Elämä, päättymätön kafkamainen painajainen

Totta kai olen täysin valmis, olen täydellisen väsynyt tähän päättymättömään kafkamaiseen painajaiseen mitä elämä tässä maailmassa on.

Helsingin Yliopistoon joukkomurhaa suunnitellut nainen (entinen mies) kiteytti yhdessä viesteistään elämäntilanteensa näin. Nainen oli vakavasti masentunut ja melkein kaikin muinkin tavoin psyykkisesti tolaltaan.

Osasin samaistua tuohon näkemykseen. Tämä häiriintynyt nainenhan on oikeassa.

Elämämme on käsittämätön kafkamainen painajainen, ja voin todistaa sen.

Selitys on yksinkertainen: ihmistä ei ole luotu kukoistamaan jälkiteollisessa, jälkimodernissa yhteiskunnassa. Olemme kehittyneet viettämään aikamme joidenkin kymmenien tai satojen tuttujen ihmisten tiiviissä heimossa, jahtaamaan ja keräilemään ruokaa ja sitten mahat täynnä vuolemaan nuotion äärellä ajankuluksi isorintaisia naispatsaita. Luontaiset ongelmat: pitää saada ruokaa, ja pitää löytää pari, jonka kanssa tehdä lapsia, ja sitten vahtia kumpiakin. Luontaiset viholliset: naapuriheimo.

Tämä on niin tylsä truismi, että nolottaa kirjoittaakin sitä. Mutta silti sitä ei ymmärretä, ennen kuin se otetaan lähtökohdaksi ja viitekehykseksi keskusteluihin aiheesta. Ihmisen elämä on melkein kaikilla tavoin erilaista kuin se, mihin hänet on luotu: ihmisiä on liikaa, eivätkä he todistetusti ole ystäviä eivätkä vihollisia, joten keneenkään ei voi täysin luottaa. Kaikkialla on näkymättömiä rakenteita kuten veroilmoituksia. Maisema kotisi ikkunasta on eräänä aamuna muuttunut – on aloitettu uuden huoltoaseman rakennustyöt, joten äkkiä ikkunastasi ei näy enää sitä samaa metsää kuin joka aamu.

Jos ajat ”autolla” liian lujaa sellaisen tolpan nokassa olevan pömpelin kohdalla, joitakin viikkoja myöhemmin kotiovesi reiästä saattaa tipahtaa tai olla tipahtamattakin paperinpala, joka tarkoittaa, että sinun pitää siirtää tällaisella hohtavalla näytöllä (”tietokone”) numeroita (”euroja”) sellaiseen riviin, jossa on toisia numeroita (”tilinumero”). Ja tämä on vielä hirveän suoraviivainen esimerkki. Nyt kun työpaikkoja lopetetaan automaation tieltä, on vain ajan kysymys, milloin ihminen voi elää elämänsä puhumatta toisille ihmisille ollenkaan. Tilanne on metsästäjä-keräilijäheimolaiselle aivan käsittämätön, ja vastaa psykologisesti ostrakismin rangaistusta, eli sitä kauheinta rangaistusta, jonka ihminen voi hirmuteostaan saada: heimosta hylkäämistä ja jättämistä yksin kuolemaan luontoon.

Virtuaalielämä on ostrakismia.

Paitsi että yhteiskunnalliset rakenteet ovat ennennäkemättömän haastavia ja tekniikka tekee asioista jatkuvasti omituisempia, nyt ollaan mylläämässä myös pään sisäisiä rakenteita. Meille esimerkiksi opetetaan nyt, ettei olekaan miehiä ja naisia, ja että miehet eivät haluakaan tehdä lapsia naisten kanssa ja naiset miesten kanssa, vaan kukin voi olla ihan mitä vain, eikä sitä voi, eikä saa, ennalta tietää eikä ylipäänsä huomatakaan, ellei tee sitä juuri oikealla tavalla. Ja meille opetetaan, ettei ole meidän heimoa, koska kaikki ihmiset vain ovat, eikä esimerkiksi itäafrikkalaisen muslimipaimentolaiskansan edustaja ole enää yhtään sen vähempää meidän heimoa kuin mekään, ja on hirvittävä sosialinen virhe olla uskomatta tätä. Meidän kaupunki ei olekaan enää meidän, ja kun se ei ole meidän, ei se ole enää kaupunkikaan, se on tiheä keräymä taloja, joiden ikkunaverhojen raoista vilkuillaan, mitä ulkona tapahtuu ja päätetään olla menemättä sinne.

Ja nämä uudet opit voivat jatkuvasti vaihtua tai olla vaihtumattakin. ”Aikaa on seurattava”, eli on allokoitava huomattava määrä mentaalienergiaa ja efforttia sen opettelemiseen, miten ensi kuussa on elämänsä elettävä, koska muuten siihen ei ehdi varautua, ei ehdi jännittää vatsalihaksia ennen iskua. Pehmeää pikku näpäytysiskua, kyllä vain.

Ekologisesti ajateltuna nämä ovat uusia mentaalisia ympäristöjä, ja ihmisiä pakkosiirretään niihin omilta mailtaan. Ne koettelevat ihmisen skitsofreniansietokykyä ja kaikki pienet koettelemukset kasautuvat, eikä ole näköpiirissä, että tämä koettelu muuta kuin lisääntyisi tulevaisuudessa, eikä ole näköpiirissä, että ihmisen psykologia äkkiä kehittyisi paremmaksi skitsofreniansietokyvyssä.

Eli yhä useampi tulee jatkossa reputtamaan. Skitsofrenian (niin metaforisen kuin patologisen) käyrä on jyrkästi nouseva.

Kasvojen blurraaminen tekee tästä henkilöstä itsensä näköisemmän.

Kasvojen blurraaminen tekee hänestä itsensä näköisemmän.

Mikä eteen?

Se riippuu. Parhaiten selviytyvät ovat niitä neofiilisiä liberaaleja, jotka ovat perineet geneettisesti korkean Openness to experience- persoonallisuuspiirteen aivojensa rakenteeseen: he siis saavat dopamiinipalkkion nähdessään uusia, heille stimuloivia asioita. He eivät voi ymmärtää, miten muista ihmisistä kaikki tämä vapaus ja stimulaatio ei olekaan siunaus. Heidän ratkaisunsa on: lisää samaa, mutta miksi puhua siitä niin negatiivisesti? Lisää vapautta ja luovuutta, lisää sirpaleisuutta ja monimuotoisuutta ja väriä elämään kaikilla tasoilla, lisää sen hokemista, kuinka tärkeää on, että elämä on arvaamatonta ja epävalmista ja suloisesti vinksallaan, eikä koskaan voi tietää mitä huominen tuo (tai voi olla tuomattakin).

Päinvastainen on heistä luonnevika. En tiedä uskovatko he evoluutioon. Tai lukevatko historiaa.

He ovat etuoikeutettujen joukoista etuoikeutetuimpia. Heidän aivorakennettaan ei voi kukaan heiltä viedä. Eurovaaleissa Eurooppa äänesti juuri ahdasmielisen rajoittuneesti, joten etuoikeutetut toimittajat haukkuvat eurooppalaisia nyt tyhmiksi ja pahoiksi.

Toimittaja Asta Leppä kirjoittaa viime perjantain Suomen Kuvalehdessä asiasta. Hän pohtii liberaalien ja konservatiivien eroja ja on nähnyt kirjoitukseensa kiitettävästi vaivaa, mutta valitettavasti hän kirjoittaa näkemättä omien ja siteeraamiensa auktoriteettien neofiilisten silmälasien läpi. Lopputulos Lepällä on siis jotakuinkin, että konservatiivit ovat sellaisia kuin ovat, koska he ovat pelokkaita ja ahdasmielisiä eivätkä osaa suhtautua uuteen sinä ihanana mahdollisuutena, joka se tietysti liberaaleille on. He pelkäävät uutta ja muutosta, joten he pelkurimaisesti ja tyhmästi pakenevat konservatismiin, joka tietysti on lähtökohtaisesti väärin ja tyhmää. On täysin käsittämätön ratkaisu haluta lisätä ”kyttäämistä ja kurinpitoa”, jota yhteisö näille liberaaleille aina vain tarkoittaa tässä parhaassa Edistyksen tarinan perinteessä.

Lopputulos on juuri mitä konservatiivi olettaisi kliseisimmissä sterotypioissaan liberaaleista. Lepän artikkeli loppuu (tuoksahtaen kiitettävästi itseironiselta):

Itse en tunnu löytävän oikein mitään viiteryhmää. Sosiologi Teija Mikkolan kymmenisen vuoden takaisessa väitöskirjassa iso määrä punavihreään arvomaailmaan sitoutneita ihmisiä oli samassa jamassa. Skeptisiä puolueita kohtaan, vailla poliittista kotisatamaa, epämääräisesti tyytymättömiä asioiden hoitoon.

ja, aivan kuten [Helsingin Yliopiston tutkija Markus] Jokela kuvaa itseään, he eivät osanneet sanoa, millaisia asioita heidän ihannepuolueensa pitäisi edes ajaa.

Näkemyksistä kenelläkään ei sitä vastoin ollut pulaa.

Ehkä individualistinen aika on tehnyt meistä niin kranttuja, että puolueen pitäisi vastata näkemyksiämme aivan täydellisesti. Jos nimittäin äänestäisimme jonkinlaista kompromissiä, emme olisi enää ”aitoja”. Ja se taas olisi ahdistavaa.

Se vain, ettei täydellisessä puolueessa voi olla kuin yksi jäsen.

Minä itse.

Minä yksin, ymmälläni. Mutta ymmällä olo on ainoa vaihtoehto, koska kaikki muu on tyhmää ja ahdasmielistä eli väärin.

Nyt kun ensimmäinen WoW-sukupolvi pääsee murrosikään, on täysi syy pelätä lisää joukkomurhia. Jotkut ahdasmieliset ja rajoittuneet ihmiset kun eivät vain ymmärrä, kuinka tärkeää on antaa elämän hämmentää vain.

