Idealismin aika 1991 – 2016: muistokirjoitus ja ennustuksia tulevaisuudesta

Ehkä sen voi päivittää tähän vuoteen, vuoteen 2016 – Brexitin ja Trumpin vuoteen, Euroopan turvapaikanhakijakriisistä oppimisen vuoteen, vähän Putinin Ukrainan-hyökkäyksen jälkeen. Ehkä 2016 on se vuosi, johon historioitsijat voivat joskus rajata idealismin ajan, tuon neljännesvuosisadan, joka alkoi Neuvostoliiton hajoamisesta ja kylmän sodan loppumisesta.

Idealismin aikakauteen kuului ”Euroopan yhdentyminen” (Euroopan Unionin rakentaminen), rajojen avaaminen 90-luvun idealismissa, Blairin New Labor, oman kulttuurin suhteellisen arvon laskeminen muiden kulttuurien suhteellista arvoa  nostettaessa, Suomessa Tarja Halosen aika, Yhdysvalloissa lopulta idealismin aikakauden eräänlaisena huippuna Barack Obaman aika. Se oli aika, jolloin vasemmisto Neuvostoliiton jälkeen koetti vaihtaa vihollisekseen hetkeksi globalisaation, mutta oppi sitten rakastamaan globalisaatiota, kun se uudelleenbrändättiin monikultturismiksi.  Idealismin aikaan liittyvät uusvasemmistolainen identiteettipolitiikka monenkirjavine vähemmistöagendoineen ja poliittisine korrektiuksineen, joka lopulta kai oli ihmisten arkijärjelle liikaa. Se oli kulttuurisodan aikaa, jolloin koulutettu helsinkiläisliberaali samaistui ja tykästyi helpommin vaikkapa arabiin kuin suomalaiseen naapuriinsa ja  sukulaiseensa, joka oli konservatiivi. Ainakin somessa.

Idealismin ajan syvänarratiivi oli kohtaamisteoria: erilaiset ihmiset kohtaavat, keskustelevat ja tulevat ystäviksi. Tämä pohjatarina esiintyi idealismin aikana joka puolella politiikasta juhlapuheisiin, somesta piirrettyihin, televisiosarjoihin ja kirjoihin.

Trumpin paradoksi

ap-trump-obama-oval-02-jrl-161110_4x3_992

En väitä ennustaneeni, että Trump tulee voittamaan vahvan vastavoimansa, mutta kun kirjoitin hänestä viime vuonna, näytti selvältä, että hän on Amerikan jatke Euroopan läpi kulkeneille jytkyille. Jälleen todellinen kannatus oli suurempi kuin mitä ihmiset uskalsivat julkisesti gallupeissa ääneen sanoa –  niin paljon ihmisiä on idealismin  nimessä säikytelty ja heidän mielipiteitään mediassa haukuttu.

Kiinnostava paradoksi Trumpissa on tämä: kahjo presidentti, pelimies, joka sanoo mitä vain minkä uskoo toimivan,  voi luultavasti tuoda länsimaiseen kulttuuriin takaisin tervettä järkeä ja totuuden puhumista.  Vapaan maailman johtaja uskaltaa sanoa, että hän haluaa oman maansa kansalaisten parasta – mikä on perinteisesti ollut maan kansalaisten valitsemien johtajien velvollisuuskin –  ja että hän uskoo mm. maan rajoihin, ts. asioihin, jotka ovat muutamien tuhansien vuosien jälkeen muuttuneet hyvin äkisti itsestäänselvyydestä fasismiksi.

