Tauno Yliruusi, Espoon kansainvälisin kirjailija

Liityin Espoon Kirjailijoihin toissa vuonna, ja sain liittymislahjaksi antologian Espoo – Kirjailijoiden kaupunki (Toim. Reima A. Luoto). Antologian monen kiinnostavan tekstin joukossa oli Inkeri Kilpisen muistelma kahdesta hänen kollegastaan ja Espoon Kirjailijoiden perustajajäsenestä, Liisa Vuoristosta ja Tauno Yliruusista.

Yliruusi (1927 – 1994) oli 1960- ja 70-luvuilla tunnetuin suomalainen näytelmäkirjailija Euroopassa ja USA:ssa. Hänen näytelmiään on esitetty 15 kielellä 25 maassa. Hän kirjoitti näytelmien lisäksi kuunnelmia, novelleja, romaaneja, dekkareita, runoja sekä Länsiväylä-lehteen pakinoita nimimerkillä Tapio Pinkki. Mies oli tuottoisa ja laaja-alainen, ja kuten tutustuttuani hänen tuotantoonsa huomasin, älykäs ja osaava, mutta hänen uraansa varjosti tragedia –  hän eli väärään aikaan väärässä paikassa.

Kirjailijana Yliruusi oli ulkomailla arvostettu, mutta koti-Suomessa häntä Kilpisen artikkelin mukaan hyljeksittiin. Kilpinen kuvaa 60- ja 70-lukuja dramaattisesti ”suurena vahdinvaihtona”: kulttuuripiirit valloitti kommunismi.

”[S]uuri osa vallasta kentällä vaihtui niiden käsiin, jotka vannoivat vallankumouksen nimeen… Liisa [Vuoristo]n lämminhenkiset, etupäässä perheen ja kodin piiriin pitäytyneet rakastetut sarjat joutuivat punaiseen kitaan. Sinne päätyivät myös Taunon henkevä ironia, omalaatuinen huumori, yllätykselliset ajatukset ja ennen kaikkea uskaliaisuus olla ylistämättä itäistä naapuria.

”Liisa ja Tauno väsyivät. Vaino ei koskenut vain henkisesti, se vei myös leivän työtätekevän suusta. Molemmat elivät kirjoittamisella. Yhtäkkiä kaikki mediat olivat täynnä vallankumouslauluja, vallankumousnäytelmiä, vallankumousrunoja ja -romaanea. Heidän töitään ei enää tarvittu.

”Tauno vieraantui. Hän yritti vielä näyttää pontevalta, kirjoittipa omasta kirjailijakohtalostaan hienon satiirinkin Vastapalvelu. Tsekkoslovakian miehitys sivalsi häntä kuin miekka. Hän vuodatti sen herättämiä tuntoja monessakin tuotteessaan, mm. kirjassaan Umpikuja, jossa novelli Huomenna tulevat työläiset on novellitaiteen helmiä. Hän kirjoitti aiheesta myös näytelmän Makuuhuoneet, jossa Brezhnevin toiminta asetetaan kyseenalaiseen valoon. Sitä ei tietenkään esitetty Suomessa. Vasta kahden vuosikymmenen jälkeen se sai ensi-iltansa Eestin Vanemuise-teatterissa, josta käsin se vieraili Helsingissä ja Tampereella.

”Kerran Tauno sanoi minulle:

Eikö ole kumma. Kun nousen aamulla ja juon teeni, niin minulla on niin kiire kirjoituskoneen ääreen, että vien toisen teekuppini mukaani työpöydälleni ja jatkan kiireellä keskeneräistä näytelmääni, vaikka tiedän että sitä ei koskaan esitetä, ainakaan Suomessa.

”Näin totaalista ulkopuolelle joutumista vilkkaan ja tuloksekkaan uran jälkeen on vaikea kestää. Kesäkuussa 1994 tulikin tieto, että Tauno oli nukkunut pois.”

Yliruusin muistokirjoitus Helsingin Sanomissa antaa hänestä tuhoutumattomamman kuvan. Viimeiset vuotensa Yliruusi eli Espoon Kukkumäessä.

En sattuneesta syystä tiedä, millaista taistolainen 70-luku Suomen kulttuuripiireissä oli, mutta lukemani olen kokenut aika ahdistavana. Osaan kuvitella, kuinka paljon luovaa energiaa fanaattinen ilmapiiri on ryystänyt. Yliruusin sitaatti teemukista kirjoituskoneen äärellä on lohduton kuvaus homo scribensistä, josta on tullut tarpeeton. Se liikutti minua sen verran, että päätin tutustua Yliruusin tuotantoon. Tilasin (mahtavasta) Antikvaari.fistä ja kirjastoista liudan hänen teoksiaan, joita tässä ja seuraavassa osassa lyhyesti esittelen.