*

Puolueettomampi käsitys liberaalin ja konservatiivin eroista tarjoillaan tässä kirjassa.

Mainokset

Tieteen lumevaikutus, eli tiede kertomuksina

Ensin itsestäänselvyys: tiede on hyvä asia. Blogiani lukeneet tietävät, että seuraan tiedettä innokkaasti ja olen tieteelle hyvin myötämielinen. Tämän tarkoitus ei siis ainakaan ole haukkua tiedettä, teen vain huomautuksen, joka on mielestäni tärkeä ja jota ei liian usein tehdä.

Olin kirjoittanut postauksesta ensiluonnoksen, kun uutisoitiin tästä Stephen Hawkingin musta-aukkouutisesta. Ilmeisesti mustia aukkoja ei olekaan olemassa. Hawking myönsi erehtyneensä. Yleisesti ottaen on hyvä asia jos joku myöntää olleensa väärässä. Hän on silloin viisaampi kuin aiemmin, ja hänellä on luonnetta myöntää se. (Jostain syystä ihmisillä on kuitenkin tapana haukkua ihmisiä, jotka ovat oppineet jotain, takinkääntämisestä.)

Joka tapauksessa (ja edelleen, kuten blogini lukija varmaan on huomannut ja mahdollisesti saanut jo tarpeeksi) olen kirjoittanut paljon evoluutiotieteen lisäksi  maailmankatsomuseroista: mikä esimerkiksi tekee toisista ihmisistä liberaaleja ja toisista konservatiiveja? Keskustelin aiheesta yhden tiedettä seuraavan ystäväni kanssa, ja hän oli lukenut tutkimuksen, jonka mukaan tytärten saaminen tekee ihmisestä liberaalimman. Hänen mielestään se oli totta.

Minä taas olin juuri lukenut tutkimuksen, että tyttäret tekevät isästään konservatiivisemman, ja olin sitä mieltä että se on totta.

In newly published findings that challenge earlier research, Dalton Conley of New York University and Emily Rauscher of the University of Kansas found that having more daughters than sons and having a daughter first “significantly reduces the likelihood of Democratic identification and significantly increases the strength of Republican Party identification.

Not only is the daughter effect statistically significant, it’s substantively large.  They found that overall, “compared to those with no daughters, parents with all daughters are 14% less likely to identify as a Democrat….[and] 11% more likely to identify as a Republican than parents with no daughters,” they write in the journal Sociological Forum.

Credit: John Carleton

Periaatteessa tuoreen tutkimuksen opetuksen voisi summata: ihmiset/miehet, joilla on naisia, joista he pitävät huolta, tuppaavat keskimäärin tulemaan vähän konservatiivisemmiksi. (Trivers-Willard-hypoteesin mukaisesti vaikutus katoaa niiden kohdalla, jotka vaativat vähemmän lapsenlapsiltaan, ja on toisaalta voimakkaampi niillä, jotka ovat satsanneet tyttäriinsä enemmän ja vaativat näiltä myös enemmän.) Huomaa, että tämä tutkimus tosiaan kumoaa aihemman tutkimuksen aiheesta ja päätyy päinvastaiseen.

Sellainen jälkiviisaus on niin helppoa: no kyllähän tuo tiedettiin. Näinhän se menee. Mutta me osaamme soveltaa tätä jälkiviisautta päinvastaisiin tuloksiin.

Tämä on se vaara, joka tieteeseen aina sisältyy. Ystäväni oli soveltanut lukemaansa aiempaa tutkimusta ja todennut sen ”oikeaksi” omalla kohdallaan: tyttären isänä hän tykkää mennä shoppailemaan tyttärensä kanssa ja ostella helpommin kaikenlaista mukavaa vastaantulevaa (tämän hän tulkitsi liberaaliksi käytökseksi, minkä huumori ei mennyt meiltä hukkaan).

Ihmisestä voi sanoa mitä vain ja olla oikeassa, Lipasti sanoi. He olivat kahdestaan sen toimistolla Kilossa lähellä oikeustaloa, paperipinoja täynnä olevassa pienessä huoneessa, jonka ikkunalauta kukki hyvin kasteltuja viherkasveja. Päinvastaisia asioita: ihminen on hyvä, kyllä, ihminen on paha, aivan. Kaikki ihmiset ovat kiinnostavia; ihmiset ovat yleensä hirveän tylsiä. Jokainen ihminen on tärkeä. Harva meistä on korvaamaton, harvaa meistä pitkään kaivattaisiin. (Totuus naisista)

Sama evoluutioteorian suhteen, tai ei itse evoluutioteorian, vaan sen kulloinkin tarjoaman kuvan ihmisestä. Varhaisin tulkinta 1800-luvulla oli usein sosiaalidarvinistinen, eli että evoluutioteoria todistaa elämän olevan kaikkien sota kaikkia vastaan. Neuvostoliitossa uskottiin lysenkolaisuuteen, jonka mukaan opitut ominaisuudet periytyvät: tämä oli käytännössä välttämätöntä, koska kommunismi edellytti, että ihmiset paranevat jatkuvasti. Yleisestikin evoluutio tarjosi pitkään kuvaa ihmisestä ja geenistä itsekkäänä. Nykyään taas törmää yhä useammin painotuksiin, että ihminen onkin sosiaalinen ja yhteistyökykyinen ja luonnostaan kykenevä hyvyyteen ja altruismiin. Jopa kerran jo vääräksi tuomittu ryhmävalintahypoteesi on tekemässä paluuta: eli luonnonvalinta ei toimi ainoastaan yksilöiden tasolla (kuten ennen geenien löytämistä uskottiin) tai geenin tasolla  vaan myös ryhmien tasolla. Ja jopa jonkinlainen ”lysenkolaisuus” on palaamassa epigenetiikan kautta – elämänkokemukset muokkaavatkin perimäämme.

Tiedon kertyminen on hyvä asia, mutta huonompi aina niille, jotka uskoivat liian orjallisesti sitä tieteen tarjoamaa kuvaa, joka osoittautuikin vääräksi. Ja me teemme tätä kaikki koko ajan. Ihmiset käyttäytyvät vähän sen mukaan, miten luulevat ihmisen käyttäytyvän. Erään klassisen tutkimuksen aiheesta mukaan, ne oppilaat joille oli kerrottu taloustieteen tunnilla, että ihminen on itsekäs olento, käyttäytyivät jatkossa itsekkäämmin kuin verrokkiryhmä.

Ensin se vanha juttu, joka kestää toistamista: Tiede on yhtä erehtymätön kuin tekijänsä, ja erehtyminen on inhimillistä. Valtaosa tiedemiehistä on ensin ihmisiä ja vasta sitten tieteilijöitä. Tämä tarkoittaa, että he ymmärrettävästi haluavat esim. jäädä eloon mieluummin kuin kuolla tieteen puolesta. Arkisemmalla tasolla ihmisestä on mukavaa menestyä ja vaikka vaurastua ja saada ihailua ja rahoitusta ja nimeä. Joskus nämä inhimilliset asiat ovat ristiriidassa tieteellisen totuuden kanssa ja joskus silloin inhimillinen puoli vähän voittaa, ja älykkäät ihmiset ovat hyviä perustelemaan asioita itselleen ja toisilleen. Se on tärkeä muistaa, eikä tässä ole mitään kovin uutta. Mutta nämä Hawkingin ja ennen kaikkea Conley-Rauscherin tapaukset voivat opettaa muuta. Ne opettavat tieteen lumevaikutuksesta.

Sillä tämähän on eräänlainen plasebovaikutus. Plasebopillerin sisältö on perunajauhoa, mutta jos  ihminen silti uskoo pilleriin, tällä uskomisella on vaikutus ihmisen terveyteen. Samoin jos tiedemies puhuu puutaheinää, mikään ei ole oikeasti muuttunut, mutta uskomisella on vaikutus käyttäytymiseen. Uskommeko sitten, että on olemassa mustia aukkoja tai ei ole, mikään avaruudessa ei ole tainnut muuttua, mutta mustat aukot ovat silti ilmestyneet meidän sosiaaliseen todellisuuteemme, kirjoihin, sarjakuviin, lauluihin, jne. (Tällainen tieteen vanheneminen on muuten kirjailijalle uhka, olen kirjoittanut siitä täällä.)

Esimerkkejä voisi keksiä enemmänkin, mutta varmaan olisi hyödyllisempää, jos lukija miettisi omaa maailmankuvaansa muuttaneita tiedeuutisia ja tutkimuksia.

Joten pari tärkeää huomiota tieteen lumevaikutuksesta kaikille meille, jotka aikovat kuunnella tiedettä jatkossakin:

– Tiede on aina keksinyt lopullisen totuuden. Ja sitten tulee uusi.

– Tiede, etenkin sosiaalitieteet, kertovat meille tarinoita itsestämme. Aina kannattaa olla tarkkana, kun sinusta kerrotaan tarinoita. Tarinoilla on suuri voima.

– Vaali sellaisia asioita kuin arkijärki, kulttuuriperintö ym. – kaikkea joka voi suojata liian sokealta uskomiselta tuoreimpiin tiedeuutisiin.

Evoluutio ennen ja nyt ja vuonna 1984

On kiinnostavaa huomata, miten eri lailla Darwinin evoluutioteoriaan on suhtauduttu 1800-luvulla ja nyt. Silloin moni tulkitsi evoluution edistysoppina, siis kehitysoptimismina: se todistaa lajin kehityksestä paremmaksi. Ehkä tämä liittyi 1800-luvun alkupuoliskolla ihmeen suosituun hegeliläiseen viitekehykseen, jossa kehityksellä on suunta, lait ja tarkoituksenmukaisuus. Tai siihen, että koko 1800-luku oli kehitysuskoinen. Tieteellinen positivismi oli comtelaisittain tällaista; sosialismi oli materialistiseksi muuttunut hegeliläinen kehitysoppi. Muistan nähneeni Moskovassa museossa seinän kokoisen esityksen, jossa ihminen kehittyi historian saatossa ja saavutti lopulta kehityksen huipun: haalaripukuisen työläisen tehtaan edessä vasara kädessä.

