Vapautta on sanoa se mitä ei haluta kuulla: Kolumni Avun maailma -lehdessä

Suomen Punaisen Ristin lehden Avun maailma  tuore numero  2/2016 sisältää kolumnini Vapautta on sanoa se mitä ei haluta kuulla. Kirjoitan siinä asiasta, joka minusta on länsimaille leimallinen, vapaan keskustelun ja debatin perinteestä  – sekä sen vastavoimista.

Lehti on luettavissa sähköisenä näköislehtenä täällä: http://www.lehtiluukku.fi/lehti/avunmaailma/. Kolumnini löytyy sivulta 32.

Mainokset

Puhe Mainingin koulun 40-vuotisjuhlassa

Pidin tämän puheen vanhan peruskouluni Mainingin koulun 40-vuotisjuhlassa 12.2. 2016.

J’accuse!

Näin aloitti ranskalainen kirjailija Emile Zola kuuluisan puheenvuoronsa vuonna 1898. J’accuse, Minä syytän. Ja heti perään 2016 suomalainen kirjailija Joonas Konstig jatkaa: J’accuse, Minäkin syytän.

Syytän 8 A:n Elinaa siitä, että minusta tuli kirjailija.

Elina oli tyttö, jonka takia aloin pitää päiväkirjaa yläasteella Mainingin koulussa. Elina, jonka hiukset ”aaltoilivat ihanasti tuulessa” välitunnilla, Elina, joka oli ”niin uskomattoman upea ruututakissaan, hiukset poninhännällä”, Elina oli syy siihen, että täytin ensimmäisen päiväkirjani täyteen ”huokailevaa rakkaudenosoitusta”.

Tämän ensimmäisen päiväkirjani. Sinisen Tiimarin vihkon, josta nämä Elinan kuvailut on peräisin. Tällaisissa juhlissa esiintyjillä on tapana esitellä oman alan osaamistaan, joten aion lukea muutaman otteen varhaistuotantoani. Nyt siirrytään siis Mainingin kouluun kaksikymmentäkolme ja puoli vuotta sitten.

Elämäni ensimmäinen päiväkirjateksti, keskiviikko 7. lokakuuta 1992:

Kasi A järjesti tänään diskon. Olin unohtanut lompsani Valtsuun kun kävin Heban kanssa välkällä siellä. Haettuani lompsan ajoin diskoon. Olin ajatellut etukäteen, että paras sisääntulo olisi ollut, jos kirjaamassa olisi ollut Michael J. Fox. Olisin ollut kaverina ja Elina olisi kuullut jutteluni.

Välihuomautus: Michael J. Fox oli lempinimeni eräälle Lenni-Kalle Taipaleelle. (*)

Disco oli auditoriossa. Nykäsen telkkari oli ruokalan pöydällä ja katsoimme sieltä Aku Ankkaa. Toivottavasti Elina ei pitänyt sitä tyhmänä.

*

Pidän koulunkäynnistä suuresti siksi, että näen häntä vain silloin. Viikonloput ovat kuin hukkaan heitettyä aikaa.

Pitäisiköhän mennä partioon jos hän on kerran siellä. Ainakin siitä päätellen, että hän joskus kulki bussipysäkin ohi kädessään jotain, jota luulin makuupussiksi.

Olen nyt pitänyt tätä päiväkirjaa viikon. Oikeastaan vain hänen takiaan.

*

Tänään olin AIVAN hulluna häneen! Omistin äikän aineeni henkilön hänelle. Ruskeahiuksinen Elina oli aineessani.

*

Näin hänet tänään aika läheltä. Kävelimme vastakkain hyvin likeltä. Hän oli myös käytävävaksisijaisena vikan tunnin; pidimme melko kovaa ääntä, joten hän varmaan kyllä tietää, missä kokoontumispaikkani on. Olenkohan vain yksi tylsä kasvo väkijoukossa vai tietääkö hän minut?

Muistaako hän tanssimme?

