Vuosi herrasmiehenä – kevät on julmansuloista aikaa

Marraskuussa kirjoitin tulevasta kirjastani Vuosi herrasmiehenä, ja nyt on korkea aika jakaa lisää herrasmiesvuoden kuulumisia.

Tässä ensin lisää otteita lukulistalta. Herrasmiehen ihanteen jäljittäminen on vienyt minut mukanaan aika syvään jäniksenkoloon, ja olen lukenut kirjallisuutta antiikista keskiajalle ja renessanssin kautta nykyaikaan.

Entä mikä urheilulaji tulee mieleen, kun ajattelet englantilaisia herrasmiehiä?

Kriketti on nyt väärä vastaus. Oikea vastaus on rugby.

Löysin siis käyttöä vanhoille kesäpuistofutisplääkilleni. Hammassuojat löytyivät kaapista viidentoista vuoden takaa, siltä ajalta kun nuorena treenasin thainyrkkeilyä. Siitä on aika pitkään vanhettu muuten. Rugby on rankinta, mitä olen vuosikausiin tehnyt. Urheilija ei tervettä päivää näe (minulla on tätä kirjoittaessani jääpussi koivessa), mutta eikös Jari Sarasvuokin sanonut, että kehitys tapahtuu epämukavuusalueella.

Ei tämä vuosi silti ole ihan kärsimystä ollut. Kävimme vaimon kanssa ensimmäistä kertaa lastemme syntymän jälkeen kahdestaan ulkomaanlomalla. Kuvassa on Rialton silta. Siellä oli pimeän tullen hyvä juosta smokissa. Lisää aiheesta luvussa 14.

Miestenvaatetuksesta puheen ollen, siinä on neljä astetta. Ensimmäinen on se, kun alat käyttää aikuisten miesten pukimia, kuten irtotakkeja ja pukuja. Niitä hankit vaikka Zarasta tai H&M:stä. Toisella asteella löydät laadukkaat englantilaiset ja italialaiset miestenvaatevalmistajat, nettikaupat ja Keikari.comin. Kolmannella asteella on sitten tämä:

Herrainpukimo valmistaa tästä kankaasta minulle juuri mittatilaustakkia. (Neljäs aste olisi sitten räätälinpuvut.)

Minulla oli kunnia saada kamarineuvos Kaarina Suonperältä opastusta ruokailuetikettiin.  Koska olen huomannut, että paras tapa oppia jokin asia on opettaa sitä, päätin soveltaa oppejani järjestämällä popup-ravintola Prinsessaravintolan. Vieraaksi sain kaksi ihastuttavaa nuorta prinsessaa(ni).

Viinilasissa Chateau de mustaherukka 2016.

Tässä seuraavassa kuvassa on monta muistoa vuoden varrelta. Kokemuksiini ovat kuuluneet myös mm. tutustuminen Kadettikouluun majuri evp. Peter Lindblomin ystävällisellä johdatuksella.  (Minähän kävin itse kunnon kapinallisena tietenkin sivarin.) Lisäksi sain tutustua Helsingin Pörssiklubiin Michael Nymanin johdolla. Tuli myös muun muassa juotua viskiä ja käytyä pari kansalaistaitokurssia – eihä sitä miehellä tulisi mennä sormi suuhun, jos joutuu sammutus- tai ensiapuhommiin.

Kuvassa vasemmalla näkyy esite vielä edessä olevasta kokemuksesta: kyseessä on Helsingin yliopiston filosofisen tiedekunnan juhlapromootio Suomen sadan vuoden iän kunniaksi. Maisterifranseesiharjoitukset alkoivat juuri.  Minähän skippasin punkkarina aikoinaan vanhaintanssitkin. Tämä on vuoden yksi suuria teemoja: mitä taakseen jättää, sen edestään löytää. Niin kuin kikapoon.

Tämänlaisesta kannesta kirjan sitten syksyllä tunnistaa:

 

 

Mainokset

Paolo Olbi pitää Venetsian hienointa kauppaa

Kävimme äskettäin vaimoni kanssa hääpäivämatkalla Venetsiassa – ensimmäinen visiittini tuohon myyttiseen kaupunkiin. Halusin jakaa parhaan oman löytöni, sellaisen, joka ei löydy jokaisesta matkaoppaasta.

Aiemmilla Italian-matkoilla minulle oli jo tullut tutuksi Il Papiro -ketju. Il Papiro tekee hyvin kauniita paperituotteita, vihkoja ja kirjoitustarvikkeita, mutta se on hintava – ja selvisi, että aivan tarpeettoman hintava. Venetsiassa on samalla alalla pienyrittäjiäkin. Ostin esimerkiksi kaupasta nimeltä Liber (San Marcon lähellä, Mercerie San Zulianilla) viehättävän kauniin ”ikuisen kalenterin” eli almanakkakirjan, sekä semi-kitschin mutta hyvää mieltä tuovan matkamuistoprintin. Lisäksi kaupungissa on tietysti tolkuttomasti niitä turistisettejä sulkakyniä, suurennuslaseja yms. myyviä liikkeitä.

Mutta varsinainen paperialan helmi löytyi Ca’ Foscarin sillan kupeesta Dorsoduron kaupunginosassa, jotakuinkin niillä paikkeilla, missä San Polo vaihtuu Dorsoduroksi. Siellä törmäsin Paolo Olbin paperikauppaan ja pysähdyin tuijottamaan näyteikkunaa alaleuka ehkä erkaantuneena yläleuasta.

Paolo Orbi Ponte Ca’ Foscarin kupeessa.

Ikkuna oli somistettu  punaisilla väreillä painetuilla, tavattoman tyylikkäillä vihkoilla ja albumeilla. Marmoroidulla paperilla päällystettyjä kuulakyniä oli tarjolla myös pari jäljellä, ja sanoin vaimolleni, että tuolta pitää ostaa vähintään yksi kynä – harmi, että ostimme jo eilen niitä vihkoja kotiin…

Kello oli nyt 15.25 ja liike oli päivätauolla, siis kiinni, 15.30 asti. Meinasin jäädä odottelemaan, mutta silloin vanha herrasmies asteli hitaasti liikkeen takahuoneesta ja  niksautti oven lukon auki.

Vanha herrasmies on Paolo Olbi. Paljastui, että hän painaa liikkeensä takahuoneessa itse vanhanaikaisella painokoneella klassisen elegantisti koristeltuja paperituotteita, kuten kirjoja, vihkoja, albumeita, kirjepapereita ja -kuoria.  Jos liikutte Venetsiassa, Olbilta löytyy paperituotteiden ystävän paratiisi.

Erilaisten ja erikokoisten vihkojen ja papereiden lisäksi seinillä oli upeita valokuva-albumeita niin painetuilla pahvikansilla kuin kohokuvioisilla nahkakansillakin (jälkimmäiset muistaakseni 75€ hintaluokkaa, edelliset edullisempia). Ja viimeistään menetin sydämeni, kun huomasin seinällä kehystettynä tämän kuuluisan täysosumasitaatin:

Maailmassa ei ole mitään, mitä joku ei voisi tehdä vähän halvemmalla vähän huonommin, ja ihmiset, jotka tuijottavat vain hintaa, ovat hänen luontaisia saaliitaan.

Hulluinta tässä oli, että Olbin hinnat olivat huomattavasti halvempia kuin Il Papirossa tai Liberissä.  Harmitti, että olimme jo ostaneet kotiin ja tuliaisiksi muistivihkosia muualta, kun täältä niitä olisi saanut alle kympillä. Teki melkein mieli kertoa, että ostin vastaavia paljon kalliimmalla eilen Il Papirosta, nostakaa hyvä mies toki hintojanne. Mutta Olbi ei puhunut englantia, ja kielitaidottomuuteni takia en saanut keskustelua miehen kanssa aikaiseksi. Olbi laski yhteenlaskuna ostosteni summan paperille ja antoi valitsemani marmoripaperisen kynän vieläpä lahjaksi kaupan päälle: ”Present”.

Huomaa takaseinän kuva Aldus Manutiuksesta, kirjapainannan signorista.

Ehkäpä vastalahjana joku suomalainen löytää tämän kirjoituksen ansiosta Olbin kaupan ja osaa ostaa sieltä erinomaiset tuliaiset ihan liian halvalla. Omat ostokseni painoivat käsimatkatavaroissa aika lailla, mutta ilahduttavat nyt ja tästä eteenpäin pitkään.

Vasemmalla ylhäällä Liberin almanakka. Vasemmalla Il Papiron ylihintainen muistipaperivihko. Keskellä ja oikealla Paolo Olbin vihreä muistivihko ja punainen päiväkirja sekä kuulakynä. Alla Olbin kirjepapereita K-kirjaimella. Loput menivät jo tuliaisiksi!

Tässä Olbin liikkeen sijainti Google Mapsissa. Periaatteessa jos kävelet San Polosta Dorsoduroon lähelläkään Canal Granden vartta, Olbi on matkan varrella. Foscarin joen yli kun menee vain tuo yksi silta. (Seuraava on lännessä San Margherita -aukiolla.)


Linkkejä:

Olbin nettisivut ovat täällä – myös englanniksi, mutta kuten arvata saattoi, ilman nettikauppaa: http://olbi.atspace.com/index_eng.htm

Tuuheampitukkainen Olbi vuodelta 2010:

”Paolo showed us how they create wood plates of the patterns for the book-covers, inspired by old Venetian designs and typesetting (Beppi’s role) by hand using old plates and type (which Terence, a book designer/publishing manager in a former life was thrilled to see), to binding the books 100% by hand.”

EyeItalian sivuilta:

”Signor Olbi of Venice began his craft in 1962 as a bookbinder. In 1975, he began producing beautiful gift articles such as journals, photo albums, frames and agendas, all handcrafted using the finest of Italian materials: vegetable-tanned Tuscan leather, which becomes softer and more beautiful with time, and rich and elegant Venetian papers.

Gallery19:

”Olbi paused on a page with a photograph of himself and the actor Johnny Depp, who always drops in when he is in the city, and who once commissioned a beautiful book from Olbi made of leather and the precious metals of an antique German bible. Venice is full of expensive stationary shops but the fact remains that Paolo Olbi is one of the only bookbinders left in a city that was once the print[i]ng and publishing capital of Europe.”

 

Miltä tuntuu täyttää neljäkymmentä

Ilmeisesti olen kameli.

Näin ainakin Baltasar Graciánin mukaan. Maallisen viisauden käsikirjassa hän luonnehtii miestä eri ikävuosina näin:

Kaksikymmenvuotias on riikinkukko, kolmikymmenvuotias leijona, nelikymmenvuotias kameli, viisikymmenvuotias käärme, kuusikymmenvuotias koira, seitsemänkymmenvuotias apina, ja kahdeksankymmenvuotias ei yhtään mitään.

Mitä nämä kaikki eläimet tarkoittavat? Gracianin kuvaus tuntuu menevän vuosikymmen vuosikymmeneltä tulkinnanvaraisemmaksi. Kaksikymppinen riikinkukko on selvä, leijonakin helppo hyväksyä, mutta kameli… no, kamelin idea kai on kestävyys: se pärjää aavikolla vähällä vedellä. Se on sinnikäs ja peräänantamaton. Ehkä nelikymppinen mies onkin tietyn kestävyyden itselleen kehittänyt.  Kamelin ideaan kuuluu kai myös, että se on karavaanieläin, osaa kulkea myös letkassa, ts. seurata ja johtaa, tehdä yhteistyötä.  Leijonan voima, näyttävä harja ja raatelukynnet ovat käyneet vanhoiksi.

En tunnista itsessäni ikäkriisiä neljäkymmentä täyttämisestä. Se varmaan johtuu siitä, että olen käynyt sen jo läpi viime vuosina  (Perkeleestä se taitaa heijastua). Nelikymppisen ikäkriisi: oivallus, että minä muuten kuolen – ja kaikki ajatukset siitä, mitä tässä elämässä on saanut aikaan.  Nelikymppisen laskutoimitus: Nuoruuden unelmien ja keski-iän todellisuuden erotus.  Jäänkö paljonkin plussalle?

Nuori unelmoi kyllä helposti enemmän kuin aikuinen ehtii saavuttaa.

Paljon sanoja on sitä ehtinyt ilmoille tuottaa, mutta kaikki kirjoitus ei sentään ole ollut turhaa. Pari saavutusta olen tililleni merkinnyt. Ensinnä, olen tehnyt pienen pinon kirjoja, joiden kannessa on minun nimeni ja sisällä pala elämääni ja muiden ihmisten elämää ja ajatuksiani ja muiden ihmisten ajatuksia muutettuna sellaiseen proosamuotoon, joka on onnistunut. Kirjani ehkä jäävät joidenkin luettavaksi ja löydettäväksi. Niillä on huomattavia avuja, ja sikäli kun niissä on vikoja, ehkä ne ovat pikemminkin kirjailijansa vikoja kuin kirjan itsensä. Eli kirjat olen saanut aikaan.

