Onnin keskikokoinen joulu – novelli


Tämän novellin kirjoitin tilauksesta Uusi Tie -lehteen jouluksi 2020. Nyt sen saa julkaista muillekin, eikä ajankohtaisuudesta ole mitään poissa.

Kaunista joulua Sinulle.

*

Onnin keskikokoinen joulu


Siitä joulusta tulisi ikimuistoinen, mutta aatonaattona pieni Onni ei vielä tiennyt miksi. Iltapäivällä Onni niiskautti kerran, pian toisenkin kerran. Äiti ja isä katsoivat toisiaan, sitten alkoivat huokailla. Ne huokailivat kun olivat väsyneitä tai kun Onni rikkoi jotain, mutta nyt hän ei ollut rikkonut mitään.

Onni leikki legoritareilla. Ritarit hyökkäsivät linnaan mutta tippuivat kuoppaan, jossa oli krokotiileja, ja hän hieraisi nenäänsä paidan hihaan.

”Katsotaan nyt hetki vielä”, isä sanoi äidille. ”Ehkä se ei ole mitään.”

Helikopteri tuli ja tarttui legoritareihin ja ritarit nousivat kuopasta ylös ja lensivät sängylle. Kun Onni aivasti, äiti sanoi: ”Voi ei. Ei me voida ketään tänne kutsua.”

Isä katseli Onnia. ”Jos se on vain allergiaa? Tuolla sängyn alla on kauheasti pölyä. Imuroitko sieltä?”

”Pliis”, äiti sanoi. Pliis tarkoitti, että joku puhuu höpöjä, Onni oli kysynyt. Onni oli iloinen kun hän ymmärsi mitä vanhemmat puhuivat. Hän oli jo keskikokoinen poika. Päiväkodissa opettajat päästivät hänet välillä yläkertaan askartelutunnille.

Kun ritarit olivat tippuneet sängyn alle ja uineet turvaan hailta saarelle, Onni nousi ja katsoi ikkunasta ulos. Pihalla oli naapurin mies. Sen nimi oli Hesalainen, koska ne olivat muuttaneet tänne Hesa-paikasta. Poika vilkutti hänelle lasin läpi, mutta Hesalainen katsoi vain puhelintaan.

Onni astui huoneestaan olohuoneeseen. Joulukuusi seisoi komeana ja tummana huoneen keskellä, ja isä ja äiti seisoivat sen eri puolilla. Joulukuusessa paloi valot, ja isän ja äidinkin puhelimessa paloi valot. Mutta tällä kertaa ne eivät kaivaneet puhelinta sormella vaan puhuivat siihen. Molemmat seisoivat keskellä lattiaa eri puolilla joulukuusta, ja äidillä oli maha, kun siellä oli pikkusisko, ja isällä oli maha, kun se ei ollut päässyt pelaamaan lentopalloa.

Isä sanoi: ”Hei, meillä on nyt huonoja uutisia. Meidän pitää ikävä kyllä perua se huominen…”

Äiti sanoi: ”…tää on tosi ikävää mutta te ymmärrätte, ettei me nyt voida ottaa sitä riskiä…”

Kun isä ja äiti olivat päässeet puhelimesta, ne istuivat keittiön pöydän ääressä sen näköisenä kuin kahvi olisi loppu. Äiti huomasi, että Onni katsoi heitä.

”Voi pieni”, äiti sanoi. ”Meille ei voi huomenna tulla kukaan kylään, kun sä oot noin nuhanen. Jos sulla on pöpöjä ja ne tarttuu.”

Onni ryysti nuhaa sisään, ettei näyttäisi nuhaiselta.

”No mutta”, isä sanoi. ”Tulee ainakin omanlaisensa joulu. Ollaan ihan perhepiirissä.”

Onnia alkoi itkettää, ja niinpä hän itki. Äiti halasi häntä. ”Voi pieni kulta… ei se mitään, tulee ihan kiva joulu kuitenkin. Ja hei, meille riittää enemmän herkkuja! Harmittaako sua noin kovasti ettei mummi ja vaari tuu?”

Onni nyökkäsi. ”Nyt minä en saa lahjoja.”

Äiti ja isä näyttivät pettyneiltä kuin Onni olisi rikkonut jotain.

”Ai pakettien peräänkö se itkee”, isä sanoi huonotuulisesti.

***

Kun Onni heräsi seuraavana aamuna, oli jouluaatto. Ensin hän oli innoissaan, mutta sitten hän muisti, että kukaan ei tule ja hän ei saa lahjoja ja joulu onkin maailman ikävin.

Aamiaiseksi oli riisipuuroa kolmella lautasella. ”Ota tuo lautanen, se on sinun lautanen”, äiti sanoi. Onni otti lautasen ja söi riisipuuroa. Isä ja äiti katselivat häntä. Hän niiskautti. Puuro oli hyvää.

Isä sanoi: ”Onni, kyllä se joulupukki voi jättää lahjat meidän ovelle, vaikkei voi tulla sisään.”

”Ai voi?”

”Voi, mutta ei joulussa ole kyse vain lahjoista”, isä sanoi.

Onni tiesi, että joulu johtui Jeesus-lapsesta. Jeesus-lapsi oli heidän kirjahyllyssä pieni vauva äitinsä sylissä, ja niiden ympärillä oli mies ja aasi ja härkä.

”Tuoko Jeesus-lapsi ritareita?” Onni kysyi.

”Ei…” isä sanoi. ”Jotain parempaa.  Ymmärrät sitten myöhemmin.”

Onni mietti, tuoko Jeesus-lapsi ritareita ja lohikäärmeen. Hän laittoi uuden lusikallisen riisipuuroa suuhun, mutta siinä oli jotain kovaa. Hän sylki sen lautaselle. 

”Onni, sinä sait mantelin!” isä ja äiti sanoivat ja katsoivat toisiaan. ”Se tuo onnea!”

Tuntui hyvältä voittaa manteli, mutta jos manteli toisi ritareita ja lohikäärmeen se tuntuisi tosi, tosi hyvältä.

Äiti meni aamiaisen jälkeen vähän lepäämään, ja isä laittoi Onnille joulupiirretyt. Hän katsoi kuinka lumiukko lensi taivaalla pojan kanssa. Onni mietti, että kyllä ritaritkin voisivat lentää ja lohikäärmeet ainakin, ja sitten häntä harmitti taas, että jouluaatto oli peruttu. Kun lumiukkopiirretty loppui, sieltä tuli kuvaa kadusta ja talosta. Isä sanoi että joulurauha julistetaan Turussa. Joku mies seisoi parvekkeella ja luki kovaan ääneen sellaisesta paperista kuin ritareille luetaan tiedotuksia. Turussa näytti olevan tosi kylmä ja Onnillakin oli kylmä.

”Huomenna, jos Jumala suo, on meidän herramme ja vapahtajamme armorikas syntymäjuhla”, mies sanoi Turussa. Onnia paleli.

”Voi ei, tämäkin vielä”, isä sanoi ja laittoi kätensä hänen otsalleen.

Sitten isä kantoi hänet sänkyyn, vaikka oli valoisaa eli päivä.

***

Kun Onni heräsi, oli ihan pimeää. Onnin oven raosta näkyi valoa. Paita tuntui kostealta ja hän ajatteli että hän oli tippunut ehkä unessa veteen, mutta hait eivät olleet syöneet häntä. Ehkä manteli oli pelastanut hänet? Hän nousi sängystä.

Olohuoneessa sohvalla istui mies, jolla oli valkoinen parta, farkut ja villapaita. Mies luki kirjaa, mutta laski sen pöydälle kun huomasi Onnin. Miehen suuta ei näkynyt valkoisen parran takaa, mutta tuntui että hän hymyilisi.

”Moi pikku jäbä, mikä meininki?”

Onni hieroi silmiään. Joulupukki puhui hassusti. 

”Minä oon keskikokoinen poika”, Onni sanoi. Hän pyyhki nenän hihaan. Hän katseli ympärilleen oliko pukki tuonut lahjoja, mutta valot häikäisivät silmiä ja silmistä vuosi vettä. Joulupukki kokeili hänen otsaansa.

”Maistuisko sulle limu?” pukki kysyi ja toi Onnille lasillisen appelsiinilimua. Onni joi sen heti.

”Sun pitäis varmaan safkaa jotain”, Joulupukki sanoi. Korvatunturin kieli oli kyllä hassua. Se kattoi ruokapöydälle porkkanalaatikkoa ja aladoobia. Aladoobi oli Onnin mielestä parasta, varmaan joulupukki tiesikin sen, ja hän söi kolme siivua ja sitten porkkanalaatikkoa. Joulupukki tarttui valkoiseen partaansa ja veti sen alas, kun laittoi ruokaa suuhunsa, ja Onni mietti että parrat ovat ihmeellisiä. Radiosta soi joululauluja ja pöydällä paloi neljä kynttilää, joista yksi oli pitkä kuin isä ja toinen vähän pitkä kuin äiti ja kolmas lyhyt kuin Onni ja neljäs kaikkein lyhyin.  Kiitävi aika, vierähtävät vuodet, laulettiin radiossa. …miespolvet vaipuvat unholaan

Joulukuusen valot paloivat ja ulkona oli pimeää, mutta täällä sisällä lämmintä ja kivaa. Onni sai lisää limua ja sitten joulutähden, ja ne maistuivat ihan tosi, tosi hyvältä.

Kirkasna aina, sielujen laulun, taivainen sointu säilyy vaan… ja Onnin silmät ja pää tuntuivat painavilta ja hän lepäsi pään käsivarsilleen.

