Tervetuloa avoimiin julkkareihin Kuukauden Kirjaklubille ke 1.11

En järjestä nyt henkilökohtaisia julkkareita, mutta sinä ja kaikki muut lukijat olette sitäkin tervetulleempia Vuosi herrasmiehenä -kirjan avoimiin ”julkkareihin” Kuukauden Kirjaklubille keskiviikkona 1. marraskuuta ravintola Dubrovnikiin (Eerikinkatu 11, Helsingin keskustassa).

Ovet avautuvat 17.00, ja ohjelma alkaa alkumaljojen jälkeen 17.30. Ohjelman aluksi haastatellaan meitä kirjailijoita, joita esiintyy tilaisuudessa puolen tusinaa: muita jo varmistuneita ovat mm. A.W. Yrjänä, Antti Heikkinen ja Heikki Turunen. Tämän jälkeen on juomatauko, jonka jälkeen Stella Polaris esittää kirjojen pohjalta improvisaatioteatteria klo 19. – 20. Sen jälkeen juomatauko jatkuu ja jatkuu. Tilaisuudesta voi myös ostaa kirjoja.

Paitsi että tilaisuus on maksuton, tarjoan drinkkilipun kymmenelle ensimmäiselle, joka tulee sanomaan minulle salasanan.  (*) Älkää pakottako minua käyttämään niitä kaikkia itse. Tervetuloa kaikki uudet ja vanhat ystävät!

Edit: Tapahtuman Facebook-kutsu:  https://www.facebook.com/events/799626266885689

  • Muistutuksena vielä: esiinnyn ensi viikolla Helsingin kirjamessuilla  torstaina 26.10. klo 17.00 Katri Vala -lavalla. Matti Klinge haastattelee. Noin 17.30 olen sitten WSOY:n osastolla tapaamassa teitä ja  signeeraamassa kirjoja – näkemisiin!

(*) ɐısʇǝuǝʌ :uo  ɐuɐsɐןɐs

Mainokset

Apoteekkilehden kolumni kuvaa Suomen kolme kesää

Tämä kolumnin kirjoitin kesäkuussa 2017 ilmestyneeseen Apoteekki-lehteen. Lehteä jaetaan Avainapteekeissa sekä joihinkin koteihin.  Kirjoitin kesällä toisenkin kolumnin, joka julkaistaneen syksyn Apoteekissa näinä aikoina – lukaiskaatten sieltä, olkaa hyvät! 

Kolumneja on aina mieluisa kirjoittaa, ja ilahdun aina kun joku niitä tilaa – kolumnitilaukset voi meilata osoitteeseeni konstigblog ät gmail . com!

 

Suomen kolme kesää

Amerikkalaismies muutti Suomeen ja kärsi ilmastosta koko pitkän syksyn ja talven. Suomalaiset valoivat häneen aina uskoa toistamalla, että odota vain kesää, Suomen kesä on ihana. Jossain vaiheessa keväisiä raekuuroja mies menetti kärsivällisyytensä ja tokaisi:

”Tiedättekö missä muualla kesä on ihana? Joka paikassa! Se on kesä!”

Hyvä pointti kyllä. Mutta silti väittäisin, että Suomen kesässä on jotain erityistä. Se johtuu kesämme lyhyydestä. Elämän armottoman inflaation mukaan harvinainen on arvokkaampaa kuin yleinen. Meillä jokainen kesäpäivä on kallis lahja.

Onneksi Suomessa ei ole vain yhtä kesää, vaan kolme.

Kesäkuu on kesistämme ensimmäinen. Se on kesän nuoruus, kiihkeä ja ailahteleva.
Kesä tulee kuin oksennus pallomeressä – äkkiä sitä on kaikkialla.

Ensimmäisenä kesäpäivänä ihmiset tuntuvat repivän housuistaan lahkeet ja paidoistaan hihat ja kävelevät ympäriinsä silmät sirrillä kuin pinnalle nousseet maamyyrät. Sitä tunnistaa hajuja, jotka oli jo unohtanut: aurinkovoide; kuiva kangasmetsä auringonpaahteessa. Uuden kyypakkauksen ostaa kuin lahjana itselleen – jos on käärmeitä ja mehiläisiä, silloinhan on kesä!

