Ilmeisesti olen kameli.
Näin ainakin Baltasar Graciánin mukaan. Maallisen viisauden käsikirjassa hän luonnehtii miestä eri ikävuosina näin:
Kaksikymmenvuotias on riikinkukko, kolmikymmenvuotias leijona, nelikymmenvuotias kameli, viisikymmenvuotias käärme, kuusikymmenvuotias koira, seitsemänkymmenvuotias apina, ja kahdeksankymmenvuotias ei yhtään mitään.
Mitä nämä kaikki eläimet tarkoittavat? Gracianin kuvaus tuntuu menevän vuosikymmen vuosikymmeneltä tulkinnanvaraisemmaksi. Kaksikymppinen riikinkukko on selvä, leijonakin helppo hyväksyä, mutta kameli… no, kamelin idea kai on kestävyys: se pärjää aavikolla vähällä vedellä. Se on sinnikäs ja peräänantamaton. Ehkä nelikymppinen mies onkin tietyn kestävyyden itselleen kehittänyt. Kamelin ideaan kuuluu kai myös, että se on karavaanieläin, osaa kulkea myös letkassa, ts. seurata ja johtaa, tehdä yhteistyötä. Leijonan voima, näyttävä harja ja raatelukynnet ovat käyneet vanhoiksi.
En tunnista itsessäni ikäkriisiä neljäkymmentä täyttämisestä. Se varmaan johtuu siitä, että olen käynyt sen jo läpi viime vuosina (Perkeleestä se taitaa heijastua). Nelikymppisen ikäkriisi: oivallus, että minä muuten kuolen – ja kaikki ajatukset siitä, mitä tässä elämässä on saanut aikaan. Nelikymppisen laskutoimitus: Nuoruuden unelmien ja keski-iän todellisuuden erotus. Jäänkö paljonkin plussalle?
Nuori unelmoi kyllä helposti enemmän kuin aikuinen ehtii saavuttaa.
Paljon sanoja on sitä ehtinyt ilmoille tuottaa, mutta kaikki kirjoitus ei sentään ole ollut turhaa. Pari saavutusta olen tililleni merkinnyt. Ensinnä, olen tehnyt pienen pinon kirjoja, joiden kannessa on minun nimeni ja sisällä pala elämääni ja muiden ihmisten elämää ja ajatuksiani ja muiden ihmisten ajatuksia muutettuna sellaiseen proosamuotoon, joka on onnistunut. Kirjani ehkä jäävät joidenkin luettavaksi ja löydettäväksi. Niillä on huomattavia avuja, ja sikäli kun niissä on vikoja, ehkä ne ovat pikemminkin kirjailijansa vikoja kuin kirjan itsensä. Eli kirjat olen saanut aikaan.
Se toinen saavutukseni on perheeni, ja koska en ole jatkuvasti tekemisissä valmiiden kirjojeni kanssa, perheeni on näistä minulle henkilökohtaisesti tärkeämpi. Minulla on rakkaan vaimoni kanssa kolme lasta, ja tuntuu kuin olisin kiinni kodissani kuminauhalla. Mitä kauemmas menen, sitä kovemmin se vetää takaisin. Joka ilta kun laitan lapset nukkumaan, kiitän heitä tästä päivästä. On ihmeellistä, että he ovat olemassa. Kuinka lapsi muka ei ole ihme, vanha ystäväni Anna sanoi: mitä muuta lapsi voisi olla kuin ihme? Ensin ei ole mitään ja sitten siinä on pieni ihminen ja pian sillä on luonne ja omat ajatukset, joita se kertoo sinulle; se on jäänyt miettimään jotain mitä on aamulla tapahtunut ja haluaa kertoa siitä sinulle, se on sen mielestä tärkeää. Jos maailmassa on mahdollista lisätä rakkautta, en tiedä siihen parempaa keinoa kuin lasten tekeminen.
Lähden viidennelle kymmenelleni nykyisen kirjaprojektini ”Vuosi herrasmiehenä” merkeissä. Ja tämä voi olla ennenaikaista nyt kun herrasmiesvuosi on vasta täpärästi ylittänyt puolenvälin, mutta ainakin tällä hetkellä tuntuu, kuin tämä olisi minulle hyväkin saavutus. Ainakin se on parasta mitä minulle itselleni on pitkään aikaan tapahtunut, jonkinlainen välttämätön hyvän elämän koulu, sellainen mihin minua ei koskaan patistettu vaikka luoja ties syytä olisi ollut.
Vaimo ei taida olla eri mieltä.