***

Kun Onni heräsi uudestaan, ulkona oli valoisaa ja kirkasta ja sängyssä pehmeää ja kivaa. Olo ei ollut enää kylmä tai kuuma vaan sopivasti haalea. Hän nousi sängystä, painoi huoneen ovenkahvan alas ja kurkisti, onko Joulupukki vielä sohvalla.

Ei ollut. Olohuone oli tyhjä. Ruokapöytä oli siisti, eikä siinä ollut enää aladoobia eikä limua. Joulukuusen valot paloivat, mutta kuusen alla ei ollut paketteja.

Onni pettyi. Hän katseli ympäriinsä ja kysyi: ”Joulupukki?”

Mutta Joulupukkia ei näkynyt. Vain isä tuli makuuhuoneesta. Isän tukka oli hassusti pystyssä niin kuin sillä joskus on aamuisin. Se laittoi käden hänen otsalleen ja hymyili. ”Kiva että sä voit paremmin”, isä sanoi.

”Jättikö se ritareita ja lohikäärmeen?”

”Katsotaan kohta. Ensin mä näytän sulle toisen lahjan. Mutta se on sellanen, että sun pitää pestä kädet ensin.”

He menivät kylppäriin ja isä kehui, että Onni oli hyvä pesemään kädet. Sitten isä laittoi sormen suunsa eteen ja sanoi hys. Hän avasi makuuhuoneen oven.

Isän ja äidin sängyssä näkyi äidin selkä. Äiti nukkui kyljellään.

”Äitiä vähän väsyttää”, isä kuiskasi. ”Oli pitkä yö.”

He kulkivat äidin viereen ja siinä oli jotain ihmeellistä. Se oli ihan kuin Onni, mutta tosi paljon pienempi, sillä Onni oli jo keskikokoinen poika, mutta äidin vieressä nukkui lapsi, joka oli ihan pieni vauva vasta. Mutta vaikka se oli pieni, se oli tosi ihmeellinen, ja Onni mietti, että se oli varmaan Jeesus-lapsi tai sitten pikkusisko, mutta oli kumpi tahansa, hänestä tuntui pehmeältä ja kivalta kuin hän olisi yhä lämpimässä sängyssä, ja Onni meni vauvan luokse ja laittoi kätensä sen otsalle kuten isot olivat tehneet hänelle ja jotenkin hän oli ihan tosi, tosi iloinen, että tuollainen oli nyt heillä.

Joonas Konstig 2020

Yhdessäoloa lautapelien parissa – kirjoitukseni Valkonauhaan

Valkonauha on Suomen Valkonauhaliiton perinteikäs, jo vuodesta 1909 ilmestynyt lehti. Kirjoitin  ao. kirjoituksen tilauksesta lehden numeroon 4/2018.

Yhdessäoloa lautapelien parissa

Yhteinen aika on elämän arvokkainta valuuttaa. Minulla on vaimo ja kolme lasta, ja sentään tämän valuutan suhteen perheemme on rikas. Jaan mielelläni konstin, jolla sitä kerrytämme.

Kokoonnumme keittiön pöydän äärelle pelaamaan lautapelejä. Me lätkimme korttia, asettelemme pelimerkkejä tai heitämme noppaa melkein joka päivä.

Vielä muutama vuosi sitten tämä olisi kuulostanut hassulta minustakin. Kun ajattelin lautapelejä, minulle tulivat mieleen ne lapsuudesta tutut: loputtomat Monopoli-sessiot tai pelkkään noppatuuriin perustuvat Yatzyt eivät ole tarpeeksi lumoavia vangitsemaan mielenkiintoa tällä lailla. Mutta modernit lauta- ja korttipelit ovat aivan toista maata.

Samoin kuin harva kai kuvittelee, että videopelit ovat yhä Pacmania ja Tetristä, myös lautapelit ovat kehittyneet aika tavalla Riskin ja Scrabblen ajoista. Modernit lautapelit ovat täynnä kiperiä päätöksiä, joiden kanssa pähkäillessä pääsee flow-tilaan. Ne kertovat tarinoita. Esimerkiksi pelissä Village pelaajat kehittävät sukunsa arvostusta ja varallisuutta neljän sukupolven ajan käymällä torilla kauppaa ja nousemalla arvostettuihin asemiin kylänvaltuustossa ja kirkossa. Vanhin sukupolvi kuolee pelin aikana ja heidän tekonsa ikuistetaan kylän kronikkaan. Tämä kaikki yhdessä tunnissa oman keittiön pöydällä: parempaa konstia nollata stressiä en tiedäkään.