Jo Darwin itse yritti varoittaa tästä väärinkäsityksestä. Evoluutiomekanismi kun ei aiheuta mitään universaalia progressiivisen kehityksen lakia: ”Meidän on kuitenkin myönnettävä, että ihminen kaikkine ylhäisine kykyineen — kantaa ihmiskehossaan alhaisen alkuperänsä lähtemätöntä leimaa.” Nykyään darwinismin tarjoama ymmärrys ihmisestä onkin suorastaan radikaalin taantumuksellinen. (Ei radikaali merkityksessä, että se itse olisi radikaali, vaan koska nykyaika verrattuna siihen on radikaali.) Ihmisluonto kehittyy niin hitaasti, että suuret yhteiskunnalliset muutokset ovat väistämättä ristiriidassa sen kanssa. Pleistoseenikaudella muokkautuneet, savanniin ja luolaan sopeutuneet ruumiimme ja aivomme eivät noin vain sovellukaan nykyaikaan, ja seurauksena on monenmuotoista ongelmaa ja ahdistusta. Olemme yhä se heimossa elävä kivikautinen metsästäjä-keräilijä, nyt vain uusissa vaatteissa.

Ja nykyään radikaali vasemmisto, humanismi ja sosialismi eivät tunnu hyväksyvän koko evoluutioteoriaa ollenkaan, tai ainakaan sen soveltamista ihmisen psykologiaan ja sosiologiaan.

Ja vaikka perinteisesti sosialistit ovat olleet materialisteja, myös tässä on tapahtunut 180 asteen käännös: sikäli kuin materialismilla voi tarkoittaa käsitystä, että ihmisen aivotkin ovat tulosta fyysisesti todennettavasta kehityksestä, sosialisteista on nyt tullut pikemminkin idealisteja tai jonkinlaisia uuskartesiolaisia dualisteja: kehomme ehkä vielä on evoluution sopeutumaa, mutta ihmisen mieli ja ajatusmaailma ainakin on tästä ainutlaatuinen ja omalakinen poikkeus.

Vielä yksi kiinnostava muutos on evoluutioteorian suhde uskontoon. Nyt on vallalla esim. joidenkin militanttien ateistien lanseeraama näkemys siitä, että evoluutio ja uskonto olisivat luontaisesti ristiriidassa. Mutta 1800-luvulla kuten nytkin tilanne ei ollut näin yksioikoinen. Monet uskonnolliset ajattelijat toivottivat jo silloin evoluution tervetulleeksi. Evoluutio oli osoitus siitä tavasta, jolla Jumalan luomistyö näyttäytyi luonnossa. Jumalahan oli ollut tapahtumien alkuperäinen, primaarinen syy pikemminkin kuin proksimaattinen tai sekundaarinen syy jo keskiajalta Tuomas Akvinolaisesta alkaen. Eli Jumala pikemminkin laittaa tapahtumaketjuja liikkeelle, kuin puuttuu joka ikiseen maapallolla tapahtuvaan putoavaan lehteen. Tähän evoluutio sopii mainiosti. Jumalan ihmiselle antama järki oli siinä saavuttanut merkittävän voiton luomakunnan ymmärtämisessä. Alister E. McGrath, teologi ja fyysikko, kirjoittaa, että nykyhetken paradoksi on siinä, kuinka darwinismi on tarpeettomasti leimattu ateistiseksi*.  Todellisuudessa darwinismia voidaan pyöritellä niin, että se näyttää olevan täysin linjassa kristinuskon kanssa tai se voidaan saada näyttämään sille täysin vastakkaiselta. Ja sen lisäksi näiden voidaan nähdä vain käsittelevän asioita eri keinoin ja eri lähtökohdista, kuten vaikka psykologia ja kemia, tai lihapullat ja kahvi.

Nykyään kristinusko ja evoluutio ovat samalla puolella: Molemmat uskovat, että ihmisluonto on enemmän tai vähemmän pysyvä. Vastapuolella taas ei uskota ihmisluontoon, vaan siihen että ihmisluontoa voi edistää ja kehittää haluamaansa suuntaan, koska todellisuus on sosiaalisesti konstruoitavissa. Jälkimmäinen on Ranskan vallankumouksen ihmiskäsitys, ja se on sama kuin totalitaarisen diktatuurin edustaja O’Brienilla, joka kiduttaa päähenkilö Winstonia George Orwellin romaanissa 1984:

Me hallitsemme materiaa, koska me hallitsemme mieltä. Todellisuus on pääkallon sisällä. Opit tämän vielä, Winston. Ei ole mitään mitä emme voisi tehdä. … Sinun pitää päästä eroon noista 1800-lukulaisista käsityksistä, että on olemassa luonnonlakeja. Me teemme luonnonlait. (Suomennos omani)

Kun ei ole pysyviä luonnon- tai Jumalan lakeja, on vain tottumuksia, ja näille voi tehdä mitä haluaa:

Me rikomme jo tottumuksia, jotka ovat selvinneet Vallankumouksesta. Olemme katkaisseet yhteyden lapsen ja vanhemman välillä, miesten väliltä, miesten ja naisten väliltä. Kukaan ei enää uskalla luottaa vaimoon tai lapseen tai ystäväänsä. Mutta tulevaisuudessa ei ole vaimoja tai ystäviä. Lapset erotetaan vanhemmistaan syntymässä kuten munat kanalta. Seksivaisto pyyhitään pois. Lisääntymisestä tulee muodollisuus kuin säännöstelykortin uusimisesta. … Lojaalisuutta ei enää esiinny, paitsi lojaalisuutta Puoluetta kohtaan. … Kauneuden ja rumuuden välillä ei enää tehdä erottelua.

Osa tästä sopii Neuvostoliiton kaltaisiin yhteiskuntiin, osa myös muutettavat muutettuna omaamme.

Päähenkilö Winston kuitenkin väittää, että tämä ei onnistu ikuisesti: että jokin ihmisessä vielä kapinoi tätä vastaan, jokin itse elämässä. Mihin O’Brien vastaa kertomalla Isoveljen ihmiskäsityksen:

”Me kontrolloimme elämää, Winston, sen kaikilla tasoilla. Sinä kuvittelet että on olemassa jotain sellaista kuin ihmisluonto joka tyrmistyy siitä mitä me teemme ja kääntyy meitä vastaan. Mutta me luomme ihmisluonnon. Ihmiset ovat loputtomasti muokattavissa.”

***

 * A. E.McGrath: Kristillisen uskon perusteet. Muita lähteitä S.Pinker: The Blank Slate ja poliittista historiaa.

 

Uskontoa ateisteille

Pidin Richard Dawkinsista silloin kun hän vielä keskittyi tieteeseen. Geenin itsekkyys, Sokea kelloseppä, Extended Phenotype, ahmin niitä nuorena. Sittemmin Dawkins tuntuu taantuneen dogmaattiseksi teinipojaksi, joka käy fanaattista uskonsotaa uskovaisia vastaan. Mikä on paitsi sivistymätöntä, myös suoranaisen inhottavaa. Aikuisten maailmassa toisia ihmisiä tulisi arvostella lähinnä sen mukaan, tulisiko heistä hyviä naapureita. Kävisikö heiltä lainaamassa jauhoja, voisiko lapset virpoa heillä pääsiäisenä, juttelisivatko he pihalla, pitäisivätkö pihan siistinä, antaisiko heille vara-avaimen omaan kotiinsa ja pyytäisi kastelemaan kukkia, kun on matkoilla. Uskovaisista ihmisistä – ja puhun kristityistä, koska en tunne muita – tulee hyviä naapureita.

Minä olin nuoresta asti samaa koulukuntaa kuin Pentti Linkola. Jossain esseessään Linkola harmitteli, että hän ei osaa uskoa, sillä se varmasti toisi lohtua. Nykyään onkin tapana esittää, kuinka uskominen on yhä vaikeampaa, koska maailmanselityksemme on niin tieteellinen, pappien sijasta kuunnellaan lääkäreitä ja profeettoina toimivat tiedemiehet. Paradoksi on tietysti siinä, että jos Jumala on olemassa, silloinhan on sama kuinka tieteellistä meno maan päällä on, ei taivas lie yhtään sen kauempana. Meitä vain ei enää kannusteta etsimään uskoa. Pikemminkin meitä kannustetaan pois uskosta. Syinä käytetään tieteellisiä, mutta oikeasti ne ovat usein poliittisia ja tarkoitus pyhittää keinot.

Sveitsiläisen filosofin Alain de Bottonin tuore kirja Uskontoa ateisteille (Basam Books 2013) täyttää paikkansa. Sen lähtökohtana on esitellä uskonnon hyviä puolia niille ihmisille, jotka eivät pysty uskomaan. De Botton etsii uskontojen (lähinnä kristinuskon, juutalaisuuden ja buddhismin) opetuksien tarjoamia inhimillisiä etuja ja etsii keinoja saattaa ne epäuskoisten ulottuville.

Uskontoa ateisteille

Mitkä ovat uskonnon edut de Bottonin mielestä? Mainitsen tässä vain muutamia ja nekin sotken omiin ajatuksiini:

– Oletko huomannut kuinka paljon esitetään tuskastuneita väitteitä, jotka alkavat ”Ihmisten pitäisi olla enemmän… Miksemme me kaikki voisi vain tehdä tavalla X…?” Näistä lausemuodoista tietää jo etukäteen, että näin ei tule koskaan tapahtumaan. Uskonnot sen sijaan ymmärtävät, kuinka vaikeaa on muuttaa ihmisten käyttäytymistä laajassa ja kestävässä mittakaavassa. Ja silti ne pystyvät siihen. De Botton hahmottelee keinoja miten se onnistuu. Se edellyttää käytännössä vahvaa, elävää, alati mukana olevaa yhteistä, julkisesti tunnustettua uskomusjärjestelmää perinteineen ja instituutioineen. Aika paljon enempää siis kuin vain valistuskampanjoita ja kiltteyttä.

