Tänä perjantaina 27.4. klo 15.00 – 16.00 keskustelemme Tuomas Karemon kanssa psykologi Jordan Petersonin ajattelusta Kulttuuricocktailissa, Yle Puheella. Tervetuloa kuulolle – Petersonista näyttäisi viimeistään 12 Rules for Life – kirjansa myötä tulleen aikamme hittiajattelija.
Edit: Keskustelun voi kuunnella täällä.
Tämän torstain 25.2. 16 Sana-lehdessä on toimittaja Janne Villan haastattelu minusta. Luonnollisesti siinä oltiin kiinnostuneita uskonnon asioista. Koska joku toinenkin kysyi minulta äskettäin kantaani niihin, jatkan aiheesta parin sanan verran tänne blogiinkin. Edelliset kirjoitukset aiheesta ovat jo pari vuotta vanhoja.
Ensinnäkin kirjoitin aiheesta esseekirjaan Mitä mieltä Suomessa saa olla retorikkaan esseen, jonka voisit lukea esim. tilaamalla täältä.
Toiseksi voin säästää lisäkirjoittamisaikaani jakamalla tämän äskettäisen Alister McGrathin haastattelun, koska olen monessa asiassa samaa mieltä:
http://www.valomerkki.fi/aiheet/usko/jumala-kysymysta-ei-voi-vaistaa
Pääpointti lie, että uskonnollinen tarve on ihmisessä sisäsyntyinen. Sitä voi olla tunnistamatta itsessään, se on yleistäkin nykyään, mutta se ei ole silti kadonnut: aiheuttaapahan vain yleistä ahdistusta, päämäärättömyyttä, merkityksettömyyden tunnetta, eksistentialismia, nihilismiä ja viihdyttäviä tositv-sarjoja. Tämä tarve voi olla evoluution kautta meihin syntynyt, mikä ei ole sen parempi dawkinseille, koska silloin sille ei voi mitään. Sitä on turha kiistää, sitä on rumaa ihmisiltä kieltää. Koettakaa nyt hyvät kiihkoateistit elää sen kanssa. Ei se niin kauheata ole. Katsokaa Paratiisihotellia, siellä voi näkyä tissit.
Luin pari vuotta sitten muutaman kirjan onnellisuustutkimuksesta (sitä kutsutaan nimellä positiivinen psykologia, mikä on eri asia kuin positiivinen ajattelu). Melko mutkatta niissä toistettiin havaintoa, että uskonnolliset ihmiset ovat keskimäärin onnellisempia. Ei se oikeastaan ihmetytä muita kuin ateistien juttuihin uskovia ihmisiä. En tiedä/muista millä tätä onnellisuutta niissä kirjoissa selitettiin, mutta ajatus siitä, että ”joku tuolla jossain pitää huolta minusta ja elämälläni on merkitystä” on helppo nähdä onnellistuttavampana kuin ajatus, että me ollaan v-ttu tähtipölyä vaan jätkät. (”Mutta hei se on tosi siistiä tähtipölyä, kattokaa vaikka mun hienolla kaukoputkella.”)
Tämän lisäksi uskonnollisuus lie etenkin omiaan luomaan kiitollisuutta. Ja kiitollisuus on mitä voimakkain onnellistuttaja.
Otetaan suhtautuminen lapsiin esimerkiksi. Tyypillinen ateistinen tapa suhtautua lapsiin on jotain tällaista: ”Tuollaisen sinappikoneen menin sitten vehkeelläni tekaisemaan jatkaakseni itsekkäitä geenejäni. Välillä se on kyllä ihan söpö, mutta sitten se taas alkaa vaikeuttaa elämääni.”
Minä minä minä siis. Myös kakka ja pippeli mainittu. Ilman jumalaa ihminen ja hänen kakkansa ja pippelinsä on maailman napa. Itse asiassa tämähän oli humanismin julkilausuttu ideaali: putsataan jumalat pois, että voidaan olla tyytyväisiä itseemme. Jostain syystä sitä pidetään hienona ideaalina siinä kummallisessa piirissä ihmisiä, jotka on yliopistokoulutettu 1970-luvun jälkeen.
Kristillinen tapa suhtautua lapsiin: ”Kiitos Isä tästä ihmeellisestä lahjasta.” Toistetaan joka ilta.
Ei minä minä minä, vaan lahja lahja lahja jostain korkeammalta, jostain paremmasta. Itse asiassa melkein jotain tärkeämpää kuin minä, koska lahja joltain paljon korkeammalta ei ole minun poisheitettävissäni.
Toinen esimerkki, tällä kertaa ei fiktiivinen, kristillisestä suhtautumisesta lapsiin voisi olla tämä lainaus Juha Sipilän haastattelusta vuonna 2014:
Elämä on lahja, ja se on pyhä.
*
Mitä sitten uskontojen eroihin tulee:
Jos on saanut marxilaiset silmälasit, kaikki uskonnothan ovat yhtä lailla huijausta, joten eroja niiden välillä ei juuri näe.
Näin ollen: Ei puhuta uskontojen eroista, vaan että samanlaista huijaustahan ne on kaikki eikä toinen sen parempi kuin toinenkaan. ”Pitäis lopettaa kaikki uskonnot nyt kun noi [yhden uskonnon] kannattajat taas telotti sata.”
Jos taas on ottanut silmilleen kulttuurirelativismin silmälaput, kaikki uskonnothan ovat yhtä lailla hyviä ja huonoja eikä niitä voi verrata, joten eroista niiden välilä ei voi juuri puhua.
Näin ollen: ”Kyllähän meilläkin oli ristiretkiä, ja 900-luvulla sentään islamilainen kulttuuri oli hyvin korkealla ja parempi kuin meillä, eli oikeastaan he ovat yhtä hyviä kuin mekin eli parempia. Ja koska kaikki on suhteellista ja todellisuus on proffani mukaan sosiaalisesti konstruoitua, hehän ovat ihan samanlaisia ihmisiä kuin mekin.”
Nämähän ovat nykyään kaksi hyvin yleistä tapaa nähdä uskonnot. Ehkä hallitsevat, ainakin jos lukee Hesaria sun muuta.
Valtaosa koulutetuista alankin ihmisistä, humanisteista, kuten uskontotietelijöistä ja valtiotieteilijöistä, on ainakin jossain määrin antanut itselleen opettaa näitä kahta. Tämän seurauksena he ovat usein poikkeuksellisen huonosti varautuneita ymmärtämään uskontojen eroja. Heidät on siis koulutettu kouluttamatonta huonommiksi siinä asiassa, johon heidät on koulutettu. Tämä voi kuulostaa paksulta väitteeltä äkkiseltään, mutta on vain luonnollista seurausta siitä, että lähtöparadigma on väärin. Paradigmalle asiat rakentuvat. No, sellaista sattuu.
Jos uskontoja taas pystyy tarkastelemaan objektiivisesti ideologioina voi huomata, että niissä on kussakin vaihtelevia määriä järkevän tuntuisia ja hölmön tuntuisia piirteitä. Ja voi huomata, että niillä näyttää olevan erilaisia seurauksia. Tätä jälkimmäistä ei ainakaan korosteta tarpeeksi. Kristinuskossa näyttää minusta olevan enemmän järkeä kuin muissa uskoissa (se näyttää sentään luoneen perustat tieteelle ja liberaalille demokratialle). Ja kristinuskon seuraukset näyttävät olleen keskivertoa selvästi paremmat. (Ks. Eurooppa, ks. Suomi. Vrt. .) Seuraukset eivät ole täydelliset, minkä se itsekin myöntää ja maailmankuvassaan koettaa opettaa: ihminen on epätäydellinen. Hän sössii vielä asiat. Varautukaa sitä varten.
Tässä kristinusko muistuttaa ns. aikuisten maailmaa, jossa siinäkään ei uskota täydellisyyteen.
Mutta historiallinen näyttö, ihmiset. Pyytäkää sitä. Kun teille myydään uutta ja 220% parempaa maailmankuvaa, kysykää kauppiaalta millaista historiallista näyttöä siitä on. Kuinka moni on kokeillut, kuinka kauan? Mitä sillä on saatu aikaan? Ellei tällaista historiallista näyttöä ole tarjota, kysykää kauppiaalta, miksi teidän kannattaisi luovuttaa ainutlaatuinen elämänne koekaniiniksi.
Yksi Yhdysvaltain ensimmäisistä presidenteistä ja mahdollisesti kaikista heistä älykkäin John Adams sanoi tämän loppusitaatin, ja koen ymmärtäväni mitä hän sillä tarkoitti:
The Christian religion is, above all the religions that ever prevailed or existed in ancient or modern times, the religion of wisdom, virtue, equity and humanity.
John Adams 1735 – 1826
Nyt kun vielä saisimme sen kuuskytlukulaisten sukupolven eläkkeelle jankkaamasta sitä vanhaa diibadaabaansa, niin voisimme palata taas järkevien asioiden pariin.
Erityisen hankalaksi turvapaikanhakijakriisistä kirjoittamisen tekee yksi yleinen väärinkäsitys, jota tässä koetan oikaista. Moni luulee, että haluttomuus ottaa turvapaikanhakijoita vastaan tarkoittaa haluttomuutta auttaa hädänalaisia. Ei tarkoita. Kaikki nimittäin haluavat auttaa. Kukaan ei halua, että ihmisiä kuolee. Kukaan ei ole kyseenalaistamassa kenenkään ihmisarvoa, kuten Laura Huhtasaari (ps) sanoo tässä MTV3:n keskustelussa heti aluksi, keskellä sekä lopussa.
Kaikki vakavasti otettavat maahanmuuttokriitikotkin haluavat auttaa hädässä olevia. Ero on vain siinä missä ja miten. Professori Timo Vihavainen kirjoittaa:
…Suomeen siirtyvän pakolaisen aiheuttamat kustannukset ovat niin suuret, että samalla rahalla voitaisiin lähtömaissa tai niiden lähellä auttaa monikymmenkertaista määrää ihmisiä. Toisin sanoen, jokaista maahamme otettavaa pakolaista kohti jää suuri määrä ihmisiä ilman ainakin meidän apuamme….