Se toinen saavutukseni on perheeni, ja koska en ole jatkuvasti tekemisissä valmiiden kirjojeni kanssa, perheeni on näistä minulle henkilökohtaisesti tärkeämpi.  Minulla on rakkaan vaimoni kanssa kolme lasta, ja tuntuu kuin olisin kiinni kodissani kuminauhalla. Mitä kauemmas menen, sitä kovemmin se vetää takaisin.  Joka ilta kun laitan lapset nukkumaan, kiitän heitä tästä päivästä. On ihmeellistä, että he ovat olemassa. Kuinka lapsi muka ei ole ihme, vanha ystäväni Anna sanoi: mitä muuta lapsi voisi olla kuin ihme? Ensin ei ole mitään ja sitten siinä on pieni ihminen ja pian sillä on luonne ja omat ajatukset, joita se kertoo sinulle; se on jäänyt miettimään jotain mitä on aamulla tapahtunut ja haluaa kertoa siitä sinulle, se on sen mielestä tärkeää. Jos maailmassa on mahdollista lisätä rakkautta, en tiedä siihen parempaa keinoa kuin lasten tekeminen.

kuva4

Lähden viidennelle kymmenelleni nykyisen kirjaprojektini  ”Vuosi herrasmiehenä” merkeissä. Ja tämä voi olla ennenaikaista nyt kun  herrasmiesvuosi on vasta täpärästi ylittänyt puolenvälin, mutta ainakin tällä hetkellä tuntuu, kuin tämä olisi minulle hyväkin saavutus. Ainakin se on parasta mitä minulle itselleni on pitkään aikaan tapahtunut, jonkinlainen välttämätön hyvän elämän koulu, sellainen mihin minua ei koskaan patistettu vaikka luoja ties syytä olisi ollut.

Vaimo ei taida olla eri mieltä.

Minulla on kirjaprojektin myötä ollut muun muassa kunnia jututtaa monia kiinnostavia ihmisiä. Keskusteltuamme iästäni ja projektistani professori Matti Klinge muisteli kokeneensa juurikin neljäkymmenen ikävuoden paikkeilla ensimmäistä kertaa tunteen, että nyt sitä alkaa jo vähän  ymmärtää elämää. Nämä sanat osuivat, sillä rohkenen väittää ymmärtäväni sen tunteen. Nelikymppisen viisaus ei ole sama kuin riikinkukon tai leijonan itsevarmuus, että maailma on tyhmä ja sinä valittu tekemään mitä haluat. Mukana on tietysti nöyryyttä siitä, että kuinka vähän sitä on tiennyt, mutta ei se ole ainoastaan sitäkään. Jotenkin siinä on viisautta nöyryydestä huolimatta, sillä kyllä neljänkymmenen vuoden perspektiivillä voi nähdä elämän jo kauempaa.  Liian läheltä ei kai näe elämää, kokokuvaan tarvitaan etäisyyttä, ja etäisyys mitataan vuosikymmenillä. Ehkä neljänkymmenen paikkeilla perspektiiviä alkaa olla ensimmäistä kertaa tarpeeksi jonkinlaiseen hahmotelmaan.

Elämä on maailman hitain tarina. Ei sitä voi ymmärtää, kun on seurannut sitä vasta ensimmäiset vuosikymmenensä.

Timo K. Mukka oli pikaeloisa. Hieno sana on jäänyt mieleeni, koska minusta tuntuu että olen päinvastoin maailman hitain ihminen kypsymään. Ennenaikaista tämänkin kirjoittaminen tietysti on. Kesken elämän on ennenaikaista lausua siitä johtopäätöksiä. Katsotaan miten käärme tämän aikanaan näkee, ja apina, ja sitten kun acta est fabula.

Mutta blogini lukijat eivät ehkä ole odottamassa sitä päivää enää, joten menköön tämä  ennenaikainen mietintä nyt edes juhlan kunniaksi.

Kamelit, naudat ja aasit käyvät juomassa wadeissa.Kuvassa wadi ...

 

 

 

Kesä 2016 Ruusintorpan residenssissä

Tämän kirjoituksen tein Kansan Sivistysrahastolle muistoksi kesästä 2016, jonka saimme viettää Ruusintorpan residenssissä Savonrannalla. Se löytyy KSR:n nettisivuilta, mutta liitän sen myös tähän. Kiitos Kansan Sivistysrahastolle yhdestä elämäni parhaista kesistä.

dscf3819

*

Tippe syntyi maanantaina juhannuksen jälkeen. Ainakin silloin me Tipen ensi kerran huomasimme. Se oli harmaa karvapallo, joka piipitti laiturin kupeessa sijaitsevalla pienenpienellä saarella. Tytärteni mielestä se oli hirveän söpö ja ihan kuin Otso, heidän yksivuotias pikkuveljensä. Toisaalta heidän mielestään kaikki pieni ja söpö muistutti pikkuveljeä.

Ensimmäiset viikkonsa Tippe asui sillä pienenpienellä saarella. Tipen emon tytöt nimesivät Kiljuksi, koska koko kapea Koskilampi kuuli, kun se tiedotti olemassaolostaan. Kilju päivysti puun oksalla poikasensa yläpuolella.

Myös Hilja nimettiin ominaisuuksiensa mukaan. Hilja oli sorsa, joka kerääntyi koko sukunsa kanssa iltaisin tapaamisiin pieneen lahdenpohjukkaan Ruusintorpan edustalle. Välillä Hiljan suku nousi laiturille ja jäi siihen kerälle yöksi. Aamulla tytöt harjasivat laituria puhtaaksi mustikansinisestä jätöksestä. He leikkivät maatilan tyttöjä ja pyysivät äitiä laittamaan heille huivin päälaen suojaksi, kastelivat harjan lampeen ja hinkkasivat laituria ja lauloivat. Otso rakasti istua laiturilla ja heilutella jalkojaan vedessä, hänkin halusi huljuttaa vedessä harjaa ja heitellä sinne uimarenkaita ja kylpyankkoja. Ruusintorpan kesän ajan Otson lempipaikka maailmassa oli laituri, ja niinpä minäkin vietin sinä kesänä enemmän aikaa laiturilla kuin aiemmassa elämässäni yhteensä.

Kun istuimme Ingantuvan pöydän äärellä ja söimme, luimme, pelasimme lauta- ja korttipelejä, tytöt värittivät värityskirjoja, ikkunoista aukeni aina eteemme Koskilampi ja pienenpieni saari, josta Tipen pää välillä pilkisti. Seurasimme kuinka Kilju kävi tuomassa sille kalaa (me emme souturetkillämme onnistuneet pyytämään yhtäkään), ja seurasimme kuinka Tippe otti ensimmäiset kävelylenkkinsä saartaan pitkin.

Iltaisin katselimme Koskilampea Ruusintorpan ikkunoista sängyssä, ja tuntui kuin talo olisi rakennettu veden päälle. Nurkan televisiossa oteltiin jalkapallon Euroopanmestaruuskisoja yötä myöten.

Teimme retkiä pitkin Savoa ja Pohjois-Karjalaa, mökeille, lomakohteisiin, kaupunkeihin ja linnoihin, joita ei muuten tule nähtyä. Vaarin mökillä Outokummussa yövyimmekin, ja kun palasimme takaisin Torpalle, tytöt juoksivat terassille ja alkoivat huutaa meitä katsomaan. Tippe on kivellä! Voi, se on tippunut veteen ja joutunut kivelle!

Tippe istui pienellä kivellä laiturin edessä. Ei se ollut tippunut veteen. Se oli lähtenyt uimaan.

Tähän aikaan kesästä tytöt lainailivat Savonrannan kirjastosta Missä Vallu on -kirjoja ja etsivät niiden sivuilta Vallua. Koskilammelta etsimme Tippeä. Milloin se saattoi olla saarella tai kivellä, milloin se ui lammen keskellä tai naapurin rantakaislikoissa. Tyttöjä jännitti, ettei sille käy tutkimusmatkoilla mitään. Tähän aikaan Kilju ja sen mies olivat varuillaan, kun kävimme uimassa. Heitimme niille leipää yrityksenä osoittaa lempeät aikeemme. Kiljun mies sai nimekseen Nappaaja, niin taitavasti se syöksyi leivänpalaset vedestä ja niin tehokkaasti se siivosi muikunperkeet rantakiveltä.

Aamuleikkien jälkeen muu perhe lähti Savonrannan leikkipuistoon. Minä jäin lukemaan kirjoja, Tauno Yliruusia ja taustatyötä seuraavaa kirjaani varten, tai avasin työkoneeni Yliruusin vanhalla työpöydällä ja aloin täyttää kirjani tiedostoa. Päivällä grillattiin, illalla saunottiin, iltasaduksi luettiin Koiramäen kesää, Asterixeja ja Topeliuksen satuja, jotka löydettiin naapuruston pihakirppikseltä. Vieraita kävi ja jäi yöksi ja toiseksikin yöksi.

Elokuun lopulla makasin auringossa Savonrannan uimarannalla, tytöt rakensivat hiekkalinnaa ja koristelivat sitä kukkasilla ja kivillä. Sanoin vaimolleni: ”En mä kyllä vaihtais elämääni kenenkään kanssa.” En ole sanonut niin koskaan.

Seuraavana päivänä kesäloma oli ohi. Sanoimme hyvästit Tipelle, jonka ruskea höyhenpeite paljasti koosta huolimatta yhä teiniksi.

Kesä oli ohi, mutta Torppa ei meidän osaltamme vielä. Kun palasimme syyskuussa vielä pitkäksi viikonlopuksi Savonrannalle, Tippeä ei näkynyt missään. Eikä Kiljua tai Nappaajaa, ei koko päivänä, eikä seuraavanakaan.

Viimeiset rennot aamut Ruusintorpalla, viimeiset uinnit saunan jälkeen nyt vedessä, jonka kylmyys on salvata hengityksen, viimeiset kahvakuulatreenit terassilla ja ateriat tuvan pöydän äärellä Koskilammen edessä. Sitten tajuamme, että se valkoinen lokki, joka viihtyy naapurin rantapuissa, ei olekaan ihan yhtä iso ja ihan yhtä valkoinen kuin Kilju ja Nappaaja olivat.

Kun pakkaamme autoa kotimatkaa varten, viisivuotias tyttäreni käy halaamassa Ruusintorpan ja Ingantuvan hyvästiksi, laittaa poskensa talon seinää vastaan ja levittää kätensä. Tämä on hänen ilmauksensa, ”Ruusintorppa ja Ingantupa”, hän sanoo aina kummankin talon nimet kummankin ihmisen mukaan, ja koska hän ei osaa vielä ärrää, ”Mulla on ikävä Luusintolppaa ja Ingantupaa” hän toteaa meille aina silloin tällöin tänne jouluun asti.

Vuosi herrasmiehenä

Vanhan viisauden mukaan suuret päätökset tulee tehdä julkisesti, jos haluaa niiden pitävän. Niinpä on korkea aika kertoa edes lyhyesti kirjasta, jota olen nyt tekemässä.

Seuraava kirjani on työnimeltään Vuosi herrasmiehenä. Kirja kertoo siitä, kuinka selvitän, mitä ’herrasmies’ mahtaa tarkoittaa, ja kuinka itse yritän opetella herrasmiehen tavoille ja taidoille.

Minulla on mitä epäherrasmiesmäisin tausta. Olen entinen vihreätukkainen punkkari, joka on tottuneempi näyttämään keskisormea hyville tavoille kuin noudattamaan niitä. Olen itsekeskeinen taiteilija, joka ei ole urallaan toisia kunnioittanut, ja jonka elämänfilosofian kiteytin edellisessä romaanissani Perkele (sic ) heavybändin levyn nimeen: The hard way (or no way at all).  Ja sikäli kuin herrasmiehuuteen yhä liittyy tietynlaisen sukutaustan klangi, siitä huolimatta että sukunimeni Konstig on ruotsalainen, sukumme tausta ei ole suomenruotsalainen vaan luovutetussa Pohjois-Karjalassa, jossa esi-isäni olivat mitä puhtainta maaseudun työväenluokkaa.

Mutta nyt täytän pian neljäkymmentä, ja minulla on rakas vaimo, kaksi tytärtä ja poika. Olen joutunut miettimään, minkälaisen miehen mallin heille tarjoan.  Opetanko heidät näyttämään keskisormea kaikelle, mikä ei itseä miellytä? Vai osaisinko antaa heille jonkinlaisen roolimallin kypsästä, hyvätapaisesta aikuisesta, herrasmiehestä? Nämä mietteet saivat minut lähtemään tälle matkalle. Epäherrasmiesmäisistä lähtökohdistani huolimatta minulla on yksi tärkeä apu. Kuten varhainen käytöstapakulttuurikirjoittaja  Erasmus Rotterdamilainen huomautti, puoli voittoa on jo halu kehittyä, halu tulla paremmaksi.

Kirja vaikuttaa aina tekijäänsä: vuosi tai kaksi, jotka elää kirjan hahmojen, maailman ja teemojen kanssa, se muodostaa elämänvaiheen. Mutta tämän kirjan tekeminen on jo tässä vaiheessa ollut omaa luokkaansa. Tämä on edellisiä kirjojani vaikeampi, koska olen nyt itse päähenkilönä. Joudun tekemään paljon töitä itseni kanssa, ja se tyyppi ei ole ollut helppo työkaveri.  Toisaalta olen jo tässä vaiheessa saanut kiinnostavia kokemuksia ja uusia taitoja sekä – ennen kaikkea – päässyt tapaamaan hyvin ystävällisiä ja viisaita ihmisiä, jotka ovat auttaneet minua matkallani.

Menemättä nyt tarkemmin asiaan laitan tähän vain muutaman pikaisen kuvan.

miekkailu

Suuni on auki, koska koetan saada henkeä miekkailutreenien jälkeen

kuva-3

Satunnaisotanta lukulistalta

kuva-4

Suoraan sanottuna  vielä pari kuukautta sitten pelkäsin hevosia. Pikkuhiljaa…

dscf39901

Solmukkeen solmiminen muuten. En edes aloita aiheesta nyt.

”Vuosi herrasmiehenä” ilmestyy WSOY:ltä syksyllä 2017.

Puoli vuotta pelihulluna – Kirjoitukseni Lautapeliopas.fi:ssä

Sain ilon päästä avustajaksi Lautapeliopas.fi-sivuille. Lautapeliopas on Mikko Saaren ylläpitämä Suomen ykkössivusto kaikkeen lautapeliaiheiseen. Linkkaan tähän ensimmäiseen kirjoitukseeni Puoli vuotta pelihulluna – Kuinka rakastuin lautapeleihin.

Peliblogini Puutyöläinen löytyy tämän blogin oikean laidan linkeistä tai suoraan tästä.

DSCF3770

Välipalapeli-ikkunalauta

 

Lautapeliblogini Puutyöläinen on avattu

Lautapeliharrastukseni lähti tänä talvena nopeasti käsistä, ja mitä 2000-luvun ihminen tekee, kun harrastus lähtee käsistä? Perustaa blogin.

Kirjoitan siis näistä ja vain näistä peliaiheista jatkossa uudessa blogissani Puutyöläinen. Puutyöläinen ei ota itseään liian vakavasti. Jos kiinnostaa, lue toki jatkossa sitäkin. Osoite on: http://puutyolainen.wordpress.com/

Photo from Rick Berg

Photo from Rick Berg

Uskonnosta, etenkin kristinuskosta, vuoden 2016 versio

Tämän torstain 25.2. 16 Sana-lehdessä on toimittaja Janne Villan haastattelu minusta. Luonnollisesti siinä oltiin kiinnostuneita uskonnon asioista. Koska joku toinenkin kysyi minulta äskettäin kantaani niihin, jatkan aiheesta parin sanan verran tänne blogiinkin. Edelliset kirjoitukset aiheesta ovat jo pari vuotta vanhoja.

Ensinnäkin kirjoitin aiheesta esseekirjaan Mitä mieltä Suomessa saa olla retorikkaan esseen, jonka voisit lukea esim. tilaamalla täältä.

Toiseksi voin säästää lisäkirjoittamisaikaani jakamalla tämän äskettäisen Alister McGrathin haastattelun, koska olen monessa asiassa samaa mieltä:

http://www.valomerkki.fi/aiheet/usko/jumala-kysymysta-ei-voi-vaistaa

Pääpointti lie, että uskonnollinen tarve on ihmisessä sisäsyntyinen. Sitä voi olla tunnistamatta itsessään, se on yleistäkin nykyään, mutta se ei ole silti kadonnut: aiheuttaapahan vain yleistä ahdistusta, päämäärättömyyttä, merkityksettömyyden tunnetta, eksistentialismia, nihilismiä ja viihdyttäviä tositv-sarjoja. Tämä tarve voi olla evoluution kautta meihin syntynyt, mikä ei ole sen parempi dawkinseille, koska silloin sille ei voi mitään. Sitä on turha kiistää, sitä on rumaa ihmisiltä kieltää.  Koettakaa nyt hyvät kiihkoateistit elää sen kanssa. Ei se niin kauheata ole. Katsokaa Paratiisihotellia, siellä voi näkyä tissit.

Luin pari vuotta sitten muutaman kirjan onnellisuustutkimuksesta (sitä kutsutaan nimellä positiivinen psykologia, mikä on eri asia kuin positiivinen ajattelu). Melko mutkatta niissä toistettiin havaintoa, että uskonnolliset ihmiset ovat keskimäärin onnellisempia. Ei se oikeastaan ihmetytä muita kuin ateistien juttuihin uskovia ihmisiä. En tiedä/muista millä tätä onnellisuutta niissä kirjoissa selitettiin, mutta ajatus siitä, että ”joku tuolla jossain pitää huolta minusta ja elämälläni on merkitystä” on helppo nähdä onnellistuttavampana kuin ajatus, että me ollaan v-ttu tähtipölyä vaan jätkät. (”Mutta hei se on tosi siistiä tähtipölyä, kattokaa vaikka mun hienolla kaukoputkella.”)

Tämän lisäksi uskonnollisuus lie etenkin omiaan luomaan kiitollisuutta. Ja kiitollisuus on mitä voimakkain onnellistuttaja.

Otetaan suhtautuminen lapsiin esimerkiksi. Tyypillinen ateistinen tapa suhtautua lapsiin on jotain tällaista: ”Tuollaisen sinappikoneen menin sitten vehkeelläni tekaisemaan jatkaakseni itsekkäitä geenejäni. Välillä se on kyllä ihan söpö, mutta sitten se taas alkaa vaikeuttaa elämääni.”

Minä minä minä siis. Myös kakka ja pippeli mainittu. Ilman jumalaa ihminen ja hänen kakkansa ja pippelinsä on maailman napa. Itse asiassa tämähän oli humanismin julkilausuttu ideaali: putsataan jumalat pois, että voidaan olla tyytyväisiä itseemme. Jostain syystä sitä pidetään hienona ideaalina siinä kummallisessa piirissä ihmisiä, jotka on yliopistokoulutettu 1970-luvun jälkeen.

