Miksi tieteen edistys ei tarkoita ihmisen edistystä

”Kasvava edistys on mahdollista vain materiaalisella alueella. Tällä hetkellä kasvavaa tietämystämme aineen rakenteesta ja yhä pidemmälle menevien keksintöjen valossa me selvästi näemme jatkuvan edistyksen kohti yhä suurempaa luonnon herruutta. Kuitenkin eettisen tietoisuuden ja moraalisen päätöksenteon alueella ei ole samanlaista mahdollisuutta karttumiseen siitä yksinkertaisesta syystä, että ihmisen vapaus on aina uusi ja hänen on aina tehtävä ratkaisunsa uudelleen. Näitä ratkaisuja eivät koskaan muut voi tehdä meitä varten etukäteen. Jos näin olisi, emme enää olisi vapaita. Vapaus edellyttää, että perustavissa päätöksissä jokainen ihminen ja jokainen sukupolvi on uusi alku.

Luonnollisesti uudet sukupolvet voivat rakentaa aikaisempien tiedolle ja kokemukselle, ja he voivat ammentaa koko ihmiskunnan moraalisesta aarreaitasta. Mutta he voivat myös hylätä sen, koska se ei koskaan voi olla itsestään selvää samalla tavalla kuin materiaalisissa keksinnöissä. Ihmiskunnan moraalinen aarreaitta ei ole valmiina käytettäväksi niin kuin työkalut, joita käytämme. Se on läsnä vetoomuksena vapauteen ja mahdollisuutena siihen. Tämä tarkoittaa kuitenkin, että

a) ihmisten asioiden oikea tila, maailman moraalinen hyvinvointi ei koskaan voi olla taattu vain rakenteiden kautta, kuinka hyviä ne ovatkaan. Tällaiset rakenteet eivät ole vain tärkeitä, vaan välttämättömiä. SIlti ne eivät voi eikä niiden tule marginalisoida ihmisen vapautta. Parhaimmatkin rakenteet toimivat vain, kun yhteisöä elävöittävät vakaumukset, jotka kykenevät motivoiman ihmiset suostumaan vapaaehtoisesti sosiaaliseen järjestykseen. Vapaus tarvitsee vakaumusta. Vakaumus ei ole olemassa yksinään, vaan yhteisön on se aina uudelleen saavutettava.

b) Koska ihminen aina pysyy vapaana ja koska hänen vapautensa on aina hauras, hyvyyden valtakuntaa ei koskaan pysyvästi perusteta tässä maailmassa. Jokainen, joka lupaa parempaa maailmaa, joka taatusti kestää ikuisesti, tekee väärän lupauksen. Hän unohtaa ihmisen vapauden. Vapaus täytyy jatkuvasti voittaa hyvän asian puolesta. Vapaa suostumus hyvään ei koskaan ole olemassa itsestään. Jos olisi rakenteita, jotka peruuttamattomasti voisivat taata määrätyn – hyvän – maailmantilan, ihmisen vapaus kiellettäisiin, ja siksi ne eivät olisi hyviä rakenteita ollenkaan.”

*

Lainaus loppui, jatko on omaani.

Ihmiskunnan edistys alkaa uudestaan alusta joka sukupolvessa – joka lapsessa. Ihmisyksilön edistys saattaa olla tie, mutta ihmiskunnan edistys on aina paikallaan juoksua, oravanpyörä, juoksumatto. Voimme luoda ja ylläpitää hyväksi havaittuja rakenteita (hyviä tapoja ja kauniita perinteitä, instituutioita, klassista kulttuuria ja sivistystä, moraaliohjeita ja perusteluja näille, ymmärrystä ihmisestä, luonnosta ja historiasta) ja saada lapset ymmärtämään, että niitä kannattaa jatkaa, mutta jokaisen teinin on vuorostaan hyväksyttävä tai oltava hyväksymättä ja opittava tai oltava oppimatta nämä alusta uudestaan. Heitä ei voi pakottaa tekemään mitä haluamme, eikä heitä voi pakottaa myöskään olemaan hyvä (jälkimmäistä taitaa nyky-Ruotsi yrittää).

Samoin kuin lapsi oppii lukemaan, hän oppii ”lukemaan” Hyvää Elämää, sellaisena kuin me osaamme tietojamme siitä välittää historiallamme ja kulttuuriperinnöllämme. (Ja tieto on usein hiljaista tietoa ja vaikeasti artikuloitavissa – me esimerkiksi tiedämme kuinka tärkeää on opettaa lapselle, että hänen pitää olla kiltti muille, mutta jos kohtaamme lapsen, joka inttää loputtomiin miksi, jossain vaiheessa argumentointimme alkaa hapertua ja alamme itsekin miettiä: Miksi pitää olla kiltti? Tämä tuntuu olevan yliopistojen tehtävä nykyään.)

Jos nämä rakenteet (järjestäytynyt, sivistynyt yhteiskunta) pysyvät, ihminen voi oppia haluamaan pelata ”hyvempänä”, koska se kannattaa, mutta poista rakenteet, ja hän on taas moraalisesti nollapisteessä. (Cormac McCarthy on kirjoittanut tästä kirjan Tie.)

Tämä ei ole pessimististä, koska emme pidä pessimistisenä sitäkään, että joka sukupolvi pitää kasvattaa sisäsiistiksi ja opettaa lukemaan ja hankkimaan ammatti. Pessimistisenä tämän näkevät vain ne, jotka kuvittelevat, että ihmiset voi taivuttaa mihin vain. He voivat tehdä sen vain viemällä ihmisiltä vapauden, ja tämän tehtyään he eivät ainakaan voi pitää yhteiskuntaansa hyvänä.

(Oikeastaan voisi ajatusleikkinä miettiä, olisiko onnistuneen yhteiskunnan merkki se, että ihmisiltä joudutaan vaatimaan mahdollisimman vähän edistystä, ts. asiat hoituvat itsestään ja ihmiset saavat olla rauhassa. Jos näin olisi, se em. nyky-Ruotsi olisi pohjalla. Ihmisten kiusaaminen on ikävää ja sen vaihtoehtoiskustannukset ovat huomattavat.)

Alun lainaus on paavi Benediktus XVI:n Spe Salvi -kiertokirjeestä, kursivointi omaani. Sama on ilmaistu monesti klassisessa kirjallisuudessa. George Orwell ilmaisi sen monesti, esim. kullanarvoisessa esseessä The Prevention of Literature.

Kirjailija Tauno Yliruusi ilmaisi saman 1969 näin, ja voit korvata ’kommunismin’ millä utopialla tahansa:

Jos ajattelemme utopiaa mahdolliseksi,

siis kommunismia konkreettisena

sovelluksena, niin eikö sensuuri

ole ensimmäinen edellytys.

Emmehän voi kuvitella

että kaikki kansalaiset aivopestäisiin

kannattamaan yhtä mahdollisuutta

täysin vapaaehtoisesti.

Kirjailija Paavo Haavikko taas näin:

Pahin mahdollinen maailma. Verrattomasti parempi kuin paras mahdoton.

Oma elämäni todistaa tästä. Olen taas samassa pisteessä kuin kaksikymmentä vuotta sitten, kun teinipunkkarina hylkäsin kaikki yhteiskunnan tarjoamat hyvien rakenteiden opit. Minulla meni kaksikymmentä vuotta harhailemassa sen takia, että päätin olla tekemättä mitä minulle opetettiin ja kyseenalaistaa kaiken. (Onni onnettomuudessa että olen kirjailija. Niiltä ei mikään odysseia mene hukkaan, kaikki on materiaalia.) Näin käy jatkuvasti. Sitä saattaa käydä nykyään yhä useammin, koska olemme nykyään yksinäisempiä kuin ennen. Ihmiskunta siis saattaa pikemminkin olla taantumassa.

Mainokset

3 kommenttia artikkeliin ”Miksi tieteen edistys ei tarkoita ihmisen edistystä

  1. Sangen viisaita sanoja edelliseltä (poikkeuksellisesti ei-edesmenneeltä) paavilta. Tässä kysymyksessä, milloin teko on aidosti moraalinen, on helppo päätyä mahdottomiin johtopäätöksiin. Balanssi vapaan valinnan ja auktoriteetin väillä on se olennaisin seikka, johon harva viitsii kiinnittää huomiota.

