Pidin Richard Dawkinsista silloin kun hän vielä keskittyi tieteeseen. Geenin itsekkyys, Sokea kelloseppä, Extended Phenotype, ahmin niitä nuorena. Sittemmin Dawkins tuntuu taantuneen dogmaattiseksi teinipojaksi, joka käy fanaattista uskonsotaa uskovaisia vastaan. Mikä on paitsi sivistymätöntä, myös suoranaisen inhottavaa. Aikuisten maailmassa toisia ihmisiä tulisi arvostella lähinnä sen mukaan, tulisiko heistä hyviä naapureita. Kävisikö heiltä lainaamassa jauhoja, voisiko lapset virpoa heillä pääsiäisenä, juttelisivatko he pihalla, pitäisivätkö pihan siistinä, antaisiko heille vara-avaimen omaan kotiinsa ja pyytäisi kastelemaan kukkia, kun on matkoilla. Uskovaisista ihmisistä – ja puhun kristityistä, koska en tunne muita – tulee hyviä naapureita.

Minä olin nuoresta asti samaa koulukuntaa kuin Pentti Linkola. Jossain esseessään Linkola harmitteli, että hän ei osaa uskoa, sillä se varmasti toisi lohtua. Nykyään onkin tapana esittää, kuinka uskominen on yhä vaikeampaa, koska maailmanselityksemme on niin tieteellinen, pappien sijasta kuunnellaan lääkäreitä ja profeettoina toimivat tiedemiehet. Paradoksi on tietysti siinä, että jos Jumala on olemassa, silloinhan on sama kuinka tieteellistä meno maan päällä on, ei taivas lie yhtään sen kauempana. Meitä vain ei enää kannusteta etsimään uskoa. Pikemminkin meitä kannustetaan pois uskosta. Syinä käytetään tieteellisiä, mutta oikeasti ne ovat usein poliittisia ja tarkoitus pyhittää keinot.

Sveitsiläisen filosofin Alain de Bottonin tuore kirja Uskontoa ateisteille (Basam Books 2013) täyttää paikkansa. Sen lähtökohtana on esitellä uskonnon hyviä puolia niille ihmisille, jotka eivät pysty uskomaan. De Botton etsii uskontojen (lähinnä kristinuskon, juutalaisuuden ja buddhismin) opetuksien tarjoamia inhimillisiä etuja ja etsii keinoja saattaa ne epäuskoisten ulottuville.

Mitkä ovat uskonnon edut de Bottonin mielestä? Mainitsen tässä vain muutamia ja nekin sotken omiin ajatuksiini:

– Oletko huomannut kuinka paljon esitetään tuskastuneita väitteitä, jotka alkavat ”Ihmisten pitäisi olla enemmän… Miksemme me kaikki voisi vain tehdä tavalla X…?” Näistä lausemuodoista tietää jo etukäteen, että näin ei tule koskaan tapahtumaan. Uskonnot sen sijaan ymmärtävät, kuinka vaikeaa on muuttaa ihmisten käyttäytymistä laajassa ja kestävässä mittakaavassa. Ja silti ne pystyvät siihen. De Botton hahmottelee keinoja miten se onnistuu. Se edellyttää käytännössä vahvaa, elävää, alati mukana olevaa yhteistä, julkisesti tunnustettua uskomusjärjestelmää perinteineen ja instituutioineen. Aika paljon enempää siis kuin vain valistuskampanjoita ja kiltteyttä.

Tai sitten, tietysti, raakaa lakia. Mistä pääsemmekin seuraavaan:

– Nöyryyden edut. Yksi uskontojen keskeisiä opetuksia on hybriksen välttäminen ja ihmisen erehtyväisyyden (”syntisyyden”) muistaminen. Minä kavahdan näitä moderneja aatteita, jotka eivät anna ihmisen olla epätäydellinen, vaan ovat muokkaamassa meitä alusta uusiksi. Siperia ei näköjään opettanut meitä. Että täydellinen on hyvän vihollinen – tämä on hyvin vaikea oppia. Pelkkä älyllinen argumentointi sen puolesta ei ikinä tule vakuuttamaan kaikkia. Mitä enemmän tätä mietin, sitä enemmän pelkään, ettei tämä mene ihmisten jakeluun ilman uskontoa. Voi olla, että ilman uskontoa jokaisen sukupolven täytyy oppia utopioiden vaarallisuus kantapään kautta.

Uskonnot vastustavat maallisia utopioita jo lähtökohtaisesti. Tämä on myös se poliittinen syy, minkä takia monet hyökkäävät uskontoa vastaan. He haluavat päästä tekemään ihmiskokeita. Sukupolvia halutaan uhrata tulevien hyväksi.

…mistä jatkaen:

– Pessimismin ilot. Uskonnot tietävät, kuinka armollista on, kun aina ei tarvitse onnistua ja antaa hymyillen sataakymmentä prosenttia. Ja kuinka vapauttavaa on voida myöntää heikkoutensa, edes yksin salaisuudessa. Ja että yllättäen tämä ei heikennäkään meitä, vaan vahvistaa.

*

De Bottonin kirja alkaa heikonpuoleisesti ja sisältää vähän naiivejakin visioita siitä kuinka yhteiselo tulee mahdolliseksi kun viha hylätään tjsp, tällaista Kukoistuksen käsikirjoitusta. Mutta se paranee kyllä, ja kun de Botton pääsee vauhtiin, hän tekee parempaa teologiaa kuin moni teologi. De Botton argumentoi uskonnon puolesta taitavasti ja kauniistikin.

Ja silti pysyy ateistina.

Tästä seuraa kiinnostava jännite. Ateistikin voi joutua huomaamaan, että ei tämä uskontohomma ihan hölmöä olekaan. Ehkä ei olekaan sattumaa, että kaikki kansat ovat aina olleet uskonnollisia – voisiko olla, ettei se johdukaan tyhmyydestä? De Bottonin korvaava visio ”sekulaarista uskonnosta” taas on kaukaa haettua ja työlästä verrattuna siihen, että… ai niin. Meillähän on jo valmis uskonto, jolla on vuosituhantiset opit, perinteet, kirkot, instituutiot, rituaalit, jne.

Loppua kohti kirjan lukija huomaa kysyvänsä yhä uudestaan: äh, mitä jos sitä vaan uskoisi? Yrittäisi edes.

Sama T.S. Eliotia lainatakseni,

We shall not cease from exploration

And the end of all our exploring

Will be to arrive where we started

And know the place for the first time

*

Basam Booksin kustantama kirja on myös esineenä kaunis, mikä ei suinkaan ole merkityksetöntä de Bottoninkaan mielestä.

***

PS: Minun on jatkettava vielä T.S.Eliotilla. Hänen myöhäisempää, kristillistä tuotantoaan edustava Choruses from ’The Rock’ sanoo nimittäin samoja asioita niin painavasti ja niin kaikin tavoin huomattavalla etumatkalla näihin minun tuumiini:

О Lord, deliver me from the man of excellent intention and impure heart…

Lainaan kohdasta VI:

Why should men love the Church? Why should they love her laws?

She tells them of Life and Death, and of all that they would forget.

She is tender where they would be hard, and hard where they like to be soft.

She tells them of Evil and Sin, and other unpleasant facts.

They constantly try to escape

From the darkness outside and within

By dreaming of systems so perfect that no one will need to be good.

But the man that is

will shadow

The man that pretends to be.