Mitä lapsiin taas tulee, pidän pelejä erinomaisen kasvattavina. Pohjimmiltaan pelit opettavat yhteisiä sääntöjä ja keskittymistä: mitä tehdään, miksi ja milloin. Kolmivuotias poikani opettelee vielä oman vuoron odottamista. Nopat pitää antaa välillä isosiskolle! Siitä se lähtee.

Pelit opettavat myös matematiikkaa ja rationaalista ajattelua: jos pelaan tämän kortin, voin saada kolme pistettä, mutta ensi vuorollahan kortti on vielä arvokkaampi. Entä mitä sitten muut pelaajat aikovat tehdä? Jos Anna tarvitsee tiiliä talonsa rakentamiseen, hän ei varmaankaan ole seuraavaksi viemässä pelilaudalta puuta. Tällä lailla peleissä oppii psykologiasta tuttua mielen teoriaa: toisin sanoen asettumaan toisen asemaan.

Lisäksi pelit kasvattavat luonnetta. Voittaminen on pelin tavoite, mutta tavoite on lopulta tärkeämpi kuin voittaminen. Häviäjille ei ole tyylikästä ilkkua. Oma tappio pitää niellä arvokkaasti ja kiukuttelematta ja ehkä miettiä, mitä virheistä voisi oppia. Niin peleissä kuin elämässäkään ei voi voittaa, jos pelkää kuollakseen häviämistä, eikä kukaan tykkää huonoista häviäjistä.

Mökötyksen silti hyökätessä opettelemme nousemaan siitä ylös. Loppujen lopuksi hyvä peli ei koskaan ole haalea, vaan liikuttaa tunteita. Samahan pätee taiteeseen.

Lautapelien ansiosta vietän nyt enemmän aikaa etenkin lasteni ja vaimoni kanssa kuin koskaan. Keittiön pöydällä pelailu on lähentänyt meitä niin, että suorastaan harmittaa niiden perheiden puolesta, joilta vastaava yhteinen harrastus puuttuu. Nykymaailma on täynnä digitaalisten ruutujen upottavia mustia aukkoja. Näiden kilpailijaksi täytyy kehittää analogisia tapoja pitää hauskaa yhdessä.

Sillä ennen kaikkea lautapelaaminen on kuitenkin hauskaa, ja se on sitä yhdessä. Ystävyys ei yhden määritelmän mukaan tarkoita paljon kummempaa kuin jaettuja hyviä kokemuksia, ja juuri niitä lautapelit tarjoavat.

Onneksi yhä useammat ihmiset ovat löytäneetkin lautapelit. Ne elävät parhaillaan varsinaista kulta-aikaa: ala kasvaa kohisten, ja uusia kiinnostavia pelejä mitä erilaisemmista aiheista ilmestyy lähes päivittäin. Aina ei tarvitse edes kilpailla toisten kanssa. Yhteistyöpelit ovat suosittu nykygenre. Esimerkiksi Pandemiassa pelaajat torjuvat maailmaa uhkaavia virusepidemioita ja voittavat tai häviävät kaikki yhdessä. Myös palomiespeli Flash Point: Fire Rescuessa taktiikat pitää suunnitella yhteistuumin: kuka sammuttaa liekit eteisestä, kuka menee pelastamaan uhrin palavasta keittiöstä. Mutta pelisuunnittelijat käyvät aina vain kekseliäämmiksi. The Mind esimerkiksi on sinänsä yksinkertainen: pelaajilla on kädessään numerokortteja, ja ne pitää pelata yhteiseen pinoon nousevassa järjestyksessä. Ongelma vain on siinä, ettei sanaakaan saa sanoa! Pelaajien täytyy ainoastaan toisiaan lukemalla kehittää yhteinen ajantaju ja aavistaa, milloin korttinsa lyö pöytään. Onnistuessaan kokemus on lähes taianomainen…

Kun ihmiset katsovat ehtoovuosinaan elämäänsä taaksepäin, yleisin katumuksen syy on kuulemma se, että olisi pitänyt viettää enemmän aikaa rakkaimpiensa kanssa. Niin hassulta kuin se ehkä kuulostaakin, lautapelien ansiosta olen luottavainen, että ainakaan tätä virhettä en tee.

Tervetuloa avoimiin julkkareihin Kuukauden Kirjaklubille ke 1.11

En järjestä nyt henkilökohtaisia julkkareita, mutta sinä ja kaikki muut lukijat olette sitäkin tervetulleempia Vuosi herrasmiehenä -kirjan avoimiin ”julkkareihin” Kuukauden Kirjaklubille keskiviikkona 1. marraskuuta ravintola Dubrovnikiin (Eerikinkatu 11, Helsingin keskustassa).