    Hyvä huomio muuten, että utopismi johtaa väistämättä totalitariaan. Mikään utooppinen aatehan ei tosin lähtökohtaisesti ole totalitaristinen, koska niiden tavoitteena on kaivaa se ihmisen ”luontainen hyvyys” esille. Eli luotaisiin väliaikaiset rakenteet, jotka avaavat paratiisin ovet ja joita ei sitten enää tarvitakaan. Paradoksaalisesti utopistit siis ajattelevat yhdessä asiassa juuri kuten paavi Benedictus: heille vain vapaaehtoiset hyvät teot ovat moraalisia. Se, missä heidän ajattelunsa meneekin sitten pieleen on se, ettei ihminen ole luontaisesti hyvään pyrkivä. Ei voida luoda rakenteita, joissa ihmiset väistämättä tekisivät vain hyvää toisilleen. Tämän huomatessaan heidän täytyy luoda orwellilainen totalitaria, jossa mahdollisuuskin pahaan on viety pois. Ja kun ei ole enää vapautta, ei ole hyvyyttäkään.

    Kommunistien lisäksi vikaan menevät myös libertaristit, voluntaristit yms. Päinvastaisista ajatuksistaan huolimatta, he ovat väärässä aivan samassa asiassa: heidän mielestään vain vapaaehtoiset hyvät teot kelpaavat, joten kaikki pakottavat rakenteet on purettava. Mutta näin joutuisimmekin vain kivikaudelle ja tilanteeseen, jossa ainoastaan vahvimmat kykenevät eettisiin tekoihin (jos sille päälle sattuvat). Voluntaristit yrittävät siis kieltää velvollisuuden olemassaolon, mikä tekee heistä yhtä totalitaristisia kuin kommunisteista. Velvollisuudet ovat sentään siinä määrin armollisia, että vaikka ne pakottavat tekoihin, eivät ne kykene yksilön ajatuksia määrittelemään. Hoidin esimerkiksi varusmiespalveluksen velvollisuudesta, vaikka en erityisemmin pitänyt armeijasta. Totalitaristille taas ei riitä vain teot, hän vaatii myös pitämään niistä.

    Mutta sen verran totalitaristia minustakin toki löytyy, että ymmärrän kurin ja järjestyksen tarpeellisuuden (siis järjestäytyneen yhteiskunnan ja sivistyksen). Jokaisen sukupolven on opeteltava hyvyys itse, mutta ei sentään omillaan. Hyvä yhteiskunta ei pyri käärimään ihmisiä pakkopaitaan, muttei myöskään tyrkytä kiusauksia päin naamaa; tilaisuus tekee varkaan. Kommunistien tarjoaman pakkopaidan ja libertaristien tarjoilemien kiusauksien välissä on jossakin se tasapaino. Se keskitie.

    • Minun piti oikein pysähtyä Benedictusta lukiessani miettimään, että selittikö se tässä tosiaan yhdellä sivulla noin aukottomasti jotain noin olennaista ja noin vähälti ymmärrettyä. Ja koetin löytää siitä aukkoja, mutta en onnistunut. (Taisin samalla todistaa, että kannattaa kuunnella omia ohjeitaan: mitä kannattaa lukea ja miksi saadakseen uutta perspektiiviä: https://joonaskonstig.com/2013/09/03/mita-kannattaa-lukea-ja-miksi/ )

      Kumman usein jokin hieno teoria saattaa serebraaliset ihmiset niin lumoihinsa, etteivät sitten oikein osaa liittää sitä surkeisiin tuloksiin. Nämä kai jotenkin käsitellään ihan eri osissa aivoja ja eivät kohtaa. ’Voluntaristeilla’ tarkoittanet suunnilleen samaa kuin ’anarkisteilla’? Itse en nuorena anarkistina miettinyt koskaan mitä siitä seuraisi, jos kaikki olisivat siististi cool ja punk ja inhoaisivat kaikkea ärsyttävän normaalia ja kunnollista kuten minäkin. Enemmänkin anarkismi taisi minulle olla tapa erottautua taviksista ja näin kokea, etteivät säännöt päde minuun koska punk’s not dead tms. Teoreettiset anarkistit/voluntaristit lie sitten vieneet tämän asenteen johonkin järkeilyrakennelman tasolle.

  2. Paluuviite: Maailmanhistoria liberaalin ja konservatiivin mukaan | Joonas Konstig

Kommentointi on suljettu.