Humanitaarista apua on syytä antaa niille, jotka sitä tarvitsevat. Mikäli se järjestetään rationaalisesti, voidaan tragediat minimoida. Mikäli sitä yritetään ratkaista tavalla, joka jo ennakkoon tiedetään mielettömäksi, voidaan olla varmoja siitä, että tragediat monikertaistuvat.
Vaihtoehdot ovat: autammeko yhtä prosenttia ruhtinaallisesti ja hylkäämme 99 prosenttia, vai kaikkia utilitaristisesti tuottamalla maksimimäärä apua jaettavaksi näiden kesken. Voimme auttaa antamalla turvapaikkoja niille muutamille, jotka sattuvat pääsemään Suomeen, tai voimme auttaa hädänalaisia heidän lähtömaissaan tai niiden seutuvilla. Kriitikoiden perustelu siellä auttamiseen perustuu logiikkaan, että se on paljon kustannustehokkaampaa. Samalla rahalla, jolla autamme yhtä maahan päässyttä kustantamalla tälle suomalaisen elintason, voisimme ostaa lukemattomille ihmisille riisiä, vettä, telttoja ja sairaanhoitopalveluita siellä. Kyse on vaihtoehtoiskustannuksista: jos annan perunan esikoiselle, en voi antaa samaa perunaa kuopukselle, vaikka se tärkeää ja oikein olisikin.
Tunteellisimmat kommentaattorit eivät ehkä ota tätä huomioon. Hätä ei tunne hintalappua, he sanovat, vaikka juuri hätä vasta hintalaput tunteekin. Jos minulla on perunoita yllin kyllin, voin jakaa niitä surutta kaikille lapsilleni. Mutta jos perunasta on pulaa – niin kuin reaalimaailmassa on, ja näinä talousaikoina erityisesti – niiden jakamisessa pitää olla tarkempi ja rationaalisempi.
Välimeren tuolla puolen avun voi myös jakaa tasavertaisemmin ja oikeudenmukaisemmin auttamalla niitä, jotka eniten hätää kärsivät. Nyt jaamme apua jättipotteina satunnaisten ja epäoikeudenmukaisten periaatteiden (matkustuskyvykkyys, riittävä varakkuus ja fyysinen rohkeus) nojalla. Tänne asti pääsevät vahvimmat, eli kyseessä on jonkinlainen darwinistinen vahvimpien eloonjääminen. Se ei ole humaania, tasavertaista, tasa-arvoista eikä oikeudenmukaista.
Säästämme myös henkiä, kun hädänalaiset eivät joudu maksamaan järjestäytyneelle rikollisuudelle rahaa joutuakseen hengenvaaraan laittomilla aluksilla, koska tästä käytöksestä ei palkita turvapaikalla. Palkittu käytös lisääntyy. Jos palkintona on mahdollisuus lottovoittoon, länsimaiseen elintasoon, yritykset vain lisääntyvät, ja ihmisiä tulee kuolemaan lisää turhaan. Tämä ei ole kenenkään toive. Ei edes Wille Rydmanin, joka hänkään ei halua ihmisten kuolevan:
Aidosti humaaneinta turvapaikkapolitiikkaa olisi se, että turvapaikkaa olisi mahdollista hakea vain EU:n ulkopuolelta / YK:n pakolaisleireiltä käsin. Tällöin aiheettomat hakijat – joita hylkäyspäätöstilastojen perusteella turvapaikanhakijoista on kaikkialla selvä enemmistö – todennäköisesti jättäisivät kokonaan hakematta, eikä aidosti hädänalaisten tarvitsisi lähteä kyynisten ihmissalakuljettajien kyytiin.
Hyvää tarkoittava politiikka voi saada aikaan pahaa. Välimeren meripelastusoperaatiot – se kuuluisa meritaksipalvelu – on ollut keskeinen syy sille, miksi ihmiset uskaltavat nykyisin nousta huonompienkin paattien kyytiin. Jos turvapaikkahakemusten käsittely siirrettäisiin lähtösatamiin, katoaisi ihmissalakuljettajilta bisnes ja apu kohdentuisi niille, jotka aidosti ovat sen tarpeessa. (FB 3.9.15 – kursivointi omani)
Ymmärtävätköhän innokkaimmat turvapaikanhakijoiden tervetulotoivottajat, että vaihtoehtoina eivät ole auttaminen tai itsekkyys, vaan auttaminen tavalla tai toisella?
Ymmärretäänkö niitä lisäkustannuksia, jotka auttaminen turvapaikkojen myöntämisellä (ja vain turvapaikkojen myöntämisellä) tuo mukanaan? Turvapaikansaajat eivät vielä ole monilukuisia: vaikkapa kymmenentuhatta maahanmuuttajaa ei kuulosta paljolta. Mutta he tulevat tänne saadakseen tänne perheensä, mikä moninkertaistaisi heidän määränsä. Jos/kun lähtömaa on jatkossakin huonompi maa kuin Suomi, he eivät palaa sinne. Kustannukset ovat valtavat, eikä niitä ole annosteltu oikeudenmukaisesti heikoimmille. En tiedä detaljeja siitä, kuinka apu olisi parasta järjestää Välimeren tuolla puolen ja koko kriisit tulisi hoitaa. Se on ammattilaisten ja asiantuntijoiden tehtävä, ja poliitikkojen tehtävä on ottaa se selville ja toimia sen mukaan.
Turvapaikanhakijoiden tervetulotoivottajia ajaa hyvä tahto. Se on oikein. Sydän vain on heikompi ilman järjen apua.
Ongelma lie siinä, että näiden kriitikoiden ajattelua ei tunneta heidän kuoronsa ulkopuolella. Se on medialle häpeä ja yhteiskuntarauhalle vakava epäsuhta. Liian usein törmää kuvitelmaan, että maahanmuuttopolitiikka ei olisikaan vain politiikkaa, jota saa liberaalissa demokratiassa aina kritisoida. Ja että kritiikin taustalla ei olisikaan perusteltu ajattelu, vaan varmaan oikeasti salaa jokin paha rasismi tai muu valuvika sielussa – ja näin ollen he ovat epäihmisiä, joiden puheelta tulee sulkea korvansa, ettei pahuus leviä. (1) Tämä on sulkeutunutta ja häijyä, väärän todistuksen lausumista, eikä se auta meitä eikä se auta hädänalaisia. Rajakontrolli ei ole rasismia.
Kaikille tolkullisille ihmisille on ilmiselvää, että tämä uusin ratkaisumalli, vaikeuksissa olevien maiden väestöjen siirtäminen toiselle puolelle maailmaa, ei voi ikinä auttaa edes kovin suurta osaa ihmisistä. Jos otamme vaikkapa afrikkalaisista miljoona tai kymmenenkin miljoonaa Eurooppaan, olemme silti auttaneet vasta 0.1% tai 1% maanosan miljardista ihmisestä.
Meille kristillisten arvojen lävistämässä kulttuurissa kasvaneille on itsestäänselvää, että jokainen ihmishenki on arvokas. Edellä esitetty matematiikka tuntuu loukkaavan tätä käsitystä: voimmehan pelastaa edes osan, onhan sekin arvokasta. Niin on. Mutta matematiikka ja sydän eivät tässä ole vastakkaisia, vaan liittolaisia. Voimme auttaa huomattavasti useampia ihmisiä oikeudenmukaisemmin ja tasavertaisemmin kohdistamalla avun järkevästi. (2)
Olen tämän akuutin kriisin suhteen itse asiassa aika toiveikas, ainakin toiveikkaampi kuin moni näyttää olevan internetissä, jossa ihmisten turhautuminen näyttää lähestyvän mielenterveyttä ja yhteiskuntarauhaa uhkaavia määriä. Olemme Euroopassa rakentaneet liberaalia demokratiaa vuosisatoja välttyäksemme tällaiselta: suojellaksemme kansaa sekä arbitraariselta hallitsijan vallankäytöltä (tehdä kansalaisten tonteille mitä tahansa) että turvataksemme oman kulttuurisen identiteettimme ja elämäntapamme jatkuvuuden, siis meidän jatkuvuutemme (mihin tarvitaan myös rajakontrollia). Tämä turvapaikanhakijakriisi loukkaa niin syvästi niin monen ihmisen oikeudenmukaisuuden ja tolkun tajua, että ei se voi pitkään jatkua. Toivotaan vain, että hallitus toimii ajoissa ja päättäväisesti ennen kuin kansakunta sekoaa.
*************************
Loppuviitteet:
(1) Hädässä olevia tulee auttaa, vaikka he eivät olisikaan ”meitä”. Tämä on meille kristillisessä kulttuurissa kasvaneille se yleisin lähtökohta. Sen jakavat yleensä nekin, jotka eivät tunnusta sen alkuperää, kristillisyyttä ja sen universalismia. Periaate ei ole yhtä yleinen kristillisten kulttuurien ulkopuolella, jossa jako sisä- ja ulkoryhmiin eli meihin ja muihin on usein tiukempi, kuten arabimaissa. Mutta me otamme sen itsestäänselvänä, ja hyvä niin.
Vakavasti otettavien maahanmuuttokriitikoiden lisäksi samanlaisia kantoja kuin he esittää myös vähemmän vakavasti otettava porukka (älyllisesti vähemmän vakavasti – yhteiskuntarauhan kannalta heidätkin tulisi ottaa kyllä huomioon), joka lie aidosti epäinhimillisiä eikä halua auttaa. Heidän kanssaan keskustelu ei luonnistu, niin vähän yhteistä on. Mutta näitä asioita ja porukoita ei tulisi halpamaisesti sekoittaa. Jos vaikka Wille Rydman sanoo suljetaan rajat ja joku tyhmä rasisti sanoo suljetaan rajat, se ei todista, että Wille Rydman on tyhmä rasisti enempää kuin se, että koiralla on neljä jalkaa ja kissalla on neljä jalkaa todistaa, että koira on kissa. Rasistiksi huuteleminen ilman todisteita ja perusteita on epäinhimillistävää ja sivistymätöntä.