Alkukesällä jokainen kukka ja hyönteinen on ensimmäinen lajiaan ja sitäkin tärkeämpi. Sitä tekee listaa kesän pakollisista kokemuksista ja alkaa suorittaa niitä pois. Eino Leinon sanoin ”minä tahdon kylpeä joka veen, ja joka marjan maistaa”.

Ja nuoren tavoin alkukesä on ailahteleva. Ensimmäisillä festareilla kömmitään teltasta ulos aamulla, ja maa on kuurassa. Juhannuksena sauna lämmitetään polttavaksi jo senkin takia, että vesi on hyytävän kylmää. Iltaa istuessa tartutaan nöyrästi villapaitaan, joka sullottiin polleana vaatekaapin perukalle huhtikuussa.

Heinäkuu on toinen kesämme, syvä kesä kukkeimmillaan.

Suomi on silloin kiinni, ja jotakin turvallista on siinä, että kaikki tuntuvat olevan poissa yhtä aikaa. Heinäkuussa kokee hengittävän samassa tahdissa muun kansan kanssa. Suomalainen mañana kestää kuukauden: nyt ei onnistu, kattellaan elokuun puolella.

Unelmissa tämä aika muuttuu pysyväksi sunnuntaiksi kesämökin retriitillä ja hiekkateillä iskelmäradiota kuunnellen, matkalla mansikoita poimimaan. Sadepäivät tuntuvat petokselta. Ensimmäisen vielä menee, kun tarttuu kirjaan ja pelaa perheen kanssa lautapelejä. Kolmantena sadepäivänä olo on petetty, kuin luonto olisi käynyt omin luvin kukkarollasi.

Elokuu on kesän kypsä vanhuus. Palataan kaupunkeihin, jotka täyttyvät tapahtumista. Illat ovat leutoja, niitä istutaan puistoissa ja verannoilla pehmeänä laskuna kohti arkea.

Työpaikoilla on hiljaista, ja omalle aikaansaamattomuudelle vitsaillaan terapeuttisesti. Joku aina luulee tekevänsä ovelasti pitämällä lomansa vasta nyt. Hän kärsii yksinäisyydestä – paitsi jos hän matkustaa ulkomaille, jossa lomakohteet ovat tungokseen asti täynnä eteläisten leveyspiirien asukkaita. Hän on pesästään jäänyt ampiainen, joka soittelee terasseilta kavereille, haluaa jatkaa kesää syyskuulle asti.

Mutta se on myöhäistä. Kesää ei saa enää takaisin sen enempää kuin nuoruuttakaan.

Ennen seuraavaa.

Tässä on nyt Jatkuu! Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista

Kirjavälitys toimitti paketin, josta paljastui uunituoreita niteitä. Novelliantologia Jatkuu! Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista löytyy kaupoistakin lähiaikoina.

Tämä on Erkka Mykkäsen toimittama kokoelma eri kirjailijoiden novelleja jotka ”jatkavat” klassikoitamme, kuten Kalevalaa, Seitsemää veljestä, Sudenmorsianta, Sinuhea ja montaa muuta.  Mukava olla omalla novellillani, ensimmäiselläni vuosikausiin, mukana tässä teoksessa. Tarkistakaapa tämä, lukeva yleisö!

 

Jatkuu! Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista tulossa syksyllä

Gummeruksen syksyn katalogi sulahti postiluukusta, joten nyt tämä on julkista. Tänä syksynä kustantamolta ilmestyy novellikokoelma Jatkuu! Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista. Olen tämän Erkka Mykkäsen toimittaman kokoelman hienossa kirjailijakaartissa mukana omalla novellillani. Vaikka veikkaan, että lukijalle hedelmällisintä olisi tunnistaa pohjateksti itse ilman vihjeitä, kerrottakoon, että kirjoitan Kalevalan pohjalta.

Tässä toimintakuva ja making of:

Vanha kopioni SKS:n riisuttua Kalevala sanaselityksineen oli alussa apuna, kun etsin oikeaa aihiota. Sen jälkeen siirryin täyteen mittaan.

Fanifiktio tarkoittaa, että kirjoitetaan ikään kuin jatkoa jollekin pohjatekstille tai vaihtoehtoisia tarinoita sen maailmasta ja henkilöistä.

Tämän kokoelman novellistit ovat: Antti Heikkinen, Iida Sofia Hirvonen, Juha Hurme, Anu Kaaja, Juhani Karila, Joonas Konstig, Laura Lindstedt, Erkka Mykkänen, Petri Tamminen ja Saara Turunen.