Ovet avautuvat 17.00, ja ohjelma alkaa alkumaljojen jälkeen 17.30. Ohjelman aluksi haastatellaan meitä kirjailijoita, joita esiintyy tilaisuudessa puolen tusinaa: muita jo varmistuneita ovat mm. A.W. Yrjänä, Antti Heikkinen ja Heikki Turunen. Tämän jälkeen on juomatauko, jonka jälkeen Stella Polaris esittää kirjojen pohjalta improvisaatioteatteria klo 19. – 20. Sen jälkeen juomatauko jatkuu ja jatkuu. Tilaisuudesta voi myös ostaa kirjoja.

Paitsi että tilaisuus on maksuton, tarjoan drinkkilipun kymmenelle ensimmäiselle, joka tulee sanomaan minulle salasanan.  (*) Älkää pakottako minua käyttämään niitä kaikkia itse. Tervetuloa kaikki uudet ja vanhat ystävät!

Edit: Tapahtuman Facebook-kutsu:  https://www.facebook.com/events/799626266885689

  • Muistutuksena vielä: esiinnyn ensi viikolla Helsingin kirjamessuilla  torstaina 26.10. klo 17.00 Katri Vala -lavalla. Matti Klinge haastattelee. Noin 17.30 olen sitten WSOY:n osastolla tapaamassa teitä ja  signeeraamassa kirjoja – näkemisiin!

(*) ɐısʇǝuǝʌ :uo  ɐuɐsɐןɐs

Apoteekkilehden kolumni kuvaa Suomen kolme kesää

Tämä kolumnin kirjoitin kesäkuussa 2017 ilmestyneeseen Apoteekki-lehteen. Lehteä jaetaan Avainapteekeissa sekä joihinkin koteihin.  Kirjoitin kesällä toisenkin kolumnin, joka julkaistaneen syksyn Apoteekissa näinä aikoina – lukaiskaatten sieltä, olkaa hyvät! 

Kolumneja on aina mieluisa kirjoittaa, ja ilahdun aina kun joku niitä tilaa – kolumnitilaukset voi meilata osoitteeseeni konstigblog ät gmail . com!

 

Suomen kolme kesää

Amerikkalaismies muutti Suomeen ja kärsi ilmastosta koko pitkän syksyn ja talven. Suomalaiset valoivat häneen aina uskoa toistamalla, että odota vain kesää, Suomen kesä on ihana. Jossain vaiheessa keväisiä raekuuroja mies menetti kärsivällisyytensä ja tokaisi:

”Tiedättekö missä muualla kesä on ihana? Joka paikassa! Se on kesä!”

Hyvä pointti kyllä. Mutta silti väittäisin, että Suomen kesässä on jotain erityistä. Se johtuu kesämme lyhyydestä. Elämän armottoman inflaation mukaan harvinainen on arvokkaampaa kuin yleinen. Meillä jokainen kesäpäivä on kallis lahja.

Onneksi Suomessa ei ole vain yhtä kesää, vaan kolme.

Kesäkuu on kesistämme ensimmäinen. Se on kesän nuoruus, kiihkeä ja ailahteleva.
Kesä tulee kuin oksennus pallomeressä – äkkiä sitä on kaikkialla.

Ensimmäisenä kesäpäivänä ihmiset tuntuvat repivän housuistaan lahkeet ja paidoistaan hihat ja kävelevät ympäriinsä silmät sirrillä kuin pinnalle nousseet maamyyrät. Sitä tunnistaa hajuja, jotka oli jo unohtanut: aurinkovoide; kuiva kangasmetsä auringonpaahteessa. Uuden kyypakkauksen ostaa kuin lahjana itselleen – jos on käärmeitä ja mehiläisiä, silloinhan on kesä!

Alkukesällä jokainen kukka ja hyönteinen on ensimmäinen lajiaan ja sitäkin tärkeämpi. Sitä tekee listaa kesän pakollisista kokemuksista ja alkaa suorittaa niitä pois. Eino Leinon sanoin ”minä tahdon kylpeä joka veen, ja joka marjan maistaa”.

Ja nuoren tavoin alkukesä on ailahteleva. Ensimmäisillä festareilla kömmitään teltasta ulos aamulla, ja maa on kuurassa. Juhannuksena sauna lämmitetään polttavaksi jo senkin takia, että vesi on hyytävän kylmää. Iltaa istuessa tartutaan nöyrästi villapaitaan, joka sullottiin polleana vaatekaapin perukalle huhtikuussa.

Heinäkuu on toinen kesämme, syvä kesä kukkeimmillaan.

Suomi on silloin kiinni, ja jotakin turvallista on siinä, että kaikki tuntuvat olevan poissa yhtä aikaa. Heinäkuussa kokee hengittävän samassa tahdissa muun kansan kanssa. Suomalainen mañana kestää kuukauden: nyt ei onnistu, kattellaan elokuun puolella.

Unelmissa tämä aika muuttuu pysyväksi sunnuntaiksi kesämökin retriitillä ja hiekkateillä iskelmäradiota kuunnellen, matkalla mansikoita poimimaan. Sadepäivät tuntuvat petokselta. Ensimmäisen vielä menee, kun tarttuu kirjaan ja pelaa perheen kanssa lautapelejä. Kolmantena sadepäivänä olo on petetty, kuin luonto olisi käynyt omin luvin kukkarollasi.

