Meidän aikanamme melko hallitseva edistyksen tarina uskoo, että uskonto on siirtymässä historiaan, koska ihminen on nyt niin ratkaisevasti älykkäämpi kuin ennen. Edistyksen tarinassa kasvaneen on vaikea nähdä maailma jonkin muun tarinan mukaan. Tässä olisi tarjolle muu tarina:

Kun niin sanottujen kuuskytlukulaisten (eli suurten ikäluokkien) sukupolvi nyt eläköityy ja siirtyy autuaampia maita parantamaan, heidän maailmanselityksensä hiipuu heidän jälkeensä pikkuhiljaa historiaan. 60-lukulainen luenta uskonnosta rakentuu marxismin käsitykselle uskonnosta sortona, sisältää rutkasti yleistä nuorison vastakulttuuria (eli itsenäistymisen uhmaa ja kapinaa auktoriteetteja vastaan) ja lisää tujauksen freudilaista teoriaa estoista ja niistä vapautumisesta. He ovat opettaneet tätä oppikirjoissaan ja romaaneissaan, kouluissaan, perheissään ja lauluissaan, joten heidän perinteellään on häntä, pitkä mutta suippeneva.

Tämän jälkeen uusi sukupolvi tekee mitä uusi sukupolvi aina tekee, aloittaa maailman selittämisen alusta uudelleen. 1970-luvulla syntyneet tulevat nyt siihen ikään, jossa he alkavat pohtia näitä asioita. Selvästi sitä … on … nyt … ilmassa. Ja he ovat vapaita ajattelijoita, jotka suhtautuvat nyt uskontoon edeltäjien sukupolvikapinan jäljiltä siivotulta puhtaalta pöydältä. Kuuskytlukulaisten uskonnollisen epäuskonnollinen ajattelu näyttäytyy heille kalkkeutuneena: ojassa makaavien 50-lukulaisten olkinukkien ruoskimiselta. Ohessa graafinen esitys aiheesta:

Rohkea ja itsenäinen oman tien kulkija

Ymmärrän, että tämä voi turhauttaa vanhoja partoja. Kiittämättömyys on maailman palkka. Mutta ehkä kontekstin ymmärtäminen auttaa. Konteksti on niin erilainen kuin käytännössä voi. 1950-luvun yhä Jukolan-lukkarinkasvoinen kirkko >versus< vuosituhannen alun arka ja anteeksipyytelevä kirkko, jonka opit ovat viime vuosikymmenien liberaaliteologian vesittämät ja jolla on Kari Mäkismäisen ressukka ilme. Ei näitä juuri voi verrata.

Kun asiaa miettii edistyksen tarinasta vapautuneena, tuntuu omituiselta kuvitellakin, että niin valtavaa asiaa kuin uskonto ei löydettäisi uudestaan, että se vain unohtuisi. Sen tilalle ei voi kuvitella arvotyhjiötä, koska arvotyhjiöitä ei ole olemassa. 60-lukulaisilla oli sen tilalla sosialistisesta viitekehyksestä ammentava tulevaisuususko. Sama kehitysusko voimistaa yhä omalla tavallaan edistyneistöä: että he ovat tulevaisuuden airueita, joilla on historia puolellaan jo etukäteen, koska historian kehitys on vääjäämättömän mekanismin myötä menossa heidän suuntaansa. Maallistunut Ruotsi voi olla ateistiselle edistyneistölle tässäkin edelläkävijä, joka viitoittaa koko maailman tulevaisuutta. Tosin Ruotsi ei ole niinkään maallistumassa kuin islamisoitumassa. Ja koko edistyneistökään ei ole yhtä selvän kirkkovastaista kuin silloin vanhoina aikoina (yo. esimerkkilinkit).

(Marxilaisilla oli sentään puolellaan dialektinen materialismi, joka todisti ”tieteellisesti”, mihin historia johtaa. Onko nykyedistyneistöllä korvaavaa teoriaa, vai perustuuko heidän näkemyksensä maailman valaistumisesta pelkästään uskoon, haluun ja lyhyen aikavälin havaintoihin lähipiirissä?)

Pieni ja kuuluva alajaosto edistyneistöä edustaa skientismiä, eli uskoa tiedemiehen täydellisyyteen, mutta skientismistä näkee jo päältä, ettei siitä ole kuin pienen porukan ideologiaksi: niin kylmä se on ja ennen kaikkea puhuttelee vain (tärkeätä mutta) häviävän pientä osaa ihmisessä, aivojen etuotsalohkoa.

Tämän pitkällisen johdannon jälkeen: Alan tästä kuusta lähtien kirjoittaa omia pohdintojani aiheesta aloittaessani kolumnistina ESSEssä eli Espoon Seurakuntasanomissa. Ilmeisesti haastatteluni päivän lehdessä ja mahdollisesti kolumninikin näkyvät myös Vantaan puolella Laurissa.