Kyllä, hyvä yleisö, minä hain Elinaa tanssimaan koulun discossa. Me pyörimme hämärässä liikuntasalissa kolme minuuttia slovaria, jossa laulettiin I JUST WANNA MAKE LOVE TO YOU. Vähän kiusallista. Tanssin jälkeen sanoin kiitos ja lähdin kotiin pelaamaan tietokonetta.

*

Hah! Sain äikän aineesta ysin ja opettaja luki sen (tai oikeastaan minä luin, koska käsialani on mikä on ) ja sanoi, että kyllä se oli taputusten arvoinen. Voi kun Elina olisi ollut kuulemassa.

Pitäisiköhän minun kirjoittaa joku runo tai jotain tähän loppuun. Se olisi kumminkin tuosta tytöstä.

Ja niin siinä kävi. Olen jatkanut päiväkirjan pitämistä tähän päivään asti. Pikkuhiljaa niihin alkoi tulla filosofisia pohdiskeluja, vielä siis näitäkin filosofisempia… sitten runonpätkiä… sitten harjoitelmia novelleja varten.

Päiväkirjat tekivät minusta kirjailijan.

Kaiken takana on nainen, Elina. Tosin myöhemmin selvisi, ettei Elina edes ollut hänen nimensä. Ilmeisesti se olikin J—-, ehkä. No, minä en koskaan tutustunut häneen, mutta jälkensä hän jätti.

Nyt luen vielä viimeisen otteen ajaltani Mainingin koulussa:

*

Koulut loppuvat. Voi kuinka tulen kaipaamaan täälläoloa. En ihmettele vaikka rupeaisin nyyhkyttämään huomenna kun meille jaetaan päästötodistukset. Olen depiksessä ja kuuntelen Jimi Hendrix Experienceä. Silmäni ovat märät. Kirjoittamista riittäisi. Rakastan tätä koulua. Niin sen tiloja, henkilöstöä kuin oppilaita. Minun on pakko tavata tärkeimpiä näistä henkilöistä.

*

Elämän suuria paradokseja on se, että elämä pitää elää eteenpäin, mutta sen ymmärtää vasta taaksepäin. Niinpä lapsikaan ei aina todella ymmärrä kouluaikaansa ennen kuin vasta myöhemmin: koulu on koulu, nuoruus on nuoruus. Onko ne parempia vai huonompia kuin muilla, usein sen ymmärtää vasta jälkeenpäin, kun ikää on karttunut ja on saanut perspektiiviä. Niinpä minäkin oon ymmärtänyt vasta aikuisiällä, että meillähän oli täällä muuten todella hyvät opettajat. Normaalisti tämä vain tulee heille turhan myöhään, sitä ei pääse enää kertomaan.

Tänään mulla on ilo ja kunnia päästä sanomaan se täällä. Kiitos 1986 – 1993. Minä ja niin moni muukin lapsi on saanut Mainingista hyvät eväät elämäänsä. Tämä on peruskallio, jolta näkee kauas. Olen ylpeä maininkilainen, ja toivon pitkää ikää koululle jatkossakin.

Ja Elina tai mikä nimesi sitten olikaan, missä oletkin ja kenen kanssa: kaikkea hyvää myös sinulle.

Mutta ei ihan niin hyvää… kuin jos olisit valinnut minut. Kiitos teille!

 

mainingin-koulu-julkisivu4


(*) L-K Taipale oli myös tilaisuudessa esiintymässä.

Lautapeliblogini Puutyöläinen on avattu

Lautapeliharrastukseni lähti tänä talvena nopeasti käsistä, ja mitä 2000-luvun ihminen tekee, kun harrastus lähtee käsistä? Perustaa blogin.