Sen sijaan tulisi keskittää huomio siihen relevanttiin pelkoon, että turhautuminen tilanteeseen tekee jatkuessaan ihmisistä epäinhimillisempiä. Turhautuminen saa ihmisistä pahimman esiin ja on vakava uhka. Siksikin sitä toivoisi selvää signaalia hallitukselta, että he pystyvät ottamaan asian haltuunsa ennen kuin turhautuminen saa ihmiset tekemään epätoivoisia ja epätoivottuja tekoja.
(2) Moni sanoo, että konservatiivit (tai maahanmuuttokriitikot tai oikeisto) eivät oikeasti halua auttaa edes ”siellä”, koska ”Persuthan halusivat lopettaa kehitysavunkin”. Tämä on ymmärrettävä epäilys, mutta ei välttämättä osu ihan kohdalleen. Ensinnäkin nykyisen konservatiivihallituksen oikeistolainen kehitysministeri Toivakka haluaa lisää rahaa humanitaariseen apuun Syyriaan. (Suomi on jo antanut Syyrialle viitenä viime vuonna 60 miljoonaa euroa apua. ) Toiseksi, vasemmistossa ei aina ymmärretä oikeistolaista näkemystä kehitysavusta. Liberaalin taloustieteen mukaan kehitysapu ei auta kuin lyhyellä aikavälillä ja pitkällä aikavälillä se haittaa. Se haittaa antamalla keinotekoista tilapäistä apua, joka vähentää insentiiviä eli kannustinta kehittää maan taloutta toimimaan pysyvästi paremmin. Tästä näkökulmasta kehitysapu on nopeasti pilaantuvien kalojen kantamista köyhälle sen sijasta, että hänelle antaa vavan ja opettaa hänet kalastamaan. Nykyinen hallitus on kehitysavun sijasta lähestynytkin tätä asiaa oikeistolaisen avun näkökulmasta jakamalla vapoja eli sijoittamalla kehitysrahoitusyhtiöön. Eli kyseessä olisi kuin olisikin auttaminen, tosin eri tavalla kuin vasemmiston tapa. Mutta en tunne tätä kehitysapuasiaa tarpeeksi arvottaakseni sitä.
Sen sijaan voisin suositella tutustumaan siihen konservatiiviseen ajatteluun, joka ohjaa valtaosaa ihmiskunnasta ja Suomessa oikeistoa ja perussuomalaisia ja kaikkia niitä ihmisiä, jotka ovat nyt perusturvallisuudeltaan järkyttyneitä. Konservatiiviseen ajatteluun kuuluu sisäryhmäajattelu, jonka yksi keskeinen arvo on lojaalisuus omia kohtaan. Se ei ole moraalisesti kelvotonta, eikä se sulje pois muita arvoja, kuten muiden, ”niiden” auttamista. Se on luonut modernit valtiot, ja ilman sitä ne kaatuisivat. Tämän ymmärtämiseksi voisin suositella Jonathan Haidtia tai kirjaa Mitä mieltä Suomessa saa olla.
Kuten lukijani ovat joutuneet huomaamaan, aatehistoria on kiinnostanut minua jo pitkään. Ei se pelkäksi harrastukseksi ole jäänyt – se on ollut kirvoittamassa jo kahta kirjaa, esseitä MMSSO:ssa sekä osaltaan myös Perkele-romaania. Tässä ajatuksia mm. Inventing the Individual -teoksen pohjalta.
*
Minulla on tämä visio, että vasemmisto on kristinuskon heresia, harhaoppi. (1) Vasemmiston keskeiset painotukset kuten ihmisarvo (tai ihmisoikeudet), naisten tasa-arvo ja taloudellinen tasa-arvo, pienemmän puolustaminen isompaa vastaan, globaalius jne. voi niin nätisti nähdä tulevan sieltä.
Vanhat ateistitkin, ne jotka vielä tunsivat kristinuskon, tunnustivat tämän:
Another Christian concept, no less crazy, has passed even more deeply into the tissue of modernity: the concept of the ”equality of souls before God”. This concept furnishes the prototype of all theories of equal rights: mankind was first taught to stammer the proposition of equality in a religious context, and only later was it made into morality… (Friedrich Nietzsche, Will to Power)
Tämä selittää myös miksi vasemmisto niin kiihkeästi vastustaa kristinuskoa: ekologiassa Gausen lain mukaan kilpailu on kovinta läheisimpien välillä.
Eräs ratkaiseva ero näiden kahden välillä kuitenkin on: hallintakäsitys, locus of control. Eli missä sijaitsee syy, kun kaikki ei ole hyvin? Vasemmisto sijoittaa syyn ihmisen ulkopuolelle (yhteiskunnallisiin rakenteisiin). Klassinen (kristillinenkin) perinne taas sijoittaa syyn ihmisen sisälle.
Vankileirien saaristossa Alexander Solzenitsyn tulee muuten kuvanneeksi tätä eroa. Hän kirjoittaa miten gulagilla olo auttoi häntä ymmärtämään elämää ja pahuutta paremmin ja paradoksaalisesti jopa tulemaan paremmaksi ihmiseksi. Oivallus oli tämä:
Siitä asti olen ymmärtänyt sen miten kaikki uskonnot toimivat: Ne vastustavat sitä pahaa, joka on ihmisen sisällä (jokaisen ihmisen sisällä). On mahdotonta karkoittaa pahuus maailmasta kokonaan, mutta sitä on mahdollista hillitä jokaisessa ihmisessä.
Ja siitä asti olen ymmärtänyt kaikkien maailman vallankumousten harhaisuuden: Ne tuhoavat vain ne, jotka kantavat pahuutta heidän omana aikanaan (ja erehtyvät aina erottamaan hyvän kantajat näiden joukosta).
Tämä tuli mieleeni, kun luin Art of Manlinessistä 1950-luvulla kirjoitetun oppaan parempaan autoiluun. Tämä psykologisesti nykyaikaisia kypsemmältä vaikuttanut opas keskittyi kuljettajien luonteiden kehittämiseen ja kasvattamiseen pois lapsen käytöksestä: huono kuski on jäänyt pikkuvauvaksi, ei osaa ottaa muita huomioon eikä hallita tunteitaan.
Myönnän häpeämättä kaivanneeni oppaan luettuani tuohon aikaan, jolloin kulttuurimme vielä suuntautui ihmisen kasvattamiseen kypsäksi aikuiseksi. Tämähän on se klassinen tapa parantaa maailmaa: kehittää sellaista kulttuuria, joka keskittyy opettamaan ihmisille luonteensa kehittämistä. Jokainen joka lukee klassista filosofiaa (alunperin moraalifilosofia oli suomeksi ”siveysoppia”) ja varhaista psykologiseksi luettavissa olevaa kirjallisuutta (alunperin ”sielutiedettä”) tai suoranaisesti klassisia ohjeita kasvatukseen (ei Rousseauta), voi kiinnittää huomionsa siihen kuinka paljon ne kaikki keskittyvät tähän: kuinka tulla jalommaksi ja esikuvallisemmaksi luonteeksi. Siis kuten Aristoteleen ’suurisieluisuus’, ’magnanimiteetti’:
Magnanimity (derived from the Latin roots magna great, and animus, mind, literally means greatly generous) is the virtue of being great of mind and heart. It encompasses, usually, a refusal to be petty, a willingness to face danger, and actions for noble purposes. Its antithesis is pusillanimity. Magnanimity is a latinization of the Greek word megalopsuchia which means greatness of soul and was identified by Aristotle as ”the crowning virtue”.
1960-luvun murros katkoi tätäkin klassista perinnettä, tämänkin klassisen tavan nähdä maailmaa. Harva tuntee sitä enää.
Jeesushipit ja itämainen mystiikka sikseen, ei uusvasemmisto ollut sen vähemmän uskonnonvastainen kuin vanhakaan. Toisaalta 60-luvulla nouseella uusvasemmistollahan oli kyllä ”free your mind and the rest will follow” -herätysliikkeellisyytensä, että tajunnan on muututtava – huumeilla tai ei – että yhteiskunta voi muuttua. Ehkäpä se oli jonkinlainen heresia sekin klassisesta kasvatuskäsityksestä; ainakin se on keskeinen erottava tekijä vanhan ja uuden vasemmiston välillä. Tom Wolfen mukaanhan uusvasemmiston voikin ehkä parhaiten nähdä herätysliikkeenä:
On täysin mahdollista, että tulevaisuudessa historioitsijat näkevät ”the New Left experiencen” ei niinkään poliittisena vaan uskonnollisena episodina, joka on kääräisty semi-militaristisiin vaatteisiin ja sissipuheeseen.
– The Me Decade and The Third Great Awakening
Nykyvasemmistolla on ajatusten sisältö nyt monesti keskiössä. Tällä kertaa ajatuksia (ei luonnetta) tulisi muokata ei klassisen suurisieluisuuden ihanteen mukaiseksi, vaan heidän kulloisinkien twiittiensä mukaiseksi – tehdä aina uusi vallankumous, jolla tuhota pahan kantajat heidän aikanaan.
Jälleen, Gausen laki. Mutta nyt, kysymys:
Jos minä olen luonteeltani kypsymätön, kärsimätön iso vauva… missä syy sijaitsee? Vasemmistolaisessa taustassani, joka ei ohjannut kasvattamaan minua kypsäksi? Vai johtuuko vasemmistotaustastani, että syytän kypsymättömyydestäni yhteiskunnallista taustaani enkä itseäni, ja minun pitäisi nyt vaan kasvaa aikuiseksi?
