Minulta jää paljon kirjoja kesken. Maailmassa on niin paljon luettavaa, ettei ole mikään pakko tahkota yhtä yksittäistä kirjaa loppuun, jos on selvä, ettei se puhuttele. ”Puhuttelu” määritellään tässä kehäpäätelmänä tulosten mukaan: jos kirja jää kesken, se ei puhutellut, jos se luetaan loppuun, se puhutteli riittävästi. Kyllä lukija saa olla itsekeskeinen. Hänen aikansa ja rahansa ja uskonsa lukemiseen ajankäyttömahdollisuutena on kyseessä. Vaihtoehtoiskustannukset on otettava huomioon.

Viimeksi minulta jäi noin puolivälissä kesken Davide Enian romaani Maan päällä (Siltanen 2013), ja jotta hyötyisimme pettymyksestä, mietin tässä miksi.

Enian esikoisromaani sijoittuu Sisiliaan. Siinä seurataan rinnakkain pojan tarinaa nyrkkeilijänä ja hänen sukunsa edustajien tarinoita toisesta maailmansodasta nykyaikoihin asti. Nyrkkeilen harrastukseksi, joten se, sekä Putte Wilhelmssonin arvio romaanista saivat kiinnostumaan.

Totuudellisuuden käsite

Valitettavasti koin, että nyrkkeilyä mystifioidaan kirjassa. Käsittääkseni Enia on nyrkkeillyt itse, mutta se ei tarkoita, että hänen nyrkkeilykuvauksensa olisi totuudellista. Kuvaus liehittelee lukijaa mystisillä sivuseikoilla, jotka saavat lajin kuulostamaan joltain muulta kuin mitä se on. Eikä edes paremmalta, vaan väärältä. Kuvaus on siis viihteellisen viettelevää, ei totta taikka jotenkin elämää suurempaa.

Totuudellisuus on sitä, mitä Hemingway ajoi takaa käskiessään itseään: ”Kirjoita tosin lause jonka tiedät.” Tosi on sepitteen ja laiskan viihteellisyyden vastakohta. Se, onko totuudellinen seikka tapahtunut IRL oikeasti, on eri asia. Uskottava  fiktio on parempi kuin epäuskottava fakta, sanoi jo Aristoteles.

On yleensä vaikeampaa kuvata asioita todesti kuin sepittää romantillisia sattumuksia, joita viihdekirjallisuus ja elokuvat ovat täynnä. Kliseet ja fraasit tulevat nopeasti. Maan päällä -romaanissa esimerkiksi on kohtaus, jossa kovat pojat leikkaavat nörttipojalta sormen poikki ja seuraa yleistä hässäkkää. Sitten Tyttöä uhataan ja päähenkilöpoika pelastaa Tytön hakkaamalla kovispojan. Pojan fyysistä sankaruutta kuvataan romantillisesti: ”Ruumis toimi automaattisesti. Kauan sitten kylvetty siemen oli ruvennut itämään.” Hänen lyöntisarjansa on tyypillisen fiktiivinen, sepitteellinen, hollywoodmainen: vartaloon oikea, joka ”taivuttaa [pahiksen] etukenoon”, josta onkin helppo lyödä vasen kohokoukku, joka ”katkaisee hänen etuhampaansa”.

Ja sitten kohtauksen lopuksi tyttö tietysti tulee sanomaan pojalle, että odota. Hakasulkeissa kommenttini.

Hän asteli minun luokseni, tyynenä ja itsevarmana. [Stereotyyppisen tyynenä shokeeraavan kohtauksen jälkeen.]

”Ciao”, hän sanoi. [Minäkin osaisin sanoa tämän verran italiaksi.]

En saanut sanaa suustani. [Mutta mikä sääli kirjoittaa se.]

Hän pujotti likaiset sormeni omiensa väliin. [Ei näin tapahdu.]

”Se on pelkkää verta”, hän kuiskasi [kuiskasi, kuin sepitteessä], ”se lähtee pois.”