Elokuu on kesän kypsä vanhuus. Palataan kaupunkeihin, jotka täyttyvät tapahtumista. Illat ovat leutoja, niitä istutaan puistoissa ja verannoilla pehmeänä laskuna kohti arkea.

Työpaikoilla on hiljaista, ja omalle aikaansaamattomuudelle vitsaillaan terapeuttisesti. Joku aina luulee tekevänsä ovelasti pitämällä lomansa vasta nyt. Hän kärsii yksinäisyydestä – paitsi jos hän matkustaa ulkomaille, jossa lomakohteet ovat tungokseen asti täynnä eteläisten leveyspiirien asukkaita. Hän on pesästään jäänyt ampiainen, joka soittelee terasseilta kavereille, haluaa jatkaa kesää syyskuulle asti.

Mutta se on myöhäistä. Kesää ei saa enää takaisin sen enempää kuin nuoruuttakaan.

Ennen seuraavaa.

Tässä on nyt Jatkuu! Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista

Kirjavälitys toimitti paketin, josta paljastui uunituoreita niteitä. Novelliantologia Jatkuu! Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista löytyy kaupoistakin lähiaikoina.

Tämä on Erkka Mykkäsen toimittama kokoelma eri kirjailijoiden novelleja jotka ”jatkavat” klassikoitamme, kuten Kalevalaa, Seitsemää veljestä, Sudenmorsianta, Sinuhea ja montaa muuta.  Mukava olla omalla novellillani, ensimmäiselläni vuosikausiin, mukana tässä teoksessa. Tarkistakaapa tämä, lukeva yleisö!

 

Jatkuu! Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista tulossa syksyllä

Gummeruksen syksyn katalogi sulahti postiluukusta, joten nyt tämä on julkista. Tänä syksynä kustantamolta ilmestyy novellikokoelma Jatkuu! Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista. Olen tämän Erkka Mykkäsen toimittaman kokoelman hienossa kirjailijakaartissa mukana omalla novellillani. Vaikka veikkaan, että lukijalle hedelmällisintä olisi tunnistaa pohjateksti itse ilman vihjeitä, kerrottakoon, että kirjoitan Kalevalan pohjalta.

Tässä toimintakuva ja making of:

Vanha kopioni SKS:n riisuttua Kalevala sanaselityksineen oli alussa apuna, kun etsin oikeaa aihiota. Sen jälkeen siirryin täyteen mittaan.

Fanifiktio tarkoittaa, että kirjoitetaan ikään kuin jatkoa jollekin pohjatekstille tai vaihtoehtoisia tarinoita sen maailmasta ja henkilöistä.

Tämän kokoelman novellistit ovat: Antti Heikkinen, Iida Sofia Hirvonen, Juha Hurme, Anu Kaaja, Juhani Karila, Joonas Konstig, Laura Lindstedt, Erkka Mykkänen, Petri Tamminen ja Saara Turunen.

Gummeruksen syksyn katalogi on luettavissa täällä atk-versiona. Jatkuu! sivulla 19. https://issuu.com/gummerus/docs/gummerus_syksyn_kirjat_2017

Kesä 2016 Ruusintorpan residenssissä

Tämän kirjoituksen tein Kansan Sivistysrahastolle muistoksi kesästä 2016, jonka saimme viettää Ruusintorpan residenssissä Savonrannalla. Se löytyy KSR:n nettisivuilta, mutta liitän sen myös tähän. Kiitos Kansan Sivistysrahastolle yhdestä elämäni parhaista kesistä.

dscf3819

*

Tippe syntyi maanantaina juhannuksen jälkeen. Ainakin silloin me Tipen ensi kerran huomasimme. Se oli harmaa karvapallo, joka piipitti laiturin kupeessa sijaitsevalla pienenpienellä saarella. Tytärteni mielestä se oli hirveän söpö ja ihan kuin Otso, heidän yksivuotias pikkuveljensä. Toisaalta heidän mielestään kaikki pieni ja söpö muistutti pikkuveljeä.

Ensimmäiset viikkonsa Tippe asui sillä pienenpienellä saarella. Tipen emon tytöt nimesivät Kiljuksi, koska koko kapea Koskilampi kuuli, kun se tiedotti olemassaolostaan. Kilju päivysti puun oksalla poikasensa yläpuolella.