Tai sitten, tietysti, raakaa lakia. Mistä pääsemmekin seuraavaan:

– Nöyryyden edut. Yksi uskontojen keskeisiä opetuksia on hybriksen välttäminen ja ihmisen erehtyväisyyden (”syntisyyden”) muistaminen. Minä kavahdan näitä moderneja aatteita, jotka eivät anna ihmisen olla epätäydellinen, vaan ovat muokkaamassa meitä alusta uusiksi. Siperia ei näköjään opettanut meitä. Että täydellinen on hyvän vihollinen – tämä on hyvin vaikea oppia. Pelkkä älyllinen argumentointi sen puolesta ei ikinä tule vakuuttamaan kaikkia. Mitä enemmän tätä mietin, sitä enemmän pelkään, ettei tämä mene ihmisten jakeluun ilman uskontoa. Voi olla, että ilman uskontoa jokaisen sukupolven täytyy oppia utopioiden vaarallisuus kantapään kautta.

Uskonnot vastustavat maallisia utopioita jo lähtökohtaisesti. Tämä on myös se poliittinen syy, minkä takia monet hyökkäävät uskontoa vastaan. He haluavat päästä tekemään ihmiskokeita. Sukupolvia halutaan uhrata tulevien hyväksi.

…mistä jatkaen:

– Pessimismin ilot. Uskonnot tietävät, kuinka armollista on, kun aina ei tarvitse onnistua ja antaa hymyillen sataakymmentä prosenttia. Ja kuinka vapauttavaa on voida myöntää heikkoutensa, edes yksin salaisuudessa. Ja että yllättäen tämä ei heikennäkään meitä, vaan vahvistaa.

*

De Bottonin kirja alkaa heikonpuoleisesti ja sisältää vähän naiivejakin visioita siitä kuinka yhteiselo tulee mahdolliseksi kun viha hylätään tjsp, tällaista Kukoistuksen käsikirjoitusta. Mutta se paranee kyllä, ja kun de Botton pääsee vauhtiin, hän tekee parempaa teologiaa kuin moni teologi. De Botton argumentoi uskonnon puolesta taitavasti ja kauniistikin.

Ja silti pysyy ateistina.

Tästä seuraa kiinnostava jännite. Ateistikin voi joutua huomaamaan, että ei tämä uskontohomma ihan hölmöä olekaan. Ehkä ei olekaan sattumaa, että kaikki kansat ovat aina olleet uskonnollisia – voisiko olla, ettei se johdukaan tyhmyydestä? De Bottonin korvaava visio ”sekulaarista uskonnosta” taas on kaukaa haettua ja työlästä verrattuna siihen, että… ai niin. Meillähän on jo valmis uskonto, jolla on vuosituhantiset opit, perinteet, kirkot, instituutiot, rituaalit, jne.

Loppua kohti kirjan lukija huomaa kysyvänsä yhä uudestaan: äh, mitä jos sitä vaan uskoisi? Yrittäisi edes.

Sama T.S. Eliotia lainatakseni,

We shall not cease from exploration

And the end of all our exploring

Will be to arrive where we started

And know the place for the first time

*

Basam Booksin kustantama kirja on myös esineenä kaunis, mikä ei suinkaan ole merkityksetöntä de Bottoninkaan mielestä.

***

PS: Minun on jatkettava vielä T.S.Eliotilla. Hänen myöhäisempää, kristillistä tuotantoaan edustava Choruses from ’The Rock’ sanoo nimittäin samoja asioita niin painavasti ja niin kaikin tavoin huomattavalla etumatkalla näihin minun tuumiini:

О Lord, deliver me from the man of excellent intention and impure heart…

Lainaan kohdasta VI:

Why should men love the Church? Why should they love her laws?

She tells them of Life and Death, and of all that they would forget.

She is tender where they would be hard, and hard where they like to be soft.

She tells them of Evil and Sin, and other unpleasant facts.

They constantly try to escape

From the darkness outside and within

By dreaming of systems so perfect that no one will need to be good.

But the man that is

will shadow

The man that pretends to be.

 

Jonathan Haidt: The Righteous Mind

Onko Perussuomalainen puolue maallinen paholainen, jonka tehtävä on vain pilata kaikki hyvä ja kaunis, jonka eteen kunnon ihmiset ovat tehneet vuosikymmeniä työtä? Miten kukaan muu kuin paha ihminen voisi kannattaa heitä? Ja miten on mahdollista, että he ovat yhtäkkiä Suomen toiseksi suosituin puolue?

Tämä kirja voi tarjota vastauksia. Se oli minulle vuoden 2012 tärkein tietokirja.

The Righteous Mind: Why Good People Are Divided by Politics and Religion on yhdysvaltalaisen moraalipsykologin Jonathan Haidtin katsaus ihmisen moraaliseen ajattelun. Hän esittelee kirjassa teoriansa niistä voimista, jotka muokkaavat ihmisen moraalisen ajattelun – siis käsityksemme oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta. Näkökulma on evolutiivinen ja kulttuuriantropologinen.

Kirjan johdannoksi Haidt kuvaa tapamme tehdä moraalisia tuomiota. Se on vaistomainen. Kun kohtaamme moraalisen ongelman, koemme ensin intuitiivisen reaktion, ja vasta sitten analyyttinen järkemme käy töihin rationalisoidakseen omat tuntemuksemme. Toisin sanoen (oma esimerkkini), kun Riikka-Piia tulee ja kertoo mielipiteensä, me mietimme ensin a) tykkäämmekö Riikka-Piiasta

b) tykkäämmekö tästä mielipiteestä

ja ehkä sitten, ehkä, c) onko hänen mielipiteensä totta.

Ehkä. Yleensä olemme jo kahden edellisen kohdalla valinneet, miten suhtaudumme mielipiteeseen tarvitsematta ryhtyä edes pohtimaan. Esimerkkejä tästä voi löytää omasta toiminnastaan päivittäin, mutta Haidt muotoilee ja perustelee argumenttinsa nasevasti.

Kirjan pääsisältö on teoria moral foundationeista, moraalin perustoista. Nämä ovat ihmisen mielen universaaleja moduuleja. Arvoissamme havaittavat erot johtuvat siitä, että erilaiset kulttuurit, yhteisöt, poliittiset koulukunnat ja yksilöt painottavat niitä eri tavoin. Kuusi moraalin perustaa ovat:

1) Care/harm: Tapa samaistua toisten kärsimykseen ja tuomita sen aiheuttaminen. Lempeys ja hoiva. Pohjautuu nisäkkäiden kiintymyssuhdemekanismiin, mikä selittää miksi hellyyttävien kuuttien nuijiminen herättää enemmän vastustusta kuin etanoiden tallominen.

2) Fairness/cheating: Tähän perustaan liittyvät tunteet oikeudenmukaisuudesta ja sen loukkamisesta. Vastavuoroisen altruismin mekanismi, eli jos minä raaputan selkääsi, sinun tulee sitten raaputtaa minun. Nykyään esim. verojen ja yhteiskunnan tukien kysymykset koskettelevat tätä moraaliperustaa.
3) Liberty/oppression: Vapaus vainosta ja sorrosta. Inho pomottajia ja kiusaajia kohtaan. Usein jännitteessä ao. auktoriteetti-perustan kanssa. Ihminenhän on tässäkin suhteessa ambivalentti: toisaalta olemme melko tasa-arvoisia (metsästäjä-keräilijä-yhteiskunnat jopa  erittäin tasa-arvoisia), toisaalta meillä on taipumus järjestää hierarkioita kuten kaikki sosiaaliset eläimet tekevät.

4) Loyalty/betrayal: Kyky järjestyä ryhmäksi, toimia ryhmän puolesta ja uhrautua sen eteen. Miehet, jotka vetävät käden vaistomaisesti lippaan kuullessaan sotaveteraaneista, kokevat tämän erityisen tärkeäksi moraalin perustaksi. Myös maahanmuuttokriittisyyttä voi selittää tällä: suomalaisten suosiminen voidaan nähdä oman ryhmän sisäisenä lojaalisuutena, ”niiden” positiivinen syrjintä taas petturuutena.

5) Authority/subversion: Pitkä historiamme kädellisinä (ja nyt uudestaan järjestäytyneissä valtioissa toimivina olentoina) muokkasi tätä perustaa, joka keskittyy hierarkkisiin sosiaalisiin suhteisiin. Se sisältää hyvän johtajuuden ja alamaisuuden käsitteitä, kunnioituksen laillista auktoriteettia ja traditioita kohtaan. Monet liberaalit usein kokevat nuoren Haidtin tavoin, että ”hierarkia = valta = riisto = paha”, mutta kyky toimia yhteisönä ja näin torjua anarkia luonnollisesti vaatii hierarkistakin järjestystä.

6) Sanctity/degradation: Tämän perustan muovasi inhon ja saastumisen psykologia, behavioraalinen immuunijärjestelmä. Se sisältää (usein uskonnollisia) käsityksiä siitä kuinka elää jalommalla tavalla, vähemmän eläimellisellä tasolla. Jos uskot, että keho on temppeli, jonka moraalittomat teot kuten bestialismi, Pringlesit tai Crocs-jalkineet saastuttavat, tämä pyhyyden moraalinen perusta on sinussa vahva.

Moraaliset perustat ovat arvojemme makuaistit.

Haidt kutsuu ”konservatiiviseksi eduksi” sitä, että konservatiivinen moraaliajattelu puhuttelee kaikkia näitä perustoja, siinä missä liberaali moraali lähinnä kahta. Lienee helppo huomata, että esimerkiksi pyhyyden moraalinen perusta on moderneilla maallisilla liberaaleilla melko vähässä käytössä (ellei lasketa uskoa, että lisäaine on epäpyhä myrkky ja luomu puhdasta). Toisaalta liberaali individualismi painottaa huomattavasti enemmän vapauden perustaa kuin lojaalisuuden saati sitten auktoriteetin. Ja äärimmäisen vahvasti nykyliberaali ajattelu korostaa care/harm-perustaa: se näkee maailman täynnä vähemmistöjä, jotka ovat pelastamista kaipaavia uhreja, olivat nämä sitten eläimiä, naisia, mustaihoisia tai vaikka nettivihan uhreja, ja tiesivät nämä sitten itse olevansa uhreja vai eivät. (Ei-länsimainen maailma saatetaan nähdä esim. taikauskon tai patriarkaatin uhreina tai äärimmäisillään omien perinteidensä uhrina, ikään kuin perinteiden tehtävä olisi vain alistaa ihmisiä ja länsimaisen älymystön tehtävä olisi pelastaa nämä siitä).

”Konservatiivisesta edusta” puhuminen ei ole kannanotto konservatiivisen ajattelun puolesta. Haidtin kirja on aidosti ja tieteellisesti puolueeton. Haidt on pluralisti, joka pyrkii ymmärtämään moraalista ajattelua, ei asettamaan sitä rankingiin. Hän myöntää lähteneensä aikoinaan nuorena liberaalina tutkimaan moraalipsykologiaa, että voisi auttaa demokraattista puoluetta, ja kuvaa kirjassa niitä kokemuksia, jotka auttoivat häntä ymmärtämään kolikon toisenkin puolen. Ei ole sattumaa, että Haidtkin nuorena kuvitteli republikaanien olevan vain pahoja ihmisiä, joiden tehtävänä on pilata maailma. Kirja osoittaa, että liberaalit ymmärtävät konservatiiveja yleensä huonommin kuin toisin päin. Expertus scio.

The Righteous Mind on avuksi kaikille, jotka haluavat ymmärtää progressiivisten ja perinteisten maailmankatsomusten eroa ja kummankin puolen argumentteja. Se voisi olla tärkeä kirja Perussuomalaisille oman ajattelun jäsentämisessä ja perustelemisessa, mutta Persuvihaajille se olisi erityisen tärkeä. Vaikkei Suomeen toivottavasti ole tulossa kulttuurisotaa samassa laajuudessa ja äärimmäisyydessä kuin Yhdysvalloissa nykyään demokraattien ja republikaanien välillä on, meilläkin alkaa jako liberaaleihin ja konservatiiveihin arvoihin olla puhuvampi kuin vasemmisto-oikeisto-jako.

Siksikin olisi kiva saada tämä suomeksi.

Omassa rankingissani Righteous Mind menee vaikuttavimpien lukemieni tietokirjojen joukkoon, jonnekin tuonne Steven Pinkerin Blank Slaten ja Gary Taubesin Good Calories Bad Caloriesin joukkoon. Kuinkahan monta vuotta opiskelin yliopistolla kulttuuriantropologiaa? Monta, ja silti koen oppineeni tästä kirjasta ymmärtämään perinteisiä yhteiskuntia (lue: konservatiivisia) paremmin kuin yliopiston tenttikirjoistani aikoinaan.

Kirja oli myös yhtenä inspiraationa romaanilleni Totuus naisista, joka loppupeleissä on kaunokirjallinen esitys liberaalien ja konservatiivisten maailmankatsomusten törmäyksestä nyky-Suomessa.

*

Haidtin TED-luento aiheesta, tekstitetty suomeksi.

Ihmislajin ääni II: Nykykirjallisuuden muotioikkuja

Ensimmäisessä osassa hahmottelin käsitettä ihmislajin ääni. Analysoin tässä toisessa osassa muutamia nykykirjallisuudellemme leimallisia fantasioita, ja tarjoilen omia epäilyksiäni siihen, mikä 2000-luvun alun suomalaisessa kirjallisuudessa on oikkua ja kuvaa lähinnä omaa aikaamme eikä ihmislajia yleisesti.

1. Yhteiskuntamme on poikkeuksellisen WEIRD.

Akronyymi tulee englannin kielen vastineista sanoille länsimainen, kouluttautunut, teollistunut, rikas ja demokraattinen. Se on mainio kiteytys, jonka lanseerasivat psykologit Henrich, Heine ja Norenzayan vuoden 2010 tärkeässä artikkelissaan The Weirdest People in the World? Sen kantava ajatus on, että nykyinen yhteiskuntamme ja sen ihmiset ovat ihmiskunnan valtavirrasta sekä diakronisesti että synkronisesti poikkeuksellisia. Nykyiset kouluttautuneet euroamerikkalaiset yksilöt ovat ihmiskunnan edustajina vähiten representatiivisia, ja silti juuri heitä käytetään koeyleisönä mm. psykologian teorioita testatessa.

Olemme muun muassa aivan poikkeuksellisen individualistisia. Tai kuten tämän (demokraattisen) yhteiskuntakehityksen varhainen analysoija Alexis de Tocqueville kuvasi:

Näin jokainen ihminen demokratian vaikutuksesta unohtaa isovanhempansa, kadottaa jälkeläisensä ja irtautuu aikalaisistaan. Demokratia saa ihmisen jatkuvasti vetäytymään itseensä sekä sulkeutumaan lopulta kokonaan omaan yksityiseen sydämeensä.

Individualismilla, jota kutsuttiin vielä de Tocquevillen aikaan nimellä egoismi, on muun muassa kerrontateknisiä seurauksia: sisäinen konflikti, sisäinen puhe ja tajunnanvirtatekniikka esimerkiksi korostuvat kirjallisuudessamme. Mutta tämän lisäksi aatteiden tasolla meillä on taipumus uskoa tiettyyn valistuksen näkemykseen, että kaikki mikä rajoittaa yksilöllisyyttä ja yksilönvapautta, on pahasta. Joukot ja ryhmät ovat pahasta: ne tuovat rajoitteita ja ennakkoluuloja. Näistä vapautuminen ja oman yksilöllisen lumihiutaleuden löytäminen taas on hyvää.

Perheen asema on tässä kiinnostava. Perhe on keskeinen biologisten konfliktien solmukohta, mutta perheen geneettinen yhteys tarkoittaa, että se on silti parempi paikka ihmiselle kuin pelkkien tuntemattomien parissa. Tai sama klassikoiden kielellä: veri on vettä sakeampaa. Se, että klassikotkin ovat täynnä raakoja perhetarinoita, on, väitän, juurikin seuraus siitä, että perhe on niin tärkeä, ei argumentti sen puolesta, ettei perhe olisi erityisen tärkeä. Jos nainen tappaa lapsen, se on kiinnostavaa ja hyvää aineistoa kirjallisuuteen. Jos nainen tappaa oman lapsensa, se on vielä kiinnostavampaa. Ja kaikkein ”parasta” on, jos nainen tappaa lapsensa kostaakseen sen isälle, kuten Euripideen Medeia. Kaikkien konfliktien keräymä tuottaa niin paljon yleisöä kiihdyttävää energiaa, että rooli klassikkona alkaa näyttää todennäköiseltä. Tosin tätä teoriaani ei pysty tieteellisesti falsifioimaan.

Kirjallisuus tietysti kuvaa aikansa ihmisiä, mutta on toinen asia unohtaa siinä puuhassa ajaton ihminen. Kirjailijat saattavat kirjoissaan esim. paheksua taloudellista ahneutta, mutta samalla he saattavat kannustaa ja ylistää rivien välissä individualistista vapautta – näkemättä näiden kahden yhteyttä (virhe mitä Steinbeck ei tehnyt).

*

2. Tähän liittyen: Meidät on kasvattanut niin arvoliberaali yhteiskunta, että näemme riistoa ja sortoa joka puolella, sielläkin, missä sorron väitetyt uhrit eivät huomaa mitään vikaa. Kirjallisuudessamme on esimerkiksi sanomaton pakko kuvata vähemmistön edustaja aina vähemmistönsä symbolina, ja näin ollen hyvänä. Selvimmin tämä on kuitenkin huomattavissa aikamme muotikäsityksistä sukupuolesta, sillä jostain syystä naisiakin pidetään vähemmistönä.

Omituisimmillaan meillä esitetään kaunokirjallisesti maailmanselityksiä, joissa mies tarvitsee naista vain alistaakseen tätä. Meillä on ylistetty romaani, jossa esiintyy niinkin absurdi ja WEIRD käsitys, että miehet vihaisivat prostituoituja ja haluaisivat kuin luonnostaan alistaa ja pahoinpidellä heitä – ei harrastaa heidän kanssaan rahasta seksiä.

Miehet vihaavat prostituoituja? Aiemmin oli ongelmana juuri se, että miehet pitävät heistä liikaa.

Meillä esitetään usein näkemystä, että toinen sukupuoli olisi jotenkin ratkaisevasti toista hyveellisempi tai paheellisempi. Sortoa nähdään niin paljon, että on väitetty jopa että klassinen kirjallisuus on täynnä ”naisvihaa” – vaikka kyseessä on vain modernin ja melko äärimmäisen teorian (miehet ovat enemmistö eli pahoja, naiset vähemmistö eli uhreja eli hyviä) soveltaminen täysin eri konteksteihin. Tämän seurauksena hylätään klassikot, mikä taas kiihdyttää tämän erikoisen ihmiskäsityksen vinoutumista edelleen.

Ihmislajin ääni on kahden sukupuolen ääni. Sukupuolten tuottamiseen tarvittiin 300 miljoonan vuoden mittainen geneettinen evoluutio. Sukupuolten äänet ovat monissa mielin olennaisestikin erilaisia, koska sukupuolilla on erilaiset panokset lisääntymiskysymyksissä, jopa osittain vastakkaiset. Ajatus, että toinen sukupuoli olisi jotenkin yleisesti parempi ja hyveellisempi kuin toinen, on ajallemme leimallinen omituinen teoria. Tätä ymmärtämätön kirjailija saattaa nykyään hairahtua kuvaamaan sukupuolia sosiaalisena konstruktiona, ei biologisena faktana. Lapsukselta voisi välttyä tuntemalla biologiasta esim. parentaalisen investoinnin käsitteen.

*

3. Yhteiskuntamme maallisuus on poikkeuksellista. Perspektiivi ihmiseen eri aikoina ja eri paikoissa kuitenkin kannustaa meitä ymmärtämään ihminen uskonnollisena olentona. Kaikki kirjallisuus, joka kuvaa uskonnon ainoastaan sortavana ja synkkänä ja vanhanaikaisena (lyhyesti: pahana) on erityisen leimallista meidän ajallemme, eikä niinkään kuvaavaa ihmislajin äänelle, jolle uskonto on aina ollut lievästi sanottuna tärkeää.

Me kaltaiseni sekulaarit nykyihmiset kuvittelemme usein, että ihminen on nyt meissä tullut kehityksen huipulle ja hylännyt uskonnon jonain muinaisjäänteenä. Tähän on hyvä muistuttaa, että kaikki kansat kaikkina aikoina ovat olleet taipuvaisia pitämään itseään naapureita parempina. Uskonnolliset ja maagiset ajatukset myös vaikuttavat meissä monin huomaamattomin tavoin, esim. käsityksissämme puhtaudesta ja epäpuhtaudesta.

*

4. Käsityksemme seksistä on hedonistinen. Pariutuminen eli sukupuolivalinta on kirjallisuuden ydinaiheita. Meidän kulttuurillamme on kuitenkin pakkomielle seksiin yleensä ja hedonistiseen seksiin erityisesti. Hedonistisella tarkoitan seksiä, johon ei liitetä lisääntymistä: huoletonta seksiä huvin ja harrastuksen vuoksi, sooloseksiä, saman sukupuolen edustajien välistä seksiä – nämä ovat kaikki ajallemme leimallista ja erityisen vahvasti esillä nykykirjallisuudessa. If it makes you feel good, do it.

Antropologit Barry ja Bonnie Hewlett (2010) varoittavat ajattelemasta, että länsimaiset seksuaalikäyttäytymisen tavat – seksin frekvenssi, syyt harrastaa seksiä, masturbaatio, homoseksuaalisuus – ovat yleisiä tai jopa universaaleja. Itse asiassa kulttuurienvälinen data viittaa taas siihen, että länsimaiset nykytavat ovat melko poikkeuksellisia. Ihmisen seksuaalikäyttäytymisen esitys oppikirjoissa [ja fiktiossa] heidän mielestään “kuvaa usein keskiluokkaisen euro-amerikkalaisen kulttuurin intressejä ja arvoja”.

(Tämä selittänee Lysistrateen suunnitelman tehokkuuden.)

Meille seksi liittyy yleensä yksilön nautintoon ja vapauteen ja hyvin harvoin lapsentekemiseen; antropologinen tieto viittaa siihen, että yleisesti ihmiselle seksi on etupäässä jotakin, mikä johtaa tai voi johtaa lapsiin. Näin on vaikka kulttuurin yleinen suhtautuminen seksiin ei olisi, kuten usein ei ole, kielteinen tai sulkeutunut .

Ihminen yleensä vastustaa sitä, että hänen omia tapojaan ei pidetä parhaina mahdollisina. Meidänkin voi olla vaikea myöntää, ettei suhteemme seksiin näytäkään olevan lajityypillinen.

*

Muotikliseitä yhteenvetäen: tyypillinen aikamme kertomus olisi tarina naisesta, joka on vapautunut ahdistavan pikkukaupunkitaustan ja pahan ex-miehen sorrosta ja nyt pitää hauskaa harrastaen seuraamuksetonta seksiä miesten ja kivojen naisten kanssa ympäri ihastuttavan kasvotonta suurkaupunkia. Koskettavassa kohtauksessa naisen rakastaja paljastaa, että hänen pappi-isänsä on häntä hyväksikäyttänyt.

Ihmislajin ääntä tutkimalla voimme arvella, että vaikka tämä on edustava kuva aikamme ihmiskuvasta, se ei ehkä niinkään ole kaikkein osuvin ja kestävä ihmiskuva.

*

En tässä ole tietenkään tarjoamassa mitään kaavaa, jonka mukaan kenenkään pitäisi kirjojaan kirjoittaa! Kukin kirjoittaa mitä kirjoittaa, ja hyvä niin. Jos jossain moniäänisyyttä kannatan, niin kirjallisuudessa. Oman aikamme erityislaadun tutkailu vain voi tarjota perspektiiviä siihen, mikä saattaisi olla pysyvästi tärkeää ihmiselle ja pysyvästi kestävää kirjallisuudessa.

Tässä ainakin allekirjoittaneen kirjailijan pahin pelko: myöhemmät sukupolvet ovat sitä mieltä, että hän kuvasi vain oman aikansa ihmisiä eikä ihmistä. Että sanottaisiin ”hänen kirjallisuutensa ei ole kovin mielenkiintoista muuten kuin korkeintaan ajankuvana 2000-luvun alusta”.

Kirjailija on aina kohtalon panttivanki. Kirjailija kirjoittaa omasta ajastaan, mutta on hyvä, jos hänellä karsastaa: toinen silmä on ajassa, toinen ajattomassa.

*

Barry and Bonnie Hewlett: Sex and Searching for Children Among Aka Foragers and Ngandu Farmers of Central Africa (2010) PDF

Ihmislajin ääni I: Mikä tekee kirjasta kestävän?

Koska he haluavat kuvata uskollisesti nykyhetken pieniä kummallisuuksia ja tiettyjen ihmisten erityispiirteitä, he unohtavat kuvailla ihmislajin yleispiirteitä. (Alexis de Tocqueville)

On tietysti mukavaa, jos kirjailija saa menestystä jo elinaikanaan, mutta vakava kirjailija kirjoittaa jäädäkseen eloon kuolemansa jälkeen. Hän koettaa kirjoillaan voittaa kuoleman. Tämä edellyttää paitsi onnea lukijoiden löytämisessä, myös sitä, että hänen kirjallisuutensa on kestävää: että myöhemmätkin sukupolvet pitävät sitä todellisena kuvana elämästä, myös heidän elämästään. Mutta mitä vaatii, että kirja puhuttelee ihmisiä myös toisina aikoina ja toisissa olosuhteissa?

Tarjoan tässä joitain omia veikkauksiani. Näkemykseni perustuvat siihen mitä tunnen paitsi klassista kirjallisuutta, myös biologiaa ja antropologiaa. Kaiken pohjalla on evoluutioonkin perustuva näkemys siitä, että ihmisessä on jotain pysyvää, jotain mikä ei muutu aikojen myötä.

Klassinen kirjallisuus on täynnä tällaisia viittauksia ihmisluontoon, ihmissydämeen, ihmissukuun. Jos ihmisluonto muuttuisi ja ihminen olisi aidosti erilainen nyt kuin ennen, eivät vanhimmat klassikot enää pystyisi liikuttamaan meitä. Ne puhuisivat eri äänellä, kuin kuolleella kielellä jota emme osaa kääntää. Jossain määrin näin onkin: esimerkiksi antiikin Kreikan tai feodaali-Japanin kunniakäsitysten (miehen kunnia, naisen kunnia) ymmärtäminen vaatii meiltä jo halua ymmärtää. Mutta tämä työ on vain etnosentrismin murtamista, sen ohittamista, mitä meille on näistä asioista opetettu. Yhteinen samaistumisen mahdollistama tunnepohja on yhä olemassa.

Keskeiset konfliktit ihmiselämässä eivät ole muuttuneet. Ymmärrämme yhä, että suhteemme sukulaisiin on erilainen kuin suhteemme tuntemattomiin. Että miehen elämä ja naisen elämä ovat erilaisia, ja tämä erilaisuus saattaa ne ajoittain konfliktiin keskenään. Että ihminen tasapainoilee aina itsemääräämishalun ja halun kuulua johonkin yhteisöön välillä.

Tällaiset pysyvät konfliktit kuuluvat ihmisen osaan. Niistä kertominen tapahtuu parhaimmillaan ei ainoastaan ihmisen, kirjailijan, äänellä, vaan ihmislajin äänellä.

Ihmislajin äänen tutkiminen vastaa sellaisiin kysymyksiin kuten: Kun ihminen eläinlajinsa edustajana kertoo tarinoita, millaisia tarinoita hän kertoo? Kuinka hyvin ne onnistuvat kuvaamaan sitä, millaista on olla homo sapiens? Mitkä asiat ovat ihmisille tärkeimpiä? Mikä liikuttaa ihmisiä, ihmis, ennen, nyt ja tulevaisuudessa? Mikä on ihmisen todellisuus, mitkä ovat realiteetit ja keskeiset haasteet ihmiselämässä? Ja miten nämä ilmenevät tässä tietyssä ajassa ja paikassa?

Ihmislajin äänen tavoittamiseen on pari pääväylää.

Totuus ihmislajista on kirjoitettu lukemattomille sivuille klassikkojamme. Kirjallisuushistorian kaanon on täynnä kirjoja, joista yhä uudet sukupolvet ovat löytäneet jotain todentuntuista. Kuten Alex Matson sanoo: “Ei voida yliarvioida sen tosiasian merkitystä, että kirjallisuudenhistorian panteoniin ei ole päässyt ainoakaan romaani, joka antaa elämästä valheellisen kuvan.”

Paitsi metatasolla sanojen, konfliktien, hahmojen, juonien ja kohtaloiden muodossa, klassinen kirjallisuus on täynnä myös suoria kuvauksia ihmisluonnosta – ja tämän pysyvyydestä. Tämän ansiosta klassikkojen lukeminen tuo parhaillaan turvallisen olon: sitä tuntee yhteyden muina aikoina ja muissa oloissa eläneisiin ihmisiin.

