Kirjallisuuden sopimattomuudesta

Tommi Melenderin postaus Näitä kirjailijoita en voi hyväksyä inspiroi uuteen vertauskuvaan kirjallisuudesta. Jatkakoon se tästä kirjoituksesta, jossa aloitin kirjallisuuden sopimattomuudesta.

Minusta parasta kirjallisuutta luennehtii ja jopa määrittelee epäkorrektius. ”Määrittelee” tarkoittaa, että epäkorrektius ja kiusallisuus ja vaaran tuntu on kirjallisuudelle leimallista, ydinosaamisaluetta, ekolokero.

Tämä saattaa johtua omista ensimmäisistä kokemuksistani nuorena kundina ns. aikuisen kirjallisuuden parissa. Äidinkielen kirjassa esiteltiin tärppeinä liuta kirjailijoita, joita ei ollut tarkoituskaan ehtiä tunneilla käsitellä. Siellä mainittiin sellaisia tekijöitä kuin Philip Roth, ja kun sitten menin lukemaan Portnoyn taudin, olin järkyttynyt. Minun oppikirjassani! Tällaista! Suositellaan! Verorahoilla! Tietävätkö nämä mitä ne tekevät?

Olin kuullut sellaisesta, että antiikissakin oli kirjallisuutta. Kun sain ensi kerran käteeni Catulluksen, paljastui että ne marmoripatsaat runoilivatkin tällaista:

Täyshomot Aurelius ja Furius,

puhkaiskaa perseenne niin että tuntuu.

Kaikkien nuorten runopoikien suosikki Neruda oli sitten sitä mieltä, että runouden tulee olla epäpuhdasta:

Niin olkoon se runous, jota etsimme, velvollisuudentuntoisten käsien tavoin hapon syövyttämä, savun ja hien kyllästämä, virtsan- ja liljantuoksuinen… runous epäpuhdas kuin vaatekappale, kuin ihmisruumis: ruokatahroja ja häpeällisiä asentoja, ryppyjä, havaintoja, unta ja valvetta, profetioita, vihan ja rakkauden julistuksia, villejä eläimiä, vilunväristyksiä, idyllejä, poliittisia oppeja, kieltämisiä, epäilyksiä, väitteitä, rasituksia…

Ja korjatkaa jos muistan väärin, mutta mielikuvissani jossain Henry Millerin kirjassa on kohtaus (se saattaa olla jopa THE mielikuvani Henry Millerin tuotannosta), jossa kaveri tulee huvikseen kutittelemaan päähenkilön pakaroita juuri kun tämä on yhtymässä johonkin prostituoituun. Jonka elimestä on varmaan käytetty ilmaisua kuten ”dityrambinen vittu”. Eikä kyse ole pelkästä irstaudesta, kuten Millerkään ei ollut pelkkä irstailija. (Vituista puhuminen on helppoa, dityrambisista vituista jo jotain muuta.) Miller oli vaarallinen ei rivoutensa takia, vaan koska hän kirjoitti:

Minusta tuntui että suuri tuho oli jo käynyt, etten minä enää koskaan voisi olla todemmin yksinäinen kuin tällä hetkellä. Minä tein sellaisen päätöksen että minä en pitäytyisi mihinkään, en odottaisi mitään, eläisin tästä lähin kuin eläin, petoeläin, maankiertäjä, rosvo…

Minä olen löytänyt Jumalan mutta hän ei riitä. Minä olen kuollut ainoastaan henkisesti. Fyysisesti minä olen elossa. Moraalisesti minä olen vapaa…

Jos minä olen hyeena, minä olen laiha ja nälkäinen hyeena. Minä lähden lihottamaan itseäni.

Vertaa tätä Stephen Dedaluksen credoon: ”Non serviam. I will not serve that in which I no longer believe whether it call itself my home, my fatherland or my church”.

Joku voisi hätääntyä varjelemaan nuoria mieliä tällaiselta, jos ymmärtäisi millaisia kumouksia ne voivat aiheuttaa.

Kun kirjoista tehdään filmatisointeja, kaikki tämä siivotaan pois. Lolitasta Nabokov itse teki mustaa, mutta harmitonta slap stickiä. Tottahan elokuviakin on sensuroitu, mutta elokuva ei ole kirjan tavoin vaarallinen väline, koska siitä puuttuu kirjan intiimiys. Läheinen, yksityinen suhde kirjan henkilöihin, jotka käyttäytyvät sopimattomasti ja paljaasti. Siinä he ovat, pääset heidän ajatuksiinsa ja voit koskettaa heitä paperilla. Eikä kukaan muu tiedä mitä luet.

*

Se vertaus. Osallistut juhliin: ystäväsi menee naimisiin tai setäsi juhlii viisikymppisiään pitkän kaavan mukaan. Kaikki tälläytyvät edustaviksi, juhlapaikka on puunattu ja pöydille siroteltu ruusunlehtiä tai juomalauluvihkoja. Nostellaan maljoja, moikkaillaan tuttuja, on mukavaa. Juhlassa järjestetään ohjelmaa: serkkutyttö laulaa, joku soittaa viulua, pidetään tietovisa juhlakalun elämänvaihesta, isäntä pitää puheen, poikamiesjätkät ovat järjestäneet loppuillaksi hassun sketsin, jota esittäessä on kiedottava pään ympärille kaulahuivi, solmio tai paita.

Esitykset ovat hienoja, olet viihdyttynyt. Mutta ne eivät kuitenkaan ole illan kiinnostavin anti.

Kiinnostavinta on se mitä tapahtuu yksityisesti, kulisseista huolimatta. Sopimattomat katseet, tupakkapaikan juorut. Se kun Raija lähentelee sinua, tai Raimo. Se kun Ari selittää sinulle matalalla äänellä, ettei Maria kutsuttu, koska se oli taannoisella Teneriffan-lomalla haukkunut juhlakalun lapsia äpäriksi. Kaikkien suosikkiserkun tunnustus, että oikeasti hän inhoaa elämäänsä – mutta hänellä on suunnitelma… Kun Kerkko juo liikaa ja tarttuu Herkkoa kraivelista ja uhoaa tappavansa. Ne paljastukset loppuyöstä kahden kesken hämärässä nurkassa yhden liiallisen viinilasin jälkeen. Ne ovat juhlissa kiinnostavinta. Sopimaton ja intiimi, vaarallinenkin.

Sinä päivänä kun kirjallisuudesta poistetaan sopimattomuus ja vaarallisuus, voimme saman tien lopettaa koko lukemishomman ja tyytyä katsomaan Vain elämää.

Rothin kuva minun kopiostani Portnoyta. Hampaat paljastettuna.
Rothin kuva minun kopiostani Portnoyta. Hampaat paljastettuna.

2 kommenttia artikkeliin ”Kirjallisuuden sopimattomuudesta

    • Meinasin jo vastata, että olen lukenut, mutta enpäs olekaan kuin vain nähnyt sen filmatisoinnin. Oliko kirjassa jotain erityisen sopivaa tähän, vai oliko vain (”vain”) hyvä kirja?

Kommentointi on suljettu.