Gummeruksen syksyn katalogi on luettavissa täällä atk-versiona. Jatkuu! sivulla 19. https://issuu.com/gummerus/docs/gummerus_syksyn_kirjat_2017

Kesä 2016 Ruusintorpan residenssissä

Tämän kirjoituksen tein Kansan Sivistysrahastolle muistoksi kesästä 2016, jonka saimme viettää Ruusintorpan residenssissä Savonrannalla. Se löytyy KSR:n nettisivuilta, mutta liitän sen myös tähän. Kiitos Kansan Sivistysrahastolle yhdestä elämäni parhaista kesistä.

dscf3819

*

Tippe syntyi maanantaina juhannuksen jälkeen. Ainakin silloin me Tipen ensi kerran huomasimme. Se oli harmaa karvapallo, joka piipitti laiturin kupeessa sijaitsevalla pienenpienellä saarella. Tytärteni mielestä se oli hirveän söpö ja ihan kuin Otso, heidän yksivuotias pikkuveljensä. Toisaalta heidän mielestään kaikki pieni ja söpö muistutti pikkuveljeä.

Ensimmäiset viikkonsa Tippe asui sillä pienenpienellä saarella. Tipen emon tytöt nimesivät Kiljuksi, koska koko kapea Koskilampi kuuli, kun se tiedotti olemassaolostaan. Kilju päivysti puun oksalla poikasensa yläpuolella.

Myös Hilja nimettiin ominaisuuksiensa mukaan. Hilja oli sorsa, joka kerääntyi koko sukunsa kanssa iltaisin tapaamisiin pieneen lahdenpohjukkaan Ruusintorpan edustalle. Välillä Hiljan suku nousi laiturille ja jäi siihen kerälle yöksi. Aamulla tytöt harjasivat laituria puhtaaksi mustikansinisestä jätöksestä. He leikkivät maatilan tyttöjä ja pyysivät äitiä laittamaan heille huivin päälaen suojaksi, kastelivat harjan lampeen ja hinkkasivat laituria ja lauloivat. Otso rakasti istua laiturilla ja heilutella jalkojaan vedessä, hänkin halusi huljuttaa vedessä harjaa ja heitellä sinne uimarenkaita ja kylpyankkoja. Ruusintorpan kesän ajan Otson lempipaikka maailmassa oli laituri, ja niinpä minäkin vietin sinä kesänä enemmän aikaa laiturilla kuin aiemmassa elämässäni yhteensä.

Kun istuimme Ingantuvan pöydän äärellä ja söimme, luimme, pelasimme lauta- ja korttipelejä, tytöt värittivät värityskirjoja, ikkunoista aukeni aina eteemme Koskilampi ja pienenpieni saari, josta Tipen pää välillä pilkisti. Seurasimme kuinka Kilju kävi tuomassa sille kalaa (me emme souturetkillämme onnistuneet pyytämään yhtäkään), ja seurasimme kuinka Tippe otti ensimmäiset kävelylenkkinsä saartaan pitkin.

Iltaisin katselimme Koskilampea Ruusintorpan ikkunoista sängyssä, ja tuntui kuin talo olisi rakennettu veden päälle. Nurkan televisiossa oteltiin jalkapallon Euroopanmestaruuskisoja yötä myöten.

Teimme retkiä pitkin Savoa ja Pohjois-Karjalaa, mökeille, lomakohteisiin, kaupunkeihin ja linnoihin, joita ei muuten tule nähtyä. Vaarin mökillä Outokummussa yövyimmekin, ja kun palasimme takaisin Torpalle, tytöt juoksivat terassille ja alkoivat huutaa meitä katsomaan. Tippe on kivellä! Voi, se on tippunut veteen ja joutunut kivelle!

Tippe istui pienellä kivellä laiturin edessä. Ei se ollut tippunut veteen. Se oli lähtenyt uimaan.

Tähän aikaan kesästä tytöt lainailivat Savonrannan kirjastosta Missä Vallu on -kirjoja ja etsivät niiden sivuilta Vallua. Koskilammelta etsimme Tippeä. Milloin se saattoi olla saarella tai kivellä, milloin se ui lammen keskellä tai naapurin rantakaislikoissa. Tyttöjä jännitti, ettei sille käy tutkimusmatkoilla mitään. Tähän aikaan Kilju ja sen mies olivat varuillaan, kun kävimme uimassa. Heitimme niille leipää yrityksenä osoittaa lempeät aikeemme. Kiljun mies sai nimekseen Nappaaja, niin taitavasti se syöksyi leivänpalaset vedestä ja niin tehokkaasti se siivosi muikunperkeet rantakiveltä.