Minulla on kirjaprojektin myötä ollut muun muassa kunnia jututtaa monia kiinnostavia ihmisiä. Keskusteltuamme iästäni ja projektistani professori Matti Klinge muisteli kokeneensa juurikin neljäkymmenen ikävuoden paikkeilla ensimmäistä kertaa tunteen, että nyt sitä alkaa jo vähän ymmärtää elämää. Nämä sanat osuivat, sillä rohkenen väittää ymmärtäväni sen tunteen. Nelikymppisen viisaus ei ole sama kuin riikinkukon tai leijonan itsevarmuus, että maailma on tyhmä ja sinä valittu tekemään mitä haluat. Mukana on tietysti nöyryyttä siitä, että kuinka vähän sitä on tiennyt, mutta ei se ole ainoastaan sitäkään. Jotenkin siinä on viisautta nöyryydestä huolimatta, sillä kyllä neljänkymmenen vuoden perspektiivillä voi nähdä elämän jo kauempaa. Liian läheltä ei kai näe elämää, kokokuvaan tarvitaan etäisyyttä, ja etäisyys mitataan vuosikymmenillä. Ehkä neljänkymmenen paikkeilla perspektiiviä alkaa olla ensimmäistä kertaa tarpeeksi jonkinlaiseen hahmotelmaan.
Elämä on maailman hitain tarina. Ei sitä voi ymmärtää, kun on seurannut sitä vasta ensimmäiset vuosikymmenensä.
Timo K. Mukka oli pikaeloisa. Hieno sana on jäänyt mieleeni, koska minusta tuntuu että olen päinvastoin maailman hitain ihminen kypsymään. Ennenaikaista tämänkin kirjoittaminen tietysti on. Kesken elämän on ennenaikaista lausua siitä johtopäätöksiä. Katsotaan miten käärme tämän aikanaan näkee, ja apina, ja sitten kun acta est fabula.
Mutta blogini lukijat eivät ehkä ole odottamassa sitä päivää enää, joten menköön tämä ennenaikainen mietintä nyt edes juhlan kunniaksi.
Joonas Konstig 
Paljon onnea sinulle! Hieno ja ajatuksia herättävä teksti, kiitos siitä. Vaikutat onnelliselta(jos nyt uskallan niin sanoa sinua tuntematta tekstisi perusteella) ja se on tosi hienoa. Miten kirjoitit siinä Kaikki on sanottu- romaanissa? ”Kolmekymmentävuotiaana ihmisellä on sellaiset silmät kuin elämäkin”? Ei se niin tainnut mennä, mutta jotenkin niin. Mulla on hätääntyneet silmät välillä. Ehkä se kertoo jotain ikäkriisistäni. Mut on ne ja minä myös muutakin. Joten ehkä täällä(ja mulla) vielä on toivoa. Välillä tuntuu, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän syntymäpäivät alkavat olla jotain välitilinpäätöspäiviä…. Mutta onnea vielä! 🙂
Kiitos paljon! Jotenkin noin se Kaikki on sanotun ajatus meni – Orwellilla oli siitä vähän erilainen muotoilu.
Ystäväni suunnitteli pitävänsä nelikymppisjuhlissaan puheen nimeltä ”tilinpäätös”. Kysyin että eikö välitilinpäätös. No ei. Kun nyt oli määrä tehdä tiliä siitä että miten nuoruuden ihanteet sitten toteutui. Eli ei mikään välitilinpäätös vaan lopullinen. Siinä olisi kyllä mahdollisesti melko latistava juhlapuhe, heh… Mutta onhan se niin, että nelikymmpisenä on mahdollista jo nähdä niitä valintoja, joita on kaksikymppisenä tehnyt, ja mihin ne ovat johtaneet. Paljon aikaisemmin niitä ei ole ollut tarpeeksi johtopäätösten tekemiseen.
Paljon onnea sille kirjailijalle.
Mielenkiintoinen tuo Graciánin ”faabelitaulukko” eittämättä. Kameli tuntuu kyllä sen sopivammalta nelikymppisen kuvalta mitä enemmän sitä miettii. Yhtä aikaa vitaalinen mutta, kuten mainittua, nöyrtynyt ja ehkä viisastunutkin olento. Kaiken kukkuraksi mukana yhtälössä on usein, teilläkin, se varmin vakauttava elementti, perhe.
Koetan miettiä itseäni tuonne riikinkukon ja leijonan väliin, jonne ikäni minut määräisi. Täytyy sanoa, että en oikein tuota riikinkukkoa millään tunnista (pelottavaa ajatella, että jos se vaaniikin odottamassa iskemään kohdalle, myöhästyneenä ja väärään aikaan – sitä häpeää!); leijonankin tapaan itsessäni vain hyvin armollisesti ymmärretyssä merkityksessä. Mutta ikäluokkaa tuo onkin tarkoitettu kuvaamaan ja siinä mielessä sitä kai pitäisikin ajatella.
Ovatkohan nuo eläimet tarkoitettu kuvaukseksi sekä mies-, että naissuvulle, vai onko Gracián ajatellut enemmän miehen tietä? Jos niin, mitkä sitten mahtaisivat olla naiselliset ”ikäeläimet”? (Kauheaa, kuinka näin edes ajattelen tällaista seksististä erottelua, eikö?)
P.S. Tämän mukaan elonkierron huipulle näyttäisi olevan vielä kymmenen vuotta aikaa, joten usvaa putkeen vain!
Kiitos paljon. Tuli mieleen kamelista vanha arabisanonta, johon törmäsin taustatöitä Kaikki on sanottuun tehdessä. Miten se menikään: ”Ihminen tuntee Allahille 99 nimeä, mutta vain kameli tuntee sen sadannen.” Siitä se kamelin jotenkin itseriittoisa olemus tulee.
Kolmekymppisenä sinulla on edessä väkevimmät miehuusvuodet. Mutta se on ehkä sellaista pikajuoksijan voimaa sitten pikemminkin kuin kamelin sitkeyttä, ainakin tämän Gracian-tulkinnan mukaan. Ja joo, jotenkin oletan hänen kirjoittaneen etupäässä miesyleisöä varten, kuten 1600-luvulla oli vielä tapana. Tarvitsisko näitä erikseen muuttaa naisten kohdalle osuvammiksi, enpä osaa sanoa, varsinkaan kun jää tulevina vuosikymmeninä nähtäväksi, mitä nuo koirat ja käärmeet kaikki tarkoittavatkaan.
Upea kuva muuten!
Nietzsche puhui Zarathustrassa kolmesta hengen muutoksesta. Ensimmäinen muutos oli – ellen nyt ihan väärin muista – kameliksi, toinen kamelista leijonaksi ja kolmas leijonasta lapseksi. Tämä kameli–leijona-juttu menee siis vähän eri järjestyksessä kuin Gracianilla. Onkohan näillä eläinvertauksilla jokin laajempikin traditio vai sattumaltako samat eläinlajit esiintyvät?
Terve!
Minun versiossani Gracianin Käsikirjaa on takakannessa Nietzschen kehut kirjalle. Ehkä Nietzsche sitten käänsi Gracianin vertausta omaan suuntaansa. Kyllähän tuo hänen opetuksiinsa tuntuu sopivan.
Tässä tulee ehkä naivi kommentti mutta so what. Tämä on nyt sanottava.
Olen törmännyt toimintaasi, siis ajatus- ja kirjoitustöhisi viime aikoina siellä ja täällä. Aiemmin jo blogiisi, nyt mediatyöhösi, pariin haastatteluusi (joiden lukeminen herätti riemuhuutoja) ja ilman muuta myös romaaneihisi.
Olen kaikesta em. hyvin iloinen ja siitä että kaltaisesi ajattattelija täällä ylipäätään on, vaikuttaa ja ajattelee. Ja kirjoittaa, hyvin.
Et ole yksin, tiedän/tiedät sen, mutta kaltaisisiasi ei ole liikaa, et mene päälauman mukana vaan uskallat seurata terveitä normaaleja ikiaikaisia metsästäjän vaistojasi: näet maailmaa omin silmin, et vain suodatettua versiota siitä. Ilman suodattimia onkin mukavinta katsella kaikkea, liikkua maastossa, ajatella. Voi ajatella oikein väärin, tai väärin oikein. Voi siis ajatella toisinkin.
Normaalit primitiiviset miehen- ja naisen vaistot , sanalla sanoen ihmisyys, on korvattu niin laajasti vulgääri-humanismilla, aidon sivistystyksen makealla korvikkeella että välillä menee omat ajatukset toivottomuuden puolelle. Pessimismin ainakin,
Mutta Hra Konstigissa ei näy tuuliajon tappionmaisemia. Elämä on silti käsittääkseni silti sulle hauskaakin.
Olen sinua vanhempi mutta otan jo mallia!
Nämä kehut eivät tule muuten miltään nationalistiselta kuulapäältä, mutta eurooppalaiselta (kulttuuri)konservatiivilta kyllä. Mulla onsuht tuuhea tukka päässä, vaatteissa ei ole maastovärejä, tatuointeja ei, on vakituinen työ, perhe ja… no….onhan siinäkin.
…
Kaikkea hyvää sulle ja kaikelle sille mitä rakastat.
Kiitos näistä sanoista, kaikista. 😉 Pysytään positiivisen puolella, makrosuuntahan on parempaan päin.