Myös Hilja nimettiin ominaisuuksiensa mukaan. Hilja oli sorsa, joka kerääntyi koko sukunsa kanssa iltaisin tapaamisiin pieneen lahdenpohjukkaan Ruusintorpan edustalle. Välillä Hiljan suku nousi laiturille ja jäi siihen kerälle yöksi. Aamulla tytöt harjasivat laituria puhtaaksi mustikansinisestä jätöksestä. He leikkivät maatilan tyttöjä ja pyysivät äitiä laittamaan heille huivin päälaen suojaksi, kastelivat harjan lampeen ja hinkkasivat laituria ja lauloivat. Otso rakasti istua laiturilla ja heilutella jalkojaan vedessä, hänkin halusi huljuttaa vedessä harjaa ja heitellä sinne uimarenkaita ja kylpyankkoja. Ruusintorpan kesän ajan Otson lempipaikka maailmassa oli laituri, ja niinpä minäkin vietin sinä kesänä enemmän aikaa laiturilla kuin aiemmassa elämässäni yhteensä.

Kun istuimme Ingantuvan pöydän äärellä ja söimme, luimme, pelasimme lauta- ja korttipelejä, tytöt värittivät värityskirjoja, ikkunoista aukeni aina eteemme Koskilampi ja pienenpieni saari, josta Tipen pää välillä pilkisti. Seurasimme kuinka Kilju kävi tuomassa sille kalaa (me emme souturetkillämme onnistuneet pyytämään yhtäkään), ja seurasimme kuinka Tippe otti ensimmäiset kävelylenkkinsä saartaan pitkin.

Iltaisin katselimme Koskilampea Ruusintorpan ikkunoista sängyssä, ja tuntui kuin talo olisi rakennettu veden päälle. Nurkan televisiossa oteltiin jalkapallon Euroopanmestaruuskisoja yötä myöten.

Teimme retkiä pitkin Savoa ja Pohjois-Karjalaa, mökeille, lomakohteisiin, kaupunkeihin ja linnoihin, joita ei muuten tule nähtyä. Vaarin mökillä Outokummussa yövyimmekin, ja kun palasimme takaisin Torpalle, tytöt juoksivat terassille ja alkoivat huutaa meitä katsomaan. Tippe on kivellä! Voi, se on tippunut veteen ja joutunut kivelle!

Tippe istui pienellä kivellä laiturin edessä. Ei se ollut tippunut veteen. Se oli lähtenyt uimaan.

Tähän aikaan kesästä tytöt lainailivat Savonrannan kirjastosta Missä Vallu on -kirjoja ja etsivät niiden sivuilta Vallua. Koskilammelta etsimme Tippeä. Milloin se saattoi olla saarella tai kivellä, milloin se ui lammen keskellä tai naapurin rantakaislikoissa. Tyttöjä jännitti, ettei sille käy tutkimusmatkoilla mitään. Tähän aikaan Kilju ja sen mies olivat varuillaan, kun kävimme uimassa. Heitimme niille leipää yrityksenä osoittaa lempeät aikeemme. Kiljun mies sai nimekseen Nappaaja, niin taitavasti se syöksyi leivänpalaset vedestä ja niin tehokkaasti se siivosi muikunperkeet rantakiveltä.

Aamuleikkien jälkeen muu perhe lähti Savonrannan leikkipuistoon. Minä jäin lukemaan kirjoja, Tauno Yliruusia ja taustatyötä seuraavaa kirjaani varten, tai avasin työkoneeni Yliruusin vanhalla työpöydällä ja aloin täyttää kirjani tiedostoa. Päivällä grillattiin, illalla saunottiin, iltasaduksi luettiin Koiramäen kesää, Asterixeja ja Topeliuksen satuja, jotka löydettiin naapuruston pihakirppikseltä. Vieraita kävi ja jäi yöksi ja toiseksikin yöksi.

Elokuun lopulla makasin auringossa Savonrannan uimarannalla, tytöt rakensivat hiekkalinnaa ja koristelivat sitä kukkasilla ja kivillä. Sanoin vaimolleni: ”En mä kyllä vaihtais elämääni kenenkään kanssa.” En ole sanonut niin koskaan.

Seuraavana päivänä kesäloma oli ohi. Sanoimme hyvästit Tipelle, jonka ruskea höyhenpeite paljasti koosta huolimatta yhä teiniksi.

Kesä oli ohi, mutta Torppa ei meidän osaltamme vielä. Kun palasimme syyskuussa vielä pitkäksi viikonlopuksi Savonrannalle, Tippeä ei näkynyt missään. Eikä Kiljua tai Nappaajaa, ei koko päivänä, eikä seuraavanakaan.

Viimeiset rennot aamut Ruusintorpalla, viimeiset uinnit saunan jälkeen nyt vedessä, jonka kylmyys on salvata hengityksen, viimeiset kahvakuulatreenit terassilla ja ateriat tuvan pöydän äärellä Koskilammen edessä. Sitten tajuamme, että se valkoinen lokki, joka viihtyy naapurin rantapuissa, ei olekaan ihan yhtä iso ja ihan yhtä valkoinen kuin Kilju ja Nappaaja olivat.

