Dialogin kirjoittamisesta

Siinä missä kirjoitettu lause on ajatustyön tulos, puhunta on ajatustyötä. Dialogin kirjoittaja tekee hyvin kun tiedostaa puhumisprosessin raskauden. Paitsi että puhuminen on työtä, dialogi tapahtuu yleensä kirjan kohtauksissa, jotka ovat draamallisia tilanteita. Niihin liittyy inhimillinen konflikti, edes pieni henkilöiden intressien kolahdus. Keskusteluissa voi voittaa tai hävitä, nousta tai laskea. Tämän takia kohtaus on ylipäätään kirjoitettu kohtausmuotoon. Muuten se kannattaa yleensä tiivistää yhteenvedoksi. (”He viettivät kolme tuntia Veijo Esson baarissa väitellen julkkis-Diilistä ja kotiin päästyään Jaakko nukahti eteisen matolle miettien valtavia puisia mammutteja.”)

Seuraava pätee niihin, joita kiinnostaa realistisen puhekielen kirjoittaminen ja lukeminen. Kaikki kirjoittajat eivät tavoittele realistisuutta repliikeissään, eikä tarvitsekaan. Silti uskon, että puhekielen päälle ymmärtäminen olisi heillekin hyödyllistä. Realistinen puhekieli voi itse asiassa olla kauniin poeettista ja hyvin kuvaavaa ihmiseläimen käyttäytymiselle.

*

Puhekieltä kirjoittavan kannattaa tuntea ideayksikön käsite. Ideayksikkö tai ajatusyksikkö on kielitieteilijä Wallace Chafen klassinen esitys puheen järjestymisestä, mutta allaoleva on minun omaa, sovellettua tulkintaani siitä. (Chafe alkoi esim. myöhemmin korostaa intonaation merkitystä puheyksiköissä, mutta intonaatio ei ole romaanikirjailijalle hyödyllinen käsite.)

Ideayksikkö on kognitiivinen möykky, joka sisältää yhden ajatuksen, yhden pääasian. Puhe järjestyy näiden mielenkiinnon keskuksien ympärille. Ne ovat epäselviä, jäsentymättömiä ja hyvin alkeellisia tunteellis-älyllis-ruumiillisia mielleyhtymiä, joita teemme paitsi aktiivisesti, myös reaktiivisesti eli reaktiona toisen keskustelijan sanoihin. Puhuminen on näiden pukemista sanoiksi sosiaalisessa tilanteessa. Sanoiksi puettuna IY on lyhyt, yleensä muutaman tai puolen tusinan sanan mittainen.

Yksi ideayksikkö per repliikki on hyvä lähtökohta varsinkin kirjoittaessa sellaisten hahmojen puhetta, jotka eivät ole erityisen lukeneita. Repliikeistä tulee tällöin lyhyitä, mikä on hyvä:

Ihanan lämpimält näyttää toi sun Goose.

Puhuja (lukiolaistyttö) sanoo ääneen oman kokemuksensa sellaisenaan: kaverin takki näyttää mukavan lämpimältä. Kokemus on pikemminkin fyysinen ja empatiaan perustuva kuin älyllinen, minkä takia preferoin sanaa ideayksikkö ajatusyksikön sijaan.

Kysymys-vastausparit ovat yleensä selkeitä ideayksikön mittaisia puhuntoja. Tässä nuori mies ja vanhempi asiantuntijamies keskustelevat viineistä:

Nää maksaa varmaan ihan hulluna.

Nää on tällasta keskikastia.

Jotain pari kymppiä?

Vähän enemmän.

Mother of God.

Tässä yhden repliikin sisältämät eri ideayksiköt on alleviivattu ja erotettu kauttaviivalla. Puhuja on 17-vuotias nainen, Roosa Koskikari.

Välil mä mietin et onkse oikeesti sen Ninin kans / kun se on niin vaikee aina.

Ideayksiköt ovat 1) Se [Mico] on ehkä Ninin kanssa [sillai], ja 2) Se [Mico] on vaikee [luonne]. Hän esittää jälkimmäisen yksikön selittävän ensimmäistä, mikä osoittaa, että hän on miettinyt tätä jo aiemmin ja muotoillut tulkintansa valmiiksi. Tällainen loogisesti kausaalinen ja kieliopillisesti alisteinen virke on vähän työläämpi tuottaa spontaanisti. Silloin se menisi esim. näin kömpelösti: ”Se on niin vaikee aina… / ja aina sen Ninin kaa… / ei kai… niil oo mitään…?”

*

Seuraavassa esimerkissä ideayksikkö on epävarmalle puhujalle sosiaalisesti liian raskas esittää. Hän kiertelee sitä kainosti eikä saa ajatuksiaan sanottua ollenkaan. Hän koettaa kysyä uuden johtajansa Tapanin aiempaa työkokemusta:

”Minkälaiset sulla on… että mistä tullaan… saa vähän yleiskuvaa”, Pöyskö sanoi ja punastui.

