Yksi palaute Kaikki on sanotusta sai viime syksynä erityisesti miettimään. Lukija ihmetteli sitä, että olin käyttänyt ns. cliffhanger-tekniikkaa. Cliffhangerissä luku lopetetaan yllätykseen, joka saa lukijan kaipaamaan jatkoa ja lukemaan eteenpäin. Lukija oli pettynyt, että olin käyttänyt tällaista keinoa. Hän piti sitä alhaisena.

Ei ollut erimielisyyttä siitä, etteikö cliffhanger toimisi. Juuri se pikemminkin oli ongelma: että se toimii ja että se saa lukijan haluamaan lukea eteenpäin.

Tämän kritisoiminen on jo sinänsä melko paradoksaalia. Mutta jäin miettimään, kuinka moni lukija on mentaalisesti päätynyt luokittelemaan esimerkiksi Kaikki on sanotun yhtä pykälää alemmaksi jollain imaginäärisellä korkeataiteellisuusasteikolla siksi, että siinä on käytetty muutamaa cliffhangeria, tai siksi että siinä käytetty kieli on riisuttua, tai siksi että sen kirjoittajan ideaalina on kirja, jossa lukuakti onnistuu helposti, jotta muoto voi jättää tilaa sisällölle, lukutapahtuma luetun kokemiselle.

On täysin mahdollista, että huonommin ja tylsemmin kirjoitettua kirjaa pidetään parempana kuin hyvin kirjoitettua. Thorstein Veblen uskoisi tämän helposti.

Veblen oli taloustieteilijä, joka on jäänyt eloon teoksensa Joutilas luokka (Theory of the Leisure Class, 1899) ansiosta. Kirja on oivallinen ja lukuisia ahaa-elämyksiä tuottava. Se kuvaa tavattoman elävästi ihmistä hierarkisena laumaeläimenä, joka pyrkii näyttäytymään muille parhaassa mahdollisessa valossa. Tämä toiminta on kaikkea muuta kuin rationaalista. Veblenille ihminen on pysyvästi epätoivoinen yläasteelainen, joka tavoittelee arvonnousua  jäljittelemällä koulunsa makeimpia tyyppejä. Tämä lauman kerma määrittelee sen, mitä pidetään coolina, ja coolin tuntemus on vaatimus klubiin pääsemisestä. Veblenin mukaan kaikkein korkeinta coolia on se, mikä vaatii joutilaisuutta ja näin todistaa toteuttajansa suvereeniteetista: siitä, että ihmisellä on varaa törsätä aikaa, vaivaa, rahaa ja terveyttä johonkin turhaan, todistaa, että hän on mahdollisimman kaukana plebeijistä, joka joutuu raatamaan pelkästään eloonjäämisensä eteen. Joutilaalla eliitillä on kaikkea ylenpalttisesti, poisheitettäväksi asti. Sen julkinen osoittaminen on parasta mitä ihminen voi sosiaaliselle arvolleen tehdä, lippu huipulle.

Tämä on läheistä sukua, ellei peräti sama ilmiö, joka biologiassa tunnetaan Zahavin haittaperiaatteena: se, että riikinkukkouroksella on varaa rakentaa ja ylläpitää jotain niin hyödytöntä ja suoranaisen haitallista kuin valtava pyrstönsä, mainostaa tämän geenejä suvereenin terveiksi ja lisääntymisen arvoisiksi. Riikinkukon pyrstö viestii, että kukolla on varaa törsätä täysin tarpeettomaan, kerskakuluttaa biologisia resurssejaan.

Tsekatkaa muuten muijat mun Rolexii!

Veblenin hyödykkeeksi kutsutaan taloustieteessä tuotetta tai palvelua, jonka kysyntä nousee hinnan noustessa. Kyseessä on eräänlainen kehäpäätelmä tai itseään toteuttava ennuste: tuote on arvokas, koska se on kallis, ja kallis, koska se on arvokas. Luis Vuittonin laukku on Veblenin hyödyke: omistamalla aidon Vuittonin todistat kuuluvasi eliittiin. Maksat ekslusiivisuudesta: mitä kalliimpaa jokin on, sitä harvalukuisempaan eliittiin sen omistaja kohoaa.