Kirjoitan siis näistä ja vain näistä peliaiheista jatkossa uudessa blogissani Puutyöläinen. Puutyöläinen ei ota itseään liian vakavasti. Jos kiinnostaa, lue toki jatkossa sitäkin. Osoite on: http://puutyolainen.wordpress.com/

Photo from Rick Berg

Photo from Rick Berg

Kaikki on sanottu Viikon kirjana HS Kirjastossa

Ensimmäinen romaanini Kaikki on sanottu on Viikon kirjana Helsingin Sanomien digikirjakirjastossa. HS Kirjastoon kuuluvat tai liittyvät saavat siis nyt lukea sen ilmaiseksi.
Suosittelen muuten. Kyllä sen eteen on työtä tehty. Ajoituskin on oivallinen. Kaikki on sanottu sopii nimittäin hyvin johdannoksi tai etko-osaksi (prequel) tässä kuussa ilmestyneelle Perkeleelle. KOSissa on muun muassa Perkeleen päähenkilön Rekon vaiheet rauhanturvaajana Afganistanissa kymmenisen vuotta sitten, ja Kaikki on sanotun päähenkilöitä esiintyy Perkeleessä.

Tällainen mainos oli tänään lehdessä.

WP_20150926_17_10_40_Pro

 

 

Perkele on nyt kaupoissa

Siellä lepää! Nide on tänään bongattu jo kirjakaupan hyllystä, ja sain omat tekijänkappaleeni juuri. Kansi on aika komea – mattamusta kultaisella tekstillä. Graafikko Jussi Karjalainenhan tuntee kirjan sisällön…
Perkele unwrapping
Sisäliepeen kirjailijakuva on Sanna Einolan. Takasisäliepeessä on pätkä Krisin haastattelua Metal Hammerille.

 

WP_20150908_13_19_41_Pro
Alla tänään lähtenyt lehdistötiedote.  Ensimmäiset haastatteluni on jo sovittu, mikäs sen piristävämpää. Haastattelupyyntöjä voi lähettää Gummerukselle (Eeva.Herrainsilta@gummerus.fi, p. 040 514 6360) tai miksei suoraan minullekin.

Mediatiedote

8.9.2015

Joonas Konstigin Perkele on romaani rakkaudesta, ystävyydestä ja heavy metallista

Joonas Konstigin neljäs teos Perkele (Gummerus) on yhtä aikaa kansainvälinen ja pistämättömän suomalainen nykyromaani. Se raottaa esirippua maailmaan, jossa Suomi tunnetaan hevimiehistään ja perkele tarkoittaa, että tekee sitä, mihin itse uskoo. Romaani kertoo metallibändi Total Warin kovasta keikkaelämästä kurinalaisine esiintymisaikatauluineen ja älyttömine sekoiluineen. Samalla se pohtii kuoleman tarkoitusta ja rakkauden välttämättömyyttä alati hedonistisemmaksi muuttuvassa maailmassa.

Täällä tärkeintä on kohtuuton. Kohtuuton känni, kohtuuton äänenvoimakkuus, kohtuuton tappelu.

Reko, Afganistanin veteraani, saa kutsun aseisiin. Tällä kertaa se ei kuitenkaan tarkoita paluuta taistelukentille vaan keikkaa Total Warin solistin Kris Liedeksen turvamiehenä bändin maailmankiertueella. Ennen kuin Total Warista tuli lähes viisi miljoonaa levyä myynyt suomalainen hevisensaatio, oli Kris Liedes Miikka Espoosta, Rekon vanha koulukaveri Leppävaaran yläasteelta.

Se oli pienempi kuin Reko odotti, pitkät ruskeat hiukset valuivat molemmin puolin päätä. Sillä oli reisitaskuhousut ja musta Black Flag -teepaita ja paidan hihoista tuli hoikat, läpeensä tatuoidut käsivarret, joiden ranteissa oli nahkaa, ja sormien päässä viikko sitten mustatut kynnet. […]

Kris sanoi Rekolle: ’Jätkä näyttää tutulta.’

Tulin kattoo ettei jätkä tapa itteensä’, Reko sanoi.

Romaanin kirjoittaminen oli Konstigille löytämisen riemua ja kovaa taustatyötä: lukemista, haastatteluja, keikoilla käyntiä ja loputonta musiikin kuuntelua. ”Haluan käsitellä suuria aiheita: rakkautta, kuolemaa, aikaa. Hevi käsittää nämä kaikki. Hevimusiikki määrittää myös Suomen kuvaa maailmalla isommin kuin usein tiedostetaan. Hevissä kiteytyy paljon erityisen suomalaista”, hän toteaa.

