Readberry.fi on uusyhteisöllisen ajan digitaalinen kirjapiiri, jossa sähkökirjan ostaja saa pääsyn keskusteluun muiden kirjan lukijoiden kanssa. Readberryn nokkamies Mikko Aarne pyysi minua esilukijaksi keskustelemaan Elina Lappalaisen tuotantoeläinten kohtelua käsittelevästä Syötäväksi kasvatetut -kirjasta.

Laitoin esittelykseni johdannon omaan tulokulmaani:

Olen ollut kiinnostunut ruoasta seitsemäntoistavuotiaasta asti. Silloin pamahdin kasvissyöjäksi, ja seuraavat seitsemän vuotta olin sitä ärsyttävintä sorttia oleva kasvissyöjä, joka halusi muiden tietävän sen. Sittemmin ryhdyin sekasyöjäksi ja innostuin ravintotieteestä. Olen viimeisen seitsemän vuoden ajan opiskellut ravitsemusta amatöörinä, se on, intohimoisena rakastajana. Se on minusta tavattoman tärkeä ja kiehtova aihe. Väitän (ja tämä ymmärrettävästi sapettaa monia formaalisti koulutettuja ravintotieteilijöitä) jopa tietäväni yhtä sun toista ravinnon vaikutuksesta meihin.

Tältä taustalta kirjoitin joulukuun 2011 Imageen esseen Lihan ilot, joka oli kunnon lehtijutun tapaan reippaan poleeminen vegetarismin lyttäys. (Linkitän esseen kotisivujeni kautta, koska siellä on kiinnostuneille bonusraita: http://wp.me/p2s6Fa-Q )

Olen ja en ole kirjan kohderyhmää. Olen hyvin kiinnostunut siitä, mitä syön ja mitä meille syötetään. Teen perheeni ruoat lähinnä itse: tällä viikolla meillä syödään mm. nieriätäytteisiä uuniperunoita, burgundinpataa, punajuuripaistosta (jauhelihaa, Aura-juustoa) ja poronkäristystä. Eineksiä ja muita teollisia metkuja kartamme. Syömme keskivertoa vähemmän sokeria ja tärkkelystä, enemmän luonnollisia rasvoja ja luomua. Eläinproteiini kuuluu jossain muodossa joka aterialle. Nostelen painoja, ehkä se proteiinin arvostus on sitä kautta opittu. Harrastan metsästystä, ja tälläkin hetkellä pakkasessani on viimekuinen rusakko, syksyinen pyynrääpäle sekä appiukon kalastamaa kuhafilettä. Arvostan perinteistä, puhdasta, aitoa ruokaa, ja tähän kuuluu eläinten kohteleminen eläiminä, ei teollisena lihatahnana.

Mutta yhtä aikaa lähden lukemaan tätä kirjaa hieman skeptisenä. Jokin siinä, myönnän, ärsyttää. Nimi ”Syötäväksi kasvatetut” nostattaa halun vastata parhaalla teininasaalilla: ”DAA!” – totta kai ne on kasvatettu syötäväksi. Kirjan esittelyteksti (johon Lappalainen on toki syytön, ne tehdään kustantamoissa) väittää, että ”mielikuvissamme possut, vasikat ja tiput ovat suloisia eläinvauvoja”. Eivät minun mielikuvissani. Tämänlainen disneymäinen luontokäsitys on mahdollista vain paljasjalkaisille kaupunkilaisille, jotka saavat vasta teini-ikäisinä kuulla, että liha on muuten kuollutta eläintä. Kuten minulle.

Tiivistäen. Hunajamarinoitu broilerisilppu on häpeä jokaiselle osapuolelle, mutta niin ovat myös ne teolliset papanat, joita hyväuskoisille länsimaisille naisille myydään soijarouheen muodossa synnittömänä terveystuotteena.

Odotan ja toivon, että kirja rikkoo siihen kohdistamani ennakkoluulot. Todennäköisesti opin jotain uutta, ja se on aina hienoa. On muuten myös mukava olla osallistumassa keskusteluun.

Tervetuloa mukaan lukemaan. Tuosta painojen nostelusta valmistelenkin blogiesseetä.

And now for something completely different. Illalla on Gummeruksen suurin vuosijuhla Kaarlenpäivän illallinen, eli tilanne on tämä: