Sain silmälasit seitsemänvuotiaana. Se oli kova paikka vilkkaalle pojalle, muistan itkeneeni ikkunan ääressä sitä, että minusta tulee rillipää  – mikä oli 80-luvun Kivenlahdessa paha rasti. Jalkapalloharrastus jäi lyhyeen kun pääpallot jäivät pelaamatta.

Jos ongelmaan ei ole ratkaisua, ei ole ongelmaakaan, sanotaan. Kun täytin kahdeksantoista, sain ensimmäiset piilolinssinit. Piilarit olivat ratkaisu ongelmaan, siihen, että olin herkässä teini-iässä ja käytännössä täysin riippuvainen lasikalusteista nenälläni. Likinäköä oli jo huomattavat miinus viisi.

Mutta piilarit osoittautuivat vain paikaksi haavaan eikä parannuskeinoksi. Niitä saattoi käyttää vain kahdeksan tuntia päivässä, eli joko olet päivällä vapaa tai sitten illalla. Jossain vaiheessa aikuisikää sain silmään tulehduksen ja silmälääkäri totesi, että piilareiden käyttöä pitäisi nyt vähentää, silmäsi eivät viihdy enää niiden alla. Olin sentään ollut tunnollinen, hinkannut niitä aina sormenpäällä puhtaiksi enkä koskaan nukahtanut ne päässä – sama vaikka kuinka myöhään nuoruuden juhlista kotiin oli tullut, aamulla sinertävät linssit löytyivät vessan peilikaapista kotelostaan.

Tähän mennessä moni ystäväni oli kuin varkain livennyt riveistä ja käynyt korjaamassa silmänsä taittovirheet laserleikkauksella. Minä olin aina lykännyt. Osin siksi että halusin lisää ajallista näyttöä operaation toimivuudesta ja turvallisuudesta, osin koska mitä enemmän toimenpiteestä luin, sitä huonommin voin. Kirjailijana, siis lukijana, silmäni olivat minulle kaikki kaikessa, en kai minä pystyisi niitä sörkkimään.

Mutta kun ajatus alkaa itää, sitä on vaikea enää juuria pois. Ajatus siitä, että olisi taas vapaa, että riippuvaisuus kakkuloista loppuisi, riippuvaisuus, joka ei minulle ollut ilman tiettyä nöyryyttävyyttäkään. Mitä jos loppuisikin se lasikalusteiden etsintä yöpöydältä aamuisin, niiden vaiva paitaa päälle vetäessä, uimahallissa, pukukopissa, lasten kanssa telmiessä. Niiden pyyhkiminen vedestä ja liasta ja talvella huurusta.  Parturissa voisi lukea muitakin lehtiä kuin 7 Päivää, jonka otsikoista sentään sai selvää ilman lasejakin.
Ja loppuisi kaksin verroin taittuneiden piilolinssien kanssa sählääminen juuri ennen ulos lähtöä. Piilarin alla lipsahtavat silmäripset. Ja ylipäänsä se jatkuva empiminen: jos voin käyttää näitä kertakäyttöpiilareita kolme kertaa viikossa, olisiko tänään se ilta vai pitäisikö vielä odottaa parempaa hetkeä… ja jos olen lähdössä ulos ihan pariksi tunniksi vain, kannattaako siihen nyt haaskata piilareita.

Joten käytin yhä enemmän rillejä.

Ja aloin kyllästyä katselemaan valokuvia itsestäni.

Näytin rilleissä niin… ankaralta. Totiselta. Tylsältä. En nähnyt itseäni valokuvissani. Kakkulat olivat ottaneet kasvoni panttivangiksi. Ja alas valuvien rillien työntäminen ylös nenänvartta, sen koko eleen vanhanaikaisuus. Kun onhan meillä 2000-luvulla nyt jo paremmat keinot tähän kuin kahden lasinkappaleen asettelu monimutkaisessa kehikossa silmien etumaisemaan. Keskelle kasvoja, keskelle persoonallisuutta, kaikkein näkyvimmälle paikalle minkä kuvitella saattaa.

Ajatus iti. Mitä jos minä sitten kuitenkin leikkauttaisin silmäni. Vapauttaisin naamani näistä kalusteista.

Kun ongelmaan oli ratkaisu, ongelma tuijotti minua joka aamu peilistä.

Joten aloin kysellä kavereilta, jotka olivat käyneet leikkauttamassa taittovirheensä.

Ei mitään ongelmia

he vastasivat kaikki, ja

Ehdottomasti kannattaa

ja

Harmittaa vain, etten tehnyt tätä aiemmin.

Ajatus iti ja alkoi versoa siihen, että päädyin yhä useammin lukemaan silmien taittovirhekirurgiasta. Pieninä otteina.

*

Päädyin lopulta SMILE-leikkaukseen, joka tuntuu olevan sukupolven verran edistyneempi operaatio. Siinä silmän pintaan tehdään vain pieni viilto, eikä läppää auki kuten Lasik-leikkauksessa. Ajatus eheämmästä silmästä viehätti. Halusin voida painia poikani kanssa surutta ja osallistua kuntonyrkkeilykursseille ilman että pelkäisin silmiäni.

Minut leikattiin lopulta viime marraskuussa Espoon Ison Omenan Medilaserilla. Sain heiltä pienen hintakompensaation siitä että kirjoitan kokemuksistani. Myönnän suoraan, että leikkauspäivä hermostutti minua. Kaikki oli mennyt hyvin esitutkimuksissa, tiesin leikkauksen olevan nykyään käytännössä riskitön mutta leikkauksen odotushuoneessa jylläsi edelleen se vanha alkukantainen pelko, että ne ovat minun silmäni… Nappasin tarjolla olleen rauhoittavankin. Testimielessä.

Itse leikkaus kesti vartin verran. Minut ohjattiin hämärään leikkaushuoneeseen, jossa makasin selälläni. Kirurgi operoi ensin toisen silmän, minä tuijotin täplää kuuliaisesti parin isämeitän ajan, sitten toinen silmä… laser teki viillon, ja ohuet siivut [silmää] vedettiin pois silmän keskeltä. Ja siinä se. Saa nousta.

34 vuotta rillejä oli ohi vartissa.

Heti leikkauksen jälkeen maailma oli ensin sumea kuin muovipressut ikkunoissa julkkariremontin aikana. Minut saatettiin toipumishuoneeseen. Siellä istuskeli suojalasit päässä mies, joka oli leikattu minua ennen. Hän joi kahvia ja raotteli suojalaseja ja katseli kelloa huoneen vastakkaisella seinällä. ”Nyt erottaa koko ajan paremmin”, hän totesi huolettomana. Ja minä aloin vilkuilla seinäkelloa aika ajoin kahvittelun lomassa. Sumeaan tauluun ilmestyivät pian viisarit, sitten tuntimerkinnät. Näkö alkoi tarkentua saman tien.

Kotona sohvalla laitoin rentoutumismusiikkini soimaan, Bachin Goldberg-variaatiot. Tyttäret tulivat koulusta kotiin. Koetin hymyillä heille, kun he ihmettelivät paksuja suojalasejani.

”Ei tässä mitään, isi ei nyt vaan tarvi enää rillejä.”

”Saitsä noi tilalle?”

No en.

Ilta meni mukavasti, mutta aamuun en ollut varautunut.

Heräsin ja kopeloin yöpöydältä rillejä ennen kuin muistin (tätä tein vielä viikkoja ihan lihasmuistista). Maailma näyttäytyi ihmeelliseltä, ja siinä vaiheessa kun kävelin aamiaispöytään, suorastaan huimaavalta. Koska olen jo yli 40, päätimme silmälääkärin kanssa leikata minulle ns. monovision, eli toiseen silmään jätettiin hieman miinusta. Se lykkäisi ikänäköä ja lukulasien tarvetta. Aivot tottuisivat monovisioon, mutta eivät tietenkään heti. Ensimmäinen aamu oli hämmentävä. Toisella silmällä näin yhä lukea rannekelloa, mutta toisella silmällä näkikin pihan mäntyjen neulaset.

Sinä päivänä löysin äänikirjat, ja kuuntelin niitä kolme parina ekana viikkona. Veikko Huovinen ja Dan Brown naurattivat minua kilpaa. SMILE-leikkauksessa näkö nimittäin tarkentuu Lasikia hitaammin, kun silmän pinta asettuu uuteen muotoonsa ilman välistä puuttuvaa siivua. Tarkkailin, kuinka olohuoneen kirjahyllyn kirjojen selkämykset alkoivat erottua päivä päivältä selvemmin. Vielä ekana iltana en saanut tuosta isosta Brandon elämäkerrasta selvää, seuraavana päivänä erotin jo Platonin, sitä seuraavana Tom Wolfen pokkarinkin… Käytännössä pystyin lukemaan kirjoja jo muutama päivä leikkauksen jälkeen. Leikkausta seuraavalla viikolla aloitin jo seuraavan romaanini kirjoittamisen.

Silmät tottuivat elämäänsä ilman ylimääräistä palaa. Sitten aivot alkoivat tottua monovisioonkin: että näen tällä silmällä tuonne asti ja tällä silmällä tänne asti. Jossain vaiheessa tuli se hetki, jolloin olin jo keskipäivässä kun vasta tajusin, etten ole huomannut monovisiota tänään vielä kertaakaan.

Mitään komplikaatioita silmissä ei ollut, ei kipuja koskaan. Käytin kosteuttavia silmätippoja silloin tällöin alkuaikoina ja talvella. Lukulamppua huomasin kyllä tarvitsevani enemmän kuin ennen, etenkin alussa joulukuun hämärinä iltoina. Halo-ilmiöitä ei näkynyt katulamppujen ympärillä enää joulun jälkeen. Pisimpään on vienyt monovisioon tottumisessa, mutta se onkin pitkän tähtäimen strategia. Ja siinä vaiheessa kun olen viisikymppinen, lukulasit sopivatkin jo tyyliin.

Puoli vuotta leikkauksen jälkeen teimme pientä makuuhuoneremonttia ja löysin laatikosta toiseksi viimeiset silmälasini, mielestäni ne parhaat, jotka minulla koskaan oli. Kehysten asetaatti oli hapettunut laatikossa vaaleaksi, niitä piti muutenkin öljytä säännöllisesti. Hikisenä punttiksella ne meinasivat valua lattialle kesken maastavetosarjojen. Töks töks tökin niitä sarjojen välissä ylös nenänvartta.

Laitoin nyt lasit naamalle.

”Kattokaas tytöt, muistattekste vielä miltä mä näytin silmälaseissa?”

Tyttäret katselivat minua ihmeissään. He eivät muistaneet enää. Niin äkkiä ihminen unohtaa. Ei se mikään ihme ole, en muista enää minäkään. 34 vuotta rillejä on takana ja yhtäkkiä olen jo unohtanut sen kaiken. Vietän ensimmäistä kesääni vapaana silmälaseista sitten kesän 1983,  ja yhtäkkiä vapaudesta onkin tullut jo uusi normaali.