Hän nosti sormeni huulilleen.

Yhden sormen kerrallaan. [Huomaa melodramaattinen pisteen käyttö. Nämä ovat myös omilla riveillään alkuperäisessä, hyvin melodramaattisesti.]

Kaikki tuska huuhtoutui pois.

Vatsanpohjasta huippasi niin kuin keinuessa.

”Minä olen Nina”, hän sanoi. [Käytetäänkö italiassa tällaisia lauseita oikeasti? Suomeksi tyttö tuskin käyttäisi moista oppikirjafraasia ja vaikka käyttäisikin, se haiskahtaisi sepitteelliseltä.] Sitten hän hymyili [voi ei] ja minä mätkähdin alas keinusta.

Ei haise totuudelta. Aina voi tietysti väittää, että kuvaus on tarkoituksella liioiteltu ja tehty kliseiseksi ja näin on tehostettu pojan ensikohtausta Tyttöihin, Tyttöön, vaikka Madonnaan symbolisella tasolla (joskaan jatko ei taida tukea tätä) ja ehkä niin, mutta ei se nyt vaan kannata. Ei se kuvausta paranna. Ja se on helpompaa kuin totuudellisen kuvauksen tekeminen, joten sikälikin halvempaa. On hirveän vaikea kuvata asiaa tavalla, joka on uusi ja tosi. Jos se olisi helppoa, kirjallisuus olisi täynnä sitä.

Rakenne ja kohtaustempo

Enian kirjan rakenne on pirstottu. Se muodostuu lyhyistä, melko irrallisista kohtauksista, jotka seuraavat toisiaan melko satunnaisessa järjestyksessä. Hypätään ajasta ja paikasta ja päähenkilöstä toiseen. Monet kohtaukset ovat pelkän dialogin varassa, joten lukija joutuu arvelemaan, missä ja ketkä. ”Jännittäviä anekdootteja pötkötettynä” voisi rakennetta kuvailla, joskin se olisi turhan ilkeää – eihän kirja epäonnistunut ole. Mutta tämä rakenteellinen ratkaisu tuli kalliiksi.

Luettavuuden ja samaistuttavuuden kannalta on nimittäin erittäin hyödyllistä, että kirja käyttää kohtaustempoa. Tempo tarkoittaa kerronnan ajan nopeutta, ja kohtaustempo on se sama nopeus, jossa elämä tapahtuu. Asia seuraa siinä toista kronologisesti. Noustaan sohvalta, kaadetaan tuoppi täyteen verta, juodaan se ja röyhtäistään. Repliikki: Siinäpä herkullista verta. Toinen repliikki: Ei yhtä herkullista kuin minun vereni, Jippu sanoi makuuhuoneesta.

Kohtaustempossa elämme päähenkilöiden mukana, muutumme heiksi. Tämän tärkeyttä ei ole ainakaan liioiteltu. Se on totaalisen romaanin manifestissani kohta 5: Romaanissa tulee olla paljon kerrontaa, joka etenee reaaliaikaisina kohtauksina ja sisältää ihmisten realistista dialogia. Tämä kiinnostaa ihmisiä, koska tässä muodossa elämä tapahtuu.

Kohtaustempon lisäksi kirjoja kirjoitetaan hajoitetun kronologian mukaan: siirrytään ajassa taaksepäin ja sivuttain. Tällöin ei jäljitellä niinkään elämää, kuin ajattelua. Tai sitten tempoa nopeutetaan ja tiivistetään kronologisia kohtauksia yhteenvedoiksi, vaikkapa kokonainen elämä yhdeksi kappaleeksi. Se on parhaimmillaan hyvin kaunista. ”Hän vietti nuoruutensa kylän ainoana ankanpersepäisenä diinarina, mittasi aikaa sätkätupakoilla ja arvotti kuukaudet hyviksi tai huonoiksi sen mukaan, oliko antanut enemmän turpaan kuin saanut. Kun hän valmistui mekaanikoksi, hän soitti Jipulle ja kertoi säästäneensä rahoja, he voisivat muuttaa nyt täältä jonnekin suureen maailmaan, vaikka Kotkaan. Jippukin sanoi ei.”

*

Esimerkki: luin pari vuotta sitten peräkkäin Tom Wolfen romaanin Minä olen Charlotte Simmons ja Jonathan Franzenin romaanin Vapaus. Molemmat ovat erinomaisia, kookkaita, amerikkalaisia nykyromaaneja, mutta Wolfe rakentaa kirjansa kohtauksiin. Joka luku on oma hallitusti rakennettu ja perusteltu, laaja siivu päähenkilön elämästä. Franzen rikkoo kerrontaa huomattavasti enemmän. Vapauden ensimmäinen luku esimerkiksi on varsinaista lukijan testaamista: ”jos haluat lukea minut, sinun on selvittävä ensin tästä.”

Kun muistelen näitä kirjoja, huomaan kohtaustempon yhden olennaisen edun. Muistan Wolfen romaanin ihmeen tarkkaan. Muistan suunnilleen miten se eteni, mitä sitten tapahtui, minkälaisia hienoja kokonaisuuksia siinä oli missä vaiheessa (miksi merenneito punastui, osakuntabileet, se suurenmoinen loppukliimaksin juhlayö ja sen seuraukset). Voin elää sitä uudestaan mielessäni ja palata helposti löytämään tietyn kohtauksen. Franzenin kirja taas on mielessäni aikamoista puuroa. Loppu on jäänyt elävästi mieleen ja pari muutakin kohtaa, jotka – tuskin sattumoisin – ovat kohtaustempossa.

*

Koska kirjallisuudessakin, ceteris paribus, vaikeampi on arvokkaampaa, tulee miettiä sitä, kumpi on hankalampaa: rakentaa tehokkaita kohtauksia vai rikkoa kronologia ja kirjoittaa kuin kaikki aika olisi yhtä tms.

Kohtaustempo on usein helpompaa. Suurin osa kevyttä viihdekirjallisuutta on kirjoitettu kohtaustempoon. Mutta ehkä viihdekirjallisuus siksi onkin miellyttävää lukea ja sitä kautta hahmoihin tulee samaistuttua. Meidän ei tule syyttää assosiaation perusteella kohtaustempoa tästä, eli pitää sitä huonona siksi, että sitä käytetään myös huonossa kirjallisuudessa.

Ehkä kaikkein helpointa taas on rakentaa kirja satunnaisten, keskenään vaihdettavissa olevien anekdoottien rikotuksi pötköksi. ”Niin siitähän mun pitikin kertoa, kun kerran oltiin, ketä siinä nyt meitä oli…” Tosin tälläkin tavalla kerää kriitikoilta enemmän irtopisteitä, koska kirja on vaikeampi lukea.

Maan päällän rakenteen vuoksi jokainen pikku luku oli ikään kuin kynnys: jatkanko lukemista? Edessä on taas pieni kohtaus, joka liittyy ehkä jonkun päähenkilöstä tarinaan, johon ehkä palataan myöhemmin. Mutta minä en onnistunut välittämään päähenkilöistä tarpeeksi kiinnostuakseni heistä ja halutakseni siis nähdä mitä he tekevät. Henkilöt eivät olleet tarpeeksi kiinnostavia. Kokonaisjuonessa taas ei ollut ”McGuffinia”, joka olisi puolestaan saanut minut jatkamaan lukemista nähdäkseni miten juoni kehittyy. Ja kirja vaikutti sepitteelliseltä eikä totuudelliselta, joten totuusarvon elähdyttävää heurekaa! se ei tarjonnut. Lukutahti hidastui, joten oli aina vaikeampi muistaa kuka henkilö olikaan taas kukin. Joten kynnys tarttua kirjaan nousi, lopulta liian suureksi.