Oikeastaan kaikki tarinat voi jakaa kahteen lajiin. On tarina, joka selvittää kuka nai kenet. Pariutumistarina, naimapuuhatarina. Mieti Jane Austenia tai Sinkkuelämää. (Nykyään nämä tarinat kirjoitetaan yhä enemmän partitiivissa: kuka nai ketä.)

Sitten on valtataistelutarina. Kuka voittaa kenet. Paljaimmillaan nämä ovat elämän ja kuoleman kysymyksiä ja häviäjät pääsevät hengestään (sotakirjat, trillerit) mutta tähän sisältyy myös jalostettu kamppailu: kuka päihittää kenet oikeussalissa tai urheilukentällä tai ylennyksiä jaettaessa. Kilpailua. Mutta niin on edellinenkin. Ei tarinaa ilman kilpailua.

Jälkimmäinen aihe on selvän miehinen (Cormac McCarthy ajankohtainen esimerkki), edellinen liitetään vahvemmin naiskirjailijoihin ja -lukijoihin. Mikä on tavallaan erikoista, koska miehiäkin nämä parittelu- ja pariutumisasiat kiinnostavat. Kyse on varmaan lähinnä tavasta, jolla aihetta käsitellään.

Mutta, kaksi tarinaa: rakkaus ja kuolema. Seksi ja väkivalta. Eros ja Thanatos, jne.

Olin ajatellut tätä kahtiajakoa jo kauan ennen kuin tajusin, että aihepiirit soljahtivat elegantisti biologiaan. Evoluutioteoriaan kuuluu nimittän luonnonvalinta ja sitten se ”Darwinin toinen teoria”, vähemmän kuuluisa, mutta aivan yhtä elimellisen tärkeä, seksuaalivalinta. Siinä missä luonnonvalinta käsittelee eloonjäämistä, seksuaalivalinta lisääntymistä. Ei toista ilman toista.

Opiskelin aikoinaan antropologiaa ennen kuin tulin nykyiselle alalle, ja nytkin kun ajattelen ihmistä, abstraktiona, käsitteenä, lajina, ensimmäinen ajatukseni ei ole vanhanaikainen, se on täysin anakronistinen: mieleeni tulee metsästäjä-keräilijä. Siis sellainen heimonsa kesken elävä turkis- tai lannevaatteinen ihminen, joita olemme käytännössä koko lajikehityksemme olleet, kunnes hetki sitten joku Babylonissa meni keksimään yksivuotisten heinäkasvien viljelyn ja rakensimme yhteiskunnat näiden peltojen ympärille.

Kirjailijan edeltäjä tässä kuvitteellisessa heimossa on joka tapauksessa se vanha tuttu tarinankertoja: kaveri, joka kertoo leirinuotion ääreen kokoontuneelle kuulijapiirille tarinoita. Ja nyt, mitä luulette, minkälaisia tarinoita nämä esikirjailijat kertoivat?

Voimme myyttien ja kansanperinteen tutkimuksen pohjalta tehdä päätelmiä, mutta yksi asia, josta olen viime aikoina ollut yhä varmempi: he tuskin kertoivat surkuisia tapauksia, joissa onnettomat ihmiset vellovat angstissa, koska eivät löydä kosketuspintaa reaaliseen taikka osaa kohdata, todella kohdata toisia ihmisiä ihmisinä, tai vasenta kättään, sinänsä. Taikka viikon mittaisia masentavia jatkokertomuksia, jotka olivat ketju toisiaan seuraavia kohtauksia alkoholismista, perheväkivallasta, insestista ja (epä)onnistuneista itsemurhayrityksistä. Ihminen tuskin halusi kuulla tarinoita, jotka imevät elämänhalua sen sijaan että tekevät elämästä elämisen arvoista. Ei, vaan esikirjailijat kertoivat nuotiolla jännittäviä, viihdyttäviä, pelottavia, naurattavia, oivaltavia kertomuksia. Tarinoita, jotka kolhivat ja hoitivat kuulijoitaan, opettivat heitä salavihkaisesti elämään ja kuolemaan samalla kun viihdyttivät. Sellaisia tarinoita joiden yhä uudet variaatiot puhuttelevat ihmistä nykyäänkin, vaikka hänet onkin repäisty leirinuotiolta kaukolämmitettyyn kerrostaloon hiostumaan polyesterivaatteissa ja kuvittelemaan, että se mitä uutisissa kerrotaan, on tärkeää.

Lukijalla on oikeus vaatia kertomuksia, jotka yhä vangitsisivat hänen huomionsa tuolla ikonisella leirinuotiolla. Rakkautta ja kuolemaa, seksiä ja väkivaltaa, miten vain, mutta kerrottuna tavalla, joka saa meidät haluamaan elämää eikä halveksumaan sitä. Jälkimmäisiä varten elämä on liian lyhyt.