja ilkeä sielu, joka henki vastaan jokaisesta seinästä ja huonekalusta ja jonka oli täytynyt kehittyä vähitellen vuosien kuluessa. … Sanomat, joita lattiat ja seinät kuiskivat minulle, olivat selviä uhkauksia. ”Tungettelija” ne tuntuivat sanovan, ”Mene tiehesi tungettelija, tai…”

… Silloin tällöin ohitin jonkun, he eivät enää olleet ystäviä vaan vihamielisiä olentoja, joiden silmät pälyilivät. Ihmettelin, kuiskiko Jaakonlinna heillekin jotakin vai olinko minä ainoa tungettelija.

Asetelmallisuus ei heikentänyt kirjan jännittävää tunnelmaa. Kummitusmaisessa huvilassa pelkäävät etsivät herättivät minussa fyysisen reaktion: syke nousee jne. Loppua kohti ei kirjaa voinut jättää enää käsistään, vaan sivuja käänteli kuumeisesti saadakseen selityksen kaikelle. Loppuratkaisua on muuten googlailun perusteella pidetty parempana kuin samantyyppisessä Agatha Christien Kymmen Ja yksikään ei pelastunut ollutta.

Yliruusin käännetyin (kahdeksalle kielelle) dekkari on Leikkimurha (1959), joka on ainakin näytelmä ja radiokuunnelma. Romaani Joulu Toijalan takana vuodelta 1963 mainitaan myös usein hyvänä osoituksena Yliruusin dekkaristitaidoista.

*

Tekstikokoelma Umpikuja – Punaisista pilvistä sinisistä silmistä (1969) sisältää runoja, novellin Huomenna tulevat työläiset, jonka päähenkilöinä ovat Prahaan saapuneet neuvostosotilaat, sekä otteita näytelmästä Uusi Luther. Kustantaja on Kauko Karen Alea-kirja, joka oli harvoja kustantajia, jotka tuohon aikaan suostuivat esittämään kriittisiä ääniä Neuvostoliittoa kohtaan. Yliruusin hieno saatekirje kustantamolle on painettu kirjasen takakanteen:

IMG (2)

”Tarkoitukseni on osoittaa, ettei perusvika koskaan ole ideologian konkreettisessa sovelluksessa… vaan ideologiassa itsessään.”

Tämä on tärkeä havainto, jonka tein äskettäin itsekin: jos aatteen ihmiskuva on väärä, mikään aika ei riitä saamaan sitä toimimaan. Sata vuotta kommunismin jalostavaa vaikutusta ihmiseen ei olisi riittänyt saamaan sitä toimimaan, jos/kun kommunismi ei ole ihmiselle sopiva järjestymisen muoto.

Lyhyen kokoelman poliittisista runoista löytyy muutamia helmiä:

Kun kuulen sanan idealismi

poistan kannen kirjoituskoneesta

ja kirjoitan:

kaikkien maiden idealistit,

painukaa helvettiin

Sanoessani että kaikki ideologia on taantumusta

tarkoitan että kaikki taantumus

nojaa johonkin ideologiaan.

Enkä minä teitä silloin säästä, toverit,

kun puhun ihmisistä, ystävistäni,

jotka tukahtuvat helpommin puhdas aate päässään

kuin likainen seteli kädessään.

***

Kun ymmärrämme, ettei oikeudenmukaisuus

voi koskaan toteutua,

että vääryys on aina siellä

missä oikeuskin,

että inhimillisyys on ristiriidassa

itsensä kanssa,

että usko on luonnostaan voimakkaampi

kuin järki,

että käsitteiltä puuttuu vastine

todellisuudessa,

silloin meillä on jonkinlaiset edellytykset

ryhtyä luomaan oikeudenmukaisempaa, inhimillisempää

ja järkevämpää maailmaa.

***

Jos ajattelemme utopiaa mahdolliseksi,

siis kommunismia konkreettisena

sovelluksena, niin eikö sensuuri

ole ensimmäinen edellytys.

Emmehän voi kuvitella

että kaikki kansalaiset aivopestäisiin

kannattamaan yhtä mahdollisuutta

täysin vapaaehtoisesti.

***

Näiden jälkeen on helppo ymmärtää, jos Yliruusi oli punaisella 70-luvulla kulttuuripiireissä non grata. Näin haastavan selväjärkistä tekstiä ei moni kaipaa tänä päivänäkään. Kun piirit ovat niin pienet kuin Suomessa oli/on, riittää kun on eri mieltä muiden kanssa, niin ei leikitä sen kaa. 70-luvun politisoitunut ilmapiiri oli omiaan korostamaan eroja, iskemään kiilaa pieniinkin rakoihin. Polarisoituminen käynnistyy saman tien, ja pian se joka ei ole puolellamme, on meitä vastaan. Elämä on yläaste plus raha. Luin tammikuussa psykologi Jonathan Haidtin Onnellisuushypoteesin (Basam 2011), joka kuvaa tätä laumautumisilmiötä taitavasti.

Mainittu Uusi Luther syyttää Lutheria juutalaisvastaisuudesta. Liittämällä sen tähän yhteyteen Yliruusi esittää, että luterilaisuus on sisältänyt sellaisia jäänteitä perustajansa 1500-lukulaisesta juutalaisvastaisuudesta, jotka olivat hedelmällistä maaperää 1930-luvun Saksassa. Yliruusi kävi aiheesta kuulemma debattia Kanava-lehdessä v. 1976 kirkkohistorian professori Kauko Pirisen kanssa.

*

Näytelmät.fi Yliruusista:

Vahvoista mielipiteistään tunnettu Yliruusi ei poliittisesti sitoutumattomana konservatiivina oikein löytänyt itselleen sopivaa paikkaa 1960- ja 1970-lukujen voimakkaan vasemmistolaisessa Suomessa. Kenties Yliruusi myös osui muistelmateoksellaan Juopunut ramppi (1970) teatterintekijöitä liian herkkään paikkaan? Yliruusin 1960-luvulla hyvin alkanut näytelmäkirjailijan ura ei nimittäin edennyt kotimaassa lainkaan 1970-luvulla, eikä Yliruusin näytelmiä esitetty Suomen teattereissa 13 vuoteen.

Farssi Vastapalvelu (Littera 1990) on omistettu Yliruusin näytelmien englannintajalle Steve Stonelle. Se on näytelmästä ilmeisesti suoraan proosaversioksi vedetty satiiri, jossa nimeämätön näytelmäkirjailija piinaa olemassaolollaan liutaa vihollisiaan, jotka teeskentelevät, että häntä ei ole olemassa. Hän koettaa todistella, että häntä arvostetaan ja esitetään ulkomailla, mutta vastapuoli punoo juonia miten pääsisi hänestä lopullisesti eroon:  helsinkiläinen teatterinjohtaja Mika Tertunen (kaljun päälaen ympärillä hiukset sojottavat kuin töyhtöhyypällä), kirjallisuuden apulaisprofessori Kalevi Malka (viisissäkymmenissä, pyylevä, frakissa), teatterikriitikot maisteri Sullevi Syksylä (tumma) ja maisteri Kaija Kotimaa (vanhempi) sekä runoilija Lauri Hymni (viisissäkymmenissä, hieman harmaata ohimoilla) lie kaikki tunnistettavissa, mutta minusta ei ole siihen. Apuja otetaan vastaan! (Edit. Sain veikkauksia, ks. alla.)

Ei nyt perusteta uutta keskinäisen kehun kerhoa. Minä kuulun jo neljään. Vaikka ei silti, minusta sinä olet maamme paras teatterinjohtaja ja ylivoimaisesti etevin ulkomaisten menestysnäytelmien löytäjä ja maahantuoja. Sinun näytelmälöytöjäsi ihmetellään Oulussa ja Rovaniemellä saakka.

Myös väkivaltaisella Jaakko Vakavalla, ”kriitikkojemme nuorella kuninkaalla” (laiha, vaaleat lyhyet hiukset, muodinmukainen pusero, tiukat housut, taivaansiniset kovat silmät) ja tämän marxilaista iskulausetta huutavalla naisystävällään Riitta Rautasella (kaunis, pitkät ruskeat kiharat hiukset) lie esikuvansa tosimaailmassa. Jos sinulla on veikkauksia, kerro toki.

Malkalla on kiinnostava ranking-lista kotimaan parhaista kirjailijoista:

Sinä ehkä tiedät että minulla on tapana kokouksissa ja muissa tilaisuuksissa tervehtiä kirjailijoita siinä järjestyksessä jossa arvostan heitä. Siis ensin Väinö Linna, sitten Hannu Salama, Eeva Joenpelto, Laila Hietamies, Veijo Meri, Kaarina Helakisa, Paavo Haavikko, Aku-Kimmo Ripatti, Kaari Utrio ja niin edelleen. Jälkipään nimiä en kättele, minä vain nyökkään ja sanon vähän paremmille ”terve” ja huonommille ”hei”. Oikeassa järjestyksessä tietysti. Sitten on se pohjasakka johon en edes vilkaise. .. Monet pitävät sitä aika luotettavana kirjallisen elämämme mittarina. Jatkuvasti tapahtuu pieniä muutoksia samalla tavalla kuin arvopaperipörssissä. Esimerkiksi Heikki Turunen putosi äskettäin kahdenneltatoista sijalta kuudenneksitoista ja Veikko Huovinen puolestaan nousi pari pykälää. Hän on nyt kymmenes, älä käsitä väärin, en pyri ostamaan sinua mutta mitä sanoisit jos nostaisin sinut siihen ryhmään jolle nyökkään ja sanon ”terve”. Siitä on jo lyhyt matka niihin joita kättelen.

Loppukoukku tässäkin taas on. Se näyttäisi olevan Yliruusin tavaramerkki.

Minä tietysti luin Vastapalvelun Yliruusin kostona. Sikäli se oli riipaiseva enemmän kuin hauska.

Kuusi tai seitsemän vuotta sitten hän [”näytelmäkirjailija”] osallistui erääseen näytelmäkilpailuun jossa minä olin mukana palkintolautakunnassa. Hän ei ollut lähettänyt kilpailuun yhtä tai kahta tekelettään. Hän oli lähettänyt viisi, Syksylä sanoi pidätetyn raivon vallassa. – Kolme niistä oli helppo tunnistaa hänen tekemikseen mutta ne kaksi muuta – ne saivat kunniamaininnan. Jopa minä erehdyin äänestämään niiden puolesta. Voi Jumalani, miksei kukaan ole ampunut häntä! No niin, minä laaidn siitä uutisen lehteen. Mutta pyyhin kaikki kunniamaininnan saaneet yli. Käsitättekö te? Kymmeneen vuoteen ei hänen ainoatakaan näytelmää ole käsitelty meidän kulttuuriosastossamme.

*

Niin monet muistot on ilmeisesti Yliruusin toiseksi viimeinen julkaisu vuodelta 1991, kolme vuotta ennen hänen menehtymistään sairauteensa, jolla oli psyykkinen osasyy. Muistot on omakustanne. Se sisältää seitsemän novellia vuosilta 1954 – 1978 ja ekassa osassa käsitellyn pienoisromaanin Käsi kädessä. Varhaisimmissa teksteissä on harjoitelman tuntua, mutta Kampaus (77) ja Herra ja rouva V. (65) ovat hyvin onnistuneita novelleja, pieniä ihmiskuvauksia ja psykologisesti tarkkaan osuvia. Jälleen tunnelma ja jännite on Yliruusin bravuuri: kesken ei jätä. Kerronta on lineaarista ja konstailematonta, mikä on tätä tarkoitusta varten nähdäkseni olennaista. Apurahoitta kirjoittava ammattilainen saa miettiä, mitä yleisö haluaa. Sillä on etunsakin.

Olen käsittänyt, että kokoelma Kiitoskirje (1990) sisältää novelleja, joita yhdistää se, että päähenkilöt ovat kaikki saaneet kutsun Presidentinlinnaan itsenäisyysjuhlille. Kampaus ja Neljäs kaupunki -antologiasta lukemani novelli sisältävät tämän saman lähtökohdan. Nämä ovat molemmat erinomaisia psykologisia novelleja (Alberto Moravia tuli mieleen vertailukohtana), joten pitänee Kiitoskirjekin lukea.

Edit. Kyllä vain, Kiitoskirje on hieno kokoelma pieniä novelleja, joita yhdistää linnan juhlat. Mainionkuivakkaa satiiria hierarkisesta eläimestä nimeltä ihminen.

Samoin kuin terveyden myös presidentin kutsun todellisen arvon ymmärtää vasta menetettyään sen.

Kiitoskirje sisältää myös viisi muuta novellia, mm. em. Huomenna tulevat työläiset.

*

Antikvaari.netistä löytämä niteeni Muistoja sisälsi Yliruusin nimikirjoituksen sekä monistelippusen, jossa oli kopio lehtimainoksesta. Liitän sen tähän. Kuvittelen, että se on Yliruusin itsensä tekemä, viesti mieheltä hänen elämänsä lopulta. Liikuttaa katsoa häntä silmiin lapsuuskuvasta.

IMG (3)

*

Opetus muuten: on hyvä tapa tutustua kirjailijaan lukemalla 3+ hänen kirjaansa lyhyessä ajassa. Se antaa paljon enemmän kuin lukemalla kuusi kirjaa vuoden välein. Saa kuvan tuotannosta ja kirjailijaan muodostuu ihan eri tavalla suhde.

*

Edit. Sain kirjallisuutemme veteraanilta arvaukset Vastapalvelun henkilöiden esikuviksi. Apulaisprofessori Kalevi Malka oletetaan Kai Laitiseksi, Jaakko Vakava Pekka Tarkaksi ja jos tämä on oikein, Riitta Rautanen olisi Auli Viikari. Alla on kommenteissa lisää.

Tauno Yliruusi, Espoon kansainvälisin kirjailija

Liityin Espoon Kirjailijoihin toissa vuonna, ja sain liittymislahjaksi antologian Espoo – Kirjailijoiden kaupunki (Toim. Reima A. Luoto). Antologian monen kiinnostavan tekstin joukossa oli Inkeri Kilpisen muistelma kahdesta hänen kollegastaan ja Espoon Kirjailijoiden perustajajäsenestä, Liisa Vuoristosta ja Tauno Yliruusista.

Yliruusi (1927 – 1994) oli 1960- ja 70-luvuilla tunnetuin suomalainen näytelmäkirjailija Euroopassa ja USA:ssa. Hänen näytelmiään on esitetty 15 kielellä 25 maassa. Hän kirjoitti näytelmien lisäksi kuunnelmia, novelleja, romaaneja, dekkareita, runoja sekä Länsiväylä-lehteen pakinoita nimimerkillä Tapio Pinkki. Mies oli tuottoisa ja laaja-alainen, ja kuten tutustuttuani hänen tuotantoonsa huomasin, älykäs ja osaava, mutta hänen uraansa varjosti tragedia –  hän eli väärään aikaan väärässä paikassa.

Kirjailijana Yliruusi oli ulkomailla arvostettu, mutta koti-Suomessa häntä Kilpisen artikkelin mukaan hyljeksittiin. Kilpinen kuvaa 60- ja 70-lukuja dramaattisesti ”suurena vahdinvaihtona”: kulttuuripiirit valloitti kommunismi.

”[S]uuri osa vallasta kentällä vaihtui niiden käsiin, jotka vannoivat vallankumouksen nimeen… Liisa [Vuoristo]n lämminhenkiset, etupäässä perheen ja kodin piiriin pitäytyneet rakastetut sarjat joutuivat punaiseen kitaan. Sinne päätyivät myös Taunon henkevä ironia, omalaatuinen huumori, yllätykselliset ajatukset ja ennen kaikkea uskaliaisuus olla ylistämättä itäistä naapuria.

”Liisa ja Tauno väsyivät. Vaino ei koskenut vain henkisesti, se vei myös leivän työtätekevän suusta. Molemmat elivät kirjoittamisella. Yhtäkkiä kaikki mediat olivat täynnä vallankumouslauluja, vallankumousnäytelmiä, vallankumousrunoja ja -romaanea. Heidän töitään ei enää tarvittu.

”Tauno vieraantui. Hän yritti vielä näyttää pontevalta, kirjoittipa omasta kirjailijakohtalostaan hienon satiirinkin Vastapalvelu. Tsekkoslovakian miehitys sivalsi häntä kuin miekka. Hän vuodatti sen herättämiä tuntoja monessakin tuotteessaan, mm. kirjassaan Umpikuja, jossa novelli Huomenna tulevat työläiset on novellitaiteen helmiä. Hän kirjoitti aiheesta myös näytelmän Makuuhuoneet, jossa Brezhnevin toiminta asetetaan kyseenalaiseen valoon. Sitä ei tietenkään esitetty Suomessa. Vasta kahden vuosikymmenen jälkeen se sai ensi-iltansa Eestin Vanemuise-teatterissa, josta käsin se vieraili Helsingissä ja Tampereella.

”Kerran Tauno sanoi minulle:

Eikö ole kumma. Kun nousen aamulla ja juon teeni, niin minulla on niin kiire kirjoituskoneen ääreen, että vien toisen teekuppini mukaani työpöydälleni ja jatkan kiireellä keskeneräistä näytelmääni, vaikka tiedän että sitä ei koskaan esitetä, ainakaan Suomessa.

”Näin totaalista ulkopuolelle joutumista vilkkaan ja tuloksekkaan uran jälkeen on vaikea kestää. Kesäkuussa 1994 tulikin tieto, että Tauno oli nukkunut pois.”

Yliruusin muistokirjoitus Helsingin Sanomissa antaa hänestä tuhoutumattomamman kuvan. Viimeiset vuotensa Yliruusi eli Espoon Kukkumäessä.

En sattuneesta syystä tiedä, millaista taistolainen 70-luku Suomen kulttuuripiireissä oli, mutta lukemani olen kokenut aika ahdistavana. Osaan kuvitella, kuinka paljon luovaa energiaa fanaattinen ilmapiiri on ryystänyt. Yliruusin sitaatti teemukista kirjoituskoneen äärellä on lohduton kuvaus homo scribensistä, josta on tullut tarpeeton. Se liikutti minua sen verran, että päätin tutustua Yliruusin tuotantoon. Tilasin (mahtavasta) Antikvaari.fistä ja kirjastoista liudan hänen teoksiaan, joita tässä ja seuraavassa osassa lyhyesti esittelen.

