Kirjallisuus sovintoseksinä

Monet suosikkikirjoistani ovat kohdelleet minua huonosti. Jättäneet minua ne eivät ole.

Kirjoja, jotka ovat olleet minulle eri vaiheissa erityisen tärkeitä, yhdistää jonkinlainen epämukavuus, haaste, vaarallisuus. Ehkä ne ovat vähän turhan totta. Muistan yläasteikäisenä miettineeni Karamazovin veljesten innoittamana, että jos Jumalaa ei ole, kaikki on sallittua, ja se pyörrytti minua: oli ilta, seisoin Lippulaivan torilla ja mietin, että tajuaako kukaan tätä, tajuanko itsekään… Yukio Mishiman Kunnia on katkera juoma sai minut eroamaan tyttöystävästäni ja teki minusta varmaan vuodeksi levottoman. Nuorena luettu Kerouacin Matkalla saa saman aikaan monelle – Jean-Paul Sartren Inho voi parikymppiselle intellektuellille olla vähän aivokuorellisempi versio samasta. Leonard Cohenin ehkä paras luomus, runokirja The Energy of Slaves, oli aikoinaan varsinainen pyrotekninen ansa, se sai minut kirjoittamaan runoja… jotka saivat minut kirjoittamaan kirjoja. Nabokovin Lolitan kiusallisuutta ei tarvinne selittää.

Jne. Sitten saattaa olla loistavan nokkelasti kirjoitettu kirja kuten Jeffrey Eugenidesin Naimapuuhia, mutta jokin siinä on liian turvallista. Sitä seuraa tavattoman onnistuneena teknisenä suorituksena, mutta ei muistele jälkeenpäin. Välit tällaisiin kirjoihin ovat asiallisen etäiset kuin hyvin käyttäytyvillä ihmisillä ainakin. Kiitos, oli oikein hauska tavata (ja ehkä olikin!), näkemiin ja sano tutuille terveisiä.

Tai kirja saattaa olla piinallinen ja epämiellyttävä – ja vain sitä. Se jättää lukijansa heitteille, koettelee ja hylkää. Lukijasta tuntuu, että silmään on virtsattu, että hän on ollut vain väline kirjoittajan purkautumiselle (pahan olon purkamiselle tai ammatillisen todistamispakon). Toivottavasti edes kirjoittajaa helpotti.

Parhaat kirjathan ovat kuin läheisimmät ihmissuhteet: niihin sisältyy enemmän tunteita. Laajempi skaala ja vahvempia tunteita. Tärkeiden ihmisten kanssa riidellään, he meitä satuttavat ja saavat meidät onnettomiksi, miettimään itseämme ja tilaamme. Yhdentekevät ihmiset harvemmin. Tämä on sitä ällönlällyä ja äh, totta, runoilijan opetusta: teidän ilonne on teidän surunne.

Viihdekirjallisuus on sitä, että ostat jonkun tekemään sinulle hetkeksi mukavan olon. Hierontapalvelu. Tai siirappisesti imarteleva eli valehteleva gigolo. (Käytän gigolon metaforaa enkä naisprostituoidun, koska mies tyytyy tässä asiassa vähempään.) Viihde tekee välillä oikein hyvää. Mutta jos kaipaa syvempiä kokemuksia, siihen tarvitaan epämukavuutta ja murhetta, ehdottomasti menettämisen pelkoa ja rumia totuuksia ja vihaa ja riitelyä… kirjalla pitää olla sellaista karismaa, ettei sitä tahdo jättää… ja osa karismasta syntyy kaikesta tästä konfliktista. Ja sovintoseksin on oltava älyttömän hyvää.

Mainokset

2 kommenttia artikkeliin ”Kirjallisuus sovintoseksinä

  1. Paluuviite: Kirjallisuuden sopimattomuudesta | Joonas Konstig

  2. Paluuviite: Kesken jääneen kirjan anatomia | Joonas Konstig

Kommentointi on suljettu.