Vieraskynä Tarina-akatemian sivuilla: Mitkä ovat luovuuden ainesosat?

Tarina-akatemia on Ilkka Enkenbergin ja Jarkko Meretniemen perustama tuore yritys, joka tarjoaa koulutusta tarinankerronnassa ja tarinallistamisessa myyntiä, markkinointia, brändäystä ja työyhteisön hyvinvointia varten. Tarina-akatemialla on hyvä juttu menossa, ja Ilkan ja Jarkon kanssa käymäni keskustelut siitä, mitä tarina on, ovat olleet vuolaampien ja antoisampien keskustelujen joukossa, joita olen lähivuosina käynyt.  Sain äskettäin kirjoittaa Tarina-akatemian blogiin Tarinan voima vieraskynäkirjoituksen, jossa pohdin luovuuden olemusta ja mitä käytännön annettavaa luovuustutkimuksella on. Käy toki tutustumassa Akatemian sivuihin ja lukemassa blogaus  Mitkä ovat luovuuden ainesosat?

Mainokset

Mitä luovuus on – inspiraatio, ekspiraatio, perspiraatio

Yhden osuvan näkemyksen mukaan luovuus on ”hallittua skitsofreniaa”. Esimerkiksi assosioiminen eli asiasta toiseen hyppääminen, joka on vaikkapa runoudessa usein tärkeä taito, sopii tähän määritelmään mainiosti. Olen kutsunut ”liukkaiksi assosiaatioiksi” kykyä siirtyä asiasta toiseen yllättävästikin – yhdestä asiasta tulee helposti mieleen toisia, jotka eivät välttämättä yleisesti ottaen liity edelliseen. Luova ihminen voi siirtyä maailmasta toiseen elähdyttävällä tavalla ja luoda illuusion rajattomasta kyvystä luoda ja yhdistää maailmoja, yllättää ja palkita yleisönsä. Taitavasti käytettynä tällaiset liukkaat assosiaatiot voivat muodostaa jonkinlaisen hallitun, rakentavan synteesinkin. Vähintäänkin ne voivat olla hyödyllisiä hallitummankin tekstin ideoimisprosessissa (vrt. mind mapien kaltaiset työkalut) tai muuten vain viihdyttäviä.

Luovutta tutkinut psykologi Mihaly Csikszentmihalyi on kiteyttänyt, että luovat ihmiset yhdistävät ajattelun ja toiminnan tendenssejä, jotka monilla ihmisillä ovat eroteltuja. Heissä yhdistyy vastakkaisia ääripäitä: sen sijaan että he olisivat ”yksilöitä”, kukin heistä on ”joukko”.

Runoilija Fernando Pessoa ilmaisi kai saman asian näin:

Pessoa En minä aina ole sama

Luovuus edellyttää vapautta monin tavoin.

Eräs piirre, joka ei ehkä nouse niin usein esiin kuin voisi, ovat tämän vapauden edellytykset. Luovan pitäisi pystyä ajattelemaan mahdollisimman vapaasti. Tämä on vaikeaa, koska ihminen tuppaa fakkiutumaan yhdenlaiseen maailmankuvaan, ja tämä maailmankuva on yleensä sosiaalisella olennolla enemmän tai vähemmän samanlainen kuin hänen ympäristössään ja viiteryhmällään. Siksi olen painottanut sen tärkeyttä, että luova ihminen pyrkii näkemään yleisen tuolle puolen, siihen, miten muut ihmiset muina aikoina asiat näkevät ja ovat nähneet.

Tämä vaatii tietoista panostamista oman ajattelun moninaisuuden kehittämiseen, lukeneisuutta laajemmin kuin yleisten ja oman ajan ja elämänpiirin kirjojen taholta, sekä oman ajattelun vapauden vartioimista yrityksiltä vaikuttaa siihen esimerkiksi ideologisilla ryhmäpaineilla. ”Kaikkihan niin tekevät” ja ”kaikkihan sen tietävät” ovat luovuuden vaivihkaisia ja usein huomaamattomia esteitä. Aidosti luovat ihmiset ovat usein vähän hankaliakin sen takia, etteivät he tyydy näihin kyseenalaistamatta. Omassa laatikossa on helppoa olla, mutta luovan ihmisen pitäisi alituiseen kurotella laatikon ulkopuolelle.

Niinpä olin tyytyväinen nähdessäni luovuudesta psykologisen mallin, jossa nämäkin asiat on otettu huomioon. Psykologit Guillaume Fürst, Paolo Ghisletta ja Todd Lubart esittävät tutkimuksessaan integratiivisen mallin luovuudesta ja persoonallisuudesta. Mallissaan he yhdistävät kognitiiviset prosessit ja psykologiset luonteenpiirteet.

Fürstin, Ghislettan ja Lubartin mallin psykologiset luonteenpiirteet perustuvat yleiseen ja hyväksi havaittuun ns. Big Five -typologiaan, jonka mukaan ihmisillä on vaihteleva määrä seuraavia luonteenpiirteitä: Avoimuus, Tunnollisuus, Ekstroverttius–Introverttius, Miellyttävyys ja Neuroottisuus. Näistä Fürst, Ghisletta ja Lubart ovat koonneet luoville ihmisille yleisen kombinaation luonteenpiirteitä, joita he kutsuvat nimillä Plastisiteetti (siihen kuuluvat korkea avoimuus, ekstroversio, energia ja inspiraatio), Divergenssi (matala miellyttävyys ja tunnollisuus, korkea epäkonformiteetti ja impulsiivisuus) ja Konvergenssi (korkea kunnianhimo, tarkkuus, sinnikkyys ja kriittinen taju).

Luovan työn prosessiin vaikuttavia tekijöitä tutkijat taas kutsuvat nimillä Generointi (ideoiden luominen ja omaperäisyys) ja Valinta (ideoiden arviointi ja muotoon asettaminen).

Mutta nämähän ovat monesti keskenään vastakkaisia piirteitä. Luovuus tarvitsee siis keskenään riiteleviä taipumuksia. Katsotaan tarkemmin.

Plastisiteettiin kuuluvia luonteenpiirteitä yhdistää vahva hinku eksploraatioon, uuden tutkimiseen ja löytämiseen. Aivokemiallisesti eksploraatiota ilmeisesti ajaa välittäjäaine dopamiini, jota korkean plastisilla ihmisillä tapaa esiintyä aivoissa runsaita määriä.

Divergenssi taas liittyy siihen luovien ihmisten yleisesti havaittuun ”hankaluuteen”. Divergenssi tarkoittaa epätavanomaisuutta ja omaperäisyyttä, konformismin vastustamista ja matalaa halua miellyttää toisia. Tällaiset ihmiset ovat helposti muiden mielestä impulsiivisia ja joskus suorastaan ikäviä ihmisiä. Tiimityöhön he eivät itsenäisinä ajattelijoina helposti taivukaan. Psykologi Hans Eysenck kutsui tällaisia luovien ihmisten epäkonformistisisia taipumuksia paljon puhuvalla termillä ”psykoottisuudeksi” ja väitti, että se on tärkeää korkeille taiteellisille saavutuksille.

Kun mietimmekin poikkeuksellisen uutta luoneita taiteilijoita ja tieteilijöitä historiassa, kovin moni heistä on joutunut vaikeuksiin ympäristönsä kanssa. Kieltä näyttävä Einstein tulee helposti mieleen, tai ilmeisesti antisosiaalinen luonne Galileo*) taikka lukuisat maanpakoon joutuneet kirjailijat Ovidiuksesta Danteen ja James Joyceen. Erno Paasilinna kuvasi tätä jo elämäkertansa nimessä: Riita maailman kanssa.

einstein tongue

Kenestäkään ei silti tule luovaa saavuttajaa pelkällä luonnevialla, eikä pelkkä huonosti käyttäytyminen varmastikaan tee kenenkään töistä parempia. Päinvastoin, Fürstin, Ghislettan ja Lubartin mallin mukaan näiden hajottavien ja impulsiivisten ominaisuuksien tulisi liittyä yhdistäviin ominaisuuksiin, Konvergenssiin.

Konvergenssi koostuu korkeasta Tunnollisuudesta, tarkkuudesta, sinnikkyydestä ja kriittisestä tajusta. Tämä on asia, joka turhan harvoin osataan yhdistää luovuuteen. Tällaiset porvarilliset hyveet ohjaavat luovaa ihmistä hiomaan teoksistaan ja teorioistaan sinnikkäästi yhä parempia. Itse sanoisin, että ne korostuvat sitä enemmän, mitä kauemmas siirrytään pelkästään kokeellisesta ja lyhytmuotoisesta taiteesta, kuten vaikka avantgarderunoudesta. Realistisen romaanin kirjoittaminen tai tieteellisen vallankumouksen luominen on tulosta vuosien säntillisestä työstä, jossa omaa tekelettä tulee voida arvioida yhä uudestaan tarkasti ja kriittisesti. Työhuoneen tuolissa pitää pystyä istumaan tunnollisesti kuin virkamies.

Gustave Flaubert ohjeisti: ”Ole elämässä säännöllinen ja järjestelmällinen kuin porvari, että voit olla työssäsi väkivaltainen ja omaperäinen.”

Big Five -luonteenpiirre Tunnollisuus (engl. Conscientiousness) on usein kuin vastakkainen Avoimuuden kanssa. Korkeasti Avoimet ihmiset ovat kiinnostuneita kaikesta uudesta. He ovat luontaisia tutkijoita ja opiskelijoita ja uusien elämysten etsijöitä. Tunnolliset ihmiset taas ovat usein porvarillisia virkamiehiä, pedantteja lakimiehiä ja tarkan markan talousihmisiä. Poliittisestikin he ovat usein eri linjoilla: liberaalit saavat korkeita pisteitä avoimuudessa, konservatiivit tunnollisuudessa. (Haidtin tutkimus).

Mutta parhaisiin tuloksiin päästäkseen näiden kahden pitäisi yhdistyä samassa ihmisessä. Se voi tapahtua eri vaiheessa luovaa prosessia. Fürstin, Ghislettan ja Lubartin malli jakaa luovan prosessin kahteen vuorottelevaan osaan.

Generointi koostuu omaperäisyydestä ja ideoiden tuottamisesta. Tässä vaiheessa on hyväksi hiljentää sisäinen kriitikko ja kuunnella sisäisen punaviinirunoilijan ”liukkaita assosiaatioita”. Tärkeintä on aivoriihimäisesti saada aikaan suuri määrä ideoita. Tämä on välttämätöntä luovuudelle, muttei yksin yleensä riitä kaikkein parhaisiin tuloksiin asti.

Toinen vaihe, Valinta, taas päästää sisäisen tilintarkastajan asialle. Valintavaiheessa arvostellaan, hylätään ja hiotaan ideoita ja jatkokehitellään niitä soveltuviksi. Nyt tärkeää on ideoiden laatu ja sen parantaminen. Valinnan lopputavoite on muodostaa koherentti lopputulos tarkistelemalla sen kehitystä jatkuvasti. Tai kuten runoilija T. S. Eliot korkean taideteoksen ominaisuudet kiteytti, se on kompleksi mutta koherentti: monimutkainen mutta rakenteeltaan eheä, hallittu.

Kuten arvata saattaa, Plastisiteetti ja Divergenssi olivat läheisiä Generointi-vaiheen kanssa ja Konvergenssi Valinta-vaiheen. Merkittävässä luovassa työssä ja luovissa saavutuksissa toteutuu siis hedelmällinen ja jatkuva vuorovaikutus Generoinnin ja Valinnan välillä.

*

Tämä on minusta kiehtova esitys. Se on paras minun näkemäni psykologinen esitys luovuudesta. Sen ”ongelma” on, että lopputulos esittää luovuuden olevan sekava vyyhti vastakkaisiakin piirteitä ja tekoja.

Mutta jos luova prosessi ON sitä – ristiriitaista ja sekavaa pyrkimystä luoda villistä kaaoksesta uutta järjestystä? Silloin luovan prosessin teoriankin pitäisi olla vähän sekava ja ristiriitainen.

Osaamme usein yhdistää luovuuden romanttiseen näkemykseen taiteilijasta poikkeusyksilönä, joka saa ideoita kuin ylimaallisena kaukokirjoituksena, inspiraationa eli sisäänhengityksenä. Sen sijaan on tärkeää muistaa tämän poikkeuksellisuuden sosiaalinen hinta – luovat ihmiset ovat usein hankalia, heidän on voitava olla sitä ajatellakseen vapaasti. Taiteellista omelettia ei voi tehdä rikkomatta munia, siis fakkiutuneita, yleisesti hyväksyttyjä ajatusmalleja. Tämä voisi ehkä olla se uloshengitysosuus, ekspiraatio: uloshengityksen osana tulee välillä sammakoitakin.(Käytöstavat ja suihkussa käyminen eivät silti heikennä kenenkään taiteilijan töitä.)

Ja liian usein unohtuvat ne porvarilliset tunnollisuuden, tarkkuuden ja korkean työmoraalin hyveet luovan prosessin ainesosina. Inspiraatioon pitää liittyä perspiraatio. Hikoilu.

Ehkä tämä kuva toimisi hyvänä loppukevennyksenä kuvaamassa omalla tavallaan luovuuden ristiriitaisuutta:

Where the magic happens

Where the magic happens

***

*) Galileosta David Bentley Hartin kuvaus : ”On sanottava, että Galileo koetteli toisten hyvää tahtoa harvinaisen huolettomasti. Hän oli suoraan sanoen itsekäs, kiivasluonteinen, ylimielinen ja hieman kostonhaluinen. Hän ei sietänyt kilpailijoita, suuttui toisten keksinnöistä, kieltäytyi antamasta tunnustusta niille astronomeille, jotka olivat tehneet havaintoja samoista taivaan ilmiöistä kuin hänkin, ja vähätteli niitä, joiden teoriat erosivat hänen omistaan (hänen asenteensa esimerkiksi Kepleriä kohtaan oli hirvittävä)…” (Totta puhuen en tiedä missä määrin Danten maanpako johtui hänen luonteestaan, joku paremmin tietävä kertokoon.)

Uskonnosta, etenkin kristinuskosta, vuoden 2016 versio

Tämän torstain 25.2. 16 Sana-lehdessä on toimittaja Janne Villan haastattelu minusta. Luonnollisesti siinä oltiin kiinnostuneita uskonnon asioista. Koska joku toinenkin kysyi minulta äskettäin kantaani niihin, jatkan aiheesta parin sanan verran tänne blogiinkin. Edelliset kirjoitukset aiheesta ovat jo pari vuotta vanhoja.

Ensinnäkin kirjoitin aiheesta esseekirjaan Mitä mieltä Suomessa saa olla retorikkaan esseen, jonka voisit lukea esim. tilaamalla täältä.

Toiseksi voin säästää lisäkirjoittamisaikaani jakamalla tämän äskettäisen Alister McGrathin haastattelun, koska olen monessa asiassa samaa mieltä:

http://www.valomerkki.fi/aiheet/usko/jumala-kysymysta-ei-voi-vaistaa

Pääpointti lie, että uskonnollinen tarve on ihmisessä sisäsyntyinen. Sitä voi olla tunnistamatta itsessään, se on yleistäkin nykyään, mutta se ei ole silti kadonnut: aiheuttaapahan vain yleistä ahdistusta, päämäärättömyyttä, merkityksettömyyden tunnetta, eksistentialismia, nihilismiä ja viihdyttäviä tositv-sarjoja. Tämä tarve voi olla evoluution kautta meihin syntynyt, mikä ei ole sen parempi dawkinseille, koska silloin sille ei voi mitään. Sitä on turha kiistää, sitä on rumaa ihmisiltä kieltää.  Koettakaa nyt hyvät kiihkoateistit elää sen kanssa. Ei se niin kauheata ole. Katsokaa Paratiisihotellia, siellä voi näkyä tissit.

Luin pari vuotta sitten muutaman kirjan onnellisuustutkimuksesta (sitä kutsutaan nimellä positiivinen psykologia, mikä on eri asia kuin positiivinen ajattelu). Melko mutkatta niissä toistettiin havaintoa, että uskonnolliset ihmiset ovat keskimäärin onnellisempia. Ei se oikeastaan ihmetytä muita kuin ateistien juttuihin uskovia ihmisiä. En tiedä/muista millä tätä onnellisuutta niissä kirjoissa selitettiin, mutta ajatus siitä, että ”joku tuolla jossain pitää huolta minusta ja elämälläni on merkitystä” on helppo nähdä onnellistuttavampana kuin ajatus, että me ollaan v-ttu tähtipölyä vaan jätkät. (”Mutta hei se on tosi siistiä tähtipölyä, kattokaa vaikka mun hienolla kaukoputkella.”)

Tämän lisäksi uskonnollisuus lie etenkin omiaan luomaan kiitollisuutta. Ja kiitollisuus on mitä voimakkain onnellistuttaja.

Otetaan suhtautuminen lapsiin esimerkiksi. Tyypillinen ateistinen tapa suhtautua lapsiin on jotain tällaista: ”Tuollaisen sinappikoneen menin sitten vehkeelläni tekaisemaan jatkaakseni itsekkäitä geenejäni. Välillä se on kyllä ihan söpö, mutta sitten se taas alkaa vaikeuttaa elämääni.”

Minä minä minä siis. Myös kakka ja pippeli mainittu. Ilman jumalaa ihminen ja hänen kakkansa ja pippelinsä on maailman napa. Itse asiassa tämähän oli humanismin julkilausuttu ideaali: putsataan jumalat pois, että voidaan olla tyytyväisiä itseemme. Jostain syystä sitä pidetään hienona ideaalina siinä kummallisessa piirissä ihmisiä, jotka on yliopistokoulutettu 1970-luvun jälkeen.

Kristillinen tapa suhtautua lapsiin: ”Kiitos Isä tästä ihmeellisestä lahjasta.” Toistetaan joka ilta.

Ei minä minä minä, vaan lahja lahja lahja jostain korkeammalta, jostain paremmasta. Itse asiassa melkein jotain tärkeämpää kuin minä, koska lahja joltain paljon korkeammalta ei ole minun poisheitettävissäni.

Toinen esimerkki, tällä kertaa ei fiktiivinen, kristillisestä suhtautumisesta lapsiin voisi olla tämä lainaus Juha Sipilän haastattelusta vuonna 2014:

Elämä on lahja, ja se on pyhä.

*
Mitä sitten uskontojen eroihin tulee:

Jos on saanut marxilaiset silmälasit, kaikki uskonnothan ovat yhtä lailla huijausta, joten eroja niiden välillä ei juuri näe.

Näin ollen: Ei puhuta uskontojen eroista, vaan että samanlaista huijaustahan ne on kaikki eikä toinen sen parempi kuin toinenkaan. ”Pitäis lopettaa kaikki uskonnot nyt kun noi [yhden uskonnon] kannattajat taas telotti sata.”

Jos taas on ottanut silmilleen kulttuurirelativismin silmälaput, kaikki uskonnothan ovat yhtä lailla hyviä ja huonoja eikä niitä voi verrata, joten eroista niiden välilä ei voi juuri puhua.

Näin ollen: ”Kyllähän meilläkin oli ristiretkiä, ja 900-luvulla sentään islamilainen kulttuuri oli hyvin korkealla ja parempi kuin meillä, eli oikeastaan he ovat yhtä hyviä kuin mekin eli parempia. Ja koska kaikki on suhteellista ja todellisuus on proffani mukaan sosiaalisesti konstruoitua, hehän ovat ihan samanlaisia ihmisiä kuin mekin.”

Nämähän ovat nykyään kaksi hyvin yleistä tapaa nähdä uskonnot. Ehkä hallitsevat, ainakin jos lukee Hesaria sun muuta.

Valtaosa koulutetuista alankin ihmisistä, humanisteista, kuten uskontotietelijöistä ja valtiotieteilijöistä, on ainakin jossain määrin antanut itselleen opettaa näitä kahta. Tämän seurauksena he ovat usein poikkeuksellisen huonosti varautuneita ymmärtämään uskontojen eroja. Heidät on siis koulutettu kouluttamatonta huonommiksi siinä asiassa, johon heidät on koulutettu. Tämä voi kuulostaa paksulta väitteeltä äkkiseltään, mutta on vain luonnollista seurausta siitä, että lähtöparadigma on väärin. Paradigmalle asiat rakentuvat. No, sellaista sattuu.

Jos uskontoja taas pystyy tarkastelemaan objektiivisesti ideologioina voi huomata, että niissä on kussakin vaihtelevia määriä järkevän tuntuisia ja hölmön tuntuisia piirteitä. Ja voi huomata, että niillä näyttää olevan erilaisia seurauksia. Tätä jälkimmäistä ei  ainakaan korosteta tarpeeksi. Kristinuskossa näyttää minusta olevan enemmän järkeä kuin muissa uskoissa (se näyttää sentään luoneen perustat tieteelle ja liberaalille demokratialle). Ja kristinuskon seuraukset näyttävät olleen keskivertoa selvästi paremmat. (Ks. Eurooppa, ks. Suomi.  Vrt.      .) Seuraukset eivät ole täydelliset, minkä se itsekin myöntää ja maailmankuvassaan koettaa opettaa: ihminen on epätäydellinen. Hän sössii vielä asiat. Varautukaa sitä varten.

Tässä kristinusko muistuttaa ns. aikuisten maailmaa, jossa siinäkään ei uskota täydellisyyteen.

Mutta historiallinen näyttö, ihmiset. Pyytäkää sitä. Kun teille myydään uutta ja 220% parempaa maailmankuvaa, kysykää kauppiaalta millaista historiallista näyttöä siitä on. Kuinka moni on kokeillut, kuinka kauan? Mitä sillä on saatu aikaan? Ellei tällaista historiallista näyttöä ole tarjota, kysykää kauppiaalta, miksi teidän kannattaisi luovuttaa ainutlaatuinen elämänne koekaniiniksi.

Yksi Yhdysvaltain ensimmäisistä presidenteistä ja mahdollisesti kaikista heistä älykkäin John Adams sanoi tämän loppusitaatin, ja koen ymmärtäväni mitä hän sillä tarkoitti:

The Christian religion is, above all the religions that ever prevailed or existed in ancient or modern times, the religion of wisdom, virtue, equity and humanity.

John Adams 1735 – 1826

Nyt kun vielä saisimme sen kuuskytlukulaisten sukupolven eläkkeelle jankkaamasta sitä vanhaa diibadaabaansa, niin voisimme palata taas järkevien asioiden pariin.

Mitä mieltä Suomessa saa olla – otteita kirjasta

Esseekokoelma Mitä mieltä Suomessa saa olla – Suvaitsevaisto vs. arvokonservatiivit (Minerva) on kaupoissa maaliskuun 30., tätä aikaisemmin jo julkistajaisissa torstaina 26.3. Makkaratalon Rosebudissa. Tässä ennakkoon otteita kirjasta.

Kirjan sisällysluettelo näyttää tältä:

Uskalla käyttää järkeäsi! Vapaan älymystön manifesti  (Timo Vihavainen)
Johdanto (Marko Hamilo)

Juuret

Mitä konservatismi on (Joonas Konstig)
Kuinka arvoliberalismista tuli autoritaarista relativismia (Marko Hamilo)
Paheiden varaan rakennettu maailma (Timo Vihavainen)
Salaliitto nimeltä kulttuurimarxismi (Joonas Konstig)
Poliittinen korrektius ja sen lieveilmiöt – esimerkkinä suomettuminen (Timo Vihavainen)
Värisokeuden unohtuminen ja sodan logiikka (Timo Vihavainen)
Traditionalismi ja vastavalistuksen perinne (Timo Hännikäinen)
Kohti ankkapuheen aikakautta (Timo Vihavainen)

Tiede

Kulttuurisodan anatomia eli miten suvaitsevaisuus
aiheuttaa suvaitsemattomuutta (Joonas Konstig)
Luottamus, hyvän yhteiskunnan perusta (Jukka Aakula)
Olemuksen häviäminen ja kulttuurin rappio (Timo Vihavainen)
Jonathan Haidt ja moraalin perustat (Joonas Konstig)
Identiteetti, signalointi ja yhteiskunnan polarisaatio (Jukka Aakula)

Koti

Perhe on paras, yhä (Timo Vihavainen)
Miksi en ole feministi (Heidi Marttila)
Hyve ennen ja nyt  (Timo Vihavainen)
Miksi homosaatio ärsyttää – vanha homorummuttaja muistelee (Marko Hamilo)
Rappeutunut nainen (Timo Vihavainen)
Seksuaalisen vallankumouksen jälkeen (Timo Hännikäinen)

Uskonto

Seksivinkkejä neitsyiltä, eli vapaa-ajattelun harhat (Joonas Konstig)
Pyhä ja arvokas (Timo Vihavainen)
Ateismia ei tulisi sotkea politiikkaan (Marko Hamilo)
Uskonnon käyttökelpoisuudesta (Timo Vihavainen)

Isänmaa

Lojaliteetti, ryssäviha ja kalifaatti (Timo Vihavainen)
Kuinka minusta tuli maahanmuuttokriittinen (Marko Hamilo)
Kunniaa väkivallalla. Kenelle vastuu kuuluu? (Timo Vihavainen)
Kansallisvaltioiden paluu ja Venäjän ihailu (Jukka Aakula)
Ruotsi demokratian opissa (Timo Vihavainen)
Euroopan unioni, valtio vailla kansaa (Marko Hamilo)
Väestöräjähdys ja tulevaisuuden riskit (Timo Vihavainen)
Loppusanat (Marko Hamilo ja Joonas Konstig)

Konservatiivinen sanakirja (Erkki Lampén, Marko Hamilo ja työryhmä)

Kirja sisältää siis esseiden lisäksi 25-sivuisen sanakirjan käsitteistä, joiden sisältö on joko osalle Suomea täysin tuntematon tai joiden merkitys on muuttunut tavalla, joka aiheuttaa väärinkäsityksiä ja kohtaamattomuutta.

Yksi kirjan avainteksteistä on esseeni Kulttuurisodan anatomia eli miten suvaitsevaisuus ruokkii suvaitsemattomutta. Olen pohjustanut aiheeseen blogissani aiemmin, mutta tässä alku kirjan esseestä. Pahoittelen lay-outia, kirjassa se on hyvä.

**********************************************************

Kävin Kolilla toissa kesänä. Maisemien lisäksi huomioni kiinnitti
pari miestä, jotka päättelin paikallisiksi heidän karjalaismurteestaan
ja tavastaan saapua paikalle pelkissä rantasandaaleissa.
Miehillä oli Waffen-SS-teepaidat päällä. Ihmettelin mistä
menneisyydestä nyt tuulee. Mieleeni muistui ajat 1990-luvulla
kaksikymmentä vuotta sitten, jolloin juoksin skinheadeja pakoon
Soukassa ja Vaasassa.
Myöhemmin talvella opin, että Lieksassa on jo useamman
vuoden ollut vastaanottokeskus. Köyhä kunta on valtionavustusten
toivossa ottanut vastaan huomattavan määrän somaleja.
Afrikkalaisten ja pohjoiskarjalaisten yllätysnaapuruus on
aiheuttanut äläkkää, ja rasististen rikosten määrä on räjähtäen
noussut.

Mutta ongelmathan menevät pian ohi. Ainakin virallisen
teorian mukaan.
Vallitseva käsitys suvaitsemattomuudesta on jotakuinkin
tällainen: suvaitsemattomat ihmiset elävät pimeiden harhaluulojen
keskellä, ja heidät voidaan opettaa niistä pois antamalla
näiden kohdata erilaisuutta. Erilaisuuden kohtaaminen todistaa
ennakkoluulot vääriksi. Monimuotoisuudessa eläminen ja
valistus kehittävät suvaitsemattomien mieltä, ja näin heistä kasvaa
kunnollisia, suvaitsevaisia ihmisiä.

Tämä on virallinen teoria, niin sanottu kohtaamisteoria. Se on kaunis tarina, mutta valitettavasti ei ehkä sen enempää.

Kohtaamisteoria on kehäpäätelmä, joka rakentuu ruusuiselle
ihmiskäsitykselle. Se lähtee siitä, että ennakkoluulot ovat
aina pahoja ja ihmiset hyviä. Näin ollen tutustuminen poksauttaa
pahat ennakkoluulot kuin saippuakuplat. Suvaitsemattomuuden
tutkija Karen Stenner on kuitenkin toista mieltä.
Tutkimuksessaan The Authoritarian Dynamic (Cambridge University
Press 2005) hän päätyy aivan päinvastaiseen:

”Kaikki saatavilla oleva aineisto osoittaa, että altistuminen
erilaisuudelle, siitä puhuminen ja sen ylistäminen…
ovat varmin keino ärsyttää niitä, jotka
ovat luontaisesti suvaitsemattomia, ja taata se, että
he tuovat taipumuksensa julki selkeän suvaitsemattomilla
asenteilla ja käytöksellä.”

Saamme siis sekä hyviä että huonoja uutisia. Huonot uutiset
kuuluvat, että suvaitsemattomuutta ei saa kokonaan pois
väestöstä koskaan. Hyvät uutiset puolestaan ovat, että suvaitsemattomuutta
voi vähentää, joskin se onnistuu täysin eri tavalla
kuin yleensä yritetään tehdä. Erilaisuuden kasvattaminen
ja korostaminen lisäävät suvaitsemattomuutta, päinvastainen
vähentää sitä.
Taustalla on autoritaarinen ihmispsykologia. Autoritaarinen
tarkoittaa sisäsyntyisiä taipumuksia, jotka ajavat ihmisiä korostamaan
yhteisyyttä ja samanlaisuutta (oneness and sameness).
Autoritaariset ihmiset ovat ryhmäihmisiä, groupish. Autoritaarisuus
saa ihmisen kannattamaan sellaisia yhteiskuntaa ja yhteisöjä
rakentavia asenteita, jotka korostavat samanlaisuutta
ja minimoivat ihmisten, uskomusten ja käytösten diversiteettiä.
Autoritaarisuus ylistää, rohkaisee ja palkitsee yhdenmukaisuutta
ja halveksii, suitsii ja rankaisee erilaisuutta.

Asenteiden kirjo asettuu janalle. Lukija saattaa ajatella nyt
autoritaareja jonkinlaisina fasistisina poikkeusyksilöinä, mutta
vain äärimmäisimmät autoritaarit äityvät fasisteiksi tai stalinisteiksi,
kun taas suurimmalle osalle ihmisistä autoritaarinen
taipumus tarkoittaa vain ajatusta siitä, että mukautuminen
ryhmään, tottelevaisuus auktoriteetteja kohtaan sekä ryhmän
normeja ja lakeja vastaan rikkovien rankaiseminen ovat ryhmälle
tärkeitä ja jossain määrin välttämättömiä. Autoritaarisuus
ei siis sinänsä ole paha asia, koska ryhmä, joka haluaa pysyä jotenkin
yhdessä ja jotenkin tasa-arvoisena, tarvitsee yhteisyydestä
ja samanlaisuudesta huolehtivia ihmisiä.

Janan toisessa päässä ovat ne ihmiset, joista Stenner käyttää omalla tavallaan
nimitystä libertaari. Libertaari ei siis tässä tarkoita pitkälle vietyä
vapautta ajavaa yhteiskuntateoreetikkoa, vaan ihmistä, jolle
on tärkeää, että ihmiset ovat erilaisia, ja joka puolustaa ja rakastaa
erilaisuutta ja vastustaa ryhmäpainetta mukautua homogeeniseksi
ryhmäksi.
Autoritaarit eivät ole ongelma silloin, kun yhteisö on homogeeninen.
Autoritaarisuus voi silloin nukkua, ja autoritaarit
ovat suvaitsevaisia, koska he eivät koe yhteisyyttä uhatuksi.
Kun taas yhteisöä uhkaa normatiivinen uhka (siis uhka ryhmän
yhteisyydelle ja samanlaisuudelle ja sääntöjen noudattamiselle),
sen kokeminen herättää ihmisten latentit taipumukset
autoritaarisuuteen. Uhka voi olla todellinen tai ei, mutta
jos uhka koetaan, se on faktisesti totta, koska sillä on todellisia
seurauksia. Tällaisen uhkan kokevaa väkeä ei edes tunnista
samaksi kuin se oli vielä hetki sitten. Niinpä nykyäänkin moni
suvaitsevainen ihmettelee, miksi suomalaiset ovat yhtäkkiä
muuttuneet rasisteiksi. Onko juomaveteen lisätty jotakin?
Erilaisuuden lisääntyminen on juuri tällainen uhka. Erilaisuuden
ylistäminen ja esittäminen tavoiteltavana saavat autoritaarit
taistelemaan erilaisuutta vastaan: ”Nyt menee jo turhan
pitkälle…”, mutistaan ja avaudutaan lasillisen jälkeen kavereille ”homotuksesta” ja ”mokutuksesta”. Näin homoparaatit aiheuttavat
heteroparaateja, ja etnisen monimuotoisuuden lisääntyminen
aiheuttaa maahanmuuttokriittisyyttä. Näin taisi käydä
koko Euroopan mittakaavassa kevään 2014 eurovaaleissa.

Kun autoritaariset mielipiteet heräävät, havahtuvat myös libertaarit
puolustamaan omia arvojaan. He toimivat päinvastoin:
he haluavat osoittaa ja lisätä erilaisuuden hyväksymishalua,
suvaitsevaisuutta ja erilaisuutta. Kun nämä suvaitsevaiset
ihmiset sitten heiluttavat suvaitsevaisuuden ja erilaisuuden
ja monimuotoisuuden lippujaan, suvaitsemattomat ihmiset
muuttuvat entistä suvaitsemattomammiksi, koska nythän normatiivinen
uhka on kasvanut: ”niillä on liittolaisia, nämä petturit
ovat hypänneet niiden leiriin!”
Tämä on autoritaarinen dynamiikka. Se on itseään ruokkiva
sykli, jossa toinen osapuoli synnyttää toisen. Suvaitsevaisuuslipun
heilutus aktivoi suvaitsemattomuutta, koska se muodostaa
uhkan sille kansanosalle, joka haluaa pitää kansakuntaa kasassa
ja yhtenäisenä ja samanlaisena. Suvaitsemattomat ihmiset
muuttuvat sitä suvaitsemattomammiksi, mitä enemmän moninaisuutta
hehkutetaan. Heidän aktivoitumisensa kiihottaa
suvaitsevaiset entistä räikeämpään oman lipun heilutukseen,
mikä edelleen kiihottaa toista osapuolta ja niin edelleen.

Syntyy kulttuurisota. Prosessi ruokkii itseään, leirit polarisoituvat
ja kärjistyvät, ja viha lisääntyy puolin ja toisin…
(ote päättyy)

Marko Hamilo on myös julkaissut blogissaan otteen kirjasta.

Osta kirja ennakkoon täältä.

Miksi en ole bloggaillut

Jos olet sitä tyyppiä, joka on allerginen ensimaailman ongelmille eli meidän ongelmillemme, älä lue tätä vaan tutustu tähän.

En ole paljon bloggaillut viime kuukausina sen takia, että kotitietokoneeni hajosi ja jouduin ostamaan uuden kotitietokoneen. Kirjoitan blogia kotikoneella, en työkoneella, koska työhuoneella teen töitä. Uusi kotikone on  huonoin tietokoneeni koskaan. Se on hidas, siinä on Windowsin uusi käyttöliittymä, ohjelmat ovat erilaisia, Open Officea ei esim. voi avata kahta kertaa, eikä erikseen ”Exceliä” ja ”Wordia” jne. Tämän koneen käyttö on kuin ohuella jäällä kävelyä: milloin tahansa kone voi tehdä minulle mitä tahansa, eikä se tunnu tekevän mitä haluan, ainakaan nopeasti. Näppäimistö on elämäni huonoin: teen sillä kirjoitusvirheitä kuin lukihäiriöinen ja kirjoittaminen on korjaamisen vuoksi hidasta ja epämiellyttävää.

Kotikoneeni hajoaminen sai minut ymmärtämään tietokoneiden kuolevaisuutta niin, että olen alkanut jo etukäteen murehtia sitä päivää, kun työtietokoneeni joskus hajoaa. Olen sillä kirjoittanut kohta kolme romaania, ja olisin valmis maksamaan uuden tietokoneen hinnan siitä, että saisin käyttää sitä konetta loppuikäni.

Koko tämän ATK-liiketoimintamallin voisi kääntää rehellisesti ympäri niin, että maksaisimme nörteille suojelurahaa siitä, että emme joudu ottamaan vastaan heidän uusia keksintöjään ja new and improved ohjelmistojaan, joiden tarkoitus on työllistää heitä suojatyöpilvipaikkoihinsa keksimään näennäisiä parannuksia, joiden parannusten seuraus on vain meidän nöyryyttäminen. Tietotekniikka on nörttien kosto. He nauravat kaulahaiveniin, joita eivät ole partaa ajaessa huomanneet, kun me joudumme opettelemaan heidän uusia keksintöjään. Että joudumme maksamaan siitä, kun joudumme ottamaan näitä käyttöön, on jo hyväksikäyttöä.

ATK:n olemus on buddhalaisittain dukkha, kärsimys. Kärsimys johtuu tyytymättömyydestä ja jatkuvasta vaatimisesta joka sen aiheuttaa. Emme ole sen tyytyväisempiä uusilla koneilla ja ohjelmilla, koska vaatimustasomme vain nousee samaa tahtia. Asiat muuttuvat keskimäärin helpommiksi, mutta yhtä lailla vaadimme aina vain helpompaa ja raivoamme yhä pikkumaisemmin siitä, että jokin ohjelma ei lataudu omaan ikkunaansa tai jostain näytön sivusta pomppaa esiin jokin uusi palkki, jota kukaan ei halua. Hedonistinen juoksumatto pyörii vain kovempaa, maisemat eivät parane. ATK tekee meistä huonompia, vaativampia, ylpeämpiä ja mulkumpia. Kuvittelemme ureakefalisesti että meillä on oikeus saada kaikki heti, ja nörtit keksivät ”työkseen” yhä uusia ja uusia juttuja, joihin meillä on sitten muka oikeus. Ei ole.

WordPress on myös muuttanut tilastosivut siksi että he vaikuttaisivat dynaamisemmilta ja nuorekkaammilta ja seksikkäämmiltä ja näin houkuttelisivat dynaamisia ja seksikkäitä käyttäjiä ja sijoittajarahoja tai jotain. Kaikki ATK tehdään nykyään teineille ja teinien houkuttelemiseksi ja aikuisten muuttamiseksi teineiksi. Ja se toimii. Uuden tilastosivun seurauksena olen lakannut seuraamasta blogin tilastoja ollenkaan, koska en koe että minun pitää opetella käyttämään uutta sivua, jota en koskaan halunnut. Olisin voinut maksaa pari dollaria suojelurahaa WordPressin nörteille säästyäkseni näkemästä heidän uutta seksikästä sivuaan. Tosin olisin siitä jurputtanut, koska olen oppinut vaatimaan kaiken ilmaiseksi, koska nörtit antavat ja haluavat kaiken ilmaiseksi. Seuraavaksi WordPress aikoo vaihtaa minut ”paranneltuun postittamiskokemukseen” (improved posting experience), josta ne ovat yläpalkilla pelotelleet jo kuukausia, mutta vielä toistaiseksi vaihtaminen ei ole ollut pakollista. Ne tekevät minulle mitä haluavat. ATK nöyryyttää ja vähentää oman agenssin tunnetta, mikä aiheuttaa masennusta. Tätä masennusta voi väistää vain jos on a)omaa luonnostaan äärimmäisen neofiiliset aivot, joiden mielestä on kiva käyttää aikaa uuden opetteluun työnteon sijasta; tai, jos et voi vaihtaa aivojasi vielä, b)työn tekemisen sijasta opettelet itsekin nörtiksi, jolloin hallitset ATK:ta ja voit näin ollen nauraa olevasi parempi kuin kaltaiseni luuserit, jotka eivät hallitse ATK:ta. Nörttien kosto siis.

Tää uusi paranneltu postittamiskokemus on niin seksikäs, etten voi millään hillitä itseäni, nörtit…!

 

Ensimaailman ongelmat ovat oikeita ongelmia, ja se niissä onkin naurettavaa – ei, että ne muka eivät olisi oikeita ongelmia, vaan että tällaisia ongelmia me olemme aiheuttaneet itsellemme: viheliäisen surkeita matalia pikkuriikkisiä pikkumaisia ongelmia, jotka tekevät meistä samanlaisia.

Lyhyesti, ei huvita blogata ja hävettää kertoa tämä. Häpeän käännän hillitömäksi  purkaukseksi jotain oletettuja vihollisia ”nörttejä” kohtaan. Olen kuitenkin lisännyt tänne uuden Sivun (se tarkoittaa yläpalkin luetteloon uutta juttua), Mitä mieltä Suomessa saa olla. Se kertoo esseekokoelmasta, jota olen ollut mukana toimittamassa ja kirjoittamassa. Se ilmestynee Minervalta viikolla 12, eli maaliskuun jälkipuolella.

Ja ensi syksynä ilmestyy romaanini. Syksyn katalogeja ollaan tekemässä, joten tiedotan romaanista lisää pian.

Kulttuurisodan anatomia, eli Miten suvaitsevaisuus lisää suvaitsemattomuutta

Vallitseva käsitys suvaitsemattomuudesta on jotakuinkin tällainen: suvaitsemattomat ihmiset ovat oppineet harhaluuloja, ja heidät voidaan ja heidät pitää opettaa niistä pois valistuksella ja myönteisillä kokemuksilla. Monimuotoisuudessa eläminen ja koulutus kehittävät suvaitsemattomien mieltä, ja näin heistä tulee tavallisia kunnon suvaitsevaisia ihmisiä.

Suvaitsemattomuuden tutkija Karen Stenner tosin on toista mieltä. Tutkimuksessaan The Authoritarian Dynamic (Cambridge University Press 2005) hän päätyy päinvastaiseen:

But all the available evidence indicates that exposure to difference, talking about difference, and applauding difference — are the surest ways to aggravate those who are innately intolerant, and to guarantee the increased expression of their predispositions in manifestly intolerant attitudes and behaviors. (s. 330)

Kaikki saatavilla oleva aineisto osoittaa, että altistuminen erilaisuudelle, siitä puhuminen ja sen ylistäminen — ovat varmin keino ärsyttää niitä, jotka ovat luontaisesti suvaitsemattomia, ja taata se että he tuovat taipumuksensa julki selkeän suvaitsemattomilla asenteilla ja käytöksellä.

Hyviä ja huonoja uutisia. Huonot uutiset: suvaitsemattomuutta ei saa kokonaan pois väestöstä koskaan. Hyvät uutiset ovat, että suvaitsemattomuutta voi vähentää, tosin eri lailla kuin sitä yleensä yritetään tehdä. Erilaisuuden kasvattaminen ja korostaminen lisää autoritaarien suvaitsemattomuutta, päinvastainen vähentää sitä.

Stenner käyttää sanaa autoritaarinen kuvaamaan sellaisia sisäsyntyisiä taipumuksia, jotka ajavat ihmisiä korostamaan yhteisyyttä ja samanlaisuutta (oneness and sameness). Autoritääriset ihmiset ovat ryhmäihmisiä, ”groupish”.

Autoritaarisuus saa ihmisen taipumaan sellaisten asenteiden ja käytöksen puolelle, jotka rakentavat yhteiskuntaa ja yhteisöjä tavoilla, jotka korostavat samanlaisuutta ja minimoivat ihmisten, uskomusten ja käytösten diversiteettiä. Autoritaarisuus ylistää, rohkaisee ja palkitsee uniformisuutta ja halveksii, suitsii ja rankaisee erilaisuutta. (16).

Asenteiden spektri asettuu tietysti janalle: lukija varmaan ajattelee nyt jonkinlaista fasistia, mutta vain äärimmäisimmät heistä äityvät fasisteiksi/stalinisteiksi, suurimmalle osalle autoritaarisuus tarkoittaa vain sitä, että he ymmärtävät, että mukautuminen ryhmään,  tottelevaisuus auktoriteetteja kohtaan sekä sääntöjä ja lakeja vastaan rikkoneiden rankaiseminen ovat ryhmälle tärkeitä, jossain määrin välttämättömiä. Autoritaarisuus ei siis sinänsä ole paha asia, koska ryhmä joka haluaa pysyä jotenkin yhdessä ja jotenkin tasa-arvoisena tarvitsee yhteisyydestä ja samanlaisuudesta huolehtivia ihmisiä.

Negatiivisella puolella he tietysti eivät ole suvaitsevaisia erilaisuutta kohtaan. Homogeenisissa yhteisössä tämä ei ole ongelma. Autoritaarit ovat suvaitsevaisia silloin kun he eivät koe yhteisyyttä uhatuksi. Kun yhteisöä uhkaa normatiivinen uhka, (siis uhka yhteisyydelle ja samanlaisuudelle), se aktivoi ihmisten latentit taipumukset autoritaarisuuteen. (Uhka voi olla todellinen tai ei, mutta jos uhka koetaan, se on faktisesti totta, koska sillä on todellisia seurauksia.)

Erilaisuuden lisääntyminen on uhka. Erilaisuuden ylistäminen ja esittäminen tavoiteltavana saavat autoritaarit taistelemaan erilaisuutta vastaan. ”Nyt menee jo turhan pitkälle…” Purnataan ”homotuksesta” ja ”mokutuksesta”. Teorian mukaan homoparaatit aiheuttavat heteroparaateja, etnisen monimuotoisuuden lisääntyminen aiheuttaa maahanmuuttokriittisyyttä. (Näin saattoi käydä koko Euroopan mittakaavassa kevään Eurovaaleissa.)

Kun autoritaarien vastakohta (Stenner kutsuu heitä libertaareiksi) kohtaavat erilaisuutta, he reagoivat päinvastoin: he nauttivat erilaisuudesta ja haluavat todista omia arvojaan, omaa erilaisuuden hyväksymishaluaan ja suvaitsevaisuuttaan. Kun suvaitsevaiset sitten heiluttavat suvaitsevaisuuden ja erilaisuuden ja monimuotoisuuden lippujaan, suvaitsemattomat ihmiset muuttuvat entistä suvaitsemattomammiksi, koska nythän normatiivinen uhka on kasvanut – ”niillä on liittolaisia, nämä petturit ovat hypänneet niiden leiriin!”.

Tämä on autoritaarinen dynamiikka. Se on itseään ruokkiva sykli. Toinen osapuoli herättää toisen. Suvaitsevaisuuslipun heilutus aktivoi suvaitsemattomuutta, koska se muodostaa uhkan sille kansanosalle, joka haluaa pitää kansakuntaa kasassa ja yhtenäisenä ja samanlaisena. Suvaitsemattomat ihmiset ovat suvaitsevaisempia silloin, kun he eivät koe moniarvoisuuden uhkaavan yhteisöään, ja muuttuvat sitä suvaitsemattomaksi mitä enemmän moninaisuutta hehkutetaan. Kun suvaitsemattomat ihmiset aktivoituvat (jytky, heteromarssi), se kiihottaa suvaitsevaiset entistä räikeämpään oman lipun heilutukseen, mikä edelleen kiihottaa toista osapuolta, koska kansakunnan uhka kasvaa entisestään, jne.

Todella, siis näin päin. Mitä vähemmän erilaisuuden ongelmista julkisuudessa puhutaan, sitä kärjekkäämmiksi autoritaariset ryhmäihmiset joutuvat muuttumaan, koska ”holtittomuus on valloillaan” ja koko yhteisö on vakavasti uhattuna, koska ”kukaan ei tee mitään”. (Toki myös ongelmien paisuttelu ja uhkakuvien levittäminen lietsovat ongelmia.)

Prosessi ruokkii itseään, leirit polarisoituvat ja kärjistyvät, viha lisääntyy puolin ja toisin. Seurauksena on vähimmillään samanlainen kulttuurisota, josta USA nykyään kärsii: liberaalit ja konservatiivit tekevät suunnilleen v-ttuillakseen päin vastoin kuin vastapuoli haluaisi. Olen huolestuneena seurannut kuinka rajua vihaa Amerikassa nykyään esiintyy vastapuolta kohtaan. Samaa ollaan nyt tuomassa Suomeen, koska ilmeisesti tänne pitää tuoda kaikki mitä ”isossa maailmassakin” on, muutenhan olisimme ihan takapajuisia.

The aggregate result of activating this dynamic will be deeply intensified value conflict across the tolerance domain, sharply polarized politics and enormously increased demands upon the polity: for greater and lesser discrimination against minorities and restrictions on immigration; for more and fewer limits on free speech, assembly and association; for stricter and softer policies on common rites, abortion, censorship and homosexuality; for harsher and more lenient punishment. Moreover, once set in motion, the process clearly has the potential to feed itself, with great public discord provoking increased polarization of positions, which in turn can further fuel the dynamic.

Ultimately, what we see here is… the anatomy of a debilitating ”culture war”, at least.

For less secure systems, at the extreme, it may be the recipe for civil dissolution, even genocide.

Pidän tätä mekanismia tärkeänä ja täysin aliymmärrettynä. Erilaisuuden juhlistaminen siis lisää erilaisuuden vihaa, ja erilaisuuden viha lisää erilaisuuden vihan vihaamista, jne. ad nauseam. Stennerillä on kirjassa mittavat datat teesin tukena. (Kirja on mahdollisesti väitöskirja, hyvin kvantitatiivisena raskaslukuinen.)

Huomautan, että Stenner on kaikkea muuta kuin autoritaarien puolella: hän ei oikein ole edes puolueeton, vaan vastahakoinen näitä kohtaan ja haluaisi, että nämä voisi tehdä kiltimmiksi. Mukavaahan se olisi, mutta ihmisluonto ei näytä taipuvan mihin vain, ja pitää muistaa, että ilman autoritaarisia taipumuksia mitään yhteisöjä ei olisi, jokainen vain sooloilisi yksin.

Stenner kutsuu tätä alussa kuvaamaani nykyistä käsitystä suvaitsevaisuuskoulutuksen voittoisuudesta ”demokratian uskonnoksi”, koska se perustuu pelkkään uskoon. ”Demokratian tieteen” näyttö taas viittaa päinvastaiseen.

”Rasismi” ja ”homofobia” eivät siis pitkälti ole kyse rodusta tai seksuaalisesta suuntautumisesta, vaan siitä, että ne ovat eroja yhtäläisyydessä ja samanlaisuudessa (”difference-ism”). Etenkin jos niistä tehdään sellaisia.

Sekalaisia ajatuksia:

-Yhdysvalloissa heilutellaan lippua ja rukoillaan julkisesti koska maan etninen tausta on niin pirstaleinen: yhteisiä symboleja, rituaaleja ja uskomuksia tarvitaan erityisesti tällaisen yhteisön muodostamiseksi. Homogeenisessa maassa kuten Suomessa julkiseen isänmaallisuuteen, uskonnollisuuteen, jne. ei ole ollut toistaiseksi niin vahvaa tarvetta.

one nation– Wikipedian esitys Maahanmuutosta Kreikassa sopii teoriaan kuin hanska. Euroopan vieraanvaraisimmasta maasta tuli ”normatiivisen uhkan” (naapurisotien ja holtittomasti hoidetun maahanmuuton myötä) myötä maa, jossa fasistit ja antifasistit tappelevat ja tappavat kaduilla:

In 1989, Greeks were presented by the Eurobarometeras the people most tolerant of foreigners in all the EU.[4] However, political instability and warfare in the Balkans in the early 1990s made the Greeks begin to worry about the conflict nearing their own borders. [7] Additionally, in the 1990s Albanian nationalism still laid a claim to parts of Greek territory and the ”Macedonian question” presumed claims by the Republic of Macedonia to both Greek territory and national culture. [7][4] These political developments revived many feelings of nationalism in Greece, and the influx of immigrants in the 1990s challenged the collective image of Greece as an ethnically homogeneous society. [4] The Greek nation-state is strongly tied to an ethnically based identity that centers on common ancestry, language, and Orthodox religion. [6] The rise of immigration in the 1990, then, was seen not just as a source of potential economic upheaval, but as a threat to the cultural and ethnic purity and authenticity of the Greek nation. [7]

Since the influx of immigrants began in the early 1990s, the number of Greeks who felt that the number of immigrants living in Greece was ”too many” skyrocketed, from 29% in 1991, to 45% in 1992, to 57% in 1993, and 69.2% in 1994. [4] Approximately 85-90% also believe that immigrants are responsible for increased levels of crime and unemployment. [4]Greece is now considered to be the most xenophobic country in the EU.

– Jos suuri osa kansasta kokee, että laki ei rankaise rikollisia tarpeeksi, se saattaa aktivoida heidän autoritaarisuuttaan ja siis kärjistää heidän mielipiteitään.
Don’t ask don’t tell oli tästä näkökulmasta järkevä käytäntö.

-Maahanmuuttaja: Ole Arman Alizad, älä Umaaya Abu-Hanna. Nyrkkisääntö: aina kun maahanmuuttaja haukkuu suomalaisia, Halla-Aho saa äänestäjän. Haukkuminen vihjaa autoritaareille, että ”ne” eivät ole meitä, eivät ole kiitollisia meille eivätkä pidä meistä, joten näin ollen he varmaankin tuhoavat meitä ja ovat siis vihollisiamme. (Ei se ole loogista, mutta ei ole loogista olettaa ihmisiltä aina ja kaikkialla logiikkaa.) Sen sijaan maahanmuuttajan osoittama myötämielisyys suomalaiselle kulttuurille ja suomalaiselle elämäntavalle voi auttaa hänen hyväksymistään. Ihonväriä ei voi muuttaa, mutta ns. ”rasismi” ei olekaan yleensä rodusta kyse, ja mm. pukeutumista, hiukset, asennetta ja elämäntapaa voi muuttaa.

– Ja mitä enemmän maahanmuuttajien ja näiden kulttuurin eksoottisuutta ja rikkautta eli erilaisuutta lehdissä ylistetään, sitä kiivaammin autoritäärien on niitä pakko vastustaa, koska ”uhka” lisääntyy. Toimittajat huomio. Veikkaan ettette välitä ”pahojen rasistien” tunteista, mutta te voitte tehdä pahaa myös omalle asiallenne ja ihmisille, joita haluatte puolustaa. Kansakunnan kokonaisuudesta puhumattakaan.

Erojen korostaminen lisää rasismia. Yhtenäisyyden korostaminen vähentää rasismia. Koko monikulttuurisuuden käsite on olemassa korostamaan eroja, ja enemmänkin: monikulttuurisuus tarkoittaa erojen lopullista institutionalisoimista, mikä on autoritäärin pahin painajainen. Unohda ”monikulttuurisuus”. Opettele pois sanan käytöstä. Ajattele: Aina kun jonnekin painetaan sana ”monikulttuurisuus”, Halla-aho saa äänen. Assimilaatio, eli sopeuttaminen osaksi suomalaista kulttuuria voi vähentää rasismia.

Ultimately, nothing inspires greater tolerance from the intolerant than an abundance of common and unifying belifes, practices, rituals, institutions and processes. And regrettably, nothing is more certain to provoke increased expression of their latent predispositions than the likes of ”multicultural education”, bilingual policies, and nonassimilation.

In the end, our showy celebration of, and absolute insistence upon, individual autonomy and unconstrained diversity pushes those by nature least equipped to live comfortably in a liberal democracy not to the limits of their tolerance, but to their untolerant extremes. (330)

– Olin Kolilla viime kesänä, ja näin paikallista murretta puhuvia miehiä Waffen-SS-paidassa. Ihmettelin että mistäs nyt kiikastaa. Sittemmin talvella opin, että Lieksaan on tullut vastaanottokeskus ja suuri määrä maahanmuuttajia. Tällainen ”somali-invaasion uhka” aktivoikin sitten paikallista autoritaarisuutta, ja kevään Eurovaaleissa Halla-Aho sai siellä suhteellisesti eniten ääniä, 12,07%.

– Täysin spekuloiden (kohdan voi jättää lukemattakin): puolueista kulttuurisodasta saattavat hyötyä sekä autoritaarit (Perussuomalaiset) että libertaarit (Vihreät/Vasemmistoliitto). Tietysti heidän äänestäjänsä äänestävät vain vihaamiaan vastaan, eli voitto on katkera ja pyrrhinen. Muut puolueet joko joutuvat polarisoitumaan ja valitsemaan värinsä tai jäävät sivuun, mutta joka tapauksessa aikaa käytetään vähemmän esim. talouspolitiikan hoitoon ja enemmän toissijaisiin kysymyksiin, joilla on korkea signalointiarvo. SDP saattaa olla suurin häviäjä, koska siltä vuotaa äänestäjiä radikalisoituneina Vasemmistoon. Veikkaan että Kokoomus saattaa sivuteitse hyötyä, sillä kun yhteisöllisyyttä ei enää hyväksytä ja verorahoja ja järjestön rahoja käytetään ”vääriin tarkoituksiin yhteisöä vastaan”, yhä useampi taipuu kohti kokoomuslaisten kukin hoitaa tästedes omat asiansa -linjaa, toisin sanoen pitäkää tunkkinne -linjaa.

– Mutta pitää muistaa, että sodassa (kulttuurisodassakin) kaikki häviävät, vähintään kavereita ja työrauhaa.

– Pitemmälle edennyt kulttuurisota esimerkiksi Ruotsissa, Saksassa ja etenkin Kreikassa tarkoittaa väkivaltaisia äärijoukkoja, jotka taistelevat toisiaan vastaan antifasismin ja nationalismin lippujen alla. Mitä vahvemmalta vastapuoli näyttää, sitä enemmän värväydytään ja radikalisoidutaan. Noidankierre pahenee. Emme vielä tiedä mihin se johtaa. Yksilöllisyys on pitemmällä kuin ehkä koskaan historiassa.

Tunnelma paperittomia tukevien aktivistien ja poliisin välillä jännittyi Berliinissä tiistaina, kun poliisi oli saanut luvan poistaa protestoijat koulun katolta.

Hyvä ihminen. En ole tästä iloinen minäkään. Mutta malta hetki harkita sitä mahdollisuutta, että tässä kuvattu mekanismi olisi totta.

***
– Stennerin kirjan tarkempi esittely amerikkalaisessa blogissa

– Kirja on lähdeviitteenä Jonathan Haidtin Righteous Mindissa.

The Big Fat Surprise, eli Millainen on tiedemiehesi

Toimittaja Nina Teicholzin tuore kirja The Big Fat Suprise on ulkoinen tarkastus ravitsemustieteen alaan. Reviisori Teicholzin keskeisen väitteen voisi tiivistää: panikoimme aikoinaan sodan jälkeen sydäntautiepidemian takia, ja nyt tämä bias eläinrasvaa kohtaan on haitallista tieteen edistymiselle ja mahdollisesti terveydellemme.

The Big Fat Suprise (Simon & Schuster 2014) kuvaa paljon Gary Taubesin Good Calories Bad Calories -kirjaa luettavammassa paketissa matkan 1950-luvulta tähän päivään asti, kuinka ns. diet-heart-hypoteesi syntyi, lähti lentoon ja institutionalisoitiin. Hypoteesi esitti siis, että vähärasvainen ruokavalio on erityisen terveellinen sydämelle, joten siihen tulisi siirtyä. Itse todistusaineisto hypoteesin takana jäi vähäisemmäksi: talo oli tulessa, joten ulos oli päästävä. Teicholzin kirjan tehtävä on käydä läpi näyttö hypoteesin puolesta ja tutkia miten siihen päädyttiin ja mitä sitten kävi. Teicholz on tutkinut kirjaa kahdeksan vuotta ja on haastatellut sitä varten hurjaa määrää alan keskeisiä toimijoita. Lähdeviitteitä on vajaa viisikymmentä sivua.

Vähärasvainen, toisin sanoen runsashiilihydraattinen ruokavalio on länsimaiden rakenteissa niin syvällä, ettemme ymmärräkään. Vauvoillekin juotetaan nykyään kasviöljyjä siksi, että 1960-luvulla vanhemmat miehet kuolivat sydäntauteihin.* Idea tulee epidemiologiasta eli (alkuperäisesti) kulkutautiopista: koko väestö on ”rokotettava” tautia vastaan samalla piikillä (vähä[eläin]rasvainen ruokavalio), jolloin ikään kuin syntyy kaikkia suojaava laumaimmuniteetti. Sepelvaltimotauti vain ei taida olla tarttuva tauti.

Taubesin kirjaan Teicholz ”lisää” mm. luvut Välimeren ruokavaliosta, naisista ja lapsista, trans-rasvoista, kasviöljyistä sekä viime vuosikymmenen tuoreimman tieteen. Big Fat Surprise on siis hyvin suositeltava myös Taubesin lukeneille. Lukemattomille se on erittäin suositeltava.

Viime kädessä kyse on siitä, pystytkö uskomaan, että tieteenhaara on saattanut lähteä vuosikymmeniksi harharetkelle. Onko sinusta mahdollista, että melkein kokonainen ala on valinnut epäoptimin paradigman ja vakiinnuttanut sen ja etsinyt vastauksia väärästä paikasta vuosikymmeniä? Jotkut eivät saata uskoa sitä, joten he eivät tule uskomaan Teicholzin kirjassaan esittämää ravitsemustieteen historiikkia. Ja ihmiset jotka ovat olleet mukana ravitsemusalalla ja näin laittaneet vetonsa sen hallitsevan linjan puolesta kuulunevat ikävän usein etupäässä tähän joukkoon. Tämä on aika lailla peruspsykologiaa, eräänlaista itsesuojeluvaistoa.

Ravitsemusalan ulkopuolelta tulevilla (kuten Teicholz tai Taubes) on vähemmän vetoja sisällä hallitsevan paradigman puolesta, joten heidän on helpompi hylätä se, jos se näyttää epäoptimilta. Itse asiassa ravitsemuksesta tänä päivänä kiinnostuvat tuskin edes lähtevät liikkeelle siitä, että meidän ruokavaliomme pitää rakentaa minimoimaan keski-ikäisten miesten sydäntauteja. Tänä päivänä he todennäköisemmin ovat huolissaan omasta ja muiden lihomisesta ja diabeteksesta komplikaatioineen.

Kokemukset vastaavasta tieteellisestä harharetkestä jonkin muun alan puolella auttavat: esimerkiksi humanistisen ja valtiotieteellisen tiedekunnan opit olivat ainakin vuosituhannen vaihteessa aika pitkälti höpöä, joten minun ei ole sen jälkeen ollut vaikea uskoa, että samanlainen höpöntuottamissysteemi voi olla vallalla muillakin tieteenaloilla ja muissakin instituutioissa. Ravitsemustiede on kyllä näitä eksaktimpaa tiedettä, mutta toisaalta terveydessä on muuttujia käsittämätön määrä, joten hybriksen vaara on suuri. Pitää muistaa, että ihminen tekee tieteen sisälläkin vaikutusta omaan vertaisryhmään. Tehtävä on siis vakuuttaa muut tieteilijät. Tämä on vaikeaa kertomalla näille, että ne ovat väärässä. Ja mitä enemmän ja pitempään ne ovat olleet väärässä, sitä vaikeampaa se on. (Vertaa neuvostoliittolaisbiologia, joka tajuaa virallisen lysenkolaisuuden uhkaavan koko maataloustuotantoa.)

Ja sitten toteutuu ihmisten taipumus jakautua sisä- ja ulkoryhmiin: eli ”ne” vastaan ”me”. Ja koska ”ne” ovat vastustajia, tietysti he ovat väärässä ja mahdollisesti jopa moraalittomia ja vastuuttomia ja hirviöitä. Pirullinen pattitilanne.

“We were jumped on! People would spit on us! It’s hard to imagine now, the heat of the passion. It was just like we had desecrated the American flag. They were so angry that we were going against the suggestions of the American Heart Association and the National Institutes of Health.” (Rasvatutkija David Kritchevsky Teicholzin haastattelussa, s.4)

”Olin väärässä” ovat kaksi vaikeinta sanaa niille ihmisille, joiden identiteetti rakentuu heidän älylleen. Ja entä jos urakin.

Kun puhutaan ”tieteestä”, ihmiset kuvittelevat tieteen ideaalin, eivätkä ajattele tiedemies Matikaista, joka on ihminen siinä missä kaikki muutkin: hän herää aamulla herätyskelloon, harmittelee kun tuli valvottua liikaa viime yönä ja nyt ei jaksaisi nousta, juoksee bussiin ehtiäkseen työpaikkaansa, moikkaa työtovereita, jopa sitä ärsyttävää Jaskaa ja etenkin sitä ihastuttavaa Jaanaa, kärsii peräpukamista ja kylmästä vaimosta, tykkää golfista ja vaniljajäätelöstä, koettaa täyttää päivänsä jollain tekemisellä ja maksaa asuntolainaansa ihan niin kuin kaikki muutkin ihmiset, vain vähän apinasta edistyneemmät.

Tiedettä tehdään karvattoman apinan aivoilla. Ja tunteilla! Ja kiveksillä ja munasarjoilla. Ei tiede ole mikään ihme, joka laskeutuu taivaasta.

Tiede laskeutuu taivaasta: ideaali kuva tiedemiehestä romanttisena poikkeusyksilönä, jonka aivot ja halut eivät ole tästä maailmasta.

Suurin ongelma syntyy, kun tiede institutionalisoituu. Nyt syntyy lukittuja vastauksia, kokonaisia järjestöjä, jotka palkkaavat ihmisiä ja pyörittävät isoja budjetteja varmistaakseen oman vastauksensa ja omat työpaikkansa ja omat kasvonsa – ja päätyvät toimimaan tieteen vastaisesti, koska tieteen tehtävä on jatkuvasti kyseenalaistaa omat vastauksensa. Tällaisia vaikutusvaltaisia instituutioita ovat Teicholzin kirjassa mm. AHA, NIH, CSPI. Näiden jälkeen tulee sitten elinkeinoelämä, ruokateollisuus ja lääketeollisuus. He lukitsevat omia vastauksiaan (jälkimmäinen kolesterolilääkkeiden muodossa) ja nyt alkaa olla jo vaarallisen paljon ei-tieteellisiä intressejä pelissä.

”These guys from ISEO came to see me, and boy were they angry! They said that they’d been keeping a careful watch to prevent articles like mine from coming out in the literature, and didn’t know how this horse had gotten out of the barn.”   (Rasvatutkija Mary Enig julkaistuaan trans-rasvakriittisen tieteellisen artikkelin. ISEO = Institute for Shortening and Edible Oils, kasviöljyteollisuuden lobbausryhmä. S. 247)

Huomattava mahdollisesti tieteenvastainen instituutio on myös valtio, joka Yhdysvalloissa 1970-luvun lopussa lähti odottamatta riittävää tieteellistä näyttöä neuvomaan kansalaisiaan, miten näiden tulee syödä, ja on jatkanut tällä linjalla siitä lähtien, koska institutionaalinen inertia. (Maa on juurikin siitä lähtien pursunnut täyteen läskiä, mikä on joko sattumaa tai iatrogeniikkaa.) Nyt tieteen on hyvin vaikeaa tehdä mitä tiede tekee, eli muuttaa mieltään uuden todistusaineiston valossa.

Lähde (Disclaimer: korrelaatio ei ole kausaatio.)

Kirjan kannesta kustantamo on tehnyt aika öhöm, herättelevän, joku voisi sanoa provosoivan. Aatteelliset vegetaristit tulevat vastustamaan kirjaa vimmaisesti, joten heidän mielipiteensä siitä kannattaa ottaa cum grano salis. Suolan kera kannattaa toki ottaa Teicholzin kirjakin. Kirja ei yritäkään esittää kaikkea mitä tiedämme kaikesta mahdollisesta ravinnosta, vaan on rakennettu pääväitteensä ympärille luettavasti ja vakuuttavasti.

Viime kädessä on sitten sen edellä mainitun yksilön psykologian varassa, saattaako hän uskoa, että koko länsimaisen kulttuurin läpäissyt rasvafobia on ollut harharetki, vai onko sellainen johtopäätös hänelle mahdoton.

Uskon silti tieteeseen, ja uskon että totuus voittaa aina lopulta, vaikka vasta loppuerissä tai pisteillä. Sillä välin meidän tulee tehdä omia ratkaisujamme, kuten syödä päivällistä.
Big Fat Surprise on näköjään noussut jo NY Times Bestseller –listalle.

Kirja Amazonissa

– Teicholzin lehtiartikkeli Wall Street Journalissa:The Questionable Link Between Saturated Fat and Heart Disease

 * Kiinnostava löytö kirjasta (s. 42): Ancel Keyesin oman datan mukaan sokeri korreloi paremmin sydänkuolleisuuden kanssa kuin rasva. Keyesin perustavanlaatuisen Seven Countries -tutkimuksen Suomen aineisto on täällä (pdf). Sen mukaan suomalaiset haastatellut, 30 miestä Ilomantsissa ja 30 Pöytyällä ja Mellilässä syyskuussa 1959, söivät kaikista maista selvästi eniten sokeria: hurjat 101 ja 91 grammaa ”sokerituotteita” (=yli 60% sokeria) päivässä. Sallikaa jossittelu: ellei Keyes olisi ollut sokeriteorian vimmainen vastustaja vaan halukas todistamaan oman rasvateoriansa oikeaksi, koko länsimainen ravitsemus olisi siis voinut lähtenyt tämän tutkimuksen mukana eri suuntaan.

Kuinka tulla paremmaksi kirjailijaksi?

Kun jälkiviisaana katson henkilöhistoriaani, kuvittelen voivani nostaa sieltä esiin monia sellaisia tapahtumia ja vaiheita, jotka ovat auttaneet minua kehittymään korvaamattomalla tavalla kirjailijana. Puhun nyt tapahtumista, jotka ovat ulkokirjallisia – siis eivät liity siihen varsinaiseen kirjailijan käsityötaitoon, josta tässä blogissakin olen paljon kirjoittanut. Kirjoittamisen taito on osa kirjailijaa. Kuntosaliartikkelissani Elämäni levytangon kanssa kerroin jo yhdestä tällaisesta vaikeasti artikuloitavasta luonteen ja maailmankokemuksen kysymyksestä. Tässä neljä muuta asiaa, jotka ovat nähdäkseni kehittäneet minua kirjailijana liittymättä kirjoittamiseen.

1) Ensimmäinen oli isäni kuolema vuonna 2001. Se sai minut hylkäämään sen hylkäämisen, jota olin pitkään jo harjoittanut: siis hylkinyt kutsumusta kirjailijaksi. Muistan kirjoittaneen päiväkirjaani vakuutuksia itselleni, syitä miksi en varmasti ala kirjailijaksi, niin innokkaassa torjunnan tilassa, että ulkopuoliselle olisi ollut ilmiselvää mikä minusta tulee isona. (Yksi syy vuodelta 1994 kuului näin: kirjailijat ovat sellaisia inhottavia toisten ihmisten vakoilijoita. Se on totta, mutta ei riittävän hyvä syy olla ryhtymättä kirjailijaksi, ja jonkunhan se vakoilukin on tehtävä.)

Varmaan olisin hylännyt tämän hylkäämisen muutenkin. Kirjoitin isäni kuoleman aikoihin jo runoutta muistikirjat ja päiväkirjat täyteen, mutta tuntien haahuilevan 20+vuotiaan itseni, isän yllättävä ja ennenaikainen kuolema varmasti pakotti kehitykseni nopeammaksi. Se aiheutti konkreettisen muutoksen: jätin yliopiston ja hain Oriveden opistolle, jossa tiesin nopeasti varmaksi, että minusta tulee kirjailija, se on vain ajan kysymys.

Kun isä kuolee, pojan pitää kasvaa. Romaanissa Kaikki on sanottu, joka on kirjoistani omaelämäkerrallisin, kerroin Samun tarinan loppupuolella persialaisen tarun Rostamista ja Sohrabista. Taru loppuu minusta väärin, ja ilmaisin pettymykseni siihen myös nuorten rauhanturvaajien suulla. En tiedä pysähtyikö kukaan lukija huomaamaan lyhyttä kohtausta, mutta minusta siinä oli kiteytettynä jotain olennaista kirjan sisällöstä.

2) Toinen oli lapseni syntymä, isäksi tuleminen itse. Vanhemmuus on kokemuksia, jotka halveksivat yritystä kuvata niiden opetusta sanoilla. Olen mennyt tässä välillä niin pitkälle, että suhtauduin jo epäluuloisesti lapsettomiin kirjailijoihin: voivatko he todella ymmärtää elämää todistamatta uuden elämän syntymää ja kasvua ja sitä rakkautta ja vastuuta ja pelkoa ja jatkuvuuden tajua? Jääkö heidän käsityksensä rakkaudesta romanttisen rakkauden leimaamaksi – eikö romanttinen rakkaus ole lähinnä pariuttamisvippaskonsti lasten saantiin? Mutta ei nyt niinkään. Onhan maailmassa ensiluokkaisia lapsettomiakin kirjailijoita. Kokemuksen ei tarvitse olla aina tismalleen sama.

Hippaa Suomenlinnassa. Kuvan otti Sanna Einola.

Hippaa Suomenlinnassa. Kuvan otti ystäväni Sanna Einola.

 

3) Seuraavaa kohtaa on vaikeampi nimetä. Norman Mailer sanoi, että Marxin Pääoman lukeminen 50-luvulla teki hänestä paremman kirjailijan. Uskon ymmärtäväni mitä hän tarkoitti: ei niin, että hän nyt sitten soveltaisi marxilaista taloustiedettä romaaniinsa, vaan että se auttoi häntä ymmärtämään tekstien väistämätöntä ideologisuutta.

Kutsutaan sitä vaikka ideologian päälle ymmärtämiseksi. Politiikan ja arvojen ja vaikuttamisyritysten ja vaikuttumishalujen päälle ymmärtäminen. Sen oivaltaminen, kuinka moni älykäskin ihminen on poliittisesti naiivi (ja moni tyhmä viisas).

Kaikki teksti on ideologista (ei niinkään hahmojen puheiden yms. takia kuin tekstin rakenteiden ja sisäisen eetoksen). Tämän ymmärtämiseksi on pystyttävä näkemään omien arvojen ja oman viitekehyksen arvojen läpi. Jos tunnet vain yhden maailmankatsomuksen, et tunne yhtään. Olen kirjoittanut tästä (mm. Mitä kannattaa lukea ja miksi) ja olen tyytyväinen, että olen tällä kertaa noudattanut omaa ohjettani. Kirjailijan työnkuvaus on etsiä uusia tapoja nähdä sama maailma, ja ideologisuuden ymmärtäminen on siihen välttämätöntä. (Moni oppii paljon elämällä vieraassa maassa.)

Ja tällä kertaa viimeiseksi:

4) Pyhän ymmärtäminen.

Mutta minulle tämä on kaksijakoinen asia: Minusta on tärkeää, että kirjailija sekä a) ymmärtää ja arvostaa tieteitä ja tieteellistä metodia, että b) ei jää tieteellisen kaiken-kritiikin vangiksi, ja c) ei myöskään lähde sille äärimmäiselle tielle, joka redusoi ihmisen jonkin teorian muottiin,

sillä, selityksenä näihin kolmeen kohtaan,

a) Tiede auttaa pitämään jalat maassa. (Tiede auttaa jos ja vain jos se auttaa pitämään jalat maassa, mutta se ei ole välttämätöntä, jos jalkasi ovat jo maassa.) b) Tieteellinen kaiken-kritisoiva mieli voi olla luovan ihmisen pahin vihollinen ja faktisesti nihilismin muoto. c) Enkä oikein osaa sanoa tätä muuten kuin kliseellä, mutta maaperä ei ole kaikki ihmisessä, meidän pitäisi kohota siitä ylöspäin. Kohoamiseen tarvitaan pyhän kategorian ymmärtäminen ja kyky kokea se. Pyhä luo maailmaan uuden ulottuvuuden: ulottuvuuden, jonka näkevät vain pyhän näkevät. Sille sokeat eivät tiedä mitä menettävät.

Olisin voinut nostaa muitakin tapahtumia ja vaiheita ja vielä kauempaa kehityshistoriastani, mutta päädyin nyt näihin.

Tälle artikkelille saattaisi olla kiinnostava tehdä jatko-osa kymmenen vuoden kuluttua.

Dialogi kaunokirjallisuudessa

Kymmenisen vuotta sitten vietin pääsiäistä tyttöystäväni mökillä Pohjois-Karjalassa. Sain siellä idean novelliin nuorestaparista, joka, yllätys yllätys, viettää pääsiäistä mökillä. Novelli sittemmin julkaistiin nimellä Pajunkissat esikoiskirjassani 2008. (Novellin tapahtumat eivät kaikki ole täysin fiktiivisiä. Henkilöiden nimet on muutettu, paitsi koiran). Keväällä 2009 novelli oli ylioppilaskirjoitusten aineistona äidinkielessä ja kirjallisuudessa.

Nyt luin suomen kielen tutkijan kielitieteellisen analyysin Pajunkissoista SKS:n artikkelikokoelmasta Dialogi kaunokirjallisuudessa.

Jossain siinä välissä ehdin naida sen tyttöystävän.

Dialogi kaunokirjallisuudessa (toim. Aino Koivisto & Elise Nykänen) ilmestyi viime vuoden lopulla.

Artikkelikokoelma lähestyy kaunokirjallista dialogia kielen- ja kirjallisuudentutkimuksen menetelmin. Poikkitieteellinen teos nostaa esiin vähän tutkitun kerronnan esitysmuodon ja valaisee sitä useista, toisiaan täydentävistä näkökulmista. Teoksen artikkelit ovat tapaustutkimuksia, jotka tarkastelevat yksityiskohtaisesti yhden tai useamman kaunokirjallisen teoksen dialogeja.
Kirja on laaja suomenkielinen esitys kaunokirjallisesta dialogista. Se tarjoaa uusia teoreettis-menetelmällisiä malleja dialogin tutkimukseen ja tuoretta tietoa kaunokirjallisen dialogin ilmiöistä.

Dialogi kaunokirjallisuudessa sisältää yhdeksän artikkelia, muun muassa tutkielman ohipuhumisesta Juha Seppälän novelleissa (ja miten nämä kuvastavat realistista, modernistista ja toisaalta postmodernista todellisuuskäsitystä), parikin analyysia Marja-Liisa Vartion teoksista sekä kokoavan artikkelin fiktiivisestä puheesta Näkökulmia kaunokirjalliseen dialogiin.

Mikko Rimminen joskus kertoi istuneensa kirjallisuustieteen luennolla, jonka aiheena oli hänen oma kirjansa. Oli vähän jännittänyt. Jotain pelottavaa siinä onkin, että ammattilainen ruotii tekstiäsi tieteellisellä tarkkuudella. Helsingin Yliopiston suomen kielen lehtori Markku Haakana tekee mikroanalyysin Pajunkissoista kielen- ja keskusteluntutkijan näkökulmasta. Näkökulmia on kolme: miten tekstissä osoitetaan, että kyse on puheesta ja dialogista; miten luodaan tuntu puheesta; miten dialogi kuvaa puhujien välistä vuorovaikutusta.

Huojentavaa huomata, että olin samaa mieltä hänen tulkintojensa kanssa. Esimerkiksi kun Karhu saunassa korjaa itseään ”Aika sopivaa kun on pitkäperjantai. Eiku eilen oli”, Haakana tulkitsee päivien sotkemisen kertovan tapahtumien ajankohdasta kuten minä sen itsekin näin. Mökillä aika menettää merkityksensä pääsiäisenäkin, jos on sillä tavalla kuin Karhu sanotaanko teologisesti hapuileva. Karhun ja Ellan harjoittamat lukuisat roolileikit kursivoituine leikkiäänineen oli tulkittu aivan kuten ne olin ajatellutkin. Artikkelissa myös tehdään tämän roolileikittelyn pohjalta hieno kokonaistulkinta novellista suhteen kuvauksena, analysoidaan heidän pariskuntuuttaan. 

Artikkelissa oli huomattu vaihtelevuus kirjoituskäytännöissä, joka em. Karhun repliikissäkin näkyy: ’kun’, mutta ’eiku_’. Siitä, miksi käytän puhekielisessä repliikissä kirjallisempaa muotoa ’kun’ (vrt. puhekielinen ’ku’), olen kirjoittanut täällä. Sen sijaan en kyllä muista huomanneeni ajatella, että ’eiku’ olisi pitänyt samassa linjassa kirjoittaa ’eikun’, joten tätä voisi pitää stiplunani.

Kiitokset FT Haakanalle työstä ja ymmärtämisestä. Dialogia kaunokirjallisuudessa voin suositella etenkin akateemisesti suuntautuneille kirjallisuuden ystäville.

*

Dialogista olen kirjoittanut blogissani täällä ja täällä.

Edit. Pitää varoa sanojani, etten auta lukiolaisia, jotka etsivät Pajunkissat-harjoitustehtävään valmiita analyyseja.