Mitä Donkey Kong opettaa taiteesta

Kirjoittamisen vanhoja lentäviä lauseita on Aristoteleen opetus keksityn ja toden suhteesta:

Sille mikä on todennäköistä, vaikka mahdotonta, on annettava etusija verrattuna siihen, mikä on mahdollista, mutta epäuskottavaa.

Uskottavuus on siis tärkeämpää kuin todenperäisyys. Se on hyvä perussääntö kun kerran fiktiota ollaan luomassa.

Siitä seuraa kuitenkin ongelmia aina niissä tapauksissa, joissa totuus on tarua ihmeellisempää.

Esimerkiksi tänä iltana uusintana esitettävä dokumentti The King of Kong (ohj. Seth Gordon, USA 2007) perustuu tositapahtumiin ja oikeisiin ihmisiin, kuten dokumenteilla on tapana. Selvä se, että dokumentti on dramatisoitu ja tarpeenmukaiseen muotoon järjestelty eikä objektiivinen totuus, mutta silti sitä voi pitää melkomoisen totena. Vaikka se on totena äärimmäisen ”todennäköistä”, se on samalla mahdotonta kertoa romaanina.

Jos King of Kongin sisällön laittaisi romaaniksi, siinä olisi muun muassa:

– antagonistina videopelipelaamisen elävä legenda ja kaikkien kolikkopelinörttien sankari Billy, joka on riemastuttavan luonnevikainen narsisti, pukeutuu USA-aiheisiin solmioihin ja myy barbequekastikkeita työkseen

– tämän sidekick, joka kertoo oppineensa elämästä ja itsestään olennaisen hävitessään Billylle Donkey Kong -pelin, ja nyt hän on tälle ikuisesti uskollinen. Niin, ja hänen nimensä on Steve Sanders, aivan kuin Beverly Hills 90210:n suurimmalla hahmolla.

– vanha videopelituomari, joka ei oikeastaan ole edes kovin kiinnostunut videopeleistä, vaan haluaisi olla stadionrokkari

– loukkaavan stereotyyppinen übernörtti, joka uusien videopeliennätysten tarkistamiseksi katsoo 48 tunnin pelisuorituksia vhs-kaseteilta silmiä räpäyttämättä

– herttainen pieni kasikymppinen mummeli, joka kilpailee nörttipoikien rinnalla kolikkopeleissä

– sympaattinen sankari, joka takoo yöt läpeensä autotallissaan vanhaa pelihallipeliä, että onnistuisi elämässään joskus edes jossakin

– omituinen Mr Awesome -alter egon omaava kilpapelaaja (Mr. Awesome tekee jonkinlaisia videoita, jossa esittelee hauiksiaan pukeutuneina naisiin), jolla on pitkä kauna antagonistin kanssa, minkä takia päähenkilö joutuu vaikeuksiin.

– loppuratkaisuista puhumattakaan.

Ja nämä ovat Wikipediasta löytyviä oikeita ihmisiä ja oikeita tapahtumia, kyllä, järjestettynä viihdyttävään muotoon, mutta silti.

Jos kirjailija olisi todistanut näitä piirejä ja päättänyt kirjoittaa tästä aiheesta romaanin, romaani olisi epäuskottava, se olisi kliseinen, sitä pidettäisiin lapsellisena farssina, eikä sitä otettaisi totena kuvana ihmisestä. (Ei muuten voida todistaa, että elämä ei olisi lapsellinen farssi.)

Mutta tässäpä toinen opetus, jota King of Kong sai minut miettimään  – sillä kuten kaikki suuri taide, tämä dokumenttikin saa meidät miettimään elämän tärkeitä kysymyksiä samalla kun se jännittää, naurattaa ja itkettää meitä. Meillä on tapana ajatella taiteen tuotoksia jonkinlaisina tekijästään irrallisina, itsenäisinä entiteetteinä. Jotkut pitävät tekijää jopa epäolennaisena tai haitallisena tekstin ymmärtämiselle. Mutta on myös mahdollista tarkastella taideteosta ei niinkään kuvana ihmisestä kuin etupäässä kuvana tekijästään, ja tarkalleen ottaen jonkinlaisena tekijänsä edustuksena, osoituksensa tekijänsä ”kelpoisuudesta” (jos käytetään luonnontieteellistä termiä vähemmän eksaktin luonnontieteellisesti).

Tämän kelpoisuusteorian mukaan ihmiset eivät tulkitse, onko romaani totta ihmisestä, vaan osaako sen kirjoittaja kertoa ihmisestä totta. Ero on hiuksenhieno mutta olennainen. Tunteeko kirjoittaja elämää ja ihmistä niin kelpo tavalla, että osaa keksiä uskottavan fiktiivisen tarinan? Kyseessä on kirjoittajan arviointi, ei kirjan. Ei onko kirjoittaja onnistunut kirjassaan, vaan onko kirjoittaja niin onnistunut, että hän osaa kirjoittaa onnistuneita kirjoja.

Tässä kirja nähdään kirjailijan laajennettuna fenotyyppinä. Siinä missä majavan rakentama pato on osa majavaa ja hämähäkin rakentama verkko ovat erottamaton osa eläintä, tässä kirja on etupäässä kirjailijansa mainos ja portfolio ja indeksi ja kelpoisuuden osoitus.

Kouliintuneet ja kulttuuriteorioissa kouluttautuneet ihmiset osaavat erottaa tekijän ja teoksen, mutta veikkaan, että tämä kelpoisuusaspekti on muualla vallitseva. Siksi menestyneitä kirjailijoita kutsutaan kommentoimaan asioita, joita he eivät yhtään tunne: Pirkko Saisio joskus ihmetteli, että hänet kutsuttiin puhujaksi jollekin arkkitehtipäiville. Olennaista ei ole kirjoitustaito, vaan osoitus kelpoisuudesta. Finlandia-voittajaa nyt vain pidetään niin onnistuneena ihmisenä, että hänen mielipiteensä ovat tärkeitä ja varmaankin kelpoja. Vähän samoin kuin työelämässä monesti tärkeintä ei ole sopiva tutkinto vaan se, että on yleensä tutkinto: että yksilö on osoittanut voivansa käydä läpi jotain niin turhaa ja koettelevaa kuin vuosien korkeakoulu.

Taitelijat, jotka kokevat tämän kelpoisuusteorian todeksi, ymmärrettävästi ottavat kritiikin itseensä. Siksi osa heidänkin koulutustaan on hylätä tämä näkemys ja keskittyä teorioihin tekstianalyysistä ja syvälukemisesta ja tekijän kuolemasta jne.

Tämän ei ole tarkoitus pelottaa ihmisiä kirjoittamasta. Ensinnäkin se pätee lähinnä ammattilaisiin, ei harrastajiin, jotka todistavat omaa kuntoaan päivätyönsä areenalla. Eikä jokaisen tekstin ole tarkoituskaan onnistua ja jäädä ihmiskunnan historiaan. Voi pyrkiä kirjoittamaan tekstejä, jotka osoittavat lupausta ja lahjakkuutta – eli vihjaavat siihen, että kirjoittajassa on pinnan alla kelpoisuutta.

King of Kong tänään Teemalla klo 23.30. Ei Areenasta katsottavissa.

***

Niin! Mr. Parvulescolta kysellään myös yhtä sun toista maan ja taivaan väliltä, koska hän on maineikas kirjailija. Parvulesco itsekin tukee kelpoisuusteoriaa toteamalla ”Rilke oli suuri runoilija, joten hän on luultavasti oikeassa”.

Advertisements

Yksi kommentti artikkeliin ”Mitä Donkey Kong opettaa taiteesta

  1. Paluuviite: Kesken jääneen kirjan anatomia | Joonas Konstig

Kommentointi on suljettu.