Loppuun mietelmä:
Ihmiset, jotka ovat innokkaimpia muuttamaan toisten päiden sisältöä, ovat myös innokkaimpia leikkaamaan päät pois.
***
Viite: (1) Tämä pätee maltilliseen vasemmistoon. Äärivasemmistoon liittyy samaa ”pakanallista” voimanpalvontaa ja jesuittamoraalia kuin äärioikeistoonkin. He vihaavatkin toisiaan jo Gausen lain mukaan.
Ja toki tasa-arvoisuus on ihmiskunnalle laajemminkin yleistä.
Esseekokoelma Mitä mieltä Suomessa saa olla – Suvaitsevaisto vs. arvokonservatiivit (Minerva) on kaupoissa maaliskuun 30., tätä aikaisemmin jo julkistajaisissa torstaina 26.3. Makkaratalon Rosebudissa. Tässä ennakkoon otteita kirjasta.
Kirjan sisällysluettelo näyttää tältä:
Uskalla käyttää järkeäsi! Vapaan älymystön manifesti (Timo Vihavainen)
Johdanto (Marko Hamilo)Juuret
Mitä konservatismi on (Joonas Konstig)
Kuinka arvoliberalismista tuli autoritaarista relativismia (Marko Hamilo)
Paheiden varaan rakennettu maailma (Timo Vihavainen)
Salaliitto nimeltä kulttuurimarxismi (Joonas Konstig)
Poliittinen korrektius ja sen lieveilmiöt – esimerkkinä suomettuminen (Timo Vihavainen)
Värisokeuden unohtuminen ja sodan logiikka (Timo Vihavainen)
Traditionalismi ja vastavalistuksen perinne (Timo Hännikäinen)
Kohti ankkapuheen aikakautta (Timo Vihavainen)Tiede
Kulttuurisodan anatomia eli miten suvaitsevaisuus
aiheuttaa suvaitsemattomuutta (Joonas Konstig)
Luottamus, hyvän yhteiskunnan perusta (Jukka Aakula)
Olemuksen häviäminen ja kulttuurin rappio (Timo Vihavainen)
Jonathan Haidt ja moraalin perustat (Joonas Konstig)
Identiteetti, signalointi ja yhteiskunnan polarisaatio (Jukka Aakula)Koti
Perhe on paras, yhä (Timo Vihavainen)
Miksi en ole feministi (Heidi Marttila)
Hyve ennen ja nyt (Timo Vihavainen)
Miksi homosaatio ärsyttää – vanha homorummuttaja muistelee (Marko Hamilo)
Rappeutunut nainen (Timo Vihavainen)
Seksuaalisen vallankumouksen jälkeen (Timo Hännikäinen)Uskonto
Seksivinkkejä neitsyiltä, eli vapaa-ajattelun harhat (Joonas Konstig)
Pyhä ja arvokas (Timo Vihavainen)
Ateismia ei tulisi sotkea politiikkaan (Marko Hamilo)
Uskonnon käyttökelpoisuudesta (Timo Vihavainen)Isänmaa
Lojaliteetti, ryssäviha ja kalifaatti (Timo Vihavainen)
Kuinka minusta tuli maahanmuuttokriittinen (Marko Hamilo)
Kunniaa väkivallalla. Kenelle vastuu kuuluu? (Timo Vihavainen)
Kansallisvaltioiden paluu ja Venäjän ihailu (Jukka Aakula)
Ruotsi demokratian opissa (Timo Vihavainen)
Euroopan unioni, valtio vailla kansaa (Marko Hamilo)
Väestöräjähdys ja tulevaisuuden riskit (Timo Vihavainen)
Loppusanat (Marko Hamilo ja Joonas Konstig)Konservatiivinen sanakirja (Erkki Lampén, Marko Hamilo ja työryhmä)
Kirja sisältää siis esseiden lisäksi 25-sivuisen sanakirjan käsitteistä, joiden sisältö on joko osalle Suomea täysin tuntematon tai joiden merkitys on muuttunut tavalla, joka aiheuttaa väärinkäsityksiä ja kohtaamattomuutta.
Yksi kirjan avainteksteistä on esseeni Kulttuurisodan anatomia eli miten suvaitsevaisuus ruokkii suvaitsemattomutta. Olen pohjustanut aiheeseen blogissani aiemmin, mutta tässä alku kirjan esseestä. Pahoittelen lay-outia, kirjassa se on hyvä.
**********************************************************
Kävin Kolilla toissa kesänä. Maisemien lisäksi huomioni kiinnitti
pari miestä, jotka päättelin paikallisiksi heidän karjalaismurteestaan
ja tavastaan saapua paikalle pelkissä rantasandaaleissa.
Miehillä oli Waffen-SS-teepaidat päällä. Ihmettelin mistä
menneisyydestä nyt tuulee. Mieleeni muistui ajat 1990-luvulla
kaksikymmentä vuotta sitten, jolloin juoksin skinheadeja pakoon
Soukassa ja Vaasassa.
Myöhemmin talvella opin, että Lieksassa on jo useamman
vuoden ollut vastaanottokeskus. Köyhä kunta on valtionavustusten
toivossa ottanut vastaan huomattavan määrän somaleja.
Afrikkalaisten ja pohjoiskarjalaisten yllätysnaapuruus on
aiheuttanut äläkkää, ja rasististen rikosten määrä on räjähtäen
noussut.Mutta ongelmathan menevät pian ohi. Ainakin virallisen
teorian mukaan.
Vallitseva käsitys suvaitsemattomuudesta on jotakuinkin
tällainen: suvaitsemattomat ihmiset elävät pimeiden harhaluulojen
keskellä, ja heidät voidaan opettaa niistä pois antamalla
näiden kohdata erilaisuutta. Erilaisuuden kohtaaminen todistaa
ennakkoluulot vääriksi. Monimuotoisuudessa eläminen ja
valistus kehittävät suvaitsemattomien mieltä, ja näin heistä kasvaa
kunnollisia, suvaitsevaisia ihmisiä.Tämä on virallinen teoria, niin sanottu kohtaamisteoria. Se on kaunis tarina, mutta valitettavasti ei ehkä sen enempää.
Kohtaamisteoria on kehäpäätelmä, joka rakentuu ruusuiselle
ihmiskäsitykselle. Se lähtee siitä, että ennakkoluulot ovat
aina pahoja ja ihmiset hyviä. Näin ollen tutustuminen poksauttaa
pahat ennakkoluulot kuin saippuakuplat. Suvaitsemattomuuden
tutkija Karen Stenner on kuitenkin toista mieltä.
Tutkimuksessaan The Authoritarian Dynamic (Cambridge University
Press 2005) hän päätyy aivan päinvastaiseen:”Kaikki saatavilla oleva aineisto osoittaa, että altistuminen
erilaisuudelle, siitä puhuminen ja sen ylistäminen…
ovat varmin keino ärsyttää niitä, jotka
ovat luontaisesti suvaitsemattomia, ja taata se, että
he tuovat taipumuksensa julki selkeän suvaitsemattomilla
asenteilla ja käytöksellä.”Saamme siis sekä hyviä että huonoja uutisia. Huonot uutiset
kuuluvat, että suvaitsemattomuutta ei saa kokonaan pois
väestöstä koskaan. Hyvät uutiset puolestaan ovat, että suvaitsemattomuutta
voi vähentää, joskin se onnistuu täysin eri tavalla
kuin yleensä yritetään tehdä. Erilaisuuden kasvattaminen
ja korostaminen lisäävät suvaitsemattomuutta, päinvastainen
vähentää sitä.
Taustalla on autoritaarinen ihmispsykologia. Autoritaarinen
tarkoittaa sisäsyntyisiä taipumuksia, jotka ajavat ihmisiä korostamaan
yhteisyyttä ja samanlaisuutta (oneness and sameness).
Autoritaariset ihmiset ovat ryhmäihmisiä, groupish. Autoritaarisuus
saa ihmisen kannattamaan sellaisia yhteiskuntaa ja yhteisöjä
rakentavia asenteita, jotka korostavat samanlaisuutta
ja minimoivat ihmisten, uskomusten ja käytösten diversiteettiä.
Autoritaarisuus ylistää, rohkaisee ja palkitsee yhdenmukaisuutta
ja halveksii, suitsii ja rankaisee erilaisuutta.Asenteiden kirjo asettuu janalle. Lukija saattaa ajatella nyt
autoritaareja jonkinlaisina fasistisina poikkeusyksilöinä, mutta
vain äärimmäisimmät autoritaarit äityvät fasisteiksi tai stalinisteiksi,
kun taas suurimmalle osalle ihmisistä autoritaarinen
taipumus tarkoittaa vain ajatusta siitä, että mukautuminen
ryhmään, tottelevaisuus auktoriteetteja kohtaan sekä ryhmän
normeja ja lakeja vastaan rikkovien rankaiseminen ovat ryhmälle
tärkeitä ja jossain määrin välttämättömiä. Autoritaarisuus
ei siis sinänsä ole paha asia, koska ryhmä, joka haluaa pysyä jotenkin
yhdessä ja jotenkin tasa-arvoisena, tarvitsee yhteisyydestä
ja samanlaisuudesta huolehtivia ihmisiä.Janan toisessa päässä ovat ne ihmiset, joista Stenner käyttää omalla tavallaan
nimitystä libertaari. Libertaari ei siis tässä tarkoita pitkälle vietyä
vapautta ajavaa yhteiskuntateoreetikkoa, vaan ihmistä, jolle
on tärkeää, että ihmiset ovat erilaisia, ja joka puolustaa ja rakastaa
erilaisuutta ja vastustaa ryhmäpainetta mukautua homogeeniseksi
ryhmäksi.
Autoritaarit eivät ole ongelma silloin, kun yhteisö on homogeeninen.
Autoritaarisuus voi silloin nukkua, ja autoritaarit
ovat suvaitsevaisia, koska he eivät koe yhteisyyttä uhatuksi.
Kun taas yhteisöä uhkaa normatiivinen uhka (siis uhka ryhmän
yhteisyydelle ja samanlaisuudelle ja sääntöjen noudattamiselle),
sen kokeminen herättää ihmisten latentit taipumukset
autoritaarisuuteen. Uhka voi olla todellinen tai ei, mutta
jos uhka koetaan, se on faktisesti totta, koska sillä on todellisia
seurauksia. Tällaisen uhkan kokevaa väkeä ei edes tunnista
samaksi kuin se oli vielä hetki sitten. Niinpä nykyäänkin moni
suvaitsevainen ihmettelee, miksi suomalaiset ovat yhtäkkiä
muuttuneet rasisteiksi. Onko juomaveteen lisätty jotakin?
Erilaisuuden lisääntyminen on juuri tällainen uhka. Erilaisuuden
ylistäminen ja esittäminen tavoiteltavana saavat autoritaarit
taistelemaan erilaisuutta vastaan: ”Nyt menee jo turhan
pitkälle…”, mutistaan ja avaudutaan lasillisen jälkeen kavereille ”homotuksesta” ja ”mokutuksesta”. Näin homoparaatit aiheuttavat
heteroparaateja, ja etnisen monimuotoisuuden lisääntyminen
aiheuttaa maahanmuuttokriittisyyttä. Näin taisi käydä
koko Euroopan mittakaavassa kevään 2014 eurovaaleissa.Kun autoritaariset mielipiteet heräävät, havahtuvat myös libertaarit
puolustamaan omia arvojaan. He toimivat päinvastoin:
he haluavat osoittaa ja lisätä erilaisuuden hyväksymishalua,
suvaitsevaisuutta ja erilaisuutta. Kun nämä suvaitsevaiset
ihmiset sitten heiluttavat suvaitsevaisuuden ja erilaisuuden
ja monimuotoisuuden lippujaan, suvaitsemattomat ihmiset
muuttuvat entistä suvaitsemattomammiksi, koska nythän normatiivinen
uhka on kasvanut: ”niillä on liittolaisia, nämä petturit
ovat hypänneet niiden leiriin!”
Tämä on autoritaarinen dynamiikka. Se on itseään ruokkiva
sykli, jossa toinen osapuoli synnyttää toisen. Suvaitsevaisuuslipun
heilutus aktivoi suvaitsemattomuutta, koska se muodostaa
uhkan sille kansanosalle, joka haluaa pitää kansakuntaa kasassa
ja yhtenäisenä ja samanlaisena. Suvaitsemattomat ihmiset
muuttuvat sitä suvaitsemattomammiksi, mitä enemmän moninaisuutta
hehkutetaan. Heidän aktivoitumisensa kiihottaa
suvaitsevaiset entistä räikeämpään oman lipun heilutukseen,
mikä edelleen kiihottaa toista osapuolta ja niin edelleen.Syntyy kulttuurisota. Prosessi ruokkii itseään, leirit polarisoituvat
ja kärjistyvät, ja viha lisääntyy puolin ja toisin…
(ote päättyy)
Marko Hamilo on myös julkaissut blogissaan otteen kirjasta.
Halusin nopeasti jakaa tämän HS:ssa ilmestyneen Jari Ehrnroothin haastattelun. Jaakko Lyytinen kirjoittaa siinä Ehrnroothin kirjasta Toivon tarkoitus.
http://www.hs.fi/kulttuuri/a1420782889868?jako=2322274d3232db0624eea715c84cd7b0&ref=fb-share
”Näin kuuluu Ehrnroothin ydinväite: Läntinen ihminen on saavuttanut vapauden, rauhan ja aineellisen turvan. Samalla kulttuurin henkinen tila on taantunut pakanallisten kulttiuskontojen asteelle. Onnellisuuden tavoittelu asettuu oikeamielisyyden edelle ja voittamisen palvonta korvaa moraalisen itsetutkiskelun.”
Olen oppinut itse ymmärtämään tämän vasta viime vuosina enkä mitään muuta kautta kuin opiskeltuani sitä, mistä kristinuskossa on kysymys. Nähtävästi Ehrnrooth on oppinut tämän samaa tietä. Klassinen vapauskäsitys on vapautta pahasta ja vapautta tehdä hyvää. Nykyinen vapauskäsityksemme on, että kaikkien pitää saada tehdä mitä haluaa. Ajatus on tosiaan pakanallinen ja vieläpä esihelleeninenkin, merkityksessä: mitä taantumuksellisin. En jatka aiheesta enempää nyt, koska jatkan siitä tulevassa romaanissani, jota työstän nyt täysillä. Niin, keväällä ilmestyvissä esseissäni myös. Lainaan David Bentley Hartia:
”Klassisemman – niin pakanallisen kuin kristillisenkin – käsityksen mukaan todellinen vapaus oli erottamaton osa ihmisen luontoa: todella vapaa ihminen oli toisin sanoen vapaa toteuttamaan oikeaa ’olemustaan’ ja siten kukoistamaan sellaisena olentona kuin todella oli. Platonille ja Aristoteleelle tai kristityille ajattelijoille kuten Gregorios Nyssalaiselle, Augustinukselle, Maksimos Tunnustajalle, Johannes Damaskolaiselle ja Tuomas Akvinolaiselle ihmisen todellinen vapaus on vapautumista siitä, mikä estää häntä elämästä rationaalisten hyveiden mukaisesti tai kokemasta luontonsa täyttymystä. Ihmisiä rajoittavat muun muassa hänen omat hiomattomat intohimonsa, hänen tahallinen antautumisensa hetken mielijohteille, hänen omat typerät ja väärät valintansa. Tämän näkemyksen mukaan ihminen on vapaa silloin, kun hän saavuttaa sen päämäärän, jota kohti hänen sisin luontonsa on suuntautunut… ja se, mikä erottaa häntä tuosta päämäärästä – vaikka se olisi peräisin hänen omasta tahdostaan – on orjuutta.” (Ateismin harhat 2009)
Kuva Heidi Piiroinen HS
Lyytisen juttu on täynnä kiinnostavia kohtia. Jaan Ehrnroothin kanssa paitsi monella tavalla henkilöhistoriallisen taustan ja nykytilanteemme, myös hänen näkemyksensä tulevaisuudelle.
Alkamassa on yhtä suuri kulttuurinen murros kuin 1960–70-lukujen vaihteessa, Ehrnrooth uskoo. Muutos tulee marginaalista, joten sitä on vielä vaikea havaita.
”2030-luvulla juuri kukaan ei enää puhu hyvinvoinnista syvällä rintaäänellä.”
Terveisiä marginaalista.
http://www.hs.fi/kulttuuri/a1420782889868?jako=2322274d3232db0624eea715c84cd7b0&ref=fb-share
Keskustelimme kaverini, itsekin isä, kanssa joulun alla siitä, miten tämä joulupukkihomma nyt itse asiassa pitää järjestää: kirjoitetaanko lahjoihin, että terveisin pukki vai lahjoittajan nimet. Kumpikaan meistä ei oikein tiennyt, mutta jäin miettimään tätä eli harjoittamaan vähän kulttuurin arkeologiaa. Onkohan joulupukkiasia nyt siis näin:
Lahjat tulevat pukilta. Joulupukki on olemassa siksi, että lahjoittajat eivät voisi ottaa kunniaa lahjoistaan. Se tarkoittaa, että lahja annetaan lahjoittamisen vuoksi, pyyteettömästi ja julistamatta ts. kristillisen etiikan mukaisesti. Joulupukki opettaa siis aikuisia: pukki opettaa näille kristillistä käytöstä eli toisintaa kulttuuriamme.
Sitä mukaa kun kulttuurimme on edistynyt kristillisestä etiikasta maalliseen etiikkaan eli itsekkyyteen, meillä on yhä useammin tapana ottaa antamistamme lahjoista kunnia itselle. Välimuoto tästä on esim. Mauri Kunnaksen Joulupukki-kirjassa, jossa kerrotaan osan lahjoista tulevan pukilta, osan vanhemmilta. Varmaan tulevaisuudessa yhä useammin lahjoittaja haluaa lahjoihin oman nimensä esille ja ostaa näin suosiota itselleen. Tämä on toki taantumusta esikristilliseen aikaan, pari tuhatta vuotta taaksepäin.
Toinen kiinnostava johtopäätös on, että koska joulupukki on vain jotain, jonka taakse lahjoittaja piiloitetaan, itse joulupukkia ei oikeasti tarvita, siis häneen ei tarvitse uskoa: isä vastaa vain ”Joulupukiltahan se tuli…” kun lapsi haluaa tietää kuka lahjan antoi. Näin joulupukki on ”oikeasti” vain näennäisselitys, kuten vastaus kysymykseen minkä takia: ”sinkä takia” – ei jotain, mitä lapselle tarvitsisi oikeasti uskotella olevan olemassa.
Vielä se tapa päättää, ”että tänä jouluna ei sitten osteta lahjoja”. Kypsää aikuismaista käytöstäkö? Mutta sen seuraus on, että ihmiset ostavat lahjoja itselleen, eikä toisille. Eikö näin muka ole? Minä ainakin olen ostanut itse itselleni ne asiat, joita olisin toivonut läheisiltäni muuten lahjaksi, ja itsensä lahjominen on oikeastaan niin osuva kokokuva nykyajastamme, että siihen voisi tämä kirjoituksen lopettaakin. Mutta huomautan vielä, että ”lahja itselle” on oksymoroni, looginen ristiriita: sellaista ei siis ole, koska lahjan idea on suhde antajan ja saajan välillä.
Ensi jouluna aion piruuttani ostaa lahjoja läheisilleni, koska siitä tulee tehokkaasti joulumieli. Sillä tavalla se on ”lahja” myös itselle. Siltä varalta, että valittavat, en aio kertoa keneltä ne on.
Vasemmisto on tarponut tyhmyyden suossa vuosikymmeniä, ja oikeisto ei koskaan ole ollut hedelmällinen maaperä älymystölle.