Aamuleikkien jälkeen muu perhe lähti Savonrannan leikkipuistoon. Minä jäin lukemaan kirjoja, Tauno Yliruusia ja taustatyötä seuraavaa kirjaani varten, tai avasin työkoneeni Yliruusin vanhalla työpöydällä ja aloin täyttää kirjani tiedostoa. Päivällä grillattiin, illalla saunottiin, iltasaduksi luettiin Koiramäen kesää, Asterixeja ja Topeliuksen satuja, jotka löydettiin naapuruston pihakirppikseltä. Vieraita kävi ja jäi yöksi ja toiseksikin yöksi.

Elokuun lopulla makasin auringossa Savonrannan uimarannalla, tytöt rakensivat hiekkalinnaa ja koristelivat sitä kukkasilla ja kivillä. Sanoin vaimolleni: ”En mä kyllä vaihtais elämääni kenenkään kanssa.” En ole sanonut niin koskaan.

Seuraavana päivänä kesäloma oli ohi. Sanoimme hyvästit Tipelle, jonka ruskea höyhenpeite paljasti koosta huolimatta yhä teiniksi.

Kesä oli ohi, mutta Torppa ei meidän osaltamme vielä. Kun palasimme syyskuussa vielä pitkäksi viikonlopuksi Savonrannalle, Tippeä ei näkynyt missään. Eikä Kiljua tai Nappaajaa, ei koko päivänä, eikä seuraavanakaan.

Viimeiset rennot aamut Ruusintorpalla, viimeiset uinnit saunan jälkeen nyt vedessä, jonka kylmyys on salvata hengityksen, viimeiset kahvakuulatreenit terassilla ja ateriat tuvan pöydän äärellä Koskilammen edessä. Sitten tajuamme, että se valkoinen lokki, joka viihtyy naapurin rantapuissa, ei olekaan ihan yhtä iso ja ihan yhtä valkoinen kuin Kilju ja Nappaaja olivat.

Kun pakkaamme autoa kotimatkaa varten, viisivuotias tyttäreni käy halaamassa Ruusintorpan ja Ingantuvan hyvästiksi, laittaa poskensa talon seinää vastaan ja levittää kätensä. Tämä on hänen ilmauksensa, ”Ruusintorppa ja Ingantupa”, hän sanoo aina kummankin talon nimet kummankin ihmisen mukaan, ja koska hän ei osaa vielä ärrää, ”Mulla on ikävä Luusintolppaa ja Ingantupaa” hän toteaa meille aina silloin tällöin tänne jouluun asti.

Vuosi herrasmiehenä

Vanhan viisauden mukaan suuret päätökset tulee tehdä julkisesti, jos haluaa niiden pitävän. Niinpä on korkea aika kertoa edes lyhyesti kirjasta, jota olen nyt tekemässä.

Seuraava kirjani on työnimeltään Vuosi herrasmiehenä. Kirja kertoo siitä, kuinka selvitän, mitä ’herrasmies’ mahtaa tarkoittaa, ja kuinka itse yritän opetella herrasmiehen tavoille ja taidoille.

Minulla on mitä epäherrasmiesmäisin tausta. Olen entinen vihreätukkainen punkkari, joka on tottuneempi näyttämään keskisormea hyville tavoille kuin noudattamaan niitä. Olen itsekeskeinen taiteilija, joka ei ole urallaan toisia kunnioittanut, ja jonka elämänfilosofian kiteytin edellisessä romaanissani Perkele (sic ) heavybändin levyn nimeen: The hard way (or no way at all).  Ja sikäli kuin herrasmiehuuteen yhä liittyy tietynlaisen sukutaustan klangi, siitä huolimatta että sukunimeni Konstig on ruotsalainen, sukumme tausta ei ole suomenruotsalainen vaan luovutetussa Pohjois-Karjalassa, jossa esi-isäni olivat mitä puhtainta maaseudun työväenluokkaa.

Mutta nyt täytän pian neljäkymmentä, ja minulla on rakas vaimo, kaksi tytärtä ja poika. Olen joutunut miettimään, minkälaisen miehen mallin heille tarjoan.  Opetanko heidät näyttämään keskisormea kaikelle, mikä ei itseä miellytä? Vai osaisinko antaa heille jonkinlaisen roolimallin kypsästä, hyvätapaisesta aikuisesta, herrasmiehestä? Nämä mietteet saivat minut lähtemään tälle matkalle. Epäherrasmiesmäisistä lähtökohdistani huolimatta minulla on yksi tärkeä apu. Kuten varhainen käytöstapakulttuurikirjoittaja  Erasmus Rotterdamilainen huomautti, puoli voittoa on jo halu kehittyä, halu tulla paremmaksi.

Kirja vaikuttaa aina tekijäänsä: vuosi tai kaksi, jotka elää kirjan hahmojen, maailman ja teemojen kanssa, se muodostaa elämänvaiheen. Mutta tämän kirjan tekeminen on jo tässä vaiheessa ollut omaa luokkaansa. Tämä on edellisiä kirjojani vaikeampi, koska olen nyt itse päähenkilönä. Joudun tekemään paljon töitä itseni kanssa, ja se tyyppi ei ole ollut helppo työkaveri.  Toisaalta olen jo tässä vaiheessa saanut kiinnostavia kokemuksia ja uusia taitoja sekä – ennen kaikkea – päässyt tapaamaan hyvin ystävällisiä ja viisaita ihmisiä, jotka ovat auttaneet minua matkallani.

Menemättä nyt tarkemmin asiaan laitan tähän vain muutaman pikaisen kuvan.

miekkailu

Suuni on auki, koska koetan saada henkeä miekkailutreenien jälkeen

kuva-3

Satunnaisotanta lukulistalta

kuva-4

Suoraan sanottuna  vielä pari kuukautta sitten pelkäsin hevosia. Pikkuhiljaa…

dscf39901

Solmukkeen solmiminen muuten. En edes aloita aiheesta nyt.

”Vuosi herrasmiehenä” ilmestyy WSOY:ltä syksyllä 2017.

Puoli vuotta pelihulluna – Kirjoitukseni Lautapeliopas.fi:ssä

Sain ilon päästä avustajaksi Lautapeliopas.fi-sivuille. Lautapeliopas on Mikko Saaren ylläpitämä Suomen ykkössivusto kaikkeen lautapeliaiheiseen. Linkkaan tähän ensimmäiseen kirjoitukseeni Puoli vuotta pelihulluna – Kuinka rakastuin lautapeleihin.

Peliblogini Puutyöläinen löytyy tämän blogin oikean laidan linkeistä tai suoraan tästä.

DSCF3770

Välipalapeli-ikkunalauta

 

Vieraskynä Tarina-akatemian sivuilla: Mitkä ovat luovuuden ainesosat?

Tarina-akatemia on Ilkka Enkenbergin ja Jarkko Meretniemen perustama tuore yritys, joka tarjoaa koulutusta tarinankerronnassa ja tarinallistamisessa myyntiä, markkinointia, brändäystä ja työyhteisön hyvinvointia varten. Tarina-akatemialla on hyvä juttu menossa, ja Ilkan ja Jarkon kanssa käymäni keskustelut siitä, mitä tarina on, ovat olleet vuolaampien ja antoisampien keskustelujen joukossa, joita olen lähivuosina käynyt.  Sain äskettäin kirjoittaa Tarina-akatemian blogiin Tarinan voima vieraskynäkirjoituksen, jossa pohdin luovuuden olemusta ja mitä käytännön annettavaa luovuustutkimuksella on. Käy toki tutustumassa Akatemian sivuihin ja lukemassa blogaus  Mitkä ovat luovuuden ainesosat?

Vapautta on sanoa se mitä ei haluta kuulla: Kolumni Avun maailma -lehdessä

Suomen Punaisen Ristin lehden Avun maailma  tuore numero  2/2016 sisältää kolumnini Vapautta on sanoa se mitä ei haluta kuulla. Kirjoitan siinä asiasta, joka minusta on länsimaille leimallinen, vapaan keskustelun ja debatin perinteestä  – sekä sen vastavoimista.

Lehti on luettavissa sähköisenä näköislehtenä täällä: http://www.lehtiluukku.fi/lehti/avunmaailma/. Kolumnini löytyy sivulta 32.