Ihmislajin ääni I: Mikä tekee kirjasta kestävän?

Koska he haluavat kuvata uskollisesti nykyhetken pieniä kummallisuuksia ja tiettyjen ihmisten erityispiirteitä, he unohtavat kuvailla ihmislajin yleispiirteitä. (Alexis de Tocqueville)

On tietysti mukavaa, jos kirjailija saa menestystä jo elinaikanaan, mutta vakava kirjailija kirjoittaa jäädäkseen eloon kuolemansa jälkeen. Hän koettaa kirjoillaan voittaa kuoleman. Tämä edellyttää paitsi onnea lukijoiden löytämisessä, myös sitä, että hänen kirjallisuutensa on kestävää: että myöhemmätkin sukupolvet pitävät sitä todellisena kuvana elämästä, myös heidän elämästään. Mutta mitä vaatii, että kirja puhuttelee ihmisiä myös toisina aikoina ja toisissa olosuhteissa?

Tarjoan tässä joitain omia veikkauksiani. Näkemykseni perustuvat siihen mitä tunnen paitsi klassista kirjallisuutta, myös biologiaa ja antropologiaa. Kaiken pohjalla on evoluutioonkin perustuva näkemys siitä, että ihmisessä on jotain pysyvää, jotain mikä ei muutu aikojen myötä.

Klassinen kirjallisuus on täynnä tällaisia viittauksia ihmisluontoon, ihmissydämeen, ihmissukuun. Jos ihmisluonto muuttuisi ja ihminen olisi aidosti erilainen nyt kuin ennen, eivät vanhimmat klassikot enää pystyisi liikuttamaan meitä. Ne puhuisivat eri äänellä, kuin kuolleella kielellä jota emme osaa kääntää. Jossain määrin näin onkin: esimerkiksi antiikin Kreikan tai feodaali-Japanin kunniakäsitysten (miehen kunnia, naisen kunnia) ymmärtäminen vaatii meiltä jo halua ymmärtää. Mutta tämä työ on vain etnosentrismin murtamista, sen ohittamista, mitä meille on näistä asioista opetettu. Yhteinen samaistumisen mahdollistama tunnepohja on yhä olemassa.

Keskeiset konfliktit ihmiselämässä eivät ole muuttuneet. Ymmärrämme yhä, että suhteemme sukulaisiin on erilainen kuin suhteemme tuntemattomiin. Että miehen elämä ja naisen elämä ovat erilaisia, ja tämä erilaisuus saattaa ne ajoittain konfliktiin keskenään. Että ihminen tasapainoilee aina itsemääräämishalun ja halun kuulua johonkin yhteisöön välillä.

Tällaiset pysyvät konfliktit kuuluvat ihmisen osaan. Niistä kertominen tapahtuu parhaimmillaan ei ainoastaan ihmisen, kirjailijan, äänellä, vaan ihmislajin äänellä.

Ihmislajin äänen tutkiminen vastaa sellaisiin kysymyksiin kuten: Kun ihminen eläinlajinsa edustajana kertoo tarinoita, millaisia tarinoita hän kertoo? Kuinka hyvin ne onnistuvat kuvaamaan sitä, millaista on olla homo sapiens? Mitkä asiat ovat ihmisille tärkeimpiä? Mikä liikuttaa ihmisiä, ihmis, ennen, nyt ja tulevaisuudessa? Mikä on ihmisen todellisuus, mitkä ovat realiteetit ja keskeiset haasteet ihmiselämässä? Ja miten nämä ilmenevät tässä tietyssä ajassa ja paikassa?

Ihmislajin äänen tavoittamiseen on pari pääväylää.

Totuus ihmislajista on kirjoitettu lukemattomille sivuille klassikkojamme. Kirjallisuushistorian kaanon on täynnä kirjoja, joista yhä uudet sukupolvet ovat löytäneet jotain todentuntuista. Kuten Alex Matson sanoo: “Ei voida yliarvioida sen tosiasian merkitystä, että kirjallisuudenhistorian panteoniin ei ole päässyt ainoakaan romaani, joka antaa elämästä valheellisen kuvan.”

Paitsi metatasolla sanojen, konfliktien, hahmojen, juonien ja kohtaloiden muodossa, klassinen kirjallisuus on täynnä myös suoria kuvauksia ihmisluonnosta – ja tämän pysyvyydestä. Tämän ansiosta klassikkojen lukeminen tuo parhaillaan turvallisen olon: sitä tuntee yhteyden muina aikoina ja muissa oloissa eläneisiin ihmisiin.