Tämä on minusta ihan luonnollista, mitä tulee vaatteisiin, autoihin ja asuntoihin. Mutta minun on vaikea hyväksyä sitä taiteessa. Veblen ei kirjoittanut romaaneja, mutta hänen näkemyksensä mukaan taiteeseenkin pätee sama elitismin laki: mitä harvempi jotakin ymmärtää, sen parempaa sen on oltava. Itse asiassa taide jonakin eloonjäämiselle tarpeettomana on synnynnäisesti joutilasta ja kerskailevaa.

Asiaan. Kutsun Veblenin romaaniksi kirjaa, jota arvostetaan juuri siksi, että niin harva pystyy sen lukemaan. Alastalon salissa  on tällainen. Se oli minusta tavattoman sympaattinen, ja kaikki neljäsataa sivua, jotka sain luettua, olivat poikkeuksellisia, mainioita ja edellä aikaansa. Mutta en lukenut sitä loppuun. Se vain jäi. Tuli muuta, eikä kirja sitten pystynyt vetämään minua enää takaisin pariinsa. En ole siis todistanut kuuluvani tuohon puurtajien eliittijoukkoon, jolla on varaa kerskakuluttaa lukemattomia tunteja laivanvarustuskeskustelun parissa. En saa kantaa teepaitaa, jossa lukee Olen lukenut Alastalon salissa. Ja todennäköisesti, jos olisin jaksanut lukea kirjan kokonaan, pitäisin sitä vielä suurempana ja tärkeämpänä maailmankirjallisuuden merkkipaaluna, koska kehumalla kirjaa kehuisin samalla itseäni ja omaa luonteenlujuuttani, elämänhallintaani, joka mahdollisti tämän ponnistuksen esim. palkkatyön tekemisen sijasta, sekä aivokapasiteettiani, jolle tuon lukaiseminen ei tietenkään ollut temppu eikä mitään – itse asiassa sitähän oli ihanaa lukea ja aion palata siihen vielä uudestaan, joka kesä.

Koska kirjan lukeminen on vaatinut poikkeuksellisen piinallista uurastusta, totisesti kirjan loppuun asti lukenut saa kantaa kirkkaampaa kruunua. Joten, lukija, otsasi hiessä on sinun proosasi raadettava. Ei se muuten ole riittävän korkeaa.

Tämän kirjoittaminen ei muuten ota mitään pois romaanin Alastalon salissa arvosta. En suinkaan esitä mitään kaanonin kumoajaa. Tätä kirjoittaa lukija, joka rakastaa klassikoita ja vanhaa kirjallisuutta. Luen niitä suhteettoman paljon enemmän kuin nykykirjallisuutta. Sota ja rauha tai Hiljaa virtaa Don olivat minulle esimerkillisiä lukunautintoja alusta loppuun, tuhat plus sivua tai ei. Olen lukenut Joycen Odysseuksen läpi en kerran, vaan kahdesti. (Miksi sen sanominenkin kuulostaa niin kerskailevalta?)

Odysseushan on perivebleniläinen romaani. Tuoreen Leevi Lehdon Ulysses-nimellä suomentaman version kanssa poseeraamisesta on näköjään tullut pieni kirjablogi-ilmiökin. Aidon vebleniläisen romaanin tapaan monelle on tärkeämpää postata itsestään kuvia se kädessä kuin saattaa kirja loppuun – saati nauttia siitä.

Näiden pohdintojen pohjalta ja kelpo annos taistelumieltä suonistossani kirjoitin sitten romaaniestetiikkani muotoon, josta tuli Totaalisen romaanin manifesti.

Jatkan asiasta seuraavassa postissa. Tätä tahatonta cliffhangeria pahoittelen.