Ihmiset luulee olevansa nyt huipulla. Mutta mitä historioitsijat tulevaisuudessa nykyajasta sanoo? Sanotaanko että: He elivät tyhjää elämäänsä vailla merkitystä, vailla mitään pysyvää minkä puolesta elää tai kuolla. He täyttivät aikansa tuijottamalla elektronisia ruutuja. Hellyys tarkoitti kissavideoita. He eivät niinkään rakastaneet roinaa kuin eivät vain osanneet elää ilman sitä. He palvoivat yksilöllisyyttä, mutta kukaan ei ollut sen yksilöllisempi kuin koskaan ennenkään, vain yksinäisempi.

Joonas Konstig
Joonas Konstig on entinen vihreätukkainen punkkari. Sittemmin hän on saanut useampia lapsia ja kotiutunut Espooseen. Novellikokoelma Ahneet ja viattomat (2008) oli Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokas. Myös romaanit Kaikki on sanottu (2011) ja Totuus naisista (2013) ovat saaneet kiittävän vastaanoton.

Joonas Konstig, Perkele

587 sivua

Ovh. 34 €

Lisätietoja sekä haastattelu-, arvostelukappale- ja kuvapyynnöt

Eeva Herrainsilta, tiedottaja, p. 040 514 6360, eeva.herrainsilta@gummerus.fi

Gummerus
Lehtori Kaarle Jaakko Gummerus aloitti kustannustoiminnan yhdessä vaimonsa Gustavan kanssa vuonna 1872. Kaarle Jaakko ja Gustava halusivat kantaa kortensa kekoon kansan valistamiseksi ja julkaista painotuotteita huviksi ja hyödyksi kaikille Suomen kyläläisille.

Gummerus toimii edelleen suomalaisena perheyhtiönä, jonka omistajat ja henkilökunta kunnioittavat Kaarle Jaakon alkuperäistä liikeideaa ”huviksi ja hyödyksi”. Julkaisemme kotimaista ja suomennettua kaunokirjallisuutta sekä tieto- ja harrastekirjoja. Kustannusohjelmaamme kuuluvat myös sanakirjat ja kielten kirjat sekä digitaaliset- ja mobiilituotteet. www.gummerus.fi

 

Scott suosittelee

Scott suosittelee

 

Kolumni 3H+K-lehdessä

En ole muistanut aina kirjoittaa blogiin vieraskynäilystäni, mutta nyt: Sain tänään kotiin viime vuonna perustetun 3H+K-lehden tuoreen numeron (3/2015), joka sisältää kolumnini Vanhan talon juoni. Kirjoitan siinä, miltä tuntui muuttaa vanhaan taloyhtiöön ja alkaa selvittää sen historiaa.

Kirjoitan mielelläni kolumneja, myös näin tilauksesta. Tällä hetkellä olen vakiokolumnistina vain Esse-lehdessä. Nämä kolumnit ovat netissä luettavissa Valomerkissä.

Perkele painoon

Kolmas romaanini Perkele lähti nyt painoon. Kahden ja puolen vuoden vuorokaudenympärinen urakka on nyt minulta takana – en saa enkä voi tehdä kirjalle enää mitään.

Käytän russistista adjektiivia ’vuorokaudenympärinen’ koska sitä romaanin kirjoittaminen minulle on. Aktiivista työtä, siis työtä sormet näppiksellä, teen virastoaikaan arkisin, sen päälle tulevat sitten kaikki ideointi ja taustatyö, jota teen iltaisin ja joskus öisin: lukeminen taustatyöksi ja inspiraatioksi ja aiheiden hallintaan ottamiseksi, taustatyö netissä ja ihmisiltä kyselemällä, tässä tapauksessa myös esim. musiikin kuuntelu. Passiivinen työ tulee aktiivisen päälle, se on ideoiden odottelua ja etsimistä. Minulla on muistivihko myös sänkyni vieressä ja kynä, jossa on pieni taskulamppu – ­kirjoitan sillä ylös unettomina hetkinä ennen nukahtamista tai aamulla herätessä mieleen tulleet ideat. (Koska olen oikeakätinen, minun on nukuttava aina jalkopäädystä katsoen sängyn oikealla puolella.)

