Romaanin kirjoittamisen vaiheista

”Ei hyvää päivää miten hyvä romaani tästä tulee. Ei hyvää päivää…”

Nämä ovat olleet tuntemukset viime arki-iltapäivisin työhuoneella. Kirjoittaminen on soljunut, mikä on suunnilleen parasta mitä tiedän. Taustatyökin tuntuu sujuvan: sitä etsii sopivaa hotellia sopivan läheltä sitä paikkaa ja pam, se löytyy sadan metrin päästä ja se ei voisi olla paljon sopivampi. Se on niin osuva että se luo jo lisämahdollisuuksia. Kaikki on mahdollisuutta, ei uhkia laisinkaan.

Mutta tämä on vielä ensiversiota. Kaikki mitä kirjoitan on uutta ja yllättää minutkin. Hahmottelemani palaset eivät ainoastaan saa muotoa, vaan loksahtelevat paikoilleen klik klak klok. Kun pääsen työstämään ja hiomaan toisia ja kolmansia ja neljänsiä läpikäyntejä, teksti on niin tuttu, että siihen kyllästyy. Etsii parempia paloja ja niille sopivampia paikkoja, paljon heittää roskiin. Mahdollisuudet katoavat; on enää uhkia. Pitää muistuttaa itseään, että lukija ei koe sitä samoin.

Romaani on valmis silloin kun sitä ei kestä katsoa enää.

Kun kirja on painettu, itse muistaa enää kuinka kyllästynyt sen työstämiseen oli ja ruoskii itseään, ettei enää kestänyt etsiä sieltä lisää vikoja tai keskinkertaisuuksia tai turhan helppoja ratkaisuja, varmaan niitä nyt sitten jäi, ei helv—. Kollega Juhani Syrjää mukaillakseni romaania vilkuilee enää täynnä pelkoa ja katumusta kuin murhatyötä.

Norman Mailer kertoo kirjoittamisopastestamentissaan The Spooky Art huomanneensa, että hän ei saa kunnollista työtä tehtyä muuten kuin ”miedon depression” tilassa. ”Jatkuva kehno mieliala voi olla olennainen osa prosessia, koska on vaarallista rakastua liikaa siihen mitä teet. Sitä menettää arvostelukykynsä.” Melankolisena ei enää innostuta vaan katsellaan tekstiä penseän ulkopuolisen kriitikon silmin. Jos teksti kestää sen, varmaan se on ihan tarpeeksi kelvollista.

Mutta tarkoittikohan Mailer kuitenkin lähinnä sitä jälkimmäistä, editointivaihetta.

Oli miten oli, pitää muistaa, ettei Mailer ollut sitä depressioon taipuvaa ihmistyyppiä. Polskiminen siniharmaassa lammessa häneltä on eri asia kuin syvän mustan veden kala, joka kokeilee, saisiko sitä raavittua vatsansa auki pohjakiviin. On hyvin mahdollista että melankolisen kirjoittajan kannattaisi suuntautua kirjoittamiseen etsien parasta luomisen tilaa ilahtumisesta tai innostuksesta. Inhimillisesti se on vuorenvarmasti parempi, mutta myös kirjalle vallan todennäköisesti. Vähintään sen ensiversion aikana.

 

Mainokset