Ihmisluonnon kaunokirjallinen esittäminen, dramatisointi kullekin ajalle sopivaan muotoon – siinä on minun lavea määritelmäni kirjallisuuden tehtäväksi. Mitä todennäköisimmin ihmisestä on kaikki jo aikaa sitten sanottu: se vain pitää sanoa yhä uudestaan erilaisin, oivaltavin tavoin ja siirtää se sellaiseen muotoon ja miljööseen, josta yhä uudet sukupolvet tunnistavat itsensä. Tämä on soihdun kantamista, ei tuhkien palvomista.

Klassisen kirjallisuuden lisäksi meillä on nykyään poikkeuksellisen tehokas metodi keräämään tietoa ihmisestä. Tarkoitan tieteellistä metodia. Ihmislajin äänen käsite perustuukin näkemykselle, että evoluutio on muokannut ihmisestä tietynlaisen ja se on kestävää, eikä hevin muutu vaikka vaatteet ja hallitukset ja aatehistoria muuttuvat.

Kirjallisuuden olisikin hyvä ottaa jo huomioon, edes inspiraatiokseen, biologian kautta saatu ymmärrys ihmisestä. Falsifioitavissa oleva tieto esimerkiksi genetiikasta suojaisi kirjailijaa turhimmilta ylilyönneiltä ja oman ajan humanistisilta muotivirtauksilta.

*

Jonkun makuun tämä varmaankin kuulostaa turhan vanhoilliselta ja epähumanistiselta. He ovat ehkä oppineet ajattelemaan tiedettä taiteen vihollisena, vaikka se on taiteen kumppani. Tämän kieltämisessä on vaarana langeta uhkaavimpaan sudenkuoppaan, johon aikamme kirjailija niin Suomessa kuin maailmalla voi pudota.

Humanistisen koulutuksen saaneissa piireissä (ja yhä useampi kirjailija on saanut humanistisen koulutuksen) on useita vuosikymmeniä elänyt poikkeuksellisia ideologioita, jotka kieltävät ihmisluonnon olemassaolon. He ovat käytännössä kirjoittamassa ihmistä uusiksi, kieltämässä paitsi kulttuuriperinnön, myös kaiken mitä luonnontiede osaa nykyään ihmisestä sanoa. Perustelu on ideologinen eli poliittinen. Se perustuu lähinnä harhakäsityksille eli/tai tietämättömyydelle yhtäältä biologiasta, toisaalta klassikoista.

Tästä kuopasta käsin osa kirjailijoista kirjoittaa ihmisestä sellaisena kuin hän haluaisi ihmisen olevan. Käännetään selkä faktoille, jotka ovat, kuten faktat ovat, ajoittain epämiellyttäviä. Niiden sijaan toistetaan muodikkaita valkoisia valheita, tehdään tiedostamatonta tai tietoista (itse)petosta, jotta voitaisiin kuvata ihmistä uudessa, miellyttävämmässä valossa. Sellaisessa, jossa kyseinen kirjailija kuvittelee ihmisen voivan olla onnellisempi. Tällaisen kirjallisuuden tehtävä on marksilaisittain, ei kuvata ihmistä, vaan muuttaa häntä.

Tätähän on toki tehty ennenkin. Ja toisaalta kyseessä on viihdekirjallisuudelle läheinen tekniikka: vietellä lukija kertomalla tälle, mitä tämä haluaa, eikä miten asiat oikeasti ovat. Mutta tällä ideologian tasolla se hiipii mukaan myös korkeaan kaunoon. Sitä ei sieltä hevin huomata, koska omaa aikaa ja kulttuuria on niin käsittämättömän vaikea tarkkailla sisältäpäin.

Jos kirjailija haluaa luoda kestävää ihmiskuvausta, hänen pitäisi osata erottaa oma aika ja oma kulttuuri muista ajoista ja muista kulttuureista. Jos hän tuntee vain yhden, hän ei tunne yhtäkään, koska hän ei tiedä mikä on tälle yhdelle omaleimaista ja mikä taas yleistä. Kirjallisuushistorian hylkääminen menneen maailman ja ihmisen kuvauksena edesauttaa tietämättömyyttä menneisyydestä ja kadottaa ihmislajin äänen.

Analysoin seuraavassa osassa muutamia nykykirjallisuudellemme leimallisia fantasioita. Tarjoilen omia epäilyksiäni siihen, mikä 2000-luvun alun suomalaisessa kirjallisuudessa on muotioikkua ja kuvaa pikemminkin omaa aikaamme kuin ihmislajia yleisesti.

Advertisements

3 kommenttia artikkeliin ”Ihmislajin ääni I: Mikä tekee kirjasta kestävän?

  1. Paluuviite: Ihmislajin ääni II: Nykykirjallisuuden muotioikkuja | Joonas Konstig

  2. Paluuviite: Dostojevskin Idiootti, eli Kuinka nähdä tulevaisuuteen | Joonas Konstig

  3. Paluuviite: Evoluutio ennen ja nyt ja vuonna 1984 | Joonas Konstig

Kommentointi on suljettu.