Ihmisluonnon kaunokirjallinen esittäminen, dramatisointi kullekin ajalle sopivaan muotoon – siinä on minun lavea määritelmäni kirjallisuuden tehtäväksi. Mitä todennäköisimmin ihmisestä on kaikki jo aikaa sitten sanottu: se vain pitää sanoa yhä uudestaan erilaisin, oivaltavin tavoin ja siirtää se sellaiseen muotoon ja miljööseen, josta yhä uudet sukupolvet tunnistavat itsensä. Tämä on soihdun kantamista, ei tuhkien palvomista.

Klassisen kirjallisuuden lisäksi meillä on nykyään poikkeuksellisen tehokas metodi keräämään tietoa ihmisestä. Tarkoitan tieteellistä metodia. Ihmislajin äänen käsite perustuukin näkemykselle, että evoluutio on muokannut ihmisestä tietynlaisen ja se on kestävää, eikä hevin muutu vaikka vaatteet ja hallitukset ja aatehistoria muuttuvat.

Kirjallisuuden olisikin hyvä ottaa jo huomioon, edes inspiraatiokseen, biologian kautta saatu ymmärrys ihmisestä. Falsifioitavissa oleva tieto esimerkiksi genetiikasta suojaisi kirjailijaa turhimmilta ylilyönneiltä ja oman ajan humanistisilta muotivirtauksilta.

*

Jonkun makuun tämä varmaankin kuulostaa turhan vanhoilliselta ja epähumanistiselta. He ovat ehkä oppineet ajattelemaan tiedettä taiteen vihollisena, vaikka se on taiteen kumppani. Tämän kieltämisessä on vaarana langeta uhkaavimpaan sudenkuoppaan, johon aikamme kirjailija niin Suomessa kuin maailmalla voi pudota.

Humanistisen koulutuksen saaneissa piireissä (ja yhä useampi kirjailija on saanut humanistisen koulutuksen) on useita vuosikymmeniä elänyt poikkeuksellisia ideologioita, jotka kieltävät ihmisluonnon olemassaolon. He ovat käytännössä kirjoittamassa ihmistä uusiksi, kieltämässä paitsi kulttuuriperinnön, myös kaiken mitä luonnontiede osaa nykyään ihmisestä sanoa. Perustelu on ideologinen eli poliittinen. Se perustuu lähinnä harhakäsityksille eli/tai tietämättömyydelle yhtäältä biologiasta, toisaalta klassikoista.

Tästä kuopasta käsin osa kirjailijoista kirjoittaa ihmisestä sellaisena kuin hän haluaisi ihmisen olevan. Käännetään selkä faktoille, jotka ovat, kuten faktat ovat, ajoittain epämiellyttäviä. Niiden sijaan toistetaan muodikkaita valkoisia valheita, tehdään tiedostamatonta tai tietoista (itse)petosta, jotta voitaisiin kuvata ihmistä uudessa, miellyttävämmässä valossa. Sellaisessa, jossa kyseinen kirjailija kuvittelee ihmisen voivan olla onnellisempi. Tällaisen kirjallisuuden tehtävä on marksilaisittain, ei kuvata ihmistä, vaan muuttaa häntä.

Tätähän on toki tehty ennenkin. Ja toisaalta kyseessä on viihdekirjallisuudelle läheinen tekniikka: vietellä lukija kertomalla tälle, mitä tämä haluaa, eikä miten asiat oikeasti ovat. Mutta tällä ideologian tasolla se hiipii mukaan myös korkeaan kaunoon. Sitä ei sieltä hevin huomata, koska omaa aikaa ja kulttuuria on niin käsittämättömän vaikea tarkkailla sisältäpäin.

Jos kirjailija haluaa luoda kestävää ihmiskuvausta, hänen pitäisi osata erottaa oma aika ja oma kulttuuri muista ajoista ja muista kulttuureista. Jos hän tuntee vain yhden, hän ei tunne yhtäkään, koska hän ei tiedä mikä on tälle yhdelle omaleimaista ja mikä taas yleistä. Kirjallisuushistorian hylkääminen menneen maailman ja ihmisen kuvauksena edesauttaa tietämättömyyttä menneisyydestä ja kadottaa ihmislajin äänen.

Analysoin seuraavassa osassa muutamia nykykirjallisuudellemme leimallisia fantasioita. Tarjoilen omia epäilyksiäni siihen, mikä 2000-luvun alun suomalaisessa kirjallisuudessa on muotioikkua ja kuvaa pikemminkin omaa aikaamme kuin ihmislajia yleisesti.

Mitä Donkey Kong opettaa taiteesta

Kirjoittamisen vanhoja lentäviä lauseita on Aristoteleen opetus keksityn ja toden suhteesta:

Sille mikä on todennäköistä, vaikka mahdotonta, on annettava etusija verrattuna siihen, mikä on mahdollista, mutta epäuskottavaa.

Uskottavuus on siis tärkeämpää kuin todenperäisyys. Se on hyvä perussääntö kun kerran fiktiota ollaan luomassa.

Siitä seuraa kuitenkin ongelmia aina niissä tapauksissa, joissa totuus on tarua ihmeellisempää.

Esimerkiksi tänä iltana uusintana esitettävä dokumentti The King of Kong (ohj. Seth Gordon, USA 2007) perustuu tositapahtumiin ja oikeisiin ihmisiin, kuten dokumenteilla on tapana. Selvä se, että dokumentti on dramatisoitu ja tarpeenmukaiseen muotoon järjestelty eikä objektiivinen totuus, mutta silti sitä voi pitää melkomoisen totena. Vaikka se on totena äärimmäisen ”todennäköistä”, se on samalla mahdotonta kertoa romaanina.

Jos King of Kongin sisällön laittaisi romaaniksi, siinä olisi muun muassa:

– antagonistina videopelipelaamisen elävä legenda ja kaikkien kolikkopelinörttien sankari Billy, joka on riemastuttavan luonnevikainen narsisti, pukeutuu USA-aiheisiin solmioihin ja myy barbequekastikkeita työkseen

– tämän sidekick, joka kertoo oppineensa elämästä ja itsestään olennaisen hävitessään Billylle Donkey Kong -pelin, ja nyt hän on tälle ikuisesti uskollinen. Niin, ja hänen nimensä on Steve Sanders, aivan kuin Beverly Hills 90210:n suurimmalla hahmolla.

– vanha videopelituomari, joka ei oikeastaan ole edes kovin kiinnostunut videopeleistä, vaan haluaisi olla stadionrokkari

– loukkaavan stereotyyppinen übernörtti, joka uusien videopeliennätysten tarkistamiseksi katsoo 48 tunnin pelisuorituksia vhs-kaseteilta silmiä räpäyttämättä

– herttainen pieni kasikymppinen mummeli, joka kilpailee nörttipoikien rinnalla kolikkopeleissä

– sympaattinen sankari, joka takoo yöt läpeensä autotallissaan vanhaa pelihallipeliä, että onnistuisi elämässään joskus edes jossakin

– omituinen Mr Awesome -alter egon omaava kilpapelaaja (Mr. Awesome tekee jonkinlaisia videoita, jossa esittelee hauiksiaan pukeutuneina naisiin), jolla on pitkä kauna antagonistin kanssa, minkä takia päähenkilö joutuu vaikeuksiin.

– loppuratkaisuista puhumattakaan.

Ja nämä ovat Wikipediasta löytyviä oikeita ihmisiä ja oikeita tapahtumia, kyllä, järjestettynä viihdyttävään muotoon, mutta silti.

Jos kirjailija olisi todistanut näitä piirejä ja päättänyt kirjoittaa tästä aiheesta romaanin, romaani olisi epäuskottava, se olisi kliseinen, sitä pidettäisiin lapsellisena farssina, eikä sitä otettaisi totena kuvana ihmisestä. (Ei muuten voida todistaa, että elämä ei olisi lapsellinen farssi.)

Mutta tässäpä toinen opetus, jota King of Kong sai minut miettimään  – sillä kuten kaikki suuri taide, tämä dokumenttikin saa meidät miettimään elämän tärkeitä kysymyksiä samalla kun se jännittää, naurattaa ja itkettää meitä. Meillä on tapana ajatella taiteen tuotoksia jonkinlaisina tekijästään irrallisina, itsenäisinä entiteetteinä. Jotkut pitävät tekijää jopa epäolennaisena tai haitallisena tekstin ymmärtämiselle. Mutta on myös mahdollista tarkastella taideteosta ei niinkään kuvana ihmisestä kuin etupäässä kuvana tekijästään, ja tarkalleen ottaen jonkinlaisena tekijänsä edustuksena, osoituksensa tekijänsä ”kelpoisuudesta” (jos käytetään luonnontieteellistä termiä vähemmän eksaktin luonnontieteellisesti).

Tämän kelpoisuusteorian mukaan ihmiset eivät tulkitse, onko romaani totta ihmisestä, vaan osaako sen kirjoittaja kertoa ihmisestä totta. Ero on hiuksenhieno mutta olennainen. Tunteeko kirjoittaja elämää ja ihmistä niin kelpo tavalla, että osaa keksiä uskottavan fiktiivisen tarinan? Kyseessä on kirjoittajan arviointi, ei kirjan. Ei onko kirjoittaja onnistunut kirjassaan, vaan onko kirjoittaja niin onnistunut, että hän osaa kirjoittaa onnistuneita kirjoja.

Tässä kirja nähdään kirjailijan laajennettuna fenotyyppinä. Siinä missä majavan rakentama pato on osa majavaa ja hämähäkin rakentama verkko ovat erottamaton osa eläintä, tässä kirja on etupäässä kirjailijansa mainos ja portfolio ja indeksi ja kelpoisuuden osoitus.

Kouliintuneet ja kulttuuriteorioissa kouluttautuneet ihmiset osaavat erottaa tekijän ja teoksen, mutta veikkaan, että tämä kelpoisuusaspekti on muualla vallitseva. Siksi menestyneitä kirjailijoita kutsutaan kommentoimaan asioita, joita he eivät yhtään tunne: Pirkko Saisio joskus ihmetteli, että hänet kutsuttiin puhujaksi jollekin arkkitehtipäiville. Olennaista ei ole kirjoitustaito, vaan osoitus kelpoisuudesta. Finlandia-voittajaa nyt vain pidetään niin onnistuneena ihmisenä, että hänen mielipiteensä ovat tärkeitä ja varmaankin kelpoja. Vähän samoin kuin työelämässä monesti tärkeintä ei ole sopiva tutkinto vaan se, että on yleensä tutkinto: että yksilö on osoittanut voivansa käydä läpi jotain niin turhaa ja koettelevaa kuin vuosien korkeakoulu.

Taitelijat, jotka kokevat tämän kelpoisuusteorian todeksi, ymmärrettävästi ottavat kritiikin itseensä. Siksi osa heidänkin koulutustaan on hylätä tämä näkemys ja keskittyä teorioihin tekstianalyysistä ja syvälukemisesta ja tekijän kuolemasta jne.

Tämän ei ole tarkoitus pelottaa ihmisiä kirjoittamasta. Ensinnäkin se pätee lähinnä ammattilaisiin, ei harrastajiin, jotka todistavat omaa kuntoaan päivätyönsä areenalla. Eikä jokaisen tekstin ole tarkoituskaan onnistua ja jäädä ihmiskunnan historiaan. Voi pyrkiä kirjoittamaan tekstejä, jotka osoittavat lupausta ja lahjakkuutta – eli vihjaavat siihen, että kirjoittajassa on pinnan alla kelpoisuutta.

King of Kong tänään Teemalla klo 23.30. Ei Areenasta katsottavissa.

***

Niin! Mr. Parvulescolta kysellään myös yhtä sun toista maan ja taivaan väliltä, koska hän on maineikas kirjailija. Parvulesco itsekin tukee kelpoisuusteoriaa toteamalla ”Rilke oli suuri runoilija, joten hän on luultavasti oikeassa”.

Kaksi tarinaamme

Oikeastaan kaikki tarinat voi jakaa kahteen lajiin. On tarina, joka selvittää kuka nai kenet. Pariutumistarina, naimapuuhatarina. Mieti Jane Austenia tai Sinkkuelämää. (Nykyään nämä tarinat kirjoitetaan yhä enemmän partitiivissa: kuka nai ketä.)

Sitten on valtataistelutarina. Kuka voittaa kenet. Paljaimmillaan nämä ovat elämän ja kuoleman kysymyksiä ja häviäjät pääsevät hengestään (sotakirjat, trillerit) mutta tähän sisältyy myös jalostettu kamppailu: kuka päihittää kenet oikeussalissa tai urheilukentällä tai ylennyksiä jaettaessa. Kilpailua. Mutta niin on edellinenkin. Ei tarinaa ilman kilpailua.

Jälkimmäinen aihe on selvän miehinen (Cormac McCarthy ajankohtainen esimerkki), edellinen liitetään vahvemmin naiskirjailijoihin ja -lukijoihin. Mikä on tavallaan erikoista, koska miehiäkin nämä parittelu- ja pariutumisasiat kiinnostavat. Kyse on varmaan lähinnä tavasta, jolla aihetta käsitellään.

Mutta, kaksi tarinaa: rakkaus ja kuolema. Seksi ja väkivalta. Eros ja Thanatos, jne.

Olin ajatellut tätä kahtiajakoa jo kauan ennen kuin tajusin, että aihepiirit soljahtivat elegantisti biologiaan. Evoluutioteoriaan kuuluu nimittän luonnonvalinta ja sitten se ”Darwinin toinen teoria”, vähemmän kuuluisa, mutta aivan yhtä elimellisen tärkeä, seksuaalivalinta. Siinä missä luonnonvalinta käsittelee eloonjäämistä, seksuaalivalinta lisääntymistä. Ei toista ilman toista.

Opiskelin aikoinaan antropologiaa ennen kuin tulin nykyiselle alalle, ja nytkin kun ajattelen ihmistä, abstraktiona, käsitteenä, lajina, ensimmäinen ajatukseni ei ole vanhanaikainen, se on täysin anakronistinen: mieleeni tulee metsästäjä-keräilijä. Siis sellainen heimonsa kesken elävä turkis- tai lannevaatteinen ihminen, joita olemme käytännössä koko lajikehityksemme olleet, kunnes hetki sitten joku Babylonissa meni keksimään yksivuotisten heinäkasvien viljelyn ja rakensimme yhteiskunnat näiden peltojen ympärille.

Kirjailijan edeltäjä tässä kuvitteellisessa heimossa on joka tapauksessa se vanha tuttu tarinankertoja: kaveri, joka kertoo leirinuotion ääreen kokoontuneelle kuulijapiirille tarinoita. Ja nyt, mitä luulette, minkälaisia tarinoita nämä esikirjailijat kertoivat?

Voimme myyttien ja kansanperinteen tutkimuksen pohjalta tehdä päätelmiä, mutta yksi asia, josta olen viime aikoina ollut yhä varmempi: he tuskin kertoivat surkuisia tapauksia, joissa onnettomat ihmiset vellovat angstissa, koska eivät löydä kosketuspintaa reaaliseen taikka osaa kohdata, todella kohdata toisia ihmisiä ihmisinä, tai vasenta kättään, sinänsä. Taikka viikon mittaisia masentavia jatkokertomuksia, jotka olivat ketju toisiaan seuraavia kohtauksia alkoholismista, perheväkivallasta, insestista ja (epä)onnistuneista itsemurhayrityksistä. Ihminen tuskin halusi kuulla tarinoita, jotka imevät elämänhalua sen sijaan että tekevät elämästä elämisen arvoista. Ei, vaan esikirjailijat kertoivat nuotiolla jännittäviä, viihdyttäviä, pelottavia, naurattavia, oivaltavia kertomuksia. Tarinoita, jotka kolhivat ja hoitivat kuulijoitaan, opettivat heitä salavihkaisesti elämään ja kuolemaan samalla kun viihdyttivät. Sellaisia tarinoita joiden yhä uudet variaatiot puhuttelevat ihmistä nykyäänkin, vaikka hänet onkin repäisty leirinuotiolta kaukolämmitettyyn kerrostaloon hiostumaan polyesterivaatteissa ja kuvittelemaan, että se mitä uutisissa kerrotaan, on tärkeää.

Lukijalla on oikeus vaatia kertomuksia, jotka yhä vangitsisivat hänen huomionsa tuolla ikonisella leirinuotiolla. Rakkautta ja kuolemaa, seksiä ja väkivaltaa, miten vain, mutta kerrottuna tavalla, joka saa meidät haluamaan elämää eikä halveksumaan sitä. Jälkimmäisiä varten elämä on liian lyhyt.

Sisätyön vaarallisuudesta

Joka miehellä on oma nörtteilyalueensa. Yhdellä se on Valioliiga, toisella Led Zeppelinin tuotanto, kolmannella mekaaniset rannekellot inhouse-koneistolla, minulla fysiologia. Ravinto ja terveys kiinnostaa. Tämä postaus sikäli kuin joitain muitakin kiinnostaa. Lukijoista suurin osa lienee istumatyöläisiä, joten ainakin tämä koskee heitä.

Meille tarjoillaan terveystietoa yleensä rutkasti tyhmennettynä. Suurin osa kaloripuheesta esimerkiksi on tällaista. Tiedättehän: laihtuminen on sitä että syö enemmän kuin kuluttaa tai muuta vastaavaa. Kuulostaa ihanan yksinkertaiselta. Kuka tahansa osaa toistaa. Mutta ei toimi. Tämä on viestinnän perusongelma: jotkut asiat pitää vääntää rautalangasta, että viesti välittyisi mahdollisimman monelle ja kapasiteetiltaan erilaisille kuulijoille. Mutta kaikki asiat vain eivät taivu rautalangaksi. Istumatyöhön esimerkiksi kaloripuhe ei päde.

Istumistyö tai istuva elämäntapa ei lihota siksi, että se kuluttaa vähemmän kaloreita kuin aktiivinen. Keho tienaa liikkumiseen menetetyt kalorit takaisin lisäämällä ruokahalua. Istuminen lihottaa siksi, että se katkaisee lipoproteiini lipaasi -nimisen entsyymin toiminnan. Lipaasi nimensä mukaisesti pilkkoo rasvaa energiaksi. Kun rasva ei pala, energia loppuu. Väsyttää. Ja tulee nälkä. Taukohuoneen Marie-keksit alkavat muistuttaa etäisesti ruokaa.

Tiesin tämän, mutta silti vaati valokuvan, että sen todella ymmärsi. Alalleni kiusallinen tosiasiahan on, että joskus kuva vain on tuhatta sanaa tehokkaampi.

Kuvassa plasmanäyte. Sama henkilö, sama ateria, mutta toinen on nautittu istuen ja toinen seisten. (lähde)

https://i1.wp.com/perfecthealthdiet.com/wp/wp-content/uploads/2012/10/Sitting-vs-Standing-Lipase.jpg

Vasen plasma on sakeaa, koska istuen syödyn ruoan ravinteet ovat yhä veressä. Ne teutaroivat verisuonissa päättöminä kuin teinit Kampissa perjantai-iltana ja päätyvät lopulta rasvasoluihin läskiksi, eivät lihassolujen energiaksi. Tämä ei ole vain lihomisongelma, koska mikään lihomisongelma ei ole vain lihomisongelma kuten diabeteskaan ei ole vain haiman ongelma, vaan koko fysiologisen järjestelmän ongelma päästä varpaisiin.

Ajattelin kyllä istua jatkossakin ruokapöydän ääreen. Mutta surullisen totta on, että jos ihminen olisi tarkoitettu istumaan päivät pääksytysten, meidän takapuolessamme kasvaisi tuoli. Tai jos lähestyy asiaa evoluution kautta: savannilla ei ollut jakkaroita.

Vaan seisomatyöpyötä olisi mahdollisuus. Papakin oli näin tyytyväinen omaansa: