Miksi kirjallisuus on niin pliisua?

Ajatellessani nykyihmisten pieniä intohimoja, heidän pehmeitä tapojaan, valistuksen laajuutta, uskonnon puhtautta, lempeää moraalia, uutteria ja säännöllisiä tottumuksia sekä sitä, miten hillitysti miltei kaikki heistä suhtautuvat niin paheisiin kuin hyveisiinkin, en suinkaan pelkää heidän johtajikseen nousevan tyranneja vaan pikemminkin holhoajia.

Olenkin sitä mieltä, että demokraattisia kansoja uhkaava sorto on tyystin erilaista kuin maailmassa aiemmin tavattu sorto. Nykyihmiset eivät voi verrata sitä aiempiin kokemuksiinsa, ja minunkin on turha etsiä ilmaisua, jolla tarkasti ja kattavasti kuvailisin siitä muodostamaani käsitystä. Vanhat tyranniaa tarkoittavat sanat eivät kelpaa. Asia on uusi ja se pitäisi saada määritellyksi, vaikka en osaakaan antaa sille nimeä.

Tahdon nyt kuvitella, millaisessa hahmossa tyrannia voisi palata maailmaan. Näen suuren joukon keskenään samanlaisia ja tasa-arvoisia ihmisiä, jotka keskittyvät hellittämättä itseensä ja täyttävät sielunsa vähäpätöisillä, rahvaanomaisilla huveilla. Jokainen heistä on erillinen ja eristäytynyt eikä välitä muiden kohtalosta. Hänen lapsensa ja henkilökohtaiset ystävänsä ovat hänelle yhtä kuin koko ihmislaji. Hän elää maanmiestensä kanssa muttei näe heitä. Hän koskettaa heitä muttei tunne mitään heitä kohtaan. Hän on olemassa vain itsessään ja itselleen, ja vaikka hänellä vielä onkin perhe, voidaan sanoa, ettei hänellä enää ole isänmaata.

Näiden ihmisten ylle kohoaa suunnaton holhoava valta, joka yksinään huolehtii heidän tarpeistaan ja valvoo heidän kohtaloaan. Se on itseriittoinen, pikkutarkka, järjestelmällinen, kaukokatseinen ja lempeä. Se muistuttaisi isällistä komentoa, jos se pyrkisi valmentamaan ihmisiä aikuisuutta varten, mutta se pyrkii vain pitämään nämä pysyvästi lapsina. Se haluaa, että kansalaiset ovat iloisia, kunhan he eivät ajattele muuta kuin iloitsemista. Se tekee mielihyvin työtä heidän onnensa vuoksi mutta haluaa olla ainoa toimija ja ainoa tuomari. Se vastaa heidän turvallisuudestaan, aavistaa heidän tarpeensa ja huolehtii niistä, helpottaa heidän huvinpitoaan, ohjailee heidän tärkeimpiä toimiaan ja tuotantoelämää sekä määrää heidän seuraajansa ja jakaa heidän perintönsä. Eikö se voisi myös riistää heiltä kokonaan ajattelemisen harmin ja elämisen vaivan?

Tällainen holhoava valta siis tekee ihmisten itsenäisistä päätöksistä päivä päivältä tarpeettomampia ja harvinaisempia. Tahto vaikuttaa yhä pienemmällä alueella, ja jokainen kansalainen vieraantuu vähitellen jopa omasta itsestään. Tasa-arvo on valmentanut ihmisiä kaikkiin näihin asioihin: se on mukauttanut heidät sietämään niitä ja usein jopa pitämään niitä kuin siunauksena.

Otettuaan jokaisen kansalaisen yksitellen mahtaviin kouriinsa ja muovailtuaan hänet mielensä mukaiseksi valtio peittää koko yhteiskunnan pienten, monimutkaisten, pilkuntarkkojen ja yhdenmukaisten sääntöjen verkolla. Omaperäiset ajattelijat ja pontevat sielut eivät pääse esiin väkijoukosta. Valtio ei murra ihmisten tahtoa vaan pehmittää, taivuttaa ja ohjailee sitä. Vain ani harvoin se pakottaa toimimaan mutta vastustaa aina toimeliaisuutta. Se ei tuhoa vaan estää mitään uutta syntymästä. Se ei sorra vaan häiritsee, painostaa, heikentää, tukahduttaa ja typerryttää lannistaen lopulta jokaisen kansakunnan pelkäksi pelokkaana uurastavaksi eläinlaumaksi, jota hallitus paimentaa.

Olen aina uskonut, että edellä kuvailemani kaltainen säädelty, lievä ja rauhanomainen orjuus voisi yhtyä vapauden ulkonaisiin muotoihin helpommin kuin osaamme kuvitellakaan – ja on jopa aivan mahdollista, että se kätkeytyisi kansanvallan suojiin.

*

Ajoittain esitetään, että romaani voi parhaiten myllerrysten aikoina ja muuttuu valjuksi ja pliisuksi rauhallisina, tasa-arvoisina aikoina. Olen taipuvainen uskomaan. Tabut tai valtiollinen sensuuri eivät meitä estele, mutta silti: Onko esimerkiksi Ruotsista tullut yhtään mitään sitten Ingmar Bergmanin? Ikeaa ei lasketa. Yllä olevan olen lainannut sanatarkasti Alexis de Tocquevillelta, jonka Demokratia Amerikassa (1835-1840) on parhaita tekemiäni kirjalöytöjä. Hän kuvaa siinä tulevaa, tasa-arvoista demokraattista yhteiskuntaamme pelottavalla osumatarkkuudella. Otsikointi ja aasinsilta ovat omiani.

Onko meillä nyt jo nimi tälle Alexisin kuvailemalle pehmeälle orjuudelle?

Mainokset

3 kommenttia artikkeliin ”Miksi kirjallisuus on niin pliisua?

  1. Tääs yksi (muuta ei nyt äkkiä tule mieleen; tämä on ote blogistani)
    Lukas Moodysson: LILJA 4-EVER: tätä katsoessa tuntuu, että realismin taide on löydetty uudelleen, että se on pelastettu takaisin tehtävälleen: haluun kertoa tärkeä tarina muotoon kietoutumatta ja puhutella katsojaa ilman älyllistä etäisyyttä aiheeseen; kykenee käsittelemään sekä yleistä että yksityistä totuutta ja tuntuu saavan täyden merkityksensä vasta katsojan tietoisuudessa ja valinnoissa: täysin paatunut ihminen käyttää näitä tyttöjä hyväkseen tämänkin elokuvan nähtyään, mutta jos vähänkin epäilevä saadaan tuntemaan jotain, edes häpeämään itseään tai jopa lopettamaan tai päättäjä ajattelemaan kansankodin porsaanreikiä tai mallikansalainen tuntemaan kotimaansa vieraaksi, uskon että elokuvan tekijä tuntee onnistuneensa; lopun pakahduttavat välähdykset toisesta mahdollisesta maailmasta nostavat elokuvan vielä aiheensakin yläpuolelle, idean kirkkauteen; pateettinen olematta falski)

    • Kiitos vinkistä. En ole Liljaa nähnyt. (En ole ihan varma olenko valmis katsomaankaan, mutta tämä vain henkilökohtaisista syistä, ei taiteellisista.)

  2. Paluuviite: Evoluutio ennen ja nyt ja vuonna 1984 | Joonas Konstig

Kommentointi on suljettu.