Tsehovilla on Lokin toisessa näytöksessä se kohta, jossa kirjailija Trigorin kuvaa työtään:

Nyt minä olen teidän kanssanne, olen levoton ja samalla joka hetki muistan, että minua odottaa keskeneräinen kertomus. Näen sattumalta pilven, joka on flyygelin muotoinen. Mietin: täytyy mainita kertomuksessa jossakin kohtaa, että taivaalla leijaili flyygelin muotoinen pilvi. … Vaanin itseäni ja teitä kuulostamalla jokaista lausetta, jokaista sanaa minkä sanomme ja kiiruhdan heti sulkemaan lauseet ja sanat kirjalliseen aittaani: ehkäpä kelpaavat johonkin! Kun lopetan työn, kiiruhdan teatteriin tai ongelle. Siellä sitä muka lepää, unohtaa – eipäs vain, päässä kieriskelee raskas rautakuula…

(Tsehovin neroutta on, että flyygelin muotoinen pilvi ei ole suinkaan erikoinen idea ja hänen julkaistuissa muistikirjoissaan on paljon parempia: hän kuvaa sillä hahmoa pikemminkin kun esittelee parhaita ideoitaan.)

Perkeleen urakka on itse asiassa kestänyt kolme vuotta, jos lasketaan siitä hetkestä syksyllä 2012 kun keksin idean ja aihe lähti muhimaan päässä. Hyvän romaanin tekemiseen menee vuosia, yleensä vähintään vuosi, mutta ehdottomasti enemmän, jos romaani on laajempi, kuten tämä on. Passiivista työstöaikaa ei voi hoputtaa: immersio tarinan aiheeseen ja maailmaan vaatii sitä, että syksyllä voi tulla vastaan idea ja keväällä toinen välttämätön. (Toisaalta viiden–kymmenen vuoden työ yhden romaanin eteen ei ole käytännössä realistista ja siinä saattaa lopputuloskin jo alkaa levitä. Pari kolme työteliästä vuotta on ollut sopiva aika.)

Irtautuminen urakasta on alkanut jo kesän alussa, hidas luopuminen kirjan hahmoista ja maailmasta. Hassu juttu omassa työskentelytavassani on, että parin vuoden jälkeen on vaikea sanoa, missä menevät omien ajatusteni ja kirjan päähenkilöiden ajatusten rajat. Ne menevät limittäin. Hahmot vaikuttavat minuun niin, että sitä vähän alkaa muuttua hahmoikseen, nähdä maailma heidän kauttaan ja mitähän Mike tai Anna tai Reko tästäkin ajattelisi. Tätä voisi melkein varoa: kirjailija voi työnsä mukana lähteä kasvamaan eri suuntiin, hänen hahmojensa suuntiin.

Urakka on minulta takana ja lukijoilla vasta edessä. Se on tämän ammatin outous: pari vuotta tekee työtään yksin lähes salassa maailmalta ja kun se näkee päivänvalon, se on itseltä jo mennyttä ja työn alla on jotain uutta. Kaikki ne kysymykset, joita olen puskista esittänyt ystäville – niiden syy ehkä valkenee heille nyt, jos he edes muistavat kysymykseni toissa syksyltä. Muusikot lähtevät nyt soittamaan uutta tuotantoaan keikoille ja esittävät niitä mahdollisesti loppu-uransa ajan. Kirjailijalla on yhtenä syksynä haastatteluja ja esiintymisiä, joissa voi raapaista murto-osaa kaikesta siitä, mitä on kirjaa tekiessään miettinyt ja käynyt läpi. (Voisin puhua pitkään lähes jokaisesta kappaleesta, joistain yksittäisistä repliikeistäkin, kertoa mitä olen siinä miettinyt, miksi se on siinä ja sellainen kuin on, mistä ideat tulivat jne.)

Kansi Jussi Karjalainen

Perkeleen pitäisi tulla ulos syyskuun alussa, kalenteriin on merkitty 3.9. Julkkarit aion pitää sen jälkeen. Vastaanottoa koetan olla miettimättä. Tietysti toivon, että Perkele löydetään ja se arvo, jossa itse sitä pidän, tunnistetaan, mutta se ei ole minun käsissäni. Voimme vaikuttaa omaan tuotokseemme (output), mutta emme sen tulokseen (outcome). Jonkin verran joudun kuitenkin miettimään vastaanottoa, koska haluaisin jatkaa romaanien kirjoittamista ja koen että minulla on annettavaa kirjallisuudelle jatkossakin. Urheilija voi harjoitella ja tehdä työtä ja hänen tuloksensa on suoraan numeroina nähtävissä: ehkä hän juoksee kierroksensa nopeammin tai hitaammin ja jossitteluille ei välttämättä ole tilaa. Taiteilijan tulokset päättävät muut. Mutta joka ammatissa on toki niin sanotusti puolensa ja puolensa.

Menemättä nyt liian syvälle tuohon miten kirja muuttaa kirjoittajaansa, yksi konkreettinen muutos elämässäni on kirjan myötä ollut, että olen alkanut taas kuunnella musiikkia. Minulla oli vaihe nuoressa aikuisuudessa, jolloin kuuntelin lähinnä vain Leonard Cohenia. Nyt löysin paitsi nuoruuteni hevin ja punkin uudestaan (ja näissä on ehkä vielä vahvemmin kuin muissa musiikin lajeissa se, että mikä oli nuorena hyvää, on yhä parasta), olen kuunnellut myös musiikkia laajemmin The Doorsista ja Bruce Springsteenista Bachiin. Minun täytyy laittaa myöhemmin blogiin samanlaisia soundtrack-artikkeleja kuin tein jo Totuus naisistaan, mutta liitän tähän nyt lopuksi vain yhden hevin klassikon (kirja ei muuten todellakaan edellytä lukijaltaan  hevifaniutta).

Perkeleessä on tällä taitolla 588 sivua. Se on toistaiseksi paras romaanini. Se ei ole ihan tyypillinen. Uskon ettei se jätä lukijaansa haaleaksi.

Perkele

Nyt saan tämän vihdoinkin julkistaa. Kolmas romaanini julkaistaan Gummerukselta elo-syyskuussa 2015. Romaanin nimi on Perkele, ja tässä on sen katalogiesittely sekä kansi.

Ysiluokan päätteeksi koulun työryhmä esitti musikaalin, Reko pyysi Miikkaa soittamaan ykköskitaraa. Se oli Rekon viimeinen muistikuva Miikasta: sen ilme silloin. Se oli vähän kuin olisi sanonut koulun harmaimmalle tytölle tuutsä tanssimaan.

Parikymmentä vuotta myöhemmin Miikka on Kris Liedes, maailmankuulun hevibändin solisti, jolla on skenen hulluimmat fanit, huvila Losissa ja Lemmyn numero puhelimessa. Reko on Afganistanin veteraani, jonka elämässä ei ole sodan jälkeen tapahtunut mitään. Kun puhelin soi, Reko lähtee Miikan niin sanotuksi turvamieheksi Total Warin maailmankiertueelle. Elämä on yläaste plus raha.

Perkele on yhtä aikaa kansainvälinen ja pistämättömän suomalainen nykyromaani, jossa villitään määrättömästi kansaa, haahuillaan maailmalla kartanoissa ja hotellihuoneissa ja etsitään ihmistä joka ei satuttaisi. Se kasvaa suureksi kertomukseksi alati hedonistisemmaksi muuttuvasta maailmasta ja kysyy mikä on ylpeyden hinta. Joonas Konstig kirjoittaa tinkimättömän tarkkaa proosaa kuoleman tarkoituksesta ja rakkauden välttämättömyydestä.

Kansi Jussi Karjalainen

Kansi Jussi Karjalainen

Joonas Konstig on vanha vihreätukkainen punkkari, jonka julkiset esiintymiset muusikkona rajoittuvat Kolmen cowboyn säestykseen kitaralla kevätjuhlissa. Sittemmin Konstig on saanut lapsia ja muuttanut Espooseen. Perkele on hänen kolmas romaaninsa.