Tämä Erno Paasilinnan (1935 – 2000) lausahdus on ollut usein mielessäni, eikä ole vanhentunut. Erno oli viisas mies ja kaipaan häntä yhä. Hän oli myös vihainen mies, minkä elämäkerta Riita maailman kanssa tavoitti jo nimessään. Ei ehkä ole sattumaa, että moni parhaista kirjailijoistamme olivat/ovat vihaisia hekin: Paavo Haavikko ja Pentti Linkola kotimaisista esimerkeistä. Suosikkini Leonard Cohenin runokirjoista ja kaikistakin runokirjoista, Energy of Slaves, on mustan vihainen kokoelma runoja.
Viha on tehokas polttoaine kirjallisuudelle, huomio minkä monet ovat tehneet. Ongelma on vain sana ”viha” – sen täysin negatiivinen kaiku ei oikein tee oikeutta tälle merkitykselle vihasta luovuuden polttoaineena. Mikä olisi parempi? Aggressio? Tietynlainen vastamotivaatio, halu ”näyttää niille”? Ei sekään. Viha yhtä aikaa välittää jostakin ja samalla ei välitä mitä siitä ajatellaan. Jos ei välittäisi, se ei olisi enää vihaa, vaan pelkkää masennusta. Paavali kehottaa: ”Vihatkaa pahaa.” Sellainen viha ei ole pahaa vihaa. ”Tyhmyydelle minä olen vihainen kuin rakkikoira”, sanoo Nummisuutarien Esko. Ei paha sekään. Tarvitsisimme paremman sanan vihalle. Viha ei ole rakkauden vastakohta, välinpitämättömyys on, kirjoitin Totuus naisista -romaanissani.
”Rakkaus” taas on kaikille mitä hyvin sana, mutta sekin on vähän ongelmallinen. Me nimittäin käsitämme sen tarkoittamaan jonkinlaista ylivoimaista voimaa, joka laskeutuu meihin ja jolle emme voi mitään. Jos se ”loppuu”, ei voi mitään, pitää siirtyä eteenpäin odottelemaan, että uusi rakkaus tupsahtaa jostakin ja ottaa taas meidät valtaamme. Rakkauskäsityksemme on romanttinen. Rakkaus rakastettuun esimerkiksi, tai sitten jonkinlainen hahmoton universaali maailmaasyleilevä rakkaus, sellainen hippimäinen kiltteys. Että Make love not war. *
Se ei ole alkuperäinen länsimainen rakkauskäsityksemme. Sekä Kreikan antiikissa että kristillisessä perinteessä se suurin rakkaus oli agape. Tämä on se rakkaus, josta Paavalikin kirjoittaa 1. korinttilaiskirjeessä, tunnettehan sen häissä suositun kohdan: ”Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.” Ilmiselvästi tässä ei kuvata romanttista rakkautta.
Mutta Paavali tarkoittaakin agape-rakkautta. Agape on toisten puolesta uhrautuvaa rakkautta, henkistä ja hengellistä rakkautta, veljellistä rakkautta ja hyväntahtoisuutta sekä Jumalan ja ihmisen välistä rakkautta. Latinaksi se on caritas (sanakirja tarjoaa käännökseksi rakkaus, kiltteys sekä kalleus, kallis hinta), englanniksi charity – sana, joka suomennetaan nykyään hyväntekeväisyydeksi.
Aseiden keskellä agape – Punaisen Ristin vanha motto
Eros taas on kreikaksi se rakkaus, joka on ikään kuin itsekästä ja ainakin maallista: romanttinen ja eroottinen rakkaus etupäässä.** Tämähän on se hippien make love not war.
Aseiden keskellä eros
Kristillisen etiikan voi kiteyttää kuten Pär Lagerkvist Barabbas-romaanissa: Rakastakaa toisianne. Siis: tee hyvää lähimmäisille, niillekin, jotka eivät ole tehneet sinulle hyvää. Peliteoreettisesti se on sitä, että ei näe maailmaa nollasummapeleinä (ts. että yhden voitto olisi toiselta pois), vaan plussasummapelinä: win-win. Käytännössä se tarkoittaa iloitsemista toisten voittojen puolesta eikä miettimistä miksen minä voittanut. Pyritään siis tekemään pelkkiä plus-merkkisiä tarjouksia kaikille, niillekin, jotka tarjoavat miinusta. ”Älkää maksako kenellekään pahaa pahalla, vaan pyrkikää siihen, mikä on hyvää kaikkien silmissä” opastaa Paavali roomalaisia.
Käytännössä tämä on hirveän vaikeaa: vaatii nimittäin uskoa ajatella, että vaikka nyt annan omastani ja vieläpä anteliaisuudellani kerskumatta, hyvä kiertää minulle joskus takaisin. Tämä onkin vaatinut kirjaimellisesti uskoa, uskon, että korkeampi voima palkitsee jos eivät muut, ja korkeampi voima rankaisee, minä en.
Uskottomalle hyvän tekeminen on siis vielä vaikeampaa: jos ei näkyvissä ole vastapalvelusta ja jos ei ole olemassa korkeampaa palkitsijaa, on huomattavasti suurempi kiusaus jättää palvelus tarjoamatta. Tämän pitäisi olla aika itsestäänselvä johtopäätös, sanoivat ateistiset teoreetikot mitä tahansa.
Ja oli ateisti tai ei, on helppo ajatella, että todennäköisesti juuri tämä yhteistyön etiikka auttoi tekemään kristillisestä maanosasta niin menestyneen. Kristityt pystyivät ainutlaatuisen tehokkaasti rakentamaan yhteistyön verkostoja. Kirkon alkuaikoina he tekivät niin jopa kirjaimellisesti oman henkensä uhalla. Historioitsija Richard Landes on huomauttanut, täysin maallisesta näkökulmasta, että me käytännössä nautimme yhä heidän työnsä hedelmistä, olemme tulleet valmiiseen pöytään. Yhteiskuntamme ja kulttuurimme ovat jo rakennetut hyväntekeväisyydelle, charity, caritas, agape.
Mutta joka tapauksessa, emme ole huomanneet, että sanan rakkaus sisältö on vaihtunut. Huonompaan suuntaan minusta. Ainakin tämä muutos on jäänyt meiltä ihan huomaamatta. Sen seurauksena aikamme aikuinen ihminen ajattelee, että yksilön ensisijainen velvollisuus on pikemminkin ottaa kaikki irti omasta elämästään (eros) kuin lisätä toisten hyvinvointia (agape).
Tämä on taantumusta, ei edistystä. Jokainen elää itsensä ja halujensa puolesta. Jokainen rakastaa itseään ihan hirveästi, enemmän kuin koskaan, ja on itsestään varmaan ylpeämpi koskaan. Oikeuksia (eros), ei velvollisuuksia (agape). Se on taantumusta, harppaus ainakin kaksi tuhatta vuotta taaksepäin.
Tulevaisuus näyttää rautakaudelta.
Aika kauas Ernosta päädyin. Kääräistään tämä Cohenilla. Suosikkilevyni häneltä on Songs of Love and Hate. Loppuun siltä kappale, jossa love.
* Eräs 60-lukulaisten ideologeja, Theodor Adorno, päättää Authoritarian Personalitynsa väittämällä, että fasismin päälähde on pelko, mutta eros kuuluu demokratialle. Ehkä niinkin, mutta etupäässä eros kuuluu ääriliberalismille ja anarkismille ja hipeille; demokratiaan kuuluu agape.
**Tosin Sokrateelle Pidoissa tämäkin rakkaus voi ylevöityä laajentua käsittämään korkeampiakin rakkauden muotoja, kuten totuuden ja viisauden rakastamista (Diotiman tikkaat).
Meidän aikanamme melko hallitseva edistyksen tarina uskoo, että uskonto on siirtymässä historiaan, koska ihminen on nyt niin ratkaisevasti älykkäämpi kuin ennen. Edistyksen tarinassa kasvaneen on vaikea nähdä maailma jonkin muun tarinan mukaan. Tässä olisi tarjolle muu tarina:
Kun niin sanottujen kuuskytlukulaisten (eli suurten ikäluokkien) sukupolvi nyt eläköityy ja siirtyy autuaampia maita parantamaan, heidän maailmanselityksensä hiipuu heidän jälkeensä pikkuhiljaa historiaan. 60-lukulainen luenta uskonnosta rakentuu marxismin käsitykselle uskonnosta sortona, sisältää rutkasti yleistä nuorison vastakulttuuria (eli itsenäistymisen uhmaa ja kapinaa auktoriteetteja vastaan) ja lisää tujauksen freudilaista teoriaa estoista ja niistä vapautumisesta. He ovat opettaneet tätä oppikirjoissaan ja romaaneissaan, kouluissaan, perheissään ja lauluissaan, joten heidän perinteellään on häntä, pitkä mutta suippeneva.
Tämän jälkeen uusi sukupolvi tekee mitä uusi sukupolvi aina tekee, aloittaa maailman selittämisen alusta uudelleen. 1970-luvulla syntyneet tulevat nyt siihen ikään, jossa he alkavat pohtia näitä asioita. Selvästi sitä … on … nyt … ilmassa. Ja he ovat vapaita ajattelijoita, jotka suhtautuvat nyt uskontoon edeltäjien sukupolvikapinan jäljiltä siivotulta puhtaalta pöydältä. Kuuskytlukulaisten uskonnollisen epäuskonnollinen ajattelu näyttäytyy heille kalkkeutuneena: ojassa makaavien 50-lukulaisten olkinukkien ruoskimiselta. Ohessa graafinen esitys aiheesta:
Rohkea ja itsenäinen oman tien kulkija
Ymmärrän, että tämä voi turhauttaa vanhoja partoja. Kiittämättömyys on maailman palkka. Mutta ehkä kontekstin ymmärtäminen auttaa. Konteksti on niin erilainen kuin käytännössä voi. 1950-luvun yhä Jukolan-lukkarinkasvoinen kirkko >versus< vuosituhannen alun arka ja anteeksipyytelevä kirkko, jonka opit ovat viime vuosikymmenien liberaaliteologian vesittämät ja jolla on Kari Mäkismäisen ressukka ilme. Ei näitä juuri voi verrata.
Kun asiaa miettii edistyksen tarinasta vapautuneena, tuntuu omituiselta kuvitellakin, että niin valtavaa asiaa kuin uskonto ei löydettäisi uudestaan, että se vain unohtuisi. Sen tilalle ei voi kuvitella arvotyhjiötä, koska arvotyhjiöitä ei ole olemassa. 60-lukulaisilla oli sen tilalla sosialistisesta viitekehyksestä ammentava tulevaisuususko. Sama kehitysusko voimistaa yhä omalla tavallaan edistyneistöä: että he ovat tulevaisuuden airueita, joilla on historia puolellaan jo etukäteen, koska historian kehitys on vääjäämättömän mekanismin myötä menossa heidän suuntaansa. Maallistunut Ruotsi voi olla ateistiselle edistyneistölle tässäkin edelläkävijä, joka viitoittaa koko maailman tulevaisuutta. Tosin Ruotsi ei ole niinkään maallistumassa kuin islamisoitumassa. Ja koko edistyneistökään ei ole yhtä selvän kirkkovastaista kuin silloin vanhoina aikoina (yo. esimerkkilinkit).
(Marxilaisilla oli sentään puolellaan dialektinen materialismi, joka todisti ”tieteellisesti”, mihin historia johtaa. Onko nykyedistyneistöllä korvaavaa teoriaa, vai perustuuko heidän näkemyksensä maailman valaistumisesta pelkästään uskoon, haluun ja lyhyen aikavälin havaintoihin lähipiirissä?)
Pieni ja kuuluva alajaosto edistyneistöä edustaa skientismiä, eli uskoa tiedemiehen täydellisyyteen, mutta skientismistä näkee jo päältä, ettei siitä ole kuin pienen porukan ideologiaksi: niin kylmä se on ja ennen kaikkea puhuttelee vain (tärkeätä mutta) häviävän pientä osaa ihmisessä, aivojen etuotsalohkoa.
Tämän pitkällisen johdannon jälkeen: Alan tästä kuusta lähtien kirjoittaa omia pohdintojani aiheesta aloittaessani kolumnistina ESSEssä eli Espoon Seurakuntasanomissa. Ilmeisesti haastatteluni päivän lehdessä ja mahdollisesti kolumninikin näkyvät myös Vantaan puolella Laurissa.
Vallitseva käsitys suvaitsemattomuudesta on jotakuinkin tällainen: suvaitsemattomat ihmiset ovat oppineet harhaluuloja, ja heidät voidaan ja heidät pitää opettaa niistä pois valistuksella ja myönteisillä kokemuksilla. Monimuotoisuudessa eläminen ja koulutus kehittävät suvaitsemattomien mieltä, ja näin heistä tulee tavallisia kunnon suvaitsevaisia ihmisiä.
Suvaitsemattomuuden tutkija Karen Stenner tosin on toista mieltä. Tutkimuksessaan The Authoritarian Dynamic (Cambridge University Press 2005) hän päätyy päinvastaiseen:
But all the available evidence indicates that exposure to difference, talking about difference, and applauding difference — are the surest ways to aggravate those who are innately intolerant, and to guarantee the increased expression of their predispositions in manifestly intolerant attitudes and behaviors. (s. 330)
Kaikki saatavilla oleva aineisto osoittaa, että altistuminen erilaisuudelle, siitä puhuminen ja sen ylistäminen — ovat varmin keino ärsyttää niitä, jotka ovat luontaisesti suvaitsemattomia, ja taata se että he tuovat taipumuksensa julki selkeän suvaitsemattomilla asenteilla ja käytöksellä.
Hyviä ja huonoja uutisia. Huonot uutiset: suvaitsemattomuutta ei saa kokonaan pois väestöstä koskaan. Hyvät uutiset ovat, että suvaitsemattomuutta voi vähentää, tosin eri lailla kuin sitä yleensä yritetään tehdä. Erilaisuuden kasvattaminen ja korostaminen lisää autoritaarien suvaitsemattomuutta, päinvastainen vähentää sitä.
Stenner käyttää sanaa autoritaarinen kuvaamaan sellaisia sisäsyntyisiä taipumuksia, jotka ajavat ihmisiä korostamaan yhteisyyttä ja samanlaisuutta (oneness and sameness). Autoritääriset ihmiset ovat ryhmäihmisiä, ”groupish”.
Autoritaarisuus saa ihmisen taipumaan sellaisten asenteiden ja käytöksen puolelle, jotka rakentavat yhteiskuntaa ja yhteisöjä tavoilla, jotka korostavat samanlaisuutta ja minimoivat ihmisten, uskomusten ja käytösten diversiteettiä. Autoritaarisuus ylistää, rohkaisee ja palkitsee uniformisuutta ja halveksii, suitsii ja rankaisee erilaisuutta. (16).
Asenteiden spektri asettuu tietysti janalle: lukija varmaan ajattelee nyt jonkinlaista fasistia, mutta vain äärimmäisimmät heistä äityvät fasisteiksi/stalinisteiksi, suurimmalle osalle autoritaarisuus tarkoittaa vain sitä, että he ymmärtävät, että mukautuminen ryhmään, tottelevaisuus auktoriteetteja kohtaan sekä sääntöjä ja lakeja vastaan rikkoneiden rankaiseminen ovat ryhmälle tärkeitä, jossain määrin välttämättömiä. Autoritaarisuus ei siis sinänsä ole paha asia, koska ryhmä joka haluaa pysyä jotenkin yhdessä ja jotenkin tasa-arvoisena tarvitsee yhteisyydestä ja samanlaisuudesta huolehtivia ihmisiä.
Negatiivisella puolella he tietysti eivät ole suvaitsevaisia erilaisuutta kohtaan. Homogeenisissa yhteisössä tämä ei ole ongelma. Autoritaarit ovat suvaitsevaisia silloin kun he eivät koe yhteisyyttä uhatuksi. Kun yhteisöä uhkaa normatiivinen uhka, (siis uhka yhteisyydelle ja samanlaisuudelle), se aktivoi ihmisten latentit taipumukset autoritaarisuuteen. (Uhka voi olla todellinen tai ei, mutta jos uhka koetaan, se on faktisesti totta, koska sillä on todellisia seurauksia.)
Erilaisuuden lisääntyminen on uhka. Erilaisuuden ylistäminen ja esittäminen tavoiteltavana saavat autoritaarit taistelemaan erilaisuutta vastaan. ”Nyt menee jo turhan pitkälle…” Purnataan ”homotuksesta” ja ”mokutuksesta”. Teorian mukaan homoparaatit aiheuttavat heteroparaateja, etnisen monimuotoisuuden lisääntyminen aiheuttaa maahanmuuttokriittisyyttä. (Näin saattoi käydä koko Euroopan mittakaavassa kevään Eurovaaleissa.)
Kun autoritaarien vastakohta (Stenner kutsuu heitä libertaareiksi) kohtaavat erilaisuutta, he reagoivat päinvastoin: he nauttivat erilaisuudesta ja haluavat todista omia arvojaan, omaa erilaisuuden hyväksymishaluaan ja suvaitsevaisuuttaan. Kun suvaitsevaiset sitten heiluttavat suvaitsevaisuuden ja erilaisuuden ja monimuotoisuuden lippujaan, suvaitsemattomat ihmiset muuttuvat entistä suvaitsemattomammiksi, koska nythän normatiivinen uhka on kasvanut – ”niillä on liittolaisia, nämä petturit ovat hypänneet niiden leiriin!”.
Tämä on autoritaarinen dynamiikka. Se on itseään ruokkiva sykli. Toinen osapuoli herättää toisen. Suvaitsevaisuuslipun heilutus aktivoi suvaitsemattomuutta, koska se muodostaa uhkan sille kansanosalle, joka haluaa pitää kansakuntaa kasassa ja yhtenäisenä ja samanlaisena. Suvaitsemattomat ihmiset ovat suvaitsevaisempia silloin, kun he eivät koe moniarvoisuuden uhkaavan yhteisöään, ja muuttuvat sitä suvaitsemattomaksi mitä enemmän moninaisuutta hehkutetaan. Kun suvaitsemattomat ihmiset aktivoituvat (jytky, heteromarssi), se kiihottaa suvaitsevaiset entistä räikeämpään oman lipun heilutukseen, mikä edelleen kiihottaa toista osapuolta, koska kansakunnan uhka kasvaa entisestään, jne.
Todella, siis näin päin. Mitä vähemmän erilaisuuden ongelmista julkisuudessa puhutaan, sitä kärjekkäämmiksi autoritaariset ryhmäihmiset joutuvat muuttumaan, koska ”holtittomuus on valloillaan” ja koko yhteisö on vakavasti uhattuna, koska ”kukaan ei tee mitään”. (Toki myös ongelmien paisuttelu ja uhkakuvien levittäminen lietsovat ongelmia.)
Prosessi ruokkii itseään, leirit polarisoituvat ja kärjistyvät, viha lisääntyy puolin ja toisin. Seurauksena on vähimmillään samanlainen kulttuurisota, josta USA nykyään kärsii: liberaalit ja konservatiivit tekevät suunnilleen v-ttuillakseen päin vastoin kuin vastapuoli haluaisi. Olen huolestuneena seurannut kuinka rajua vihaa Amerikassa nykyään esiintyy vastapuolta kohtaan. Samaa ollaan nyt tuomassa Suomeen, koska ilmeisesti tänne pitää tuoda kaikki mitä ”isossa maailmassakin” on, muutenhan olisimme ihan takapajuisia.