Idealismin aikakauden jälkeen

Ellei yllätyksiä tapahdu, idealismin aikakauden jälkeen tapahtuu esimerkiksi sitä, että Ranskassa Le Pen tulee olemaan mightier than Le Sword. Idealismin ajan suuri luomus Euroopan Unioni tulee jäämään historiaan.  Makrotason käännös oikeaan päin jatkuu läpi Euroopankin. Tämä aidosti pelottaa vasemmistoa, ja toivoisin että voisin hälventää sitä pelkoa. Vasemmistoa on kuitenkin yli puoli vuosisataa opetettu nopeaksi samaistamaan kaiken oikeiston äärioikeistoon ja kaikki kansallismielisyys on heidän mielessään liitetty kansallissosialismiin. (Tästä kirjassa MMSSO.) Clinton-Trump-vaalikampanjassa tämä, tämäkin, vedettiin huippuunsa, ja niinpä maailmassa on kymmeniä miljoonia fiksuja ihmisiä, jotka todella uskovat Trumpin haluavan tappaa vähemmistöön kuuluvia ihmisiä – mikä kai on jonkinlainen natsin vähimmäismääritelmä.

He oppivat lähivuosina, että tämä on onneksi ollut mielikuvitushirviö, eikä Trump halua tappaa vähemmistöjä. Nykyaikana se olisikin mahdotonta, kun Internet tietää kaiken eikä unohda mitään. (*)

trump-rainbow

Ja he oppivat, että itse asiassa heillä onkin enemmän yhteistä maanmiesten ja -naistensa kanssa kuin he omassa, usein kiihkeämielisessä somekuplassaan joutuivat luulemaan. Siihen voi mennä vielä vuosia. Lähiajat voivat olla vaikeita, koska aikakausi ja vasemmistohegemonia ei suosiolla mene siihen hyvään yöhön, mutta uskon sen lopulta onnistuvan. Lehdistö ei sekään opi yhtään nopeammin, minkä takia en edelleenkään usko lehtiemme lukemisen parantavan kansalaisten ymmärrystä siitä, mitä tapahtuu todella maailmassa. (Tähän on onneksi tulossa tammikuussa parannusta, mistä myöhemmin lisää.)

Toinen keino, millä vasemmisto ja toimittajat oppivat, ettei isänmaallisuus, tai konservatiivisuus, tai halu jäädä eloon kansakuntana tarkoita kansallissosialismia, on se, että tavalliset ihmiset uskaltavat yhä useammin tunnustautua isänmaallisiksi ja konservatiiveiksi. He eivät pelkää enää. Näin vasemmisto näkee, että he ovat heidän ystäviään, kollegoitaan ja sukulaisiaan ja aivan samanlaisia ihmisiä kuin hekin.

Mitään dramaattista kaapistatuloa ei edes tarvita, silkka puheenaiheiden ja käytetyn sanaston vaihtaminen riittää.  Ihmiset katsovat, mitä muut heidän ympärillään tekevät,  ja päättelevät siitä, mitä kuuluu tehdä. Sitten he tekevät samoin. Tämä pätee mielipiteisiin yhtä lailla. Näin aikakaudet vaihtuvat.

Kun kansakuntien eloonjääminen turvataan yksinkertaisilla laeilla – paljolti sellaisilla, joita idealismin aikakauteen asti on kaikkialla käytettykin  – valtaosa makromomentumista oikealle on jo käytetty. Jos vasemmisto palaa takaisin terveen järjen ja todenpuhumisen hienoon perinteeseen, silläkin on myös idealismin aikakauden jälkeen elävä paikkansa parlamenteissa.

Jos vasemmisto taas leimautuu niihin, jotka tällä hetkellä polttavat Yhdysvaltain lippuja protestina laillisille, demokraattisille vaaleille,  se voi jäädä paitsioon hyvin pitkäksi ajaksi.

Trump supporters beaten and bloodied by Mexican flag waiving ...

 


(*) Dilbertin luoja, viisas Scott Adams huomauttaa, että protestoijat ovat nuoria, koska nuoret eivät tiedä jo Reagania aikoinaan väitetyn natsiksi. Adams ehdottaa äärioikeistopelon hoitoon kognitiivista dissonanssia – ts. että Trump tekee jotakin, mikä on niin räikeässä ristiriidassa uskomuksen, että hän on natsi kanssa, etteivät nämä kaksi ajatusta enää voi esiintyä yhdessä ihmisten mielessä. Esimerkiksi järjestää laajamittaisen ohjelman mustien nuorten rahoittamiseksi collegeihin. Trump saattaa vallan hyvin tehdä jotain tämänsuuntaista, koska se toimii, ja kunnon furbon tavoin Trump tekee mikä ikinä vain toimiikin.

Mainokset

Neljä tärkeää asiaa, jotka ymmärtää edistyksestä, eli Älä vastaa kyselyihin, joissa tarjotaan kolmatta sukupuolta

Jo jonkin aikaa olen odotellut, milloin erinäisistä asiakas- ja jäsenkyselyistä katoavat kohdan Sukupuoli kohdalta vaihtoehdot Mies/Nainen. On ollut pitkään selvää, ettei moinen kahtiajaottelu enää kauan vetele nykymaailmassa. Nyt kuluneella viikolla huomasin sitten kahdessa eri kyselyssä lisätyn kolmannen sukupuolen ”muu”.

Jätin sitten näihin kyselyihin vastaamatta. Suositan jättämään väliin kyselyt, jotka tällä tavalla vaivihkaa muokkaavat maailmankuvaasi uusvasemmistolaiseksi. (Jos et tiennyt sen olevan uusvasemmistolaista ideologiaa, voisinko vaihtaa paikkoja kanssasi?)*

Olennaista on ymmärtää, ettei edistyneistö ole koskaan tyytyväinen. Sen ”edistys” ei lopu koskaan. Se jatkaa ihmisen uudelleenrakentamista niin pitkään kuin sen annetaan. Se ei kunnioita niitä, jotka antavat sille periksi ja tekevät mitä se tahtoo. Päinvastoin. Jos pelkäät edistyneistöä, se haistaa pelkosi. Se syö sinut. (Sillä ei ole oikeasti hampaita, se vain murisee, mutta ei hampaattomassakaan kidassa ole mukavaa louskua.)

Nämä asiat tuodaan niin vaivihkaa, ettet huomaakaan, kuinka sinua muokataan ihmisenä uusiksi. Itse asiassa olet tyytyväinen ja yhtäkkiä sinäkin halveksut niitä ihmisiä, jotka sitä vastustavat. So it goes.

Toinen tärkeä asia ymmärtää: Edistyneistö  ei itsekään tiedä, mitä he haluavat tulevaisuudessa. Jos 90-luvun edistyneistölle olisi kerrottu, mitä he sukupolvea myöhemmin haluavat ja mitä pitävät itsestäänselvänä, he olisivat nauraneet ja syyttäneet vainoharhaiseksi. Mitä ”edistys” seuraavaksi tarkoittaa, sitä ei ole vielä keksitty, mutta kohta se keksitään. Edistyneistölauma tekee mitä johtajattomat laumat tekevät: määrätietoiset lampaat lauman reunoilla alkavat uumoilla, mihin suuntaan lauma on seuraavaksi liikkumassa. He kiiruhtavat sinne ensimmäisenä ja alkavat sieltä huutokisan: tulkaa tänne! Se edistynyt märehtijä, jonka huutoa sitten kuunnellaan, vaikuttaa johtajalta, vaikka hän oli vain sattunut ensimmäiseksi.

Koulutetut kiltit tytöt ja pojat seuraavat sitten laumaa, kuten koulutetut tytöt ja pojat aina tekevät. He oppivat oikeat mielipiteet. 2010-luvulla siihen kuuluu kromosomifasismin vastainen taistelu. Ei sitä kai tällä nimellä kutsuta. Nimitys kromosomifasismi oli yritys sarkasmiin. Totta puhuen olen turhan masentunut huvittaakseni tällä itseänikään. Nämä märehtijät eivät sääli lapsia ja nuoria, jotka joutuvat tulevaisuudessa vielä kaiken muun lisäksi keksimään itselleen sukupuolenkin. Mikä määrä inhimillistä kärsimystä siitäkin tarpeettomasti seuraa.

Edistyneistö ”vapauttaa” ”sorrettuja” ihmisiä kromosomeistakin ja rientää eteenpäin keksimään uusia sortoja, joista ihmisiä ”vapauttaa”. Uusia sortoja ja vapauksia löytyy jatkuvasti lisää kuin kolikoita sohvatyynyjen alta. Näin edistyneistö työllistää itsensä. Näin tehdään itsestäänselvyyksistä aina yhä uusia poliittisia kiistakappaleita, luodaan ongelmia tyhjästä ja balkanisoidaan yhteiskuntaa yhä pienemmiksi pirstaleiksi, jotka saadaan taistelemaan toisiaan vastaan ”etujensa” ja ”oikeuksiensa” ja ”vaatimustensa” nimissä. Ja katso, nyt et voi enää vastata yhteen asiakaskyselyyn osallistumatta sen projektiin. Onko sinulla ongelmia uuden sukupuoliluvun kanssa? Miksi? Haluatko keskustella? Miksi vastustat edistystä? Miksi vihaat? Miksi muuten puhut kromosomeista? Etkö ole vielä oppinut, mistä tulee puhua ja miten?

Kolmas tärkeä asia ymmärtää: edistyneistö ei pitkään suvaitse itselleen vastakkaisia mielipiteitä. Termi suvaitsevaisto on ironinen. Kun se on riittävän varma vahvuudestaan, se alkaa määkiä hiljaiseksi vastakkaiset mielipiteet. Sinun kromosomifasismisi täytyy jäädä 90-luvun biologiankirjoihin. Ne halutaan kirjoittaa uusiksi.

Tree of Knowledge is not that of Life, kirjoitti Byron. Poliittinen naiivius olisi suurenmoinen selviytymiskeino. Se turvaisi minunkin toimeentuloani ja suojelisi paljolta ahdistukselta siitä, että nykyaika ajautuu yhä syvemmälle edistyksen nimissä keksittyyn typeryyteen, ja siltä ahdistukselta, joka minut valtaa, kun näen järkevien ihmisten pelkurimaisesti vaikenevan. Tämä tuhoaa uskoani ihmisyyteen. Tiedän monia järkeviä ihmisiä, jotka yksityisesti nauravat tai manaavat tätäkin hullutusta, mutta ovat julkisesti peloissaan hiljaa. Heidän pitäisi lakata kuvittelemasta, ettei tälläkään ole merkitystä. Suun aukaiseminen on vielä kaksin verroin vaikeampaa tulevaisuudessa.

Yksityisen elämän piiri kapenee, kun yhä enemmän siitä valloitetaan ”edistykselle”. Pidän kiinni oikeudesta, että saisin edes yksityis- ja perhe-elämässäni pitää omat mielipiteeni ja elämäntapani. Ja viimeinen olennainen asia ymmärtää tulee tässä: Edistyneistö vastustaa sitä, että pääset pakoon heidän mielipiteitään edes pieneen yksityiseen kodin piiriisi. Edistyneistö haluaa päästä sanelemaan sinun ajatuksesi. Se on sen tavoite.

Prosessi ei lopu koskaan. Edistyneistön vaatimukset eivät tule koskaan loppumaan, eikä ole rajaa sille, miten järjettömiksi ne voivat muodostua.  Kun se tehdään salamitaktiikkana pikkuhiljaa, muutosta ei moni edes huomaa. Pelottavinta on, että allekirjoittamalla, eli suostumalla mukaan tähän muu sukupuoli -pelleilyyn, alat vaivihkaa uskoa itsekin siihen, että se on normaalia. Järkevät ihmiset ovat sitten edistyneet taas vähän tyhmemmiksi. Sinä olet allekirjoittanut tämän muutoksen, joten onhan sen oltava oikein.  (Pelottavia esimerkkejä haluaville kirjasuosituksena Robert Cialdini, Influence.)

Jos kyselyjen tekijät pelkäävät, että usea ihminen jättää tällaisen seikan takia vastaamatta kyselyyn, heidän pitää vähentyneiden vastausprosenttien ja tuottojen takia jättää pois kyselyistään tämä muu sukupuoli -leikki. Tyhmyyden tyranniaa vastaan voi ainakin harjoittaa arkipäivän vastarintaa jättämällä vastaamatta kyselyihin, jossa tarjotaan muuta sukupuolta. Se antaa piskuisen vallan tunteen läikähdyksen vastarintataistelijalle.  Ja ennen kaikkea se suojelee hänen selkärankaansa. Tyhmyys vallitsee, kun järkevät ihmiset eivät tee mitään.

***************

*) Uusvasemmistolaista ideologiaa ei Suomessa tunneta tarpeeksi edes sen tunnistamiseksi. Se korvasi vanhaa vasemmistolaisuutta Länsi-Euroopassa ja Yhdysvalloissa 70-luvulla ja Suomessa vasta vuosituhannen taitteessa.  Se kutsuu itseään usein edistykseksi, ja onnistuu näin naamioitumaan ei-poliittiseksi. Aiheesta lisää kirjassa Mitä mieltä Suomessa saa olla.

Uskonnosta, etenkin kristinuskosta, vuoden 2016 versio

Tämän torstain 25.2. 16 Sana-lehdessä on toimittaja Janne Villan haastattelu minusta. Luonnollisesti siinä oltiin kiinnostuneita uskonnon asioista. Koska joku toinenkin kysyi minulta äskettäin kantaani niihin, jatkan aiheesta parin sanan verran tänne blogiinkin. Edelliset kirjoitukset aiheesta ovat jo pari vuotta vanhoja.

Ensinnäkin kirjoitin aiheesta esseekirjaan Mitä mieltä Suomessa saa olla retorikkaan esseen, jonka voisit lukea esim. tilaamalla täältä.

Toiseksi voin säästää lisäkirjoittamisaikaani jakamalla tämän äskettäisen Alister McGrathin haastattelun, koska olen monessa asiassa samaa mieltä:

http://www.valomerkki.fi/aiheet/usko/jumala-kysymysta-ei-voi-vaistaa

Pääpointti lie, että uskonnollinen tarve on ihmisessä sisäsyntyinen. Sitä voi olla tunnistamatta itsessään, se on yleistäkin nykyään, mutta se ei ole silti kadonnut: aiheuttaapahan vain yleistä ahdistusta, päämäärättömyyttä, merkityksettömyyden tunnetta, eksistentialismia, nihilismiä ja viihdyttäviä tositv-sarjoja. Tämä tarve voi olla evoluution kautta meihin syntynyt, mikä ei ole sen parempi dawkinseille, koska silloin sille ei voi mitään. Sitä on turha kiistää, sitä on rumaa ihmisiltä kieltää.  Koettakaa nyt hyvät kiihkoateistit elää sen kanssa. Ei se niin kauheata ole. Katsokaa Paratiisihotellia, siellä voi näkyä tissit.

Luin pari vuotta sitten muutaman kirjan onnellisuustutkimuksesta (sitä kutsutaan nimellä positiivinen psykologia, mikä on eri asia kuin positiivinen ajattelu). Melko mutkatta niissä toistettiin havaintoa, että uskonnolliset ihmiset ovat keskimäärin onnellisempia. Ei se oikeastaan ihmetytä muita kuin ateistien juttuihin uskovia ihmisiä. En tiedä/muista millä tätä onnellisuutta niissä kirjoissa selitettiin, mutta ajatus siitä, että ”joku tuolla jossain pitää huolta minusta ja elämälläni on merkitystä” on helppo nähdä onnellistuttavampana kuin ajatus, että me ollaan v-ttu tähtipölyä vaan jätkät. (”Mutta hei se on tosi siistiä tähtipölyä, kattokaa vaikka mun hienolla kaukoputkella.”)

Tämän lisäksi uskonnollisuus lie etenkin omiaan luomaan kiitollisuutta. Ja kiitollisuus on mitä voimakkain onnellistuttaja.

Otetaan suhtautuminen lapsiin esimerkiksi. Tyypillinen ateistinen tapa suhtautua lapsiin on jotain tällaista: ”Tuollaisen sinappikoneen menin sitten vehkeelläni tekaisemaan jatkaakseni itsekkäitä geenejäni. Välillä se on kyllä ihan söpö, mutta sitten se taas alkaa vaikeuttaa elämääni.”

Minä minä minä siis. Myös kakka ja pippeli mainittu. Ilman jumalaa ihminen ja hänen kakkansa ja pippelinsä on maailman napa. Itse asiassa tämähän oli humanismin julkilausuttu ideaali: putsataan jumalat pois, että voidaan olla tyytyväisiä itseemme. Jostain syystä sitä pidetään hienona ideaalina siinä kummallisessa piirissä ihmisiä, jotka on yliopistokoulutettu 1970-luvun jälkeen.

Kristillinen tapa suhtautua lapsiin: ”Kiitos Isä tästä ihmeellisestä lahjasta.” Toistetaan joka ilta.

Ei minä minä minä, vaan lahja lahja lahja jostain korkeammalta, jostain paremmasta. Itse asiassa melkein jotain tärkeämpää kuin minä, koska lahja joltain paljon korkeammalta ei ole minun poisheitettävissäni.

Toinen esimerkki, tällä kertaa ei fiktiivinen, kristillisestä suhtautumisesta lapsiin voisi olla tämä lainaus Juha Sipilän haastattelusta vuonna 2014:

Elämä on lahja, ja se on pyhä.

*
Mitä sitten uskontojen eroihin tulee:

Jos on saanut marxilaiset silmälasit, kaikki uskonnothan ovat yhtä lailla huijausta, joten eroja niiden välillä ei juuri näe.

Näin ollen: Ei puhuta uskontojen eroista, vaan että samanlaista huijaustahan ne on kaikki eikä toinen sen parempi kuin toinenkaan. ”Pitäis lopettaa kaikki uskonnot nyt kun noi [yhden uskonnon] kannattajat taas telotti sata.”

Jos taas on ottanut silmilleen kulttuurirelativismin silmälaput, kaikki uskonnothan ovat yhtä lailla hyviä ja huonoja eikä niitä voi verrata, joten eroista niiden välilä ei voi juuri puhua.

Näin ollen: ”Kyllähän meilläkin oli ristiretkiä, ja 900-luvulla sentään islamilainen kulttuuri oli hyvin korkealla ja parempi kuin meillä, eli oikeastaan he ovat yhtä hyviä kuin mekin eli parempia. Ja koska kaikki on suhteellista ja todellisuus on proffani mukaan sosiaalisesti konstruoitua, hehän ovat ihan samanlaisia ihmisiä kuin mekin.”

Nämähän ovat nykyään kaksi hyvin yleistä tapaa nähdä uskonnot. Ehkä hallitsevat, ainakin jos lukee Hesaria sun muuta.

Valtaosa koulutetuista alankin ihmisistä, humanisteista, kuten uskontotietelijöistä ja valtiotieteilijöistä, on ainakin jossain määrin antanut itselleen opettaa näitä kahta. Tämän seurauksena he ovat usein poikkeuksellisen huonosti varautuneita ymmärtämään uskontojen eroja. Heidät on siis koulutettu kouluttamatonta huonommiksi siinä asiassa, johon heidät on koulutettu. Tämä voi kuulostaa paksulta väitteeltä äkkiseltään, mutta on vain luonnollista seurausta siitä, että lähtöparadigma on väärin. Paradigmalle asiat rakentuvat. No, sellaista sattuu.

