Ensimmäisessä osassa hahmottelin käsitettä ihmislajin ääni. Analysoin tässä toisessa osassa muutamia nykykirjallisuudellemme leimallisia fantasioita, ja tarjoilen omia epäilyksiäni siihen, mikä 2000-luvun alun suomalaisessa kirjallisuudessa on oikkua ja kuvaa lähinnä omaa aikaamme eikä ihmislajia yleisesti.

1. Yhteiskuntamme on poikkeuksellisen WEIRD.

Akronyymi tulee englannin kielen vastineista sanoille länsimainen, kouluttautunut, teollistunut, rikas ja demokraattinen. Se on mainio kiteytys, jonka lanseerasivat psykologit Henrich, Heine ja Norenzayan vuoden 2010 tärkeässä artikkelissaan The Weirdest People in the World? Sen kantava ajatus on, että nykyinen yhteiskuntamme ja sen ihmiset ovat ihmiskunnan valtavirrasta sekä diakronisesti että synkronisesti poikkeuksellisia. Nykyiset kouluttautuneet euroamerikkalaiset yksilöt ovat ihmiskunnan edustajina vähiten representatiivisia, ja silti juuri heitä käytetään koeyleisönä mm. psykologian teorioita testatessa.

Olemme muun muassa aivan poikkeuksellisen individualistisia. Tai kuten tämän (demokraattisen) yhteiskuntakehityksen varhainen analysoija Alexis de Tocqueville kuvasi:

Näin jokainen ihminen demokratian vaikutuksesta unohtaa isovanhempansa, kadottaa jälkeläisensä ja irtautuu aikalaisistaan. Demokratia saa ihmisen jatkuvasti vetäytymään itseensä sekä sulkeutumaan lopulta kokonaan omaan yksityiseen sydämeensä.

Individualismilla, jota kutsuttiin vielä de Tocquevillen aikaan nimellä egoismi, on muun muassa kerrontateknisiä seurauksia: sisäinen konflikti, sisäinen puhe ja tajunnanvirtatekniikka esimerkiksi korostuvat kirjallisuudessamme. Mutta tämän lisäksi aatteiden tasolla meillä on taipumus uskoa tiettyyn valistuksen näkemykseen, että kaikki mikä rajoittaa yksilöllisyyttä ja yksilönvapautta, on pahasta. Joukot ja ryhmät ovat pahasta: ne tuovat rajoitteita ja ennakkoluuloja. Näistä vapautuminen ja oman yksilöllisen lumihiutaleuden löytäminen taas on hyvää.

Perheen asema on tässä kiinnostava. Perhe on keskeinen biologisten konfliktien solmukohta, mutta perheen geneettinen yhteys tarkoittaa, että se on silti parempi paikka ihmiselle kuin pelkkien tuntemattomien parissa. Tai sama klassikoiden kielellä: veri on vettä sakeampaa. Se, että klassikotkin ovat täynnä raakoja perhetarinoita, on, väitän, juurikin seuraus siitä, että perhe on niin tärkeä, ei argumentti sen puolesta, ettei perhe olisi erityisen tärkeä. Jos nainen tappaa lapsen, se on kiinnostavaa ja hyvää aineistoa kirjallisuuteen. Jos nainen tappaa oman lapsensa, se on vielä kiinnostavampaa. Ja kaikkein ”parasta” on, jos nainen tappaa lapsensa kostaakseen sen isälle, kuten Euripideen Medeia. Kaikkien konfliktien keräymä tuottaa niin paljon yleisöä kiihdyttävää energiaa, että rooli klassikkona alkaa näyttää todennäköiseltä. Tosin tätä teoriaani ei pysty tieteellisesti falsifioimaan.

Kirjallisuus tietysti kuvaa aikansa ihmisiä, mutta on toinen asia unohtaa siinä puuhassa ajaton ihminen. Kirjailijat saattavat kirjoissaan esim. paheksua taloudellista ahneutta, mutta samalla he saattavat kannustaa ja ylistää rivien välissä individualistista vapautta – näkemättä näiden kahden yhteyttä (virhe mitä Steinbeck ei tehnyt).

*

2. Tähän liittyen: Meidät on kasvattanut niin arvoliberaali yhteiskunta, että näemme riistoa ja sortoa joka puolella, sielläkin, missä sorron väitetyt uhrit eivät huomaa mitään vikaa. Kirjallisuudessamme on esimerkiksi sanomaton pakko kuvata vähemmistön edustaja aina vähemmistönsä symbolina, ja näin ollen hyvänä. Selvimmin tämä on kuitenkin huomattavissa aikamme muotikäsityksistä sukupuolesta, sillä jostain syystä naisiakin pidetään vähemmistönä.

Omituisimmillaan meillä esitetään kaunokirjallisesti maailmanselityksiä, joissa mies tarvitsee naista vain alistaakseen tätä. Meillä on ylistetty romaani, jossa esiintyy niinkin absurdi ja WEIRD käsitys, että miehet vihaisivat prostituoituja ja haluaisivat kuin luonnostaan alistaa ja pahoinpidellä heitä – ei harrastaa heidän kanssaan rahasta seksiä.

Miehet vihaavat prostituoituja? Aiemmin oli ongelmana juuri se, että miehet pitävät heistä liikaa.

Meillä esitetään usein näkemystä, että toinen sukupuoli olisi jotenkin ratkaisevasti toista hyveellisempi tai paheellisempi. Sortoa nähdään niin paljon, että on väitetty jopa että klassinen kirjallisuus on täynnä ”naisvihaa” – vaikka kyseessä on vain modernin ja melko äärimmäisen teorian (miehet ovat enemmistö eli pahoja, naiset vähemmistö eli uhreja eli hyviä) soveltaminen täysin eri konteksteihin. Tämän seurauksena hylätään klassikot, mikä taas kiihdyttää tämän erikoisen ihmiskäsityksen vinoutumista edelleen.

Ihmislajin ääni on kahden sukupuolen ääni. Sukupuolten tuottamiseen tarvittiin 300 miljoonan vuoden mittainen geneettinen evoluutio. Sukupuolten äänet ovat monissa mielin olennaisestikin erilaisia, koska sukupuolilla on erilaiset panokset lisääntymiskysymyksissä, jopa osittain vastakkaiset. Ajatus, että toinen sukupuoli olisi jotenkin yleisesti parempi ja hyveellisempi kuin toinen, on ajallemme leimallinen omituinen teoria. Tätä ymmärtämätön kirjailija saattaa nykyään hairahtua kuvaamaan sukupuolia sosiaalisena konstruktiona, ei biologisena faktana. Lapsukselta voisi välttyä tuntemalla biologiasta esim. parentaalisen investoinnin käsitteen.

*

3. Yhteiskuntamme maallisuus on poikkeuksellista. Perspektiivi ihmiseen eri aikoina ja eri paikoissa kuitenkin kannustaa meitä ymmärtämään ihminen uskonnollisena olentona. Kaikki kirjallisuus, joka kuvaa uskonnon ainoastaan sortavana ja synkkänä ja vanhanaikaisena (lyhyesti: pahana) on erityisen leimallista meidän ajallemme, eikä niinkään kuvaavaa ihmislajin äänelle, jolle uskonto on aina ollut lievästi sanottuna tärkeää.

Me kaltaiseni sekulaarit nykyihmiset kuvittelemme usein, että ihminen on nyt meissä tullut kehityksen huipulle ja hylännyt uskonnon jonain muinaisjäänteenä. Tähän on hyvä muistuttaa, että kaikki kansat kaikkina aikoina ovat olleet taipuvaisia pitämään itseään naapureita parempina. Uskonnolliset ja maagiset ajatukset myös vaikuttavat meissä monin huomaamattomin tavoin, esim. käsityksissämme puhtaudesta ja epäpuhtaudesta.

*

4. Käsityksemme seksistä on hedonistinen. Pariutuminen eli sukupuolivalinta on kirjallisuuden ydinaiheita. Meidän kulttuurillamme on kuitenkin pakkomielle seksiin yleensä ja hedonistiseen seksiin erityisesti. Hedonistisella tarkoitan seksiä, johon ei liitetä lisääntymistä: huoletonta seksiä huvin ja harrastuksen vuoksi, sooloseksiä, saman sukupuolen edustajien välistä seksiä – nämä ovat kaikki ajallemme leimallista ja erityisen vahvasti esillä nykykirjallisuudessa. If it makes you feel good, do it.

Antropologit Barry ja Bonnie Hewlett (2010) varoittavat ajattelemasta, että länsimaiset seksuaalikäyttäytymisen tavat – seksin frekvenssi, syyt harrastaa seksiä, masturbaatio, homoseksuaalisuus – ovat yleisiä tai jopa universaaleja. Itse asiassa kulttuurienvälinen data viittaa taas siihen, että länsimaiset nykytavat ovat melko poikkeuksellisia. Ihmisen seksuaalikäyttäytymisen esitys oppikirjoissa [ja fiktiossa] heidän mielestään “kuvaa usein keskiluokkaisen euro-amerikkalaisen kulttuurin intressejä ja arvoja”.

(Tämä selittänee Lysistrateen suunnitelman tehokkuuden.)

Meille seksi liittyy yleensä yksilön nautintoon ja vapauteen ja hyvin harvoin lapsentekemiseen; antropologinen tieto viittaa siihen, että yleisesti ihmiselle seksi on etupäässä jotakin, mikä johtaa tai voi johtaa lapsiin. Näin on vaikka kulttuurin yleinen suhtautuminen seksiin ei olisi, kuten usein ei ole, kielteinen tai sulkeutunut .

Ihminen yleensä vastustaa sitä, että hänen omia tapojaan ei pidetä parhaina mahdollisina. Meidänkin voi olla vaikea myöntää, ettei suhteemme seksiin näytäkään olevan lajityypillinen.

*

Muotikliseitä yhteenvetäen: tyypillinen aikamme kertomus olisi tarina naisesta, joka on vapautunut ahdistavan pikkukaupunkitaustan ja pahan ex-miehen sorrosta ja nyt pitää hauskaa harrastaen seuraamuksetonta seksiä miesten ja kivojen naisten kanssa ympäri ihastuttavan kasvotonta suurkaupunkia. Koskettavassa kohtauksessa naisen rakastaja paljastaa, että hänen pappi-isänsä on häntä hyväksikäyttänyt.

Ihmislajin ääntä tutkimalla voimme arvella, että vaikka tämä on edustava kuva aikamme ihmiskuvasta, se ei ehkä niinkään ole kaikkein osuvin ja kestävä ihmiskuva.

*

En tässä ole tietenkään tarjoamassa mitään kaavaa, jonka mukaan kenenkään pitäisi kirjojaan kirjoittaa! Kukin kirjoittaa mitä kirjoittaa, ja hyvä niin. Jos jossain moniäänisyyttä kannatan, niin kirjallisuudessa. Oman aikamme erityislaadun tutkailu vain voi tarjota perspektiiviä siihen, mikä saattaisi olla pysyvästi tärkeää ihmiselle ja pysyvästi kestävää kirjallisuudessa.

Tässä ainakin allekirjoittaneen kirjailijan pahin pelko: myöhemmät sukupolvet ovat sitä mieltä, että hän kuvasi vain oman aikansa ihmisiä eikä ihmistä. Että sanottaisiin ”hänen kirjallisuutensa ei ole kovin mielenkiintoista muuten kuin korkeintaan ajankuvana 2000-luvun alusta”.

Kirjailija on aina kohtalon panttivanki. Kirjailija kirjoittaa omasta ajastaan, mutta on hyvä, jos hänellä karsastaa: toinen silmä on ajassa, toinen ajattomassa.

*

Barry and Bonnie Hewlett: Sex and Searching for Children Among Aka Foragers and Ngandu Farmers of Central Africa (2010) PDF