001

* Englanniksikin käännetty pienoisromaani Käsi kädessä (Myrskylintu 1979) kertoo vanhasta pariskunnasta, jonka naisella, Annilla, on todettu parantumaton syöpä. Mies, Torsti, ei halua jäädä elämään loppuvuosiaan yksin, joten hän päättää ottaa vastuun heidän elämänsä päätöksestä ja poistua samaan aikaan kuin rakkaansa. Onnistunut aloitusvirke:

Kuultuaan sairaalassa juuri sen mitä oli eniten pelännyt kuulevansa, nimittäin että hänen vaimonsa tulisi kuolemaan, Torsti-enoni, kauppalan työnvälitystoimiston entinen päällikkö, palasi linja-autolla kotiin.

Yliruusin tekstilajinimike Käsi kädessälle on ”rakkaustarina”. Se on eheä ja miettimään haastava pieni kertomus, joka nimenomaan rakkaustarinana erottuu minun sukupolvelleni edukseen. Heräsi kysymys: jos haluaa välittää Sinkkuelämää-sukupolvelle, että tätäkin se rakkaus voi tarkoittaa, pitääkö kirjoittaa ”tätä” vai ”tätäkin”? Meille kun rakkaus niin usein on synonyymi sille ensirakkauden dopamiini-intohimolle, joka oikeasti kestää korkeintaan kaksi vuotta ja sitten joko syvenee elämänkumppanuudeksi tai lähtee kyllästyneenä hakemaan aina seuraavaa kohdetta.

Pelottavan todelta haiskahtava sitaatti romaanista:

Torsti oli monasti ennenkin ajatellut kuolemaa, pohtinut sen salaisuuksia, lausunut siitä mielipiteensä sekä selvänä että juovuksissa. Nuorena hän oli suhtautunut siihen rohkeasti ja ylimielisesti, kuten suhtaudutaan ukonilmaan tai mihin tahansa vaaraan joka teoreettisesti kyllä on olemassa mutta joka on epätodennäköinen, riittävän kaukana, turvallisen välimatkan päässä. Silloin oli helppo sanoa ”kerranhan se vain kirpaisee”, tai että ”kuolema on yhtä luonnollinen kuin syntymä, ei siinä ole mitään peloittavaa tai kummallista”. Mutta jokainen vuosi oli tuonut vaaran hiukan lähemmäksi ja tehnyt sen samalla aina hiukan pelottavammaksi ja kummallisemmaksi. Mitä kauemmaksi syntymä, tuo luonnollinen alku, oli jäänyt, sitä käsittämättömämmäksi oli loppu ja sen väistämättömyys tullut. Se ei ollut lainkaan niin luonnollinen seikka kuin joskus nuoruudessa, ei lainkaan niin itsestäänselvä ja asiaankuuluva. Ei oma kuolema, eikä läheisen rakkaan ihmisen kuolema.

*

* Juopunut ramppi – Lahja teatterin ystäville (Alea-kirja 1970) on pakinakokoelma, jonka taisin epävirallisesti mainita äskettäin hauskimmaksi viime vuonna lukemakseni kirjaksi. Kokoelman (Rimbaud’n runoon viitanneva) nimi ohjaa harhaan – Kossu-huumoria se ei sisällä, vaan kuvausta 60-luvun teatterimaailmasta. Tietysti se on ajankohtaisena pakinana vanhentunut, mutta onnistui silti naurattamaan ja opettamaankin. Yliruusi osoittaa hienostuneen viiltävän huumorintajunsa ja sarkasmin, johon hän ei ajoittain vaadi muuta kuin suoria lainauksia teatterialan toimijoilta tai heidän elämänkerroistaan. Jos budolajien huippusuoritus on kaataa vastustaja koskematta tähän, sarkasmin huippusuoritus on naurattaa lukijaa pelkillä sitaateilla. Tätä suoritusta kunniottaen otan laajemman sitaatin, jonka johdanto on Yliruusin ja jälkimmäiset lainaukset (” ”) siis Sinisalon kirjasta:

Veikko Sinisalon muistelmateos ”Mies puolipäivässä” pyrkii vastaamaan lähinnä kahteen teatterielämämme kannalta mielenkiintoiseen kysymykseen:

1) Miksi ja miten Veikko Sinisalo vuonna 1967 muutti Tampereelta Helsinkiin?

2) Mitä ajattelee näyttelijä, joka on täyttänyt 42 vuotta?

Vaikka tämä vuonna 1968 ilmestynyt teos onkin jo ehtinyt paljolti vanhentua – osittain siksi että Sinisalo on muuttanut taas takaisin Tampereelle, osittain siksi ettei hän enää ole 42-vuotias – ansaitsee se tulla huomatuksi yhtenä teatterikirjallisuutemme saavutuksista:

”Minulta on monasti kysytty, miksi muutin syksyllä 1967 Tampereelta Helsinkiin. Miten se oikein tapahtui? Mikä oli kaiken syynä?”