Kun pakkaamme autoa kotimatkaa varten, viisivuotias tyttäreni käy halaamassa Ruusintorpan ja Ingantuvan hyvästiksi, laittaa poskensa talon seinää vastaan ja levittää kätensä. Tämä on hänen ilmauksensa, ”Ruusintorppa ja Ingantupa”, hän sanoo aina kummankin talon nimet kummankin ihmisen mukaan, ja koska hän ei osaa vielä ärrää, ”Mulla on ikävä Luusintolppaa ja Ingantupaa” hän toteaa meille aina silloin tällöin tänne jouluun asti.

Vuosi herrasmiehenä

Vanhan viisauden mukaan suuret päätökset tulee tehdä julkisesti, jos haluaa niiden pitävän. Niinpä on korkea aika kertoa edes lyhyesti kirjasta, jota olen nyt tekemässä.

Seuraava kirjani on työnimeltään Vuosi herrasmiehenä. Kirja kertoo siitä, kuinka selvitän, mitä ’herrasmies’ mahtaa tarkoittaa, ja kuinka itse yritän opetella herrasmiehen tavoille ja taidoille.

Minulla on mitä epäherrasmiesmäisin tausta. Olen entinen vihreätukkainen punkkari, joka on tottuneempi näyttämään keskisormea hyville tavoille kuin noudattamaan niitä. Olen itsekeskeinen taiteilija, joka ei ole urallaan toisia kunnioittanut, ja jonka elämänfilosofian kiteytin edellisessä romaanissani Perkele (sic ) heavybändin levyn nimeen: The hard way (or no way at all).  Ja sikäli kuin herrasmiehuuteen yhä liittyy tietynlaisen sukutaustan klangi, siitä huolimatta että sukunimeni Konstig on ruotsalainen, sukumme tausta ei ole suomenruotsalainen vaan luovutetussa Pohjois-Karjalassa, jossa esi-isäni olivat mitä puhtainta maaseudun työväenluokkaa.

Mutta nyt täytän pian neljäkymmentä, ja minulla on rakas vaimo, kaksi tytärtä ja poika. Olen joutunut miettimään, minkälaisen miehen mallin heille tarjoan.  Opetanko heidät näyttämään keskisormea kaikelle, mikä ei itseä miellytä? Vai osaisinko antaa heille jonkinlaisen roolimallin kypsästä, hyvätapaisesta aikuisesta, herrasmiehestä? Nämä mietteet saivat minut lähtemään tälle matkalle. Epäherrasmiesmäisistä lähtökohdistani huolimatta minulla on yksi tärkeä apu. Kuten varhainen käytöstapakulttuurikirjoittaja  Erasmus Rotterdamilainen huomautti, puoli voittoa on jo halu kehittyä, halu tulla paremmaksi.

Kirja vaikuttaa aina tekijäänsä: vuosi tai kaksi, jotka elää kirjan hahmojen, maailman ja teemojen kanssa, se muodostaa elämänvaiheen. Mutta tämän kirjan tekeminen on jo tässä vaiheessa ollut omaa luokkaansa. Tämä on edellisiä kirjojani vaikeampi, koska olen nyt itse päähenkilönä. Joudun tekemään paljon töitä itseni kanssa, ja se tyyppi ei ole ollut helppo työkaveri.  Toisaalta olen jo tässä vaiheessa saanut kiinnostavia kokemuksia ja uusia taitoja sekä – ennen kaikkea – päässyt tapaamaan hyvin ystävällisiä ja viisaita ihmisiä, jotka ovat auttaneet minua matkallani.

Menemättä nyt tarkemmin asiaan laitan tähän vain muutaman pikaisen kuvan.

miekkailu

Suuni on auki, koska koetan saada henkeä miekkailutreenien jälkeen

kuva-3

Satunnaisotanta lukulistalta

kuva-4

Suoraan sanottuna  vielä pari kuukautta sitten pelkäsin hevosia. Pikkuhiljaa…

dscf39901

Solmukkeen solmiminen muuten. En edes aloita aiheesta nyt.

”Vuosi herrasmiehenä” ilmestyy WSOY:ltä syksyllä 2017.

Puoli vuotta pelihulluna – Kirjoitukseni Lautapeliopas.fi:ssä

Sain ilon päästä avustajaksi Lautapeliopas.fi-sivuille. Lautapeliopas on Mikko Saaren ylläpitämä Suomen ykkössivusto kaikkeen lautapeliaiheiseen. Linkkaan tähän ensimmäiseen kirjoitukseeni Puoli vuotta pelihulluna – Kuinka rakastuin lautapeleihin.

Peliblogini Puutyöläinen löytyy tämän blogin oikean laidan linkeistä tai suoraan tästä.

DSCF3770

Välipalapeli-ikkunalauta