Tämä kolumnin kirjoitin kesäkuussa 2017 ilmestyneeseen Apoteekki-lehteen. Lehteä jaetaan Avainapteekeissa sekä joihinkin koteihin.  Kirjoitin kesällä toisenkin kolumnin, joka julkaistaneen syksyn Apoteekissa näinä aikoina – lukaiskaatten sieltä, olkaa hyvät! 

Kolumneja on aina mieluisa kirjoittaa, ja ilahdun aina kun joku niitä tilaa – kolumnitilaukset voi meilata osoitteeseeni konstigblog ät gmail . com!

 

Suomen kolme kesää

Amerikkalaismies muutti Suomeen ja kärsi ilmastosta koko pitkän syksyn ja talven. Suomalaiset valoivat häneen aina uskoa toistamalla, että odota vain kesää, Suomen kesä on ihana. Jossain vaiheessa keväisiä raekuuroja mies menetti kärsivällisyytensä ja tokaisi:

”Tiedättekö missä muualla kesä on ihana? Joka paikassa! Se on kesä!”

Hyvä pointti kyllä. Mutta silti väittäisin, että Suomen kesässä on jotain erityistä. Se johtuu kesämme lyhyydestä. Elämän armottoman inflaation mukaan harvinainen on arvokkaampaa kuin yleinen. Meillä jokainen kesäpäivä on kallis lahja.

Onneksi Suomessa ei ole vain yhtä kesää, vaan kolme.

Kesäkuu on kesistämme ensimmäinen. Se on kesän nuoruus, kiihkeä ja ailahteleva.
Kesä tulee kuin oksennus pallomeressä – äkkiä sitä on kaikkialla.

Ensimmäisenä kesäpäivänä ihmiset tuntuvat repivän housuistaan lahkeet ja paidoistaan hihat ja kävelevät ympäriinsä silmät sirrillä kuin pinnalle nousseet maamyyrät. Sitä tunnistaa hajuja, jotka oli jo unohtanut: aurinkovoide; kuiva kangasmetsä auringonpaahteessa. Uuden kyypakkauksen ostaa kuin lahjana itselleen – jos on käärmeitä ja mehiläisiä, silloinhan on kesä!

Alkukesällä jokainen kukka ja hyönteinen on ensimmäinen lajiaan ja sitäkin tärkeämpi. Sitä tekee listaa kesän pakollisista kokemuksista ja alkaa suorittaa niitä pois. Eino Leinon sanoin ”minä tahdon kylpeä joka veen, ja joka marjan maistaa”.

Ja nuoren tavoin alkukesä on ailahteleva. Ensimmäisillä festareilla kömmitään teltasta ulos aamulla, ja maa on kuurassa. Juhannuksena sauna lämmitetään polttavaksi jo senkin takia, että vesi on hyytävän kylmää. Iltaa istuessa tartutaan nöyrästi villapaitaan, joka sullottiin polleana vaatekaapin perukalle huhtikuussa.

Heinäkuu on toinen kesämme, syvä kesä kukkeimmillaan.

Suomi on silloin kiinni, ja jotakin turvallista on siinä, että kaikki tuntuvat olevan poissa yhtä aikaa. Heinäkuussa kokee hengittävän samassa tahdissa muun kansan kanssa. Suomalainen mañana kestää kuukauden: nyt ei onnistu, kattellaan elokuun puolella.

Unelmissa tämä aika muuttuu pysyväksi sunnuntaiksi kesämökin retriitillä ja hiekkateillä iskelmäradiota kuunnellen, matkalla mansikoita poimimaan. Sadepäivät tuntuvat petokselta. Ensimmäisen vielä menee, kun tarttuu kirjaan ja pelaa perheen kanssa lautapelejä. Kolmantena sadepäivänä olo on petetty, kuin luonto olisi käynyt omin luvin kukkarollasi.

Elokuu on kesän kypsä vanhuus. Palataan kaupunkeihin, jotka täyttyvät tapahtumista. Illat ovat leutoja, niitä istutaan puistoissa ja verannoilla pehmeänä laskuna kohti arkea.

Työpaikoilla on hiljaista, ja omalle aikaansaamattomuudelle vitsaillaan terapeuttisesti. Joku aina luulee tekevänsä ovelasti pitämällä lomansa vasta nyt. Hän kärsii yksinäisyydestä – paitsi jos hän matkustaa ulkomaille, jossa lomakohteet ovat tungokseen asti täynnä eteläisten leveyspiirien asukkaita. Hän on pesästään jäänyt ampiainen, joka soittelee terasseilta kavereille, haluaa jatkaa kesää syyskuulle asti.

Mutta se on myöhäistä. Kesää ei saa enää takaisin sen enempää kuin nuoruuttakaan.

Ennen seuraavaa.