”Nyt on jo välimatkaa tuohon tapahtumaan. Voin katsella sitä, voin yrittää vastausta moniin minulle esitettyihin kysymyksiin.”

”Oli jokin heinäkuun loppupuolen sunnuntai, kun lähdin Tampereelta. Eikä siinä ollut suuren muuttojuhlan tuntua, haikeutta kuitenkin sitä enemmän. Ajoin omalla autollani ja Maaniitun Seppo ajoi pakettiautoa, jossa oli sänky ja jotakin muuta ja hammasharjakotelo.”

Erityisesti minuun puri huumori, jota Yliruusi repii kuvaamalla ärsyttäviä näytelmäkirjailijoita jatkuvasti hyökkäämässä teattereihin näytelmiään tuputtamaan ja vielä haluamassa rahaa näytelmistään, vaikka näytelmäkirjailijan pitäisi toki olla tyytyväinen, jos joku edes suostuu esittämään suomalaisia näytelmiä. Yliruusi erittelee lukuisia ”preventiivisiä” strategioita, joilla näytelmäkirjailijoista pääsee eroon, mutta näin voimakkaita aseita en kirjailijana halua luovuttaa teatterien käsiin.

Lisäksi kuvatessaan nuoren teatteripolven ylimielistä suhtautumista yleisöön Yliruusi päätyy ennakoimaan 80-luvun tapahtumia tavalla, joka ei jälkiviisaana enää olekaan ironinen:

Voimattoman raivon ja itseinhon synnyttämä yleisön halveksunta on levinnyt erityisesti nuorten näyttelijöiden pariin. Toistaiseksi he ovat tyytyneet sättimään ja irvistelemään taiteensa ymmärtäjiä vain takana päin, mutta rohkeimmat heistä tulevat varmasti ennen pitkää osoittamaan syvän halveksuntansa avoimesti suoraan näyttämöltä katsomoon.

Juopuneen rampin loppuun Yliruusi on koonnut näytelmiensä kritiikkejä ensin Suomesta ja sitten niiden käännöksistä ulkomailta. Edelleen pelkät sitaatit puhuvat puolestaan. Alla oleva Sivistysrahaston sivujen kuvaus Yliruusista ilmaisee asian suoremmin. Nemo propheta in patria.

Tauno Yliruusi on yksi kansainvälisesti menestyneimpiä ja tunnetuimpia suomalaisia näytelmäkirjailijoita. Tämä menestys ulkomailla ei välttämättä ole merkinnyt samaa tunnustusta kotimaassa.

*

Yliruusin kirjojen esittely jatkuu osassa II, jossa etsitään myös poliittista selitystä tälle epäsuhdalle.

Mutta jos sinä, tämän lukija, olet törmännyt Yliruusin tuotantoon tai tavannut miehen itse, kuulisin ja keräisin tähän mielelläni kaikenlaisia kokemuksia, kommentteja, mielipiteitä, anekdootteja jne. Jaa pois!

Advertisements

2 kommenttia artikkeliin ”Tauno Yliruusi, Espoon kansainvälisin kirjailija

  1. Sain Elina Hatakalta postia ja luvan liittää tämän tähän. Hän oli Yliruusin ystävä Länsiväylä-lehden kautta. Hän myös piti Kilpisen kuvausta oikeanlaisena.

    ”Pinkin pakinoiden lisäksi Yliruusi kirjoitti Länsiväylään usein, esim. juhlapyhinä luettavaksi koko sivun (tabloid) mittaisia novelleja. Hyvin usein toimituksen pyynnöstä. Siihen aikaan lehti oli hyvin eritapainen ja -näköinen kuin nyt. Kirjoittipa hän yhden hirtehisen hurmaavan jatkokertomuksenkin: Toivo tulee kaupunkiin. Se kertoi Toivo-hevosesta, joka lähti maalta kaupunkiin turvaan, kun huomasi kollegojensa muuttuvan traktoreiksi. Kaupungissa hän rakastui Kaivopuistossa ratsuhevoseen, Mirabellaan, mutta enpä nyt muistakaan miten siinä lopulta kävi. Sarjan, kuten muitakin juttuja kuvitti Henrik Tikkasen sukulainen Kalle Tikkanen, jolla oli sukulaisensa tapaan kevytviivainen käsiala. Mulla on kotona seinällä Kallen piirros Toivosta ja Mirabellasta. Eiköhän se juttu julkaistu myös kirjasena. Täytyypä kaivaa kirjastoani.

    Edustin toimitusta Tauno Yliruusin hautajaisissa kuumana kesäpäivänä – niin läheinen hän meille oli. ”

  2. Paluuviite: Tauno Yliruusi, Espoon kansainvälisin kirjailija II | Joonas Konstig

Kommentointi on suljettu.