001

* Englanniksikin käännetty pienoisromaani Käsi kädessä (Myrskylintu 1979) kertoo vanhasta pariskunnasta, jonka naisella, Annilla, on todettu parantumaton syöpä. Mies, Torsti, ei halua jäädä elämään loppuvuosiaan yksin, joten hän päättää ottaa vastuun heidän elämänsä päätöksestä ja poistua samaan aikaan kuin rakkaansa. Onnistunut aloitusvirke:

Kuultuaan sairaalassa juuri sen mitä oli eniten pelännyt kuulevansa, nimittäin että hänen vaimonsa tulisi kuolemaan, Torsti-enoni, kauppalan työnvälitystoimiston entinen päällikkö, palasi linja-autolla kotiin.

Yliruusin tekstilajinimike Käsi kädessälle on ”rakkaustarina”. Se on eheä ja miettimään haastava pieni kertomus, joka nimenomaan rakkaustarinana erottuu minun sukupolvelleni edukseen. Heräsi kysymys: jos haluaa välittää Sinkkuelämää-sukupolvelle, että tätäkin se rakkaus voi tarkoittaa, pitääkö kirjoittaa ”tätä” vai ”tätäkin”? Meille kun rakkaus niin usein on synonyymi sille ensirakkauden dopamiini-intohimolle, joka oikeasti kestää korkeintaan kaksi vuotta ja sitten joko syvenee elämänkumppanuudeksi tai lähtee kyllästyneenä hakemaan aina seuraavaa kohdetta.

Pelottavan todelta haiskahtava sitaatti romaanista:

Torsti oli monasti ennenkin ajatellut kuolemaa, pohtinut sen salaisuuksia, lausunut siitä mielipiteensä sekä selvänä että juovuksissa. Nuorena hän oli suhtautunut siihen rohkeasti ja ylimielisesti, kuten suhtaudutaan ukonilmaan tai mihin tahansa vaaraan joka teoreettisesti kyllä on olemassa mutta joka on epätodennäköinen, riittävän kaukana, turvallisen välimatkan päässä. Silloin oli helppo sanoa ”kerranhan se vain kirpaisee”, tai että ”kuolema on yhtä luonnollinen kuin syntymä, ei siinä ole mitään peloittavaa tai kummallista”. Mutta jokainen vuosi oli tuonut vaaran hiukan lähemmäksi ja tehnyt sen samalla aina hiukan pelottavammaksi ja kummallisemmaksi. Mitä kauemmaksi syntymä, tuo luonnollinen alku, oli jäänyt, sitä käsittämättömämmäksi oli loppu ja sen väistämättömyys tullut. Se ei ollut lainkaan niin luonnollinen seikka kuin joskus nuoruudessa, ei lainkaan niin itsestäänselvä ja asiaankuuluva. Ei oma kuolema, eikä läheisen rakkaan ihmisen kuolema.

*

* Juopunut ramppi – Lahja teatterin ystäville (Alea-kirja 1970) on pakinakokoelma, jonka taisin epävirallisesti mainita äskettäin hauskimmaksi viime vuonna lukemakseni kirjaksi. Kokoelman (Rimbaud’n runoon viitanneva) nimi ohjaa harhaan – Kossu-huumoria se ei sisällä, vaan kuvausta 60-luvun teatterimaailmasta. Tietysti se on ajankohtaisena pakinana vanhentunut, mutta onnistui silti naurattamaan ja opettamaankin. Yliruusi osoittaa hienostuneen viiltävän huumorintajunsa ja sarkasmin, johon hän ei ajoittain vaadi muuta kuin suoria lainauksia teatterialan toimijoilta tai heidän elämänkerroistaan. Jos budolajien huippusuoritus on kaataa vastustaja koskematta tähän, sarkasmin huippusuoritus on naurattaa lukijaa pelkillä sitaateilla. Tätä suoritusta kunniottaen otan laajemman sitaatin, jonka johdanto on Yliruusin ja jälkimmäiset lainaukset (” ”) siis Sinisalon kirjasta:

Veikko Sinisalon muistelmateos ”Mies puolipäivässä” pyrkii vastaamaan lähinnä kahteen teatterielämämme kannalta mielenkiintoiseen kysymykseen:

1) Miksi ja miten Veikko Sinisalo vuonna 1967 muutti Tampereelta Helsinkiin?

2) Mitä ajattelee näyttelijä, joka on täyttänyt 42 vuotta?

Vaikka tämä vuonna 1968 ilmestynyt teos onkin jo ehtinyt paljolti vanhentua – osittain siksi että Sinisalo on muuttanut taas takaisin Tampereelle, osittain siksi ettei hän enää ole 42-vuotias – ansaitsee se tulla huomatuksi yhtenä teatterikirjallisuutemme saavutuksista:

”Minulta on monasti kysytty, miksi muutin syksyllä 1967 Tampereelta Helsinkiin. Miten se oikein tapahtui? Mikä oli kaiken syynä?”

”Nyt on jo välimatkaa tuohon tapahtumaan. Voin katsella sitä, voin yrittää vastausta moniin minulle esitettyihin kysymyksiin.”

”Oli jokin heinäkuun loppupuolen sunnuntai, kun lähdin Tampereelta. Eikä siinä ollut suuren muuttojuhlan tuntua, haikeutta kuitenkin sitä enemmän. Ajoin omalla autollani ja Maaniitun Seppo ajoi pakettiautoa, jossa oli sänky ja jotakin muuta ja hammasharjakotelo.”

Erityisesti minuun puri huumori, jota Yliruusi repii kuvaamalla ärsyttäviä näytelmäkirjailijoita jatkuvasti hyökkäämässä teattereihin näytelmiään tuputtamaan ja vielä haluamassa rahaa näytelmistään, vaikka näytelmäkirjailijan pitäisi toki olla tyytyväinen, jos joku edes suostuu esittämään suomalaisia näytelmiä. Yliruusi erittelee lukuisia ”preventiivisiä” strategioita, joilla näytelmäkirjailijoista pääsee eroon, mutta näin voimakkaita aseita en kirjailijana halua luovuttaa teatterien käsiin.

Lisäksi kuvatessaan nuoren teatteripolven ylimielistä suhtautumista yleisöön Yliruusi päätyy ennakoimaan 80-luvun tapahtumia tavalla, joka ei jälkiviisaana enää olekaan ironinen:

Voimattoman raivon ja itseinhon synnyttämä yleisön halveksunta on levinnyt erityisesti nuorten näyttelijöiden pariin. Toistaiseksi he ovat tyytyneet sättimään ja irvistelemään taiteensa ymmärtäjiä vain takana päin, mutta rohkeimmat heistä tulevat varmasti ennen pitkää osoittamaan syvän halveksuntansa avoimesti suoraan näyttämöltä katsomoon.

Juopuneen rampin loppuun Yliruusi on koonnut näytelmiensä kritiikkejä ensin Suomesta ja sitten niiden käännöksistä ulkomailta. Edelleen pelkät sitaatit puhuvat puolestaan. Alla oleva Sivistysrahaston sivujen kuvaus Yliruusista ilmaisee asian suoremmin. Nemo propheta in patria.

Tauno Yliruusi on yksi kansainvälisesti menestyneimpiä ja tunnetuimpia suomalaisia näytelmäkirjailijoita. Tämä menestys ulkomailla ei välttämättä ole merkinnyt samaa tunnustusta kotimaassa.

*

Yliruusin kirjojen esittely jatkuu osassa II, jossa etsitään myös poliittista selitystä tälle epäsuhdalle.

Mutta jos sinä, tämän lukija, olet törmännyt Yliruusin tuotantoon tai tavannut miehen itse, kuulisin ja keräisin tähän mielelläni kaikenlaisia kokemuksia, kommentteja, mielipiteitä, anekdootteja jne. Jaa pois!

Vuoden 2013 lukupäiväkirjasta

Aloitin tänä vuonna lukupäiväkirjan pitämisen. Se osoittautuikin hyväksi vedoksi: aiemmin ei voinut nähdä, mitä kaikkea on vuoden aikana lukenut. Kirjaan on merkitty reilut kahdeksankymmentä kirjaa. Se ei ole hirveästi, mutta totta puhuen silti varmaan enemmän kuin viime vuonna. Lapsia saatuani olen uhrannut liikaakin omaa lukemistani Nalle Puhille ja Aku Ankalle. Toisaalta, jos haluaa selitellä, luen keskimäärin aika vanhoja kirjoja, mikä on uusia kirjoja hitaampaa. Fiktion ja faktan määrät menivät tänä vuonna aika puoliksi. Tässä joitain tärppejä vuonna 2013 lukemistani kirjoista.

Joistain olen blogannutkin:

* Alexis de Tocqueville: Demokratia Amerikassa

* Giacomo Leopardi: Thoughts

* Dostojevski: Idiootti

* Kesken jääneitä kirjoja en muuten ole muistanut lukupäiväkirjaan merkitäkään. Pitäisi myös kehittää tapa laittaa ylös vain kursorisesti lukaistuja kirjoja.

* Terra Cognita -kustantamolta luin kolme teosta, ja kutakin voi kyllä suositella. Yleismies Jared Diamondin Maailma ennen meitä on yhteenvetoa elämästä metsästäjä-keräilijäkulttuureisssa, ja maineikkaan evoluutiobiologin Robert Triversin Petos ja itsepetos ihmiselämässä avasi näkökulmia temaan teemaan, joka on omissa kirjoissani aina ollut tärkeä. Historioitsija Niall Fergusonin Sivilisaatio oli ehkä suosikkini näistä (vaikka käännös oli täynnä virheitä). Kirja on kieltämättä sillisalaatti, yrittäähän se selittää aika isoja kaaria: miksi länsi valloitti maailman. Ferguson tarjoaa kuusi elävästi perusteltua tekijää lännen menestyksen takaa.

* Alister E. McGrathin Kristillisen uskon perusteet avasi minulle teologian maailman. En oikein tiedä, mitä minulle on uskonnontunneilla opetettu, sillä kyllä minulla oli hirveästi opittavaa ihan perusasioistakin. Onneksi/Ikävä kyllä en ole ainoa teologisesti sivistymätön nykyaikana. Ala on kiehtova ja hyvin tarpeellinen myös uskottomille. Kristinuskosta on tarjolla paljon olkinukkeja, virheellisiä käsityksiä, ja näitä on nykyään helppo tunnistaa. Tässä vaiheessa muuten erikoiskiitos keskiajan nerokkaille mielille kuten Tuomas Akvinolaiselle, Wilhelm Occamilaiselle. He valaisivat pimeäksi väitetyn ajan ja myös petasivat tien luonnontieteelle syntyä.

Luin liudan kirjoja taustatyöksi seuraavalle romaanilleni. Niistä mainitsen vain yhden:

* Gary Valentine Lachman: Tajunnan alkemistit. Viihdyttävä ja asiantunteva katsaus hippisukupolven okkultismiin ja new agen syntyyn sekä erilaisiin yhteyksiin populaarikulttuurissa Lovecraftista Crowleyn ja zen-buddhismin kautta Charles Mansoniin. Erikoiskiitos myös Ike Vilille hyvästä suomennoksesta ja asiantuntemuksesta.

https://i1.wp.com/www.like.fi/sites/default/files/kansikuvat/9789520102814-iso.jpg

*

Eniten kai naurattivat nämä:

– Joel Lehtonen, Putkinotko. Juutashan ei möröttejä ja röpöttejä ja kaiken maailman palsternakkareita syö. Paikkasin tämän klassikon aukon kesällä, kun löysin Lehtosen kootut teokset Savonlinnan juna-aseman läheiseltä divarilta. Kesäluettavaa nimenomaan, eikä hätähousuille, on nimittäin verk-kai-nen.

– Tauno Yliruusi: Juopunut ramppi. En odottanut nauravani ääneen pakinoille 60-luvun lopun teatterimaailmasta, kyllä nauroin. Kirjoitan Yliruusista myöhemmin lisää.

Pitää lukea enemmän hauskaa kirjallisuutta jatkossa. Mutta eniten kai itkettivät nämä:

– Cormac McCarthy: Tie.

– Benedictus XVI: Spe Salvi.

– Ja sitten Törkytehtaan se kohta, jossa Vincen tytär kuolee.

*

Ilman lukupäiväkirjaa olisin varmaan unohtanut lukeneeni tänä vuonna esim. Joyce Carol Oatesin pienoisromaanin Kosto: Rakkaustarina ja Jens Lapidusta ja Cesar Airan jotain, mitähän siinä oli, Maisemamaalari se oli nimeltään. Sen sijaan muistan kyllä, että luin talvella ensimmäistä Twilightia jänisjahtimökillä yläpunkassa. Kirjavalinta oli niihin puuhiin sen verran luova.Muutenkin sitä muistaa aina missä paikassa ja olosuhteissa on mitäkin kirjaa lukenut. Kesähelteillä luin Fedoria taloyhtiön kalliolla ja otin samalla aurinkoa. Lapidus yhdistyy nyt mielessäni Lasipalatsin sporapysäkille (MiniKirja kätevä), Sivilisaatio taas Lieksan erämökille syksyn metsäkanalintujahdin yläpunkkaani. Peter Hitchensin Abolition of Britainia luin bussissa matkalla Oriveden Uuden kirjan päiville ja siellä huoneessani. Tien luin loppuun Espoon Niittytorin K-Marketin aulassa kolikkohevosen vieressä, oli tammikuu, olin tulossa punttiksella, ulkona oli pakkasta ja join luonnonjogurttia suoraan purkista enkä malttanut jättää kirjaa kesken.

Tehokkain kuukausi oli tämä joulukuu, jolloin olen lukenut loppuun 14 – 16 (saa nähdä) kirjaa (lyhyitä). Heikoimmillaan sain valmiiksi vain kolme kirjaa, lokakuussa.

Tässä fyysisessä lukupäiväkirjassani näyttää riittävän sivuja noin kymmenen vuoden tarpeiksi.

Evoluutio ennen ja nyt ja vuonna 1984

On kiinnostavaa huomata, miten eri lailla Darwinin evoluutioteoriaan on suhtauduttu 1800-luvulla ja nyt. Silloin moni tulkitsi evoluution edistysoppina, siis kehitysoptimismina: se todistaa lajin kehityksestä paremmaksi. Ehkä tämä liittyi 1800-luvun alkupuoliskolla ihmeen suosituun hegeliläiseen viitekehykseen, jossa kehityksellä on suunta, lait ja tarkoituksenmukaisuus. Tai siihen, että koko 1800-luku oli kehitysuskoinen. Tieteellinen positivismi oli comtelaisittain tällaista; sosialismi oli materialistiseksi muuttunut hegeliläinen kehitysoppi. Muistan nähneeni Moskovassa museossa seinän kokoisen esityksen, jossa ihminen kehittyi historian saatossa ja saavutti lopulta kehityksen huipun: haalaripukuisen työläisen tehtaan edessä vasara kädessä.

Jo Darwin itse yritti varoittaa tästä väärinkäsityksestä. Evoluutiomekanismi kun ei aiheuta mitään universaalia progressiivisen kehityksen lakia: ”Meidän on kuitenkin myönnettävä, että ihminen kaikkine ylhäisine kykyineen — kantaa ihmiskehossaan alhaisen alkuperänsä lähtemätöntä leimaa.” Nykyään darwinismin tarjoama ymmärrys ihmisestä onkin suorastaan radikaalin taantumuksellinen. (Ei radikaali merkityksessä, että se itse olisi radikaali, vaan koska nykyaika verrattuna siihen on radikaali.) Ihmisluonto kehittyy niin hitaasti, että suuret yhteiskunnalliset muutokset ovat väistämättä ristiriidassa sen kanssa. Pleistoseenikaudella muokkautuneet, savanniin ja luolaan sopeutuneet ruumiimme ja aivomme eivät noin vain sovellukaan nykyaikaan, ja seurauksena on monenmuotoista ongelmaa ja ahdistusta. Olemme yhä se heimossa elävä kivikautinen metsästäjä-keräilijä, nyt vain uusissa vaatteissa.

Ja nykyään radikaali vasemmisto, humanismi ja sosialismi eivät tunnu hyväksyvän koko evoluutioteoriaa ollenkaan, tai ainakaan sen soveltamista ihmisen psykologiaan ja sosiologiaan.

Ja vaikka perinteisesti sosialistit ovat olleet materialisteja, myös tässä on tapahtunut 180 asteen käännös: sikäli kuin materialismilla voi tarkoittaa käsitystä, että ihmisen aivotkin ovat tulosta fyysisesti todennettavasta kehityksestä, sosialisteista on nyt tullut pikemminkin idealisteja tai jonkinlaisia uuskartesiolaisia dualisteja: kehomme ehkä vielä on evoluution sopeutumaa, mutta ihmisen mieli ja ajatusmaailma ainakin on tästä ainutlaatuinen ja omalakinen poikkeus.

Vielä yksi kiinnostava muutos on evoluutioteorian suhde uskontoon. Nyt on vallalla esim. joidenkin militanttien ateistien lanseeraama näkemys siitä, että evoluutio ja uskonto olisivat luontaisesti ristiriidassa. Mutta 1800-luvulla kuten nytkin tilanne ei ollut näin yksioikoinen. Monet uskonnolliset ajattelijat toivottivat jo silloin evoluution tervetulleeksi. Evoluutio oli osoitus siitä tavasta, jolla Jumalan luomistyö näyttäytyi luonnossa. Jumalahan oli ollut tapahtumien alkuperäinen, primaarinen syy pikemminkin kuin proksimaattinen tai sekundaarinen syy jo keskiajalta Tuomas Akvinolaisesta alkaen. Eli Jumala pikemminkin laittaa tapahtumaketjuja liikkeelle, kuin puuttuu joka ikiseen maapallolla tapahtuvaan putoavaan lehteen. Tähän evoluutio sopii mainiosti. Jumalan ihmiselle antama järki oli siinä saavuttanut merkittävän voiton luomakunnan ymmärtämisessä. Alister E. McGrath, teologi ja fyysikko, kirjoittaa, että nykyhetken paradoksi on siinä, kuinka darwinismi on tarpeettomasti leimattu ateistiseksi*.  Todellisuudessa darwinismia voidaan pyöritellä niin, että se näyttää olevan täysin linjassa kristinuskon kanssa tai se voidaan saada näyttämään sille täysin vastakkaiselta. Ja sen lisäksi näiden voidaan nähdä vain käsittelevän asioita eri keinoin ja eri lähtökohdista, kuten vaikka psykologia ja kemia, tai lihapullat ja kahvi.

Nykyään kristinusko ja evoluutio ovat samalla puolella: Molemmat uskovat, että ihmisluonto on enemmän tai vähemmän pysyvä. Vastapuolella taas ei uskota ihmisluontoon, vaan siihen että ihmisluontoa voi edistää ja kehittää haluamaansa suuntaan, koska todellisuus on sosiaalisesti konstruoitavissa. Jälkimmäinen on Ranskan vallankumouksen ihmiskäsitys, ja se on sama kuin totalitaarisen diktatuurin edustaja O’Brienilla, joka kiduttaa päähenkilö Winstonia George Orwellin romaanissa 1984:

Me hallitsemme materiaa, koska me hallitsemme mieltä. Todellisuus on pääkallon sisällä. Opit tämän vielä, Winston. Ei ole mitään mitä emme voisi tehdä. … Sinun pitää päästä eroon noista 1800-lukulaisista käsityksistä, että on olemassa luonnonlakeja. Me teemme luonnonlait. (Suomennos omani)

Kun ei ole pysyviä luonnon- tai Jumalan lakeja, on vain tottumuksia, ja näille voi tehdä mitä haluaa:

Me rikomme jo tottumuksia, jotka ovat selvinneet Vallankumouksesta. Olemme katkaisseet yhteyden lapsen ja vanhemman välillä, miesten väliltä, miesten ja naisten väliltä. Kukaan ei enää uskalla luottaa vaimoon tai lapseen tai ystäväänsä. Mutta tulevaisuudessa ei ole vaimoja tai ystäviä. Lapset erotetaan vanhemmistaan syntymässä kuten munat kanalta. Seksivaisto pyyhitään pois. Lisääntymisestä tulee muodollisuus kuin säännöstelykortin uusimisesta. … Lojaalisuutta ei enää esiinny, paitsi lojaalisuutta Puoluetta kohtaan. … Kauneuden ja rumuuden välillä ei enää tehdä erottelua.

Osa tästä sopii Neuvostoliiton kaltaisiin yhteiskuntiin, osa myös muutettavat muutettuna omaamme.

Päähenkilö Winston kuitenkin väittää, että tämä ei onnistu ikuisesti: että jokin ihmisessä vielä kapinoi tätä vastaan, jokin itse elämässä. Mihin O’Brien vastaa kertomalla Isoveljen ihmiskäsityksen:

”Me kontrolloimme elämää, Winston, sen kaikilla tasoilla. Sinä kuvittelet että on olemassa jotain sellaista kuin ihmisluonto joka tyrmistyy siitä mitä me teemme ja kääntyy meitä vastaan. Mutta me luomme ihmisluonnon. Ihmiset ovat loputtomasti muokattavissa.”

***

 * A. E.McGrath: Kristillisen uskon perusteet. Muita lähteitä S.Pinker: The Blank Slate ja poliittista historiaa.

 

Dostojevskin Idiootti, eli Kuinka nähdä tulevaisuuteen

Luin Idioottia 90-luvun lopulla. Lähdin sitten Skellefteåån festareille ja palautin kirjan kirjastoon, enkä sitä matkalta palatessa enää hakenut. Muistin nyt romaaniin palatessani, että olin aika ihastunut yhteen kirjan naishenkilöistä, mutta en muistanut keneen. Oli jännittävää lähteä lukemaan odottaen, kukahan se vanha ihastus oli tai tunnistanko häntä ollenkaan.

Kyllä vain tunnistin, ja aika ihana yhä on.

Tätä ei muuten tapahdu usein. Minulla ei suoralta kädeltä tule mieleen kuin ehkä yksi naishenkilöhahmo, johon olisin kirjassa ihastunut. Kai se on tämä miehen visuaalinen luonne. Woody Allenilla oli aikoinaan pakina, jossa mieshenkilö sai toivoa eloon yhden kirjallisen sankarittaren. Mies toivoi tietysti rouva Bovaryn, mutta häntä taisi vitsissä puhutella rouvan… promiskuöösi luonne pikemminkin kuin sydämellisemmät tunteet. Kuulisin kyllä mielelläni lukijoilta esimerkkejä kirjallisuuden hahmoista, joihin olet ihastunut – kerro kerro?

Minulle Dostojevskilla on Neljä Isoa kypsän loppukauden romaania, eli vankeusrangaistuksen jälkeen kirjoitettuja romaaneja. Varhaistuotanto ei tehnyt minuun koskaan vaikutusta: Köyhää väkeä esimerkiksi on jotenkin ulkoa opittua yhteiskunnallista realismia, Valkeat yöt taas paljastaa nuoren Dostojevskin olevan onnettoman pihalla naisten kanssa – mikä on aina repulsoivaa, sen verran tärkeää naisten ymmärtäminen kirjailijalle on. Mutta Siperian-karkoituksen jälkeen kelpo Fedor on eri kirjailija. Siperia opettaa.

Idiootti on niistä Isoista ehkä toiseksi tai kolmanneksi paras. Olin pitkästyä jossakin ensimmäisen kolmanneksen kohdalla, mutta sitten painoin läpi tylsän välivaiheen, ja kyllähän se kannatti. Jo yksin lopun takia. Kaikki juonet pilaantuvat lopussa, totesi Forster, ja ihan syystäkin. En edes kovin usein muista, miten kirjat loppuivat, mikä todistanee väitteen puolesta, mutta Idiootissa on monin tavoin nerokas lopetus. Harmi, etten viitsi sitä liikaa analysoimalla spoilata.

Idiootissa on hyvin pitkälti kohtausrakenne. Luvut ovat kuin näyttämölle kirjoitettuja. Kulisseissa ja näytösten välissä tapahtuu asioita, jotka sitten käsitellään ”näyttämöllä”. Nykyään Dostojevskia moitittaisiin liian elokuvamaisesta kerronnasta.
Idiootissa on myös kiinnostava kertoja, jota voisi kutsua ”melkein kaikkitietäväksi kertojaksi”: ajoittain hän paljastaa tietonsa rajallisuuden: ”Meidän on vaikea tulkita hänen ajatustensa kulkua”, tai ”jostakin tuntemattomasta syystä” Lizaveta tarrasi toista kädestä kiinni.

Nuorena kun sitä luki näitä vakavia klassikoita, ei huomannut ollenkaan niiden runsasta huumoria. Lähdin em. Rouva Bovaryakin lukemaan sillä mielellä, että tässä on nyt todella rankkaa eli kuivaa realismia. Taisin olla maatalousnäyttelykohtauksessa asti kun tajusin, ettei realismi tarkoita huumorintajuttomuutta muualla kuin ajoittain Suomessa. Dostojevskikin on tavattoman hauska, etenkin kuvatessaan ihmisten pikkumaisuutta. Lebedevin (nimi tarkoittaa joutsenta) hahmo tästä hyvänä esimerkkinä.

Tosin Lebedevin suuhun on kirjoitettu myös hieno puhe, jossa ”selitetään” Ilmestyskirjaa. Pitkään on tiedetty mainita, että Lebedev on Ilmestyskirjan tulkitsemisen asiantuntija, joten kun muille hahmoille lopulta selviää, että hänen mielestään Ilmestyskirjassa mainittu Kointähti tarkoittaa rautatieverkostoa, seuraa yleistä pilkkanaurua. Mutta tuleepa tämän koomisen hahmon humalaisesta puheesta hieno, voi pojat, Lebedev saa viimeisen naurun ainakin minulta. Tässä hänen selityksensä loppunousu:

Oli siis olemassa ajatus, joka oli voimakkaampi kuin kaikki onnettomuudet, katovuodet, kidutukset, ruttotaudit, pitaali ja kaikki nuo helvetintuskat, joita ihmiskunta ei olisi voinut kestää ilman tuota yhdistävää ajatusta, joka antoi sydämelle suunnan ja hedelmöitti elämän lähteet. Näyttäkää minulle jotakin samanlaista kuin tuo voima meidän ajaltamme, joka on paheiden ja rautateiden aikakautta. … Esittäkää minulle ajatus, joka yhdistäisi nykyisen ihmiskunnan edes puoliksi sillä tavoin kuin noina menneinä vuosisatoina. Ja loppujen lopuksi rohjetkaa sanoa, että elämän lähteet eivät ole heikentyneet, eivät sotkeutuneet sameiksi tuon ”tähden” alla, tuon ihmisiä kietovan verkon alla. Älkää pelotelko minua omalla hyvinvoinnillanne, varallisuudellanne, nälän harvinaisuudella ja nopeilla liikennevälineillä! Rikkautta on enemmän, mutta voimia vähemmän; yhdistävää ajatusta ei enää ole; kaikki ovat veltostuneita, kaikki on haudottu kypsiksi ja kaikista on tullut ylikypsyneitä! (3.IV)

Ja sitten – miten Lebedev tämän puheen lopettaa: ”ovelalla asianajotempulla”. Erinomaista tiheyttä kirjoittajalta, ettei hänellä riitä pelkkä hieno puhe.

*

Dostojevskihan näki ennalta Neuvostoliiton ja stalinismin. Tässä ei ole mitään mystistä tai varsinaisen profeetallista. Jos premissit ovat oikein, lopputulos on niistä melko helposti pääteltävissä ja kellä silmät on, se näkee. Paljastan tässä samalla keinon ennustaa erinäisten aatteiden tulevaisuutta kauan ennen niiden soveltamista. Keino on lapsellisen helppo:

Tutki aatteen ihmiskuvaa. Jos aatteen käsitys ihmisestä on väärä, aate ei tule koskaan toimimaan.

Vaatiiko aate onnistuakseen yleisinhimillistä veljeyttä? Ei tule toimimaan. Vaatiiko suuri suunnitelmasi jatkuvaa inhimillistä kehitystä ja edistystä? Ei tule toimimaan, tulee kärsimystä. Pitääkö kaikkien olla samaa mieltä? Ei tule toimimaan, tulee sensuuri ja gulagit.

Huono puoli on se, että menee vuosikymmeniä ennen kuin pääset/joudut sanomaan ”mitä minä sanoin”, koska muut joutuvat odottamaan aatteen tuloksia.

Meillä olisi nykyään luonnontieteissä aika hyviä keinoja tutkia ihmisluontoa, mutta näistä asioista ääntä pitävät lähinnä humanistit ja poliitikot, kaksi ryhmää, joiden osumatarkkuuden huonous kilpailee vain heidän vastuuttomuutensa kanssa.

Joidenkin meikäläisten neitosten ei tarvinnut muuta kuin leikata hiukset lyhyiksi, ottaa siniset silmälasit ja ruveta kutsumaan itseään nihilisteiksi, kun he jo alkoivat uskoa, että hankittuaan silmälasit he saman tien saivat myös todellisia ”omia vakaumuksia”. Ei tarvittu muuta kuin että joku tunsi sydämessään hiukkasen jotakin yleisinhimillistä, kun hän tuli jo vakuuttuneeksi ettei kukaan tunne niin kuin hän ja että hän sitä onkin aivan yhteiskunnan kehityksen kärjessä. (4.I)

Miten Dostojevski sitten onnistui ennustamaan oikein? Olen kirjoittanut siitä, kuinka realistinen ja onnistunut kristinuskon ihmiskäsitys on.

Yksi todistusaineiston kappale, jossa Dostojevski näkee tulevaisuuteen:

Idiootin kolmannen osan ensi luvussa kerrotaan kuuden henkilön murhasta, josta syytettiin nuorta miestä. Miehen puolustusasianajaja piti puheen, jossa sanottiin, että koska rikoksentekijä on köyhistä oloista, ”oli luonnollista että hänen päähänsä pälkähti tappaa nuo kuusi ihmistä juuri köyhyyden tähden, ja kenen päähän ei hänen asemassaan olisi pälkähtänyt samanlainen ajatus”.

Jevgeni Pavlovits Radomski huomauttaa tästä oman käsityksenä: ”[P]uolustajan esitettyä näin kummallisen ajatuksen, hänen on täytynyt olla itse aivan varma siitä, että nyt hän ilmaisee kaikkein liberaaleimman, kaikkein humaaneimman, kaikkein edistysmielisimmän ajatuksen, minkä suinkin meidän aikanamme voi ilmasta”.

Idiootin hahmot vielä ihmettelevät puolustajan väitettä ja nauravat sille, mutta nykyään on ihan tavanomaista ajatella, että vaikeista oloista tulevalta ei voi vaatia yhtä vastuullista käytöstä, ja hänelle pitää antaa liekaa ei muita vähemmän vaan muita enemmän. 1950-luvulla tämä puolustajan kanta oli jo niin voitolla, että West Side Storyn nuorisorikollisjengikin oli oppinut ”perustelemaan” sillä käytöksensä psykologeja ja sosiologeja ivaten:

Dear kindly Sergeant Krupke,
You gotta understand,
It’s just our bringin’ up-ke
That gets us out of hand.
Our mothers all are junkies,
Our fathers all are drunks.
Golly Moses, natcherly we’re punks!

Gee, Officer Krupke, we’re very upset;
We never had the love that ev’ry child oughta get.
We ain’t no delinquents,
We’re misunderstood.
Deep down inside us there is good!

DIESEL: (Spoken, as Judge) In the opinion on this court, this child is depraved on account he ain’t had a normal home.

ACTION:(Spoken) Hey, I’m depraved on account I’m deprived!

No nimihenkilö ruhtinas Myskinilta kysytään sitten, onko tämän murhaajan tapaus hänen mielestään yksittäinen, vai voiko sen yleistää olevan laajemminkin kuvaava? Ei ole yksittäinen, ruhtinas toteaa, hänen mielestään tämä on erityisen kuvaavaa nousevalle nuorisolle. Ruhtinas jatkaa:

Tiedän toki, että rikoksia on ennenkin ollut hyvin paljon ja aivan yhtä julmia; minä kiertelin hiljattain vankiloissa ja minun onnistui tutustua muutamiin rikollisiin ja syytteessä oleviin. On jopa julmempia rikollisia kuin äsken mainittu – sellaisia jotka ovat murhanneet kymmeniäkin ihmisiä katumatta lainkaan. Mutta minä huomasin siellä erään asian: paatuneinkin rikollinen, katumattominkin murhaaja tietää olevansa rikollinen, siis hänen omatuntonsa myöntää, että hän on menetellyt pahasti vaikka ei tunnekaan katumusta. Jokainen heistä on sellainen. Mutta ne, joista Jevgeni Pavlovits puhui, eivät pidä itseään rikollisina ja ajattelevat, että heillä on ollut oikeus ja… että he ovat menetelleet suorastaan mainiosti, siis miltei oikein. Ja huomatkaa, nämä kaikki kuuluvat nimenomaan nuorisoon, siis ovat siinä iässä, jolloin on helpointa ja kyseenalaisinta joutua aatteiden vääristyneen vaikutuksen alaiseksi.

Tämähän otettiin sittemmin bolsevikkien etiikan kulmakiveksi: koska kommunismi oli summum bonum, kaikki mikä edesauttoi tätä oli hyväksi. Tarkoitus pyhitti keinot, joten kommunisteilla ei ollut ainoastaan oikeus vaan mainio velvollisuus tehdä mitä päämäärä vaati. Sama etiikka elää monissa vaatteissa.

Cohen varoittaa siitä loppulaulussa:

Mitä Gordon Gekko opettaa kirjallisuudesta

eli Kuinka tehdä taidetta muillekin kuin omille kavereille

Katsoin pitkästä aikaa sen Oliver Stonen alkuperäisen Wall Streetin (1987). Ei se elokuvana kovin hyvä ole, mutta herätti pari hyödyllistä ajatusta kirjoittajan näkökulmasta.

wall_street__1987_Ensinnäkin: kuinka kehno keino elokuva on kuvaamaan ihmisen sisäistä maailmaa. Sisäinen näkökulma puuttuu, koska kamera ei pääse henkilön pään sisään kuten kirjailija pääsee. Charlie Sheenin esittämän päähenkilön mielentiloja kuvataan Wall Streetissä lähinnä sillä, kuinka alhaalla hänen solmionsa solmu roikkuu – mitä matalampi, sen matalampi. Vielä tökerömpi esimerkki on kohtaus, jossa Charlie Sheen kohtaa sisäiset ristiriitansa – tämä hoidetaan sillä, että Charlie menee lukaalinsa parvekkeelle ja kysyy öiseltä Manhattanilta: ”Who am I?”

Kaupunki ei vastaa.

Mutta oli elokuvalla ansionsa. Puvustus oli hienoa ja nyanssirikasta. Vertaa vaikka Charlien soft roll -nappikaulusta elokuvan alussa ja Gordon Gekon päällikköpukeutumista – miestenpukeutuminen ei ole tylsää kuin harjaantumattomalle silmälle. Elokuvan puvustuksen hoiti Alan Flusser, jonka Dressing The Man -kirja muodostaa jälkimmäisen puolen jokamiehen välttämättömästä pukeutumiskirjastosta.

Elokuvan toinen ansio on se Gekkon ikoninen Greed is good -puhe. Ennen sitä pari muuta hienoa puhetta kirjallisuudessa.

Seitsemässä veljeksessä on retorisesti huikea puhe, lukkarin kirjaimellisesti tulikivenkatkuinen saarna 13. luvussa: ”Perkele, joka käy ympäri kuin kiljuva jalopeura, puhallellen myrkkyä maailmaan, on myös näiden naapurusten sydämessä sytyttänyt vihan ja vainon liekin…”

McCarthyn Vereen ääriin -romaanissa Tuomari Holden pitää paljon maailmaaselittäviä pikkupuheita. Niissä on kiinnostavinta se kuinka vähän kiinnostavia ne oikeastaan ovat. Minä luin ne nonsensena, eli ne ovat hienon kuuloista puhetta, joka ei pidä mitään sisällään. Sellaista on yllättävän vaikea kirjoittaa, ellei ole ammattifilosofi.

Olisiko kaunokirjallisuuden suurin saarna (mikä on parempi?) kuitenkin Ivan Karamazovin kertoma tarina Suurinkvisiittori, erillinen kertomus keskellä kirjaa. Se lumosi minut nuorena miehenä ja taitavalta se vaikutti vielä kun sen keväällä uudestaan luin. Ivanin tarinan lopetus on sekin hyvä, siis Vangin vastaus, mutta minä en ymmärtänyt sitä nuorena. Sen sijaan samaistuin heti Ivanin kapinalliseen, älylliseen argumentointiin. Ivan oli samaa tyyppiä kuin minä ja tuntui silloin puhuvan minulle. (Teologeilla on muuten tarjota Ivanille hyviä vastauksia, mutta en tiennyt sitä silloin.)

Olennaista on, että Dostojevski, kristitty, laittoi parhaat vuorosanat ateistin suuhun. Siis lahjoitti vastustajalleen parhaat replat.

Mistä päästäänkin Gordon Gekkoon.

Gekko pitää puheensa lentoyhtiön osakkaiden kokouksessa, jossa hän on suurimpana osakkeenomistajana taivuttelemassa yhtiötä haluamiinsa muutoksiin. Kun tulee Gekon vuoro puhua, kateederin viskaalit ovat juuri maalailleet häntä suurin piirtein paholaisena. Paholaiselta hän näyttääkin mustissa vaatteissaan, hiukset suittuna taakse ja kääritty korvan taakse kuin pukin sarvet. Tilanne näyttää hyvin huonolta Gekkolle, mutta hänen puheensa niin sanotusti kääntää pöydät. Draaman tennistä siis, hyvä. Mutta puheen suurin ansio on muualla.

Gekon saarna ei ole hyvä sen sanoman takia, vaikka varmasti jotkut nyökyttelevätkin sille hyväksyvästi. Vaikka en itse uskokaan puheeseen, se on silti uskottava. Toinen käsikirjoittajista on Oliver Stone itse (toinen on Stanley Weiser), ja tunnetusti vasemmalle kallellaan oleva Stone tuskin jakaa Gekon sanomaa. Mutta ei ole keskeistä, mikä käsikirjoittajien oma eetos IRL on. Teoksen pitää toimia itsenäisesti, ja kirjoittajan omat mielipiteet ovat teoksen ulkopuolella. Sen sijaan elokuvalla on oma sisäinen eetos, ”taideteoksen oma mielipide”. Se näyttäytyy esimerkiksi juonen muodossa. Ja Gekon puheen suurin ansio on siinä, että puhe on niin hyvä, vaikka se ei ole totta elokuvan oman eetoksen kannalla. Itse elokuva ei usko Gekon sanomaan. Ahneus ei pelasta lentoyhtiötä eikä Gekkoakaan. Charlie Sheenin hahmo katselee Gekkoa ihastuneesti, mutta hänet ahneus vie vankilaan. Hyvin kristillistä oikeastaan.

Tämän takia Gekon puhe onkin niin taitavaa kirjoittamista. Kirjoittaja on mennyt niin hahmonsa nahkoihin, että pystyy kanavoimaan tätä demonia, puhumaan hahmon suulla uskottavasti sellaisiakin asioita, jotka ovat ehkä hänelle itselleenkin mutta todistettavasti muulle teokselle vastakkaisia.

Näin. Kun minulta kysytään, mitkä kirjassani lausutut mielipiteet itse allekirjoitan, vastaan että kaikki. Päinvastaisetkin. Niin sen on oltava, koska kirjoittajan pitää itse uskoa niihin niitä kirjoittaessaan, jos aikoo tehdä niistä uskottavat. Joten sillä hetkellä, oli sitten mitä tahansa muussa elämässään, sillä hetkellä kun kirjailija kirjoittaa puhetta hahmolleen, hän on tulenpalava sosiaalidarvinisti, kuten Stone & Weiser Gekon tapauksessa, tai ateisti, kuten Dostojevski Ivan Karamazovin tapauksessa.

(Klikkaa ratas-symbolia ja valitse Merkinnät – Ei käytössä)

Pikku nyanssina muuten, minusta on tavattoman hienoa, että Gekko tekee tarpeettoman, puheaktille ominaisen kiilalauseen ”Greed… for lack of a better word … is good.” Paholainen on yksityiskohdissa.

Tiheyden käsitteestä kirjallisuudessa

Hahmottelen tässä käsitettä, joka auttaa arvottamaan kirjallisuutta objektiivisella mittarilla. Taiteen siunaus ja ajoittain kirous on siinä, että kokemus on niin subjektiivinen. Makuasioita. Joillekin kolahtaa, toisille ei. Sitä taide tulee aina olemaan, ja niin olkoonkin. Mutta koska taidetta silti arvotetaan, olisi hyvä olla edes joitain yhteismitallisia arvoasteikkoja pelkkien makuasioiden ja itseluottamuksen lisäksi.

Tarjoan tiheyden käsitettä yhdeksi objektiiviseksi keinoksi arvottaa kirjan vaikeusastetta ja näin ollen merkittävyyttä. Ajatus on, että kuten uimahypyissä, kirjassakin arvostellaan paitsi sitä, kuinka sulavasti suoritus onnistui, myös hypyn vaikeusastetta. Sekä yrityksen vaikeus että toteutuksen onnistuminen ovat luomassa kirjan lopullista ”arvosanaa”.

Tässä artikkelissa tarkoitan vaikeudella vain kirjan tiheyttä.

Ceteris paribus, tiheämpi kirja on parempi. Ceteris paribus eli muut asiat muuttumattomina on tieteestä tuttu oletus, jossa koetetaan pitää osa muuttujista vakiona, jotta niitä loppuja voitaisiin verrata.

Totta kai se soveltuu taiteeseen vain heikosti.

Niin usein ei romaanissa voi muuttaa yhtä asiaa ilman että kokonaisuus muuttuu. Tietynlaiseen tarinaan tarvitaan esimerkiksi tietynlainen kieli ja kertoja. Camus’n Sivullista ei voi kuvitella Tom Wolfen kertomana. Mutta on silti parempi tavoitella edes heikkoa ohjenuoraa kuin nostaa kädet ilmaan ja lullua epämääräisen mutun hetteikössä. Haitallinen on myös vaikutelma kriitikosta objektiivisen laadun vartijana, kun hänen arvioonsa kuitenkin vaikuttavat makuasiat ja arvot yhtä lailla kuin muillakin lukijoilla.

Tiheys tarkoittaa työtä kirjan takana, kirjailijan tekemää esityötä, josta lukijalle on nähtävissä vain lopputulos. Luonnostelen tässä joitain tiheyden eri muotoja.

– Kielen tiheys

Jo oli Siviäkin vierillä pöydän: tottunut kukaties ei, mutta armas oli kumarrus neitosan poven ja suloinen hääre kukoistavan immen, kun tosissa ja toimissa oli nuorten käsivartten kokottimilta taidoin ja varovin, valppain silmin ja huolivin liikkein, väistöin ja huomivin viistoin siirrettävä silahdukselta pöydän varmoille aluksille helivän parmauksen sylilavea taakka helähtämättä toisiinsa ainoankaan lasin kyynärkaarisen tarjottimen avaroilla äärillä. (Volter Kilpi)

Tässä vasta tiheää kieltä! Vertaa sitä seuraavaan, jonka sisältö nyt on vain viitteellisesti identtinen:

Tarjoilija Siviä oli kaunis nuori nainen. Hän kantoi täyden tarjottimen tuoppeja pöytään ja iski miehille silmää.

On selvää, että Kilven versioon on tehty huomattavasti enemmän työtä. Se on ikään kuin vain ottanut lähtökohdakseen nuo tietyt ideayksiköt, joihin jälkimmäinen versio jää, ja ponnistanut niistä aivan uudelle kielelliselle tasolle. (Tässä yhteydessä ei ole nyt olennaista, että edellinen versio on määrättömän paljon vaikeampi ymmärtää – se on toinen muuttuja sitten. En itse ole kielellisen keikaroinnin ystävä.)

Ehkä voisi erotella vielä tyylin tiheyden kielestä. Esimerkki tiheästä ilmaisutyylistä:

Ja vihdoin Lowell, jonka kasvoilla oli syvimmän surun ilme ikään kuin kaikki tämä sekasotku olisi lopultakin liian muodotonta hänen omien aivojensa ankaralle puritaaniselle sepälle, aivojen jotka totisesti halkeaisivat, ellei tuo seppä voisi takoa hänen kokemustaan kaikkein parhaiden sanojen rautaiseen terään ja sanojen katoamattomimpiin suhteisiin, Lowell kohotti katseensa kuin kaatumatautinen, jonka pyörimisliikkeen näkymän muutos on pysäyttänyt – ja kaatui taaksepäin, pää iskeytyi lattiaan, eikä mikään viime hetken epäröinti pehmentänyt iskua, vaan oli kuin lapsi olisi äkkiarvaamattoman nopsasti omista syistään raivoissaan ottanut kurpitsan ja pudottanut sen puolen metrin korkeudelta läiskis lattiaan.” (Norman Mailer, Yön armeijat, suom. Eero Mänttäri)

Miten tämä ilmaistaisiin mahdollisimman vähäisellä tiheydellä: ”Lowell näytti surulliselta. Äkkiä hän kaatui maahan ja löi päänsä lattiaan.”

*

Toinen helposti aukeava esimerkki on:

– Juonen tiheys

Tämä on trilleristien bravuuri. Koko ajan tulee yllätyksiä ja käänteitä ja, erityisen kuvaavana esimerkkinä, paljastuu, että ”Jack olikin koko ajan ollut petturi emmekä tienneet sitä!” Kirjailija on siis punonut taustalle tiheän juonen/tapahtumaketjun, joka lukijalle aukeaa vasta pikkuhiljaa. Asiat loksahtavat sitten hitaasti paikoilleen ja paljastavat taustalla piilevän maailman monimutkaisuuden, eli kirjailijan tekemän työn.

Juonellista tiheyttä eivät taideproosakriitikot yleensä arvosta, pikemminkin päinvastoin se usein heikentää kirjan arvoa heidän silmissään. Paljon käytettynä se onkin kyllä usein itsetarkoituksellista, vaikuttaa maneerimaiselta, ja jättää lähes pakosti muut elementit jalkoihinsa. Mutta halllitusti käytettynä, ei itsetarkoituksellisena yllätysarvona, juonellinen tiheys voi ehdottomasti parantaa korkeaakin kaunoa. John Irving esimerkkinä. Garpin maailmassa on se mahtava traaginen auto-onnettomuus, jossa nitoutuvat yhteen muutamakin aiemmin pedattu juonen kehitys osuvan tiheällä tavalla.

*

– Yksityiskohtaisuus, eli yksityiskohtien tiheys

Helposti voisi luulla, että yksityiskohtainen kuvailu on työläämpää ja näin ollen tiheämpää kuin ylimalkainen ”huoneeseen astui uusi mies”. Mutta on melko helppoa vyöryttää vain pitkää, mekaanista kuvausta päästä varpaisiin: ”hänen silmänsä olivat… huulet… hiukset… vaatteet…”. (Samalla lailla jos kirjailijan erityislahjakkuus on kielellinen, pelkkä erikoisten ilmaisujen keksiminen ei vaadi häneltä työtä.) Enempi ei ole tässä paremman synonyymi. Erityisen osuvien, kuvaavien ja oivaltavien yksityiskohtien käyttö onkin usein tiheämpää siinä mielessä, että kirjailija on ikään kuin kondensoinut hahmon essenssin yhteen tai kahteen määreeseen.

Vertauskuva tiheydelle: tiheä kirja on demi-glacea, eli lihalientä, josta on höyrytetty pois vettä. Jäljelle jää entistäkin tiheämpi koostumus, maku ja ravinteikkuus.

– Ideatiheys

Kuinka paljon ”koukkuja”, ideoita, aforismeja, kuvaavia vertauksia, jne. teksti sisältää, kuinka paljon kirjailija on tyhjentänyt siihen muistikirjansa muistiinpanoja. Olen aiemmin käyttänyt Don DeLillon Alamaailmaa esimerkkinä parhaimmillaan hyvin ideatiheästä romaanista: https://joonaskonstig.com/2012/09/07/totaalinen-romaani-iii-yllata-mut/

Toinen esimerkki: Turhuuksien roviossa päähenkilö Sherman McCoyta viedään poliisiautossa oikeustalolle. Wolfe on lisännyt yhden lisäelementin tiheyttä: toinen poliiseista on sotkenut aiemmin takapenkin täyteen pakkauksessa käytettäviä valkoisia styrokspähkinöitä, jotka sitten tarttuvat McCoyn vaatteisiin. Tämä juonellisesti tarpeeton elementti on herkullinen ja oivallisen tiheä lisä McCoyn alennustilaan.

Ehkä tärkein tiheyden muoto on kuitenkin

– kirjan sisäisen maailman tiheys

On luotu kirjan maailma, hahmojen elämäntarina, nähty se vaiva. Kirjailija tuntee hahmonsa ja miljöönsä ja aiheensa ja historiansa, joten hän voi ammentaa sieltä tarpeen tullen osuvaa tiheyttä. Hahmoissa on psykologista monipuolisuutta. Todennäköisesti on tehty taustatyötä elämänalueista, jotka eivät ole kirjailijalle entuudestaan tuttuja. Työpöytä on täynnä palikoita, joista kirjailija sitten pystyy valitsemaan ne kaikkein sopivimmat linnaansa. Lopputulokseen tulee ison kirjan tuntua, kuin kirja olisi sivumääräänsä laajempi. Hoc opus, hic labor est.

Tätä minä kutsun yhteen kirjoitettuna ”kirjailijantyöksi”: vaivannäköä. Vaivannäkö yleensä johtaa korkeampaan tiheyteen, ainakin se mahdollistaa sen.

*

Tiheyden muotoja voi löytää enemmänkin. Jonkinlainen sommitelman tiheys on olemassa, ja jos edellä kuvattu ”kirjailijantyö” on understated eli läpinäkyvää taitoa ja sprezzaturaa, sommitelma vasta onkin sprezzamainen ja aliarvostettu tiheyden laji: siis kirjan rakenteen taustalle piilotettu harmonia, elementtien vastaavuus ja oikeasuhtaisuus. Esimerkki sommitelman lineaarisesta muodosta Totuus naisista -romaanin aloitusluvussa. Sommitelmaketju menee: Riita Karin ja Tiinan välillä Roosasta – tinojen valanta – kahvakuula – Harmon märkä läntti – liukastuminen ja loukkaantuminen – sohvalle jääminen – Roosan itku (paluu Roosaan).

Tai entäpä sellainen magian tai fantasian taso, jota sekä Nabokov että Forster ovat tahoillaan ihailevasti kuvailleet? Mutta ehkä nämä riittävät tässä vaiheessa.

*

Mikä on tiheän vastakohta?

Olkoon se harsea. Sanana se ei sisällä ohuuden, ilmavuuden tai väljyyden harhaanjohtavia merkityksiä ja on tarpeeksi harvinainen pystyäkseen toimimaan tunnistettavana käsitteenä. Se rimmaakin kivasti. Käytän sitä toistaiseksi. Joka tapauksessa tällainen heppoinen eli harsea teksti on kuin improvisaatiota, ex tempore -kirjoitusta: tulee vaikutelma, että kirjailija kirjoittaa samalla kuin keksii ja huoneen toisessa päässä painokone jo odottaa. Asiat tapahtuvat lineaarisesti, yksi asia ensin ja sitten toinen, ja ne käsitellään saapumisjärjestyksessä ja unohtuvat sitten. Lause on simppeliä, hahmoilta puuttuu elämäntarina ja tausta: kaikki on ikään kuin pinnalla, syvyydessä ei mitään. Kuvataan pariskunta yhdessä, seuraavassa luvussa sitten tulee riita ja erotaan, kuvataan päähenkilön elämän ja ajatusten jatkoa töissä ja kotona. Hän löytää uuden miehen tai paranee taudista, ja tarina loppuu.

Harseassa kirjassa on tunne, että kaikki on mennyt yhdellä istumalla purkkiin, ja sitä toivoo, ettei kirjailija ole tarvinnut monivuotista apurahaa sen naputteluun. Sellaisen voi kirjoittaa hyvin nopeasti, kun kirjoittamisessa on jo rutiini ja sanomisen tapa on vanha tuttu. Capoten suomennuskelvotonta fraasia lainatakseni: ”It is not writing, it is merely typing.”

Toisaalta yhdeltäkin istumalta voi kirjoittaa tiheää tavaraa, jos sitä ammentaa riittävästä valmiista aineistosta, kuten Kerouac Matkalla-romaaniin, joka on naputettu lähes kirjaimellisesti yhdeltä istumalta. Mutta taustatyö on silti jo tehty, elämä eletty, hahmot olemassa. Matkalla on melko tiheä. (Tästä syystä kirjailijan on helpompi kirjoittaa yksi hyvä kirja kuin monta hyvää: hän saattaa tyhjentää kaiken omaelämäkerrallisen varastonsa yhteen hyvin tiheään kirjaan, ryöstökalastaa ammeensa tyhjäksi. Sen jälkeen pitäisi alkaa keksiä, ja sepä onkin työläämpää: ajoittain mato-ongintaa troolaukseen verrattuna.)

*

Joten kirjallisen tiheyden laki:

Ceteris paribus tiheämpi kirja on parempi.

*

Hyvä lukija, jos tunnet teoreetikkoja tai kirjallisuusihmisiä, jotka ovat kirjoittaneet näistä asioista aikaisemmin, vinkkaa. Kaikki vihjeet otetaan mielellään vastaan.

*

*

Lisäys: Katso myös Kirjakieli tiheä, puhekieli harsea