The aggregate result of activating this dynamic will be deeply intensified value conflict across the tolerance domain, sharply polarized politics and enormously increased demands upon the polity: for greater and lesser discrimination against minorities and restrictions on immigration; for more and fewer limits on free speech, assembly and association; for stricter and softer policies on common rites, abortion, censorship and homosexuality; for harsher and more lenient punishment. Moreover, once set in motion, the process clearly has the potential to feed itself, with great public discord provoking increased polarization of positions, which in turn can further fuel the dynamic.
Ultimately, what we see here is… the anatomy of a debilitating ”culture war”, at least.
For less secure systems, at the extreme, it may be the recipe for civil dissolution, even genocide.
Pidän tätä mekanismia tärkeänä ja täysin aliymmärrettynä. Erilaisuuden juhlistaminen siis lisää erilaisuuden vihaa, ja erilaisuuden viha lisää erilaisuuden vihan vihaamista, jne. ad nauseam. Stennerillä on kirjassa mittavat datat teesin tukena. (Kirja on mahdollisesti väitöskirja, hyvin kvantitatiivisena raskaslukuinen.)
Huomautan, että Stenner on kaikkea muuta kuin autoritaarien puolella: hän ei oikein ole edes puolueeton, vaan vastahakoinen näitä kohtaan ja haluaisi, että nämä voisi tehdä kiltimmiksi. Mukavaahan se olisi, mutta ihmisluonto ei näytä taipuvan mihin vain, ja pitää muistaa, että ilman autoritaarisia taipumuksia mitään yhteisöjä ei olisi, jokainen vain sooloilisi yksin.
Stenner kutsuu tätä alussa kuvaamaani nykyistä käsitystä suvaitsevaisuuskoulutuksen voittoisuudesta ”demokratian uskonnoksi”, koska se perustuu pelkkään uskoon. ”Demokratian tieteen” näyttö taas viittaa päinvastaiseen.
”Rasismi” ja ”homofobia” eivät siis pitkälti ole kyse rodusta tai seksuaalisesta suuntautumisesta, vaan siitä, että ne ovat eroja yhtäläisyydessä ja samanlaisuudessa (”difference-ism”). Etenkin jos niistä tehdään sellaisia.
Sekalaisia ajatuksia:
-Yhdysvalloissa heilutellaan lippua ja rukoillaan julkisesti koska maan etninen tausta on niin pirstaleinen: yhteisiä symboleja, rituaaleja ja uskomuksia tarvitaan erityisesti tällaisen yhteisön muodostamiseksi. Homogeenisessa maassa kuten Suomessa julkiseen isänmaallisuuteen, uskonnollisuuteen, jne. ei ole ollut toistaiseksi niin vahvaa tarvetta.
– Wikipedian esitys Maahanmuutosta Kreikassa sopii teoriaan kuin hanska. Euroopan vieraanvaraisimmasta maasta tuli ”normatiivisen uhkan” (naapurisotien ja holtittomasti hoidetun maahanmuuton myötä) myötä maa, jossa fasistit ja antifasistit tappelevat ja tappavat kaduilla:
In 1989, Greeks were presented by the Eurobarometeras the people most tolerant of foreigners in all the EU.[4] However, political instability and warfare in the Balkans in the early 1990s made the Greeks begin to worry about the conflict nearing their own borders. [7] Additionally, in the 1990s Albanian nationalism still laid a claim to parts of Greek territory and the ”Macedonian question” presumed claims by the Republic of Macedonia to both Greek territory and national culture. [7][4] These political developments revived many feelings of nationalism in Greece, and the influx of immigrants in the 1990s challenged the collective image of Greece as an ethnically homogeneous society. [4] The Greek nation-state is strongly tied to an ethnically based identity that centers on common ancestry, language, and Orthodox religion. [6] The rise of immigration in the 1990, then, was seen not just as a source of potential economic upheaval, but as a threat to the cultural and ethnic purity and authenticity of the Greek nation. [7]
Since the influx of immigrants began in the early 1990s, the number of Greeks who felt that the number of immigrants living in Greece was ”too many” skyrocketed, from 29% in 1991, to 45% in 1992, to 57% in 1993, and 69.2% in 1994. [4] Approximately 85-90% also believe that immigrants are responsible for increased levels of crime and unemployment. [4]Greece is now considered to be the most xenophobic country in the EU.
– Jos suuri osa kansasta kokee, että laki ei rankaise rikollisia tarpeeksi, se saattaa aktivoida heidän autoritaarisuuttaan ja siis kärjistää heidän mielipiteitään.
–Don’t ask don’t tell oli tästä näkökulmasta järkevä käytäntö.
-Maahanmuuttaja: Ole Arman Alizad, älä Umaaya Abu-Hanna. Nyrkkisääntö: aina kun maahanmuuttaja haukkuu suomalaisia, Halla-Aho saa äänestäjän. Haukkuminen vihjaa autoritaareille, että ”ne” eivät ole meitä, eivät ole kiitollisia meille eivätkä pidä meistä, joten näin ollen he varmaankin tuhoavat meitä ja ovat siis vihollisiamme. (Ei se ole loogista, mutta ei ole loogista olettaa ihmisiltä aina ja kaikkialla logiikkaa.) Sen sijaan maahanmuuttajan osoittama myötämielisyys suomalaiselle kulttuurille ja suomalaiselle elämäntavalle voi auttaa hänen hyväksymistään. Ihonväriä ei voi muuttaa, mutta ns. ”rasismi” ei olekaan yleensä rodusta kyse, ja mm. pukeutumista, hiukset, asennetta ja elämäntapaa voi muuttaa.
– Ja mitä enemmän maahanmuuttajien ja näiden kulttuurin eksoottisuutta ja rikkautta eli erilaisuutta lehdissä ylistetään, sitä kiivaammin autoritäärien on niitä pakko vastustaa, koska ”uhka” lisääntyy. Toimittajat huomio. Veikkaan ettette välitä ”pahojen rasistien” tunteista, mutta te voitte tehdä pahaa myös omalle asiallenne ja ihmisille, joita haluatte puolustaa. Kansakunnan kokonaisuudesta puhumattakaan.
– Erojen korostaminen lisää rasismia. Yhtenäisyyden korostaminen vähentää rasismia. Koko monikulttuurisuuden käsite on olemassa korostamaan eroja, ja enemmänkin: monikulttuurisuus tarkoittaa erojen lopullista institutionalisoimista, mikä on autoritäärin pahin painajainen. Unohda ”monikulttuurisuus”. Opettele pois sanan käytöstä. Ajattele: Aina kun jonnekin painetaan sana ”monikulttuurisuus”, Halla-aho saa äänen. Assimilaatio, eli sopeuttaminen osaksi suomalaista kulttuuria voi vähentää rasismia.
Ultimately, nothing inspires greater tolerance from the intolerant than an abundance of common and unifying belifes, practices, rituals, institutions and processes. And regrettably, nothing is more certain to provoke increased expression of their latent predispositions than the likes of ”multicultural education”, bilingual policies, and nonassimilation.
In the end, our showy celebration of, and absolute insistence upon, individual autonomy and unconstrained diversity pushes those by nature least equipped to live comfortably in a liberal democracy not to the limits of their tolerance, but to their untolerant extremes. (330)
– Olin Kolilla viime kesänä, ja näin paikallista murretta puhuvia miehiä Waffen-SS-paidassa. Ihmettelin että mistäs nyt kiikastaa. Sittemmin talvella opin, että Lieksaan on tullut vastaanottokeskus ja suuri määrä maahanmuuttajia. Tällainen ”somali-invaasion uhka” aktivoikin sitten paikallista autoritaarisuutta, ja kevään Eurovaaleissa Halla-Aho sai siellä suhteellisesti eniten ääniä, 12,07%.
– Täysin spekuloiden (kohdan voi jättää lukemattakin): puolueista kulttuurisodasta saattavat hyötyä sekä autoritaarit (Perussuomalaiset) että libertaarit (Vihreät/Vasemmistoliitto). Tietysti heidän äänestäjänsä äänestävät vain vihaamiaan vastaan, eli voitto on katkera ja pyrrhinen. Muut puolueet joko joutuvat polarisoitumaan ja valitsemaan värinsä tai jäävät sivuun, mutta joka tapauksessa aikaa käytetään vähemmän esim. talouspolitiikan hoitoon ja enemmän toissijaisiin kysymyksiin, joilla on korkea signalointiarvo. SDP saattaa olla suurin häviäjä, koska siltä vuotaa äänestäjiä radikalisoituneina Vasemmistoon. Veikkaan että Kokoomus saattaa sivuteitse hyötyä, sillä kun yhteisöllisyyttä ei enää hyväksytä ja verorahoja ja järjestön rahoja käytetään ”vääriin tarkoituksiin yhteisöä vastaan”, yhä useampi taipuu kohti kokoomuslaisten kukin hoitaa tästedes omat asiansa -linjaa, toisin sanoen pitäkää tunkkinne -linjaa.
– Mutta pitää muistaa, että sodassa (kulttuurisodassakin) kaikki häviävät, vähintään kavereita ja työrauhaa.
– Pitemmälle edennyt kulttuurisota esimerkiksi Ruotsissa, Saksassa ja etenkin Kreikassa tarkoittaa väkivaltaisia äärijoukkoja, jotka taistelevat toisiaan vastaan antifasismin ja nationalismin lippujen alla. Mitä vahvemmalta vastapuoli näyttää, sitä enemmän värväydytään ja radikalisoidutaan. Noidankierre pahenee. Emme vielä tiedä mihin se johtaa. Yksilöllisyys on pitemmällä kuin ehkä koskaan historiassa.
Hyvä ihminen. En ole tästä iloinen minäkään. Mutta malta hetki harkita sitä mahdollisuutta, että tässä kuvattu mekanismi olisi totta.
***
– Stennerin kirjan tarkempi esittely amerikkalaisessa blogissa
– Kirja on lähdeviitteenä Jonathan Haidtin Righteous Mindissa.
Joonas Konstig 