Kristillinen tapa suhtautua lapsiin: ”Kiitos Isä tästä ihmeellisestä lahjasta.” Toistetaan joka ilta.

Ei minä minä minä, vaan lahja lahja lahja jostain korkeammalta, jostain paremmasta. Itse asiassa melkein jotain tärkeämpää kuin minä, koska lahja joltain paljon korkeammalta ei ole minun poisheitettävissäni.

Toinen esimerkki, tällä kertaa ei fiktiivinen, kristillisestä suhtautumisesta lapsiin voisi olla tämä lainaus Juha Sipilän haastattelusta vuonna 2014:

Elämä on lahja, ja se on pyhä.

*
Mitä sitten uskontojen eroihin tulee:

Jos on saanut marxilaiset silmälasit, kaikki uskonnothan ovat yhtä lailla huijausta, joten eroja niiden välillä ei juuri näe.

Näin ollen: Ei puhuta uskontojen eroista, vaan että samanlaista huijaustahan ne on kaikki eikä toinen sen parempi kuin toinenkaan. ”Pitäis lopettaa kaikki uskonnot nyt kun noi [yhden uskonnon] kannattajat taas telotti sata.”

Jos taas on ottanut silmilleen kulttuurirelativismin silmälaput, kaikki uskonnothan ovat yhtä lailla hyviä ja huonoja eikä niitä voi verrata, joten eroista niiden välilä ei voi juuri puhua.

Näin ollen: ”Kyllähän meilläkin oli ristiretkiä, ja 900-luvulla sentään islamilainen kulttuuri oli hyvin korkealla ja parempi kuin meillä, eli oikeastaan he ovat yhtä hyviä kuin mekin eli parempia. Ja koska kaikki on suhteellista ja todellisuus on proffani mukaan sosiaalisesti konstruoitua, hehän ovat ihan samanlaisia ihmisiä kuin mekin.”

Nämähän ovat nykyään kaksi hyvin yleistä tapaa nähdä uskonnot. Ehkä hallitsevat, ainakin jos lukee Hesaria sun muuta.

Valtaosa koulutetuista alankin ihmisistä, humanisteista, kuten uskontotietelijöistä ja valtiotieteilijöistä, on ainakin jossain määrin antanut itselleen opettaa näitä kahta. Tämän seurauksena he ovat usein poikkeuksellisen huonosti varautuneita ymmärtämään uskontojen eroja. Heidät on siis koulutettu kouluttamatonta huonommiksi siinä asiassa, johon heidät on koulutettu. Tämä voi kuulostaa paksulta väitteeltä äkkiseltään, mutta on vain luonnollista seurausta siitä, että lähtöparadigma on väärin. Paradigmalle asiat rakentuvat. No, sellaista sattuu.

Jos uskontoja taas pystyy tarkastelemaan objektiivisesti ideologioina voi huomata, että niissä on kussakin vaihtelevia määriä järkevän tuntuisia ja hölmön tuntuisia piirteitä. Ja voi huomata, että niillä näyttää olevan erilaisia seurauksia. Tätä jälkimmäistä ei  ainakaan korosteta tarpeeksi. Kristinuskossa näyttää minusta olevan enemmän järkeä kuin muissa uskoissa (se näyttää sentään luoneen perustat tieteelle ja liberaalille demokratialle). Ja kristinuskon seuraukset näyttävät olleen keskivertoa selvästi paremmat. (Ks. Eurooppa, ks. Suomi.  Vrt.      .) Seuraukset eivät ole täydelliset, minkä se itsekin myöntää ja maailmankuvassaan koettaa opettaa: ihminen on epätäydellinen. Hän sössii vielä asiat. Varautukaa sitä varten.

Tässä kristinusko muistuttaa ns. aikuisten maailmaa, jossa siinäkään ei uskota täydellisyyteen.

Mutta historiallinen näyttö, ihmiset. Pyytäkää sitä. Kun teille myydään uutta ja 220% parempaa maailmankuvaa, kysykää kauppiaalta millaista historiallista näyttöä siitä on. Kuinka moni on kokeillut, kuinka kauan? Mitä sillä on saatu aikaan? Ellei tällaista historiallista näyttöä ole tarjota, kysykää kauppiaalta, miksi teidän kannattaisi luovuttaa ainutlaatuinen elämänne koekaniiniksi.

Yksi Yhdysvaltain ensimmäisistä presidenteistä ja mahdollisesti kaikista heistä älykkäin John Adams sanoi tämän loppusitaatin, ja koen ymmärtäväni mitä hän sillä tarkoitti:

The Christian religion is, above all the religions that ever prevailed or existed in ancient or modern times, the religion of wisdom, virtue, equity and humanity.

John Adams 1735 – 1826

Nyt kun vielä saisimme sen kuuskytlukulaisten sukupolven eläkkeelle jankkaamasta sitä vanhaa diibadaabaansa, niin voisimme palata taas järkevien asioiden pariin.

Lautapeleistä, eli Värikkäiden puupalojen suomista iloista

Tässä hieno harrastus: Istut pöydän ääressä, tuijotat pahvilautaa, jolla on värikkäitä puupaloja, ja kertaat mielessäsi sääntöjä, jotka joku saksalainen tyyppi on kehittänyt värikkäiden puupalojen liikuttamiseen. Sinun on omaksuttava nämä tekaistut palikanliikutussäännöt niin hyvin, että osaat seuloa palikallesi parhaat vaihtoehdot.  Aivokuoressasi tapahtuu seuraavaa hupia: sisäinen monologisi laskelmoi, kannattaako tätä puupalaa siirtää tuohon ruutuun nyt vai ehkäpä odottaa toisen pelaajan palikan liikkeitä ensin? Jos siirrät nyt, saat neljä keltaista pylpyrää. Jos odotat, saatat kerätä kuusi oranssia kuutiota – mutta jos toisen pelaajan palikka ehtii ensin, saat vain kaksi harmaata tikkua.

Huippupuuhaa! Ei ehkä ihan kaikkia varten, mutta jotkut etenkin meistä protestanttisen sääntöjennoudattamiskulttuurin kasvateista saatamme huomata rakastavamme puupalikoiden pähkäilyä.

Olen aina pelaillut, nuorena kovia olivat D&D ja RuneQuest, Blood Bowlia tuli tahkottua aikuisiälläkin. Se päätyi sitten Kaikki on sanottuunkin, jossa Henkku miettii hoitolavaiheen jälkeen, mitäs hän nyt oikeastaan haluaisi tehdä elämässään. Hän toteaa, että oikeastaan haluaisi nyt vain pelata Blood Bowlia.

En ole enää lähtenyt BB-addiktioon, mutta olen löytänyt lautapelit monenkirjavuudessaan. Tässä joitain pelailuja viime kuukausilta. Kuva liittyy osittain.

DSCF3361

Aloitan Villagesta (Inka&Markus Brand), koska se oli ensimmäinen peli, jonka ostin omaksi viime vuonna, kun aloitin harrastuksen parissa. Siinä on kiehtova idea: pelaaja ohjaa sukua neljän sukupolven ajan, ja kun aika kuluu, peliukot kuolevat vanhimmista alkaen. Miespolvet eivät kuitenkaan vaivu unholaan, vaan töillään he voivat kerätä suvulleen mainetta ja vaurautta kaupankäynnillä, matkustamalla tai saavuttamalla asemaa kirkossa tai kaupunginvaltuustossa.  Lisäksi Villagessa on kaunis lauta, mikä on minulle olennaista.

Kuva Wikimedia

OdottelenVillagen laajennusosia Inn ja Port näinä viikkoina.

*

Menolippu (Alan R. Moon) on hauska peli, jonka oppii nopeasti. Se on Carcassonnen tapainen porttipeli, eli toimii väliasteena siirtymisessä Monopolin kaltaisista peleistä näihin uuden aallon lautapeleihin, joissa on värikkäitä puupaloja. Menolippu on ilmeisesti myynyt kymmenen vuoden aikana noin kuusi miljardia kappaletta. Pelasin pari ensimmäistä peliäni  siinä luulossa, että pelissä rakennetaan rautatieverkostoja, mutta ilmeisesti pelaajat vain matkustelevatkin kilpaa junissa –  missä ei ole paljon järkeä, koska junareittejä voi rakenta matkustaa siellä täällä ensin etapin Palermosta Roomaan ja heti perään Kiovasta Smolenskiin, eli luultavasti hahmot lentävät välimatkat helikopterilla. Ja jos käytössä on nopeammat lentovälineet, miksi hahmot kilpailevat juuri junilla matkustamisessa? Odotan jatko-osaa Ticket to Ride: ’Nam, jossa voi lentää Saigonista Pnom Phenhiin viidellä oliivinvihreällä propellilla.

Menolipun lauta on kartta, mistä tulee minulta aina plussaa. Mikä on kivempaa kuin tutkia karttoja? Ei mikään, paitsi siirrellä värikkäitä puupaloja kartalla. (Nyt kun vielä vaihtaisivat nuo kilisevät muovijunat puupaloihin.)

*

Kuva Thirstymeeples.co.uk

Rokokoossa (Cramer-Malz-Malz) pelaaja pyörittää vaatturimestarin puljua ja valmistaa asuja, joissa kerma sitten näyttäytyy kuninkaan tanssiaisissa. Asujen lisäksi prestiisiä hankitaan myös osallistumalla juhlien sommistamiseen, muusikoiden palkkaamiseen ja ilotulitteisiin. Yllättäen pidin Rokokoosta enemmän kuin vaimoni. Näen sen nättinä aluehallintapelinä, jossa tapahtuu paljon ja teema elää vahvasti.

Vaimosta tuli mieleen, että pelit on rakennettu nykyään niin timmeiksi, että pelaajien välinen piste-ero tuntuu aina jäävän hyvin pieneksi. Voitto kahdella pisteellä ei ole ainutlaatuisen täpärä huh huh, vaan aika normaali tulos. Tämä on tietysti kivempi kuin murskatappiot, ja on pakko arvostaa pelintekijöiden ammattitaitoa siinä onnistumisessa. Vähän kuin aikoinaan kirjoittamista aloittaessa joutui tajuamaan, kuinka paljon näkymätöntä taitoa pienessäkin kertomuksessa on (mitä hahmoja tarinassa pitää olla, milloin heidät kannattaa tuoda esille?), pelintekijätkin osaavat nykyään välttää esim. karanneen johtajan ongelman tasapainoittamalla pelin niin, että tappiollakin oleva silti haluaa pelata pelin loppuun, koska tietää hänellä olevan mahdollisuuksia voittaa – tai piilottamalla pistetilanteen niin, ettei kukaan tiedä olevansa toivottomasti tappiolla. Eikä pelaajia elimininoida enää. Se vasta olikin hölmöä, että tiput pelistä pois ja saat seurata sivusta toisten peliä kaksi tuntia.

*

Stone Age (Bernd Brunnhoffer) on paleopeli, jossa on lihaisa puutuntuma. Pelaajat ohjaavat omaa kivikautista heimoaan kohti neoliittista aikaa keräämällä luonnosta resursseja (puuta, savea, kiveä ja kultaa), joilla sitten rakentavat kyläänsä taloja tai kehittävät sivilisaatioon liittyviä olennaisia taitoja, kuten maanviljelystä, keramiikkaa sekä rintavien naishahmojen muotoilemista kivestä.  Yhdellä oikealla sivilisaatiokortilla voi olla melko suuri vaikutus loppupisteisiin puhumattakaan siitä, että tässä pelissä melko poikkeuksellisesti heitellään noppia. Voittamiseen siis vaaditaan tasaväkisten kesken tuuriakin.

*

Lords of Waterdeep (Peter Lee – Rodney Thompson)

Kuva Wired

Vanhana (pöytä)roolipelaajana halusin kokeilla tätä työläistenasettelupeliä, joka sijoittuu D&D-maailmaan. Tällä kertaa ei seikkailla örkkejä dekapituloimassa, vaan lähetetään seikkailijoita dekapituloimaan örkkejä ja kerätään maine ja kunnia oletettavasti nojatuolissa takan äärellä istuen ja mustaa kissaa silitellen. Pelataan siis kaupunkia pyörittäviä merkkihenkilöitä, joiden identiteetti pysyy muilta pelaajilta salassa pelin ajan.  Aina kun lähetät seikkailija-puukuutiosi tehtävään, menetät puukuution lopullisesti. Et saa sitä/häntä enää takaisin, mikä kai tarkoittaa, että seikkailjat kuolevat kaikki tehtävillään, tai sitten he vain häipyvät tehtävän jälkeen ja ymmärtävät olla enää koskaan palaamatta luoksesi.

Tärkeintä mitä LoW:issa pitää tietää on: rakenna Yawning Portal. Rakenna se ja seuraa kuinka kallisarvoiset seikkailijat tippuvat tavernaasi. Jos saat vielä lisäpojoja Arcane ja Piety-tehtävistä, voit Yawning Portalin rakentamisen jälkeen alkaa jo miettiä voittojuhlia.

Tosin lautapeleissä voittaminen ei oikeastaan tunnu erikoiselta. Tunnin verran voittoa kohti taistellaan aivokuori yskien, ja jos voitto lopulta saavutetaan, huomataan, ettei se mitään muuttanutkaan – onnellisuus jota tavoittelit olikin illuusiota, kangastus, fata morgana –

IHAN KUIN ELÄMÄSSÄ

Peleissä voittaminen on tavoite, mutta tavoite on tärkeämpää kuin voittaminen. Oikeastaan tärkeintä on, ettei häviä. Ainakaan liian usein. Vaimolle.

Koska kaikki yo. pelit edustavat yhdenlaista, noin tunnin mittaista eurohenkistä puupalikkainsiirtelyä, nappasin vaihtelun vuoksi välillä lyhyemmän pelin, joka on samalla toimintaperiaatteeltaan toisenlainen: päättelypeliksi kai tämä Mr. Jack Pocket luokitellaan, vaikka enemmän siinä joutuu harjoittelemaan toisen asumaan astumista. Peli on asymmetrinen eli kummallakin pelaajalla on eri tavoite: toinen on Sherlock, joka koettaa selvittää Jack (the Ripperin) henkilöllisyyden, toinen on arvaatte jo. Paloja käännellään vaihtelevassa järjestyksessä, joten pitää harjoittaa sekä avaruudellista hahmottamista että ennakoida vastustajan liikkeet. Huomattavasti kokoaan ja varttitunnin kestoaan lihaisampi pähkinä tämä, ja mahtuu hyvin matkalle mukaan. (Mr. Jackin lautaversioita en ole kokeillut.)

Kuva Hurricangames.com

*

Pelaamme myös lasten kanssa paljon. Tämä kuva on joululoman pelimaratoniltamme. Pelimaratonissa kukin saa valita kaksi peliä, ja kaikki pelataan sitten peräkkäin. Lasteni kasvoista ei oikeasti puutu mitään, ATK:ta on digitalistisesti käsitelty.

DSCF3311

Kuvassa puuttuu myös joitain tämänhetkisiä lastenpelisuosikkejamme, kuten Taikatorni (Inka&Markus Brand) ja Mucca Pazza (Iris Rossbach).  Afrikan tähteäkin menee. Pelitekniikaltaan se on tylsä heitä-ja-liiku, mitä me afficionadot ja cognoscenti ja peli-intelligenzia olemme oppineet inhoamaan, mutta siinä on hieno kartta, jota pitkin voi seikkailla ja onhan se jännää aina kääntää uusi laatta. Olemme tehneet vähän lisätäytteitä tyhjiin laattoihin: ”ilmainen laivamatka” tai ”anna sata köyhimmälle” ovat jännempiä kuin ei mitään. Vielä kun Kari Mannerla tekisi Frozen- Afrikan tähden.

Itse ehdotan lapsille aina pelattavaksi Kilpikonnarallia (Reiner Knizia), koska se tarjoaa aikuisellekin jotain. Siinä värikkäät puupalat ovat kilppareita, jotka koettavat päästä ekana maaliin. Juju on, että kuka tahansa voi liikuttaa mitä tahansa kilpparia vaikka taaksepäinkin, ja pitää yrittää salata muilta, kuka kilppareista olet.

Parasta lautapelaamisessa perheen kanssa on, että parhaat ajat ovat vasta edessä. Jostain tuosta kahdeksasta ikävuodesta eteenpäin alkaa tarjolla olla paljon sellaisia pelejä, joita aikuinenkin pelaa mielellään. Odotan innolla tulevaisuutta perhepelien kanssa.

Loppuun nostan vielä yhden pelin. Tosin Rory’s Story Cubesit eivät oikeastaan ole peli, vaan tarinankerronta-apuväline. Nopissa on kuvia, jotka toimivat inspiraationa tarinalle, jota alat kertoa. Ostin sellaiset taannoiselta ulkomaanmatkalta tytärten viihdykkeeksi hotellihuoneessa. He ovat pitäneet hölmöistä tarinoistani ja osallistuvat niihin itsekin, pienempi kertomalla vinkkejä (”hei mä keksin, se vois olla kilpikonna”), isompi kertomalla itsekin tarinoita.

 

Sivumennen sanottuna tällainen suullinen improvisoitu tarinankerronta (joka kuulostaa Jutulta, jos sille kehittää oman akronyyminsä, kuten SIT) on aivan oma tarinankerronnan lajinsa, johon kirjailijuus tarjoaa vain rajallisesti valmiuksia. SIT on siis kulmasoutu kirjojen kirjoittamisen maastavedolle – kumpikin kehittää selkää vahvemmaksi, mutta toisen tulokset siirtyvät toiseen vain osittain. Ensimmäisillä kerroilla aloittaessa vähän pelotti jäätymisen vaara, mutta harjoituksella tässäkin kehittyy varmemmaksi ja paremmaksi. Kirjailijalle on myös tyydyttävää kertoa välillä tarinoita niin että näkee yleisön reaktiot.

*

Hätäisesti ajateltuna lautapelit voivat vaikuttaa jotenkin vanhentuneelta teknologialta nykyään kun ATK-pelit ovat niin kehittyneitä. Mutta tietokonepelit ovat yksinäistä puuhaa. Hikikomero vaanii ilotikun hakkaajaa. Vanhana Sid Meier’s Civilizationin pelaajana ymmärrän sen. Lautapelejä varten taas tarvitsee ihmisiä. Ihmisiä on hyvä olla.

Kotona oleilu on tulevaisuutta, kysykää vaikka Robert Putnamilta. Myös itsensä viihdyttäminen on tulevaisuutta. Ihmiset eivät myöskään ole katoamassa muodista. Tulevaisuuden junaan mahtuu siis monenlaisia pelejä, lautapelit vieläpä varsin hyvin. Käsittääkseni harrastuksen suosio onkin nousussa niin maailmalla kuin Suomessakin.

***

– Loin sittemmin oman lautapeliblogin Puutyöläinen