Hän kokeilee kolmea eri yksikköä tämän kysymiseen, epäonnistuu kunkin verbalisoimisessa ja punastuu: ”minkälaiset [työ]taustat sulla on... / mistä tulet [erityisesti työelämällisesti]… / [koetan kysyä tätä koska haluaisin saada] vähän yleiskuvaa [sinusta].

*

Tässä nopeatahtinen dialogi, jossa puhuminen on sosiaalista sukimista ja yhteyden muodostamista, oman ja toisten statusten testailua, pikemminkin kuin puhuntojen sisältöihin keskittymistä. Puhujat ovat 17-vuotiaat kaverukset Roosa, Safia, Hande ja Miisa:

Tanssitsä sen Muhiksen kaa?” Hande sanoi. [Tässä on ”rehellinen” ideayksikkö, jonka tarkoitus on saada tietoa kaverin vanhaintanssiparista].

”Joo”, Safia sanoi. ”Mut entiiä tykkääkse ees tanssii mun kaa.” [Tämä voi olla ajatus itsen heikosta arvosta, mutta todennäköisesti vain pyyntö saada kavereilta sukimista.]

”Hullu”, Roosa sanoi. [Roosa kiistää toiselle pahaa mieltä aiheuttavan itseuskomuksen. Tämä ei ole varsinainen ajatus saati mikään faktuaalinen väite. Kavereiden kesken ymmärretään, ettei se tietysti ole tarkoitettu loukkaavaksikaan.]

”Niin kai se nyt tykkää”, Miisa sanoi. [Miisa osallistuu Safian statuksen nostamiseen. Tanssipari Muhis tuskin on edes vilahtanut Miisan mielessä.]

”No mistä sen nyt tietää”, Safia sanoi. [Safia tykkää tästä sukimisesta, joten pyytää lisää.]

”No sä oot niin nätti”, Roosa sanoi. [Safia on nätti mutta voisi olla olemattakin, se ei ole olennaista.]

”Oot säkin hullun nätti”, Safia sanoi. [Roosan kilttinä kaverina Safia maksaa kohteliaisuuden heti takaisin.]

”No en nyt tiiä.” [Mun vuoro.]

”No oot.”

”En yhtä nätti kuin sä”, Roosa sanoi. [Roosa on kalastanut kohteliaisuuksia kieltäessään oman nättiytensä, mutta hän menee vähän turhan pitkälle, koska seuraavaksi Safia kyllästyy jankkaamaan:]

”No…”

Kenen kaa sä tanssit”, Miisa kysyi. [Roosa on kuitenkin onnistunut pitämään keskustelun itsessään. Tässä Miisalla on ajatuksena saada vastaavanlaista tietoa kuin pätkän alussa. Syvätasolla ehkä olennaisempaa kuitenkin on, että hän nostaa Roosan statusta pitämällä Roosan kiinnostavana puheenaiheena.]

Roosa nosti hartioitaan.

Ketä vaan haluis tanssii sun kaa!” Hande sanoi. [Menestys: Handen innokas (epäkieliopillinen) kehu varmasti piristää Roosaa.]

*

Kun ideayksiköitä on repliikissä useampia, ne on ketjutettava. Tämä voi olla raskas kognitiivinen työ, joten ihmiset ”koristelevat” ideayksiköt täytesanoilla, tauoilla, empimisellä. Tämä lisää puhekielen rönsyilyä ja roskaisuutta. Yleisiä täytteitä ovat konnektorit (ja, tai, mutta…), tyhjät faattiset ilmaisut (niinku, kato, tai siis, öö,) tai viittaukset ajatusprosessiin (emmä tiiä, välil mä mietin et)

Seuraava puhunta on pitkä ja kognitiivisesti sekä emotionaalisesti raskas. Äänessä on vanhempiaan muisteleva 55-vuotias talousjohtaja Tapani Koskikari.

Kyllä joskus sitten 80-luvulla kun isä oli kotonakin vielä, saatto olla liivipuku päällä, olihan se sillon jo vähän poikkeavaa. Sitten kun hänen tilansa alkoi huonontua, mä muistan et isä sano monta kertaa kuinka häntä ei vanhainkodin pyjamiin viedä. Mummi hoiti sitten kotona… Mulla on nyt tilaisuuden kunniaks isän vanha solmio.

Ensimmäiset ajatusmöykyt ovat ”isä oli kotona liivipuku päällä” (voimme kuvitella hänen mielessään häilähtävän visuaalisen muistikuvan) ja ehkä jopa erikseen ”vielä 80-luvulla”. Sitten seuraa puhujan jo aiemmin tekemä tulkinta tästä: ”olihan se poikkeavaa”. Puhekielelle ominainen katkeama osoittaa lauseen kognitiivista raskautta: Tapani aloittaa ”oli kotona” mutta katkoksen jälkeen sanookin ”saattoi olla”.

”Sitten kun hänen tilansa alkoi huonontua” on repliikissä poikkeuksellisen kirjakielinen. (Vrt. täysin puhekielinen muoto ”sit kun sen tila alko huonontuu”.) Tälle on syynsä: isän dementia on puhujalle vaikea aihe, ja hän etäännyttää sitä pakenemalla muodolliseen,  keinotekoiseen kieleen. (Aikoinaan kun kosin vaimoani, tilanne oli sen verran jännittävä, että pakenin helppoon kirjakieliseen fraasiin ”Tuletko vaimokseni” – kirjakieltä jota en normaalisti käyttäisi.) ”Mä muistan” on tyypillinen tyhjä ajatusprosessiin viittaava (ja lähes itsesuggestiivinen) täyte, jolla ostetaan lisää aikaa ja pidetään puheväylä auki. Se toimii siltana seuraavaan yksikköön, jonka ydin on käytännössä sitaatin muotoon puettu väite, jonka voi kuvitella soivan Tapanin mielessä isän äänenpainoilla: ”minua ei vanhainkodin pyjamiin viedä”. Tässä jää pinnan alle isän luonteenkuvaus, hänen ylpeytensä ja itsekunnioituksensa, ehkä jopa petoksen tunne siitä että hänen läheisensä ehdottavatkin moista.

”Mummi hoiti sitten kotona”. Puhuja alkaa olla uupunut tämän päättävän lauseen kohdalla. Hän pitää tauon (…) ja vaihtaa lopuksi uuteen aiheeseen, joka on emotionaalisesti mukavampi ja kognitiivisesti huojentavan konkreettinen: ”Mulla on isän vanha solmio [nyt kaulassa]”. Puhuja osaa katkaista IY:n abstraktilla välihuomautuksella ”tilaisuuden kunniaks”, mikä osoittaa jonkinlaista älyllistä kapasiteettia ja oppineisuutta. Yksinkertaisempi puhuja (tai hermostuneempi) ilmaisisi saman asian ketjuttamalla nämä kaksi yksikköä : ”Mulla on isän vanha solmio kaulassa. Vähän niin kuin tän tilaisuuden kunniaks.”

Todettakoon muuten samalla, että Totuus naisistassa ei ole kirjoitusvirhettä repliikissä:

Se oli se Miko jonka piti tanssii sen kanssa.

Lauseen kuulija, näkökulmahenkilö Tapani, olettaa nimen kirjoitusmuotoa tietämättä, että nimi kirjoitetaan kirjaimella ’k’. Tapania seurataan kirjassa vapaalla epäsuoralla esityksellä, joten kyseessä on kerrontatekninen leikki.

*

No, dialogi ei tietenkään ole elävän puheen nauhuri, vaan se on parhaimmillaan tyyliteltynä. Turha toisto ja liika mutkutotanoinniiku on poistettu. Myös ylenpalttinen murre, kiroilu tai änkytys jne. voi olla raskasta luettavaa. Parhaimmillaan dialogi lähenee runoutta. Mutta vielä keskeisempää on, että se kuvaa puhujien sosiaalisia suhteita ja dynamiikkaa. Se on ihmisen kaltaiselle sosiaaliselle eläimelle tavattoman kiinnostavaa.

En kirjoita dialogia sen tarkemmin kuin muitakaan lauseita. Silti saan useammin kuulla kirjojeni tarkasta dialogista kuin tarkasta lauseesta. Syy lienee yleisestä epäsuhdasta kirjallisuudessamme. Jostain syystä nekin kirjailijat, jotka ovat lauseestaan tarkkoja, usein torkahtelevat repliikkien kohdalla. Epäilen artikkelissani Dialogin jama Suomessa, että emme taida ihan ymmärtää suomen kielen poikkeuksellisuutta siinä kuinka täysin jakautunut se on kirjakieleen ja puhuttuun kieleen. Meillähän käännetään ja kirjoitetaan jopa näytelmiä kirjakielelle. Kotimaisissa elokuvissa tai tv-fiktiossa puhutaan harmittavan usein paperia.

Minusta kotimainen kulttuurimme on tässä asiassa epäonnistunut.

Advertisements

2 kommenttia artikkeliin ”Dialogin kirjoittamisesta

  1. Paluuviite: Tiheyden käsitteestä kirjallisuudessa | Joonas Konstig

  2. Paluuviite: Dialogi kaunokirjallisuudessa | Joonas Konstig

Kommentointi on suljettu.