Jos uskontoja taas pystyy tarkastelemaan objektiivisesti ideologioina voi huomata, että niissä on kussakin vaihtelevia määriä järkevän tuntuisia ja hölmön tuntuisia piirteitä. Ja voi huomata, että niillä näyttää olevan erilaisia seurauksia. Tätä jälkimmäistä ei  ainakaan korosteta tarpeeksi. Kristinuskossa näyttää minusta olevan enemmän järkeä kuin muissa uskoissa (se näyttää sentään luoneen perustat tieteelle ja liberaalille demokratialle). Ja kristinuskon seuraukset näyttävät olleen keskivertoa selvästi paremmat. (Ks. Eurooppa, ks. Suomi.  Vrt.      .) Seuraukset eivät ole täydelliset, minkä se itsekin myöntää ja maailmankuvassaan koettaa opettaa: ihminen on epätäydellinen. Hän sössii vielä asiat. Varautukaa sitä varten.

Tässä kristinusko muistuttaa ns. aikuisten maailmaa, jossa siinäkään ei uskota täydellisyyteen.

Mutta historiallinen näyttö, ihmiset. Pyytäkää sitä. Kun teille myydään uutta ja 220% parempaa maailmankuvaa, kysykää kauppiaalta millaista historiallista näyttöä siitä on. Kuinka moni on kokeillut, kuinka kauan? Mitä sillä on saatu aikaan? Ellei tällaista historiallista näyttöä ole tarjota, kysykää kauppiaalta, miksi teidän kannattaisi luovuttaa ainutlaatuinen elämänne koekaniiniksi.

Yksi Yhdysvaltain ensimmäisistä presidenteistä ja mahdollisesti kaikista heistä älykkäin John Adams sanoi tämän loppusitaatin, ja koen ymmärtäväni mitä hän sillä tarkoitti:

The Christian religion is, above all the religions that ever prevailed or existed in ancient or modern times, the religion of wisdom, virtue, equity and humanity.

John Adams 1735 – 1826

Nyt kun vielä saisimme sen kuuskytlukulaisten sukupolven eläkkeelle jankkaamasta sitä vanhaa diibadaabaansa, niin voisimme palata taas järkevien asioiden pariin.

Miksi jätin Facebookin

Kun sain ajatuksen päähäni, se ei jättänyt minua enää:

Kuinka helposti me uskoimme, että elämämme on tästä eteenpäin some-elämää. Että ihmisen elämä nyt vaan on tästä eteenpäin sellaista, että se eletään someen kytkettynä.

Nielimme tämän meille tarjotun uuden elämän aika lailla pureksimatta, liu’uimme siihen huomaamatta. Se vanha sammakko kattilassa -juttu.

Moni osaa hokea, että asiat muuttuvat ja meidän pitää muuttua niiden mukana. Truismia ei kukaan kiistä. Olennaista on, mitä muutosta tukea ja mitä ei.  Elämän somettumisen seurauksia voi tässä vaiheessa vasta aavistella. Osa näistä on tahattomia seurauksia. En nyt tarkoita internetin vaikutusta aivoihimme. Kirjoitan siitä kuinka some laumauttaa ihmisiä. Laumauttaminen tarkoittaa sekä sitä, että some jakaa ihmisiä leireihin, että sitä kuinka some kajoaa ihmisten yksilöllisyyteen ja yksilönrauhaan.

Yleisellä tasolla yksi elämän somettumisen seuraus vaikuttaa olevan huutamisen ja vaatimisen lisääntyminen. Tästä on kasvanut torikokouksia ja joukkoilmiöitä. Someilmiöt puskevat ruudusta ulos oikeaan elämään tavalla, joka vaikuttaa levottomalta, hallitsemattomalta ja satunnaiselta, pahimmillaan epädemokraattiselta äänekkäimpien vallankäytöltä maltillisempien kustannukselta. Huutovallalta. Häpeämättömimpien vallalta.

Suomessa Facebook muuttui poliittiseksi presidentinvaalien aikana talvella 2012. Kun tuttavat alkoivat tuoda poliittisia kantojaan näytille, muistan aluksi ihmetelleeni ja närkästyneeni. Sitä ennen politiikka oli aiheita, joita ei small talkissa käsitelty. Se jätettiin ystävien välisiin luottamuksellisiin keskusteluihin. Mutta ajat ovat muuttuneet ja some ei ole enää small talkia. Nykyinen some toimii kