Totta kai olen täysin valmis, olen täydellisen väsynyt tähän päättymättömään kafkamaiseen painajaiseen mitä elämä tässä maailmassa on.
Helsingin Yliopistoon joukkomurhaa suunnitellut nainen (entinen mies) kiteytti yhdessä viesteistään elämäntilanteensa näin. Nainen oli vakavasti masentunut ja melkein kaikin muinkin tavoin psyykkisesti tolaltaan.
Osasin samaistua tuohon näkemykseen. Tämä häiriintynyt nainenhan on oikeassa.
Elämämme on käsittämätön kafkamainen painajainen, ja voin todistaa sen.
Selitys on yksinkertainen: ihmistä ei ole luotu kukoistamaan jälkiteollisessa, jälkimodernissa yhteiskunnassa. Olemme kehittyneet viettämään aikamme joidenkin kymmenien tai satojen tuttujen ihmisten tiiviissä heimossa, jahtaamaan ja keräilemään ruokaa ja sitten mahat täynnä vuolemaan nuotion äärellä ajankuluksi isorintaisia naispatsaita. Luontaiset ongelmat: pitää saada ruokaa, ja pitää löytää pari, jonka kanssa tehdä lapsia, ja sitten vahtia kumpiakin. Luontaiset viholliset: naapuriheimo.
Tämä on niin tylsä truismi, että nolottaa kirjoittaakin sitä. Mutta silti sitä ei ymmärretä, ennen kuin se otetaan lähtökohdaksi ja viitekehykseksi keskusteluihin aiheesta. Ihmisen elämä on melkein kaikilla tavoin erilaista kuin se, mihin hänet on luotu: ihmisiä on liikaa, eivätkä he todistetusti ole ystäviä eivätkä vihollisia, joten keneenkään ei voi täysin luottaa. Kaikkialla on näkymättömiä rakenteita kuten veroilmoituksia. Maisema kotisi ikkunasta on eräänä aamuna muuttunut – on aloitettu uuden huoltoaseman rakennustyöt, joten äkkiä ikkunastasi ei näy enää sitä samaa metsää kuin joka aamu.
Jos ajat ”autolla” liian lujaa sellaisen tolpan nokassa olevan pömpelin kohdalla, joitakin viikkoja myöhemmin kotiovesi reiästä saattaa tipahtaa tai olla tipahtamattakin paperinpala, joka tarkoittaa, että sinun pitää siirtää tällaisella hohtavalla näytöllä (”tietokone”) numeroita (”euroja”) sellaiseen riviin, jossa on toisia numeroita (”tilinumero”). Ja tämä on vielä hirveän suoraviivainen esimerkki. Nyt kun työpaikkoja lopetetaan automaation tieltä, on vain ajan kysymys, milloin ihminen voi elää elämänsä puhumatta toisille ihmisille ollenkaan. Tilanne on metsästäjä-keräilijäheimolaiselle aivan käsittämätön, ja vastaa psykologisesti ostrakismin rangaistusta, eli sitä kauheinta rangaistusta, jonka ihminen voi hirmuteostaan saada: heimosta hylkäämistä ja jättämistä yksin kuolemaan luontoon.
Virtuaalielämä on ostrakismia.
Paitsi että yhteiskunnalliset rakenteet ovat ennennäkemättömän haastavia ja tekniikka tekee asioista jatkuvasti omituisempia, nyt ollaan mylläämässä myös pään sisäisiä rakenteita. Meille esimerkiksi opetetaan nyt, ettei olekaan miehiä ja naisia, ja että miehet eivät haluakaan tehdä lapsia naisten kanssa ja naiset miesten kanssa, vaan kukin voi olla ihan mitä vain, eikä sitä voi, eikä saa, ennalta tietää eikä ylipäänsä huomatakaan, ellei tee sitä juuri oikealla tavalla. Ja meille opetetaan, ettei ole meidän heimoa, koska kaikki ihmiset vain ovat, eikä esimerkiksi itäafrikkalaisen muslimipaimentolaiskansan edustaja ole enää yhtään sen vähempää meidän heimoa kuin mekään, ja on hirvittävä sosialinen virhe olla uskomatta tätä. Meidän kaupunki ei olekaan enää meidän, ja kun se ei ole meidän, ei se ole enää kaupunkikaan, se on tiheä keräymä taloja, joiden ikkunaverhojen raoista vilkuillaan, mitä ulkona tapahtuu ja päätetään olla menemättä sinne.
Ja nämä uudet opit voivat jatkuvasti vaihtua tai olla vaihtumattakin. ”Aikaa on seurattava”, eli on allokoitava huomattava määrä mentaalienergiaa ja efforttia sen opettelemiseen, miten ensi kuussa on elämänsä elettävä, koska muuten siihen ei ehdi varautua, ei ehdi jännittää vatsalihaksia ennen iskua. Pehmeää pikku näpäytysiskua, kyllä vain.
Ekologisesti ajateltuna nämä ovat uusia mentaalisia ympäristöjä, ja ihmisiä pakkosiirretään niihin omilta mailtaan. Ne koettelevat ihmisen skitsofreniansietokykyä ja kaikki pienet koettelemukset kasautuvat, eikä ole näköpiirissä, että tämä koettelu muuta kuin lisääntyisi tulevaisuudessa, eikä ole näköpiirissä, että ihmisen psykologia äkkiä kehittyisi paremmaksi skitsofreniansietokyvyssä.
Eli yhä useampi tulee jatkossa reputtamaan. Skitsofrenian (niin metaforisen kuin patologisen) käyrä on jyrkästi nouseva.
Kasvojen blurraaminen tekee hänestä itsensä näköisemmän.
Mikä eteen?
Se riippuu. Parhaiten selviytyvät ovat niitä neofiilisiä liberaaleja, jotka ovat perineet geneettisesti korkean Openness to experience- persoonallisuuspiirteen aivojensa rakenteeseen: he siis saavat dopamiinipalkkion nähdessään uusia, heille stimuloivia asioita. He eivät voi ymmärtää, miten muista ihmisistä kaikki tämä vapaus ja stimulaatio ei olekaan siunaus. Heidän ratkaisunsa on: lisää samaa, mutta miksi puhua siitä niin negatiivisesti? Lisää vapautta ja luovuutta, lisää sirpaleisuutta ja monimuotoisuutta ja väriä elämään kaikilla tasoilla, lisää sen hokemista, kuinka tärkeää on, että elämä on arvaamatonta ja epävalmista ja suloisesti vinksallaan, eikä koskaan voi tietää mitä huominen tuo (tai voi olla tuomattakin).
Päinvastainen on heistä luonnevika. En tiedä uskovatko he evoluutioon. Tai lukevatko historiaa.
He ovat etuoikeutettujen joukoista etuoikeutetuimpia. Heidän aivorakennettaan ei voi kukaan heiltä viedä. Eurovaaleissa Eurooppa äänesti juuri ahdasmielisen rajoittuneesti, joten etuoikeutetut toimittajat haukkuvat eurooppalaisia nyt tyhmiksi ja pahoiksi.
Toimittaja Asta Leppä kirjoittaa viime perjantain Suomen Kuvalehdessä asiasta. Hän pohtii liberaalien ja konservatiivien eroja ja on nähnyt kirjoitukseensa kiitettävästi vaivaa, mutta valitettavasti hän kirjoittaa näkemättä omien ja siteeraamiensa auktoriteettien neofiilisten silmälasien läpi. Lopputulos Lepällä on siis jotakuinkin, että konservatiivit ovat sellaisia kuin ovat, koska he ovat pelokkaita ja ahdasmielisiä eivätkä osaa suhtautua uuteen sinä ihanana mahdollisuutena, joka se tietysti liberaaleille on. He pelkäävät uutta ja muutosta, joten he pelkurimaisesti ja tyhmästi pakenevat konservatismiin, joka tietysti on lähtökohtaisesti väärin ja tyhmää. On täysin käsittämätön ratkaisu haluta lisätä ”kyttäämistä ja kurinpitoa”, jota yhteisö näille liberaaleille aina vain tarkoittaa tässä parhaassa Edistyksen tarinan perinteessä.
Lopputulos on juuri mitä konservatiivi olettaisi kliseisimmissä sterotypioissaan liberaaleista. Lepän artikkeli loppuu (tuoksahtaen kiitettävästi itseironiselta):
Itse en tunnu löytävän oikein mitään viiteryhmää. Sosiologi Teija Mikkolan kymmenisen vuoden takaisessa väitöskirjassa iso määrä punavihreään arvomaailmaan sitoutneita ihmisiä oli samassa jamassa. Skeptisiä puolueita kohtaan, vailla poliittista kotisatamaa, epämääräisesti tyytymättömiä asioiden hoitoon.
ja, aivan kuten [Helsingin Yliopiston tutkija Markus] Jokela kuvaa itseään, he eivät osanneet sanoa, millaisia asioita heidän ihannepuolueensa pitäisi edes ajaa.
Näkemyksistä kenelläkään ei sitä vastoin ollut pulaa.
Ehkä individualistinen aika on tehnyt meistä niin kranttuja, että puolueen pitäisi vastata näkemyksiämme aivan täydellisesti. Jos nimittäin äänestäisimme jonkinlaista kompromissiä, emme olisi enää ”aitoja”. Ja se taas olisi ahdistavaa.
Se vain, ettei täydellisessä puolueessa voi olla kuin yksi jäsen.
Minä itse.
Minä yksin, ymmälläni. Mutta ymmällä olo on ainoa vaihtoehto, koska kaikki muu on tyhmää ja ahdasmielistä eli väärin.
Nyt kun ensimmäinen WoW-sukupolvi pääsee murrosikään, on täysi syy pelätä lisää joukkomurhia. Jotkut ahdasmieliset ja rajoittuneet ihmiset kun eivät vain ymmärrä, kuinka tärkeää on antaa elämän hämmentää vain.
*
Puolueettomampi käsitys liberaalin ja konservatiivin eroista tarjoillaan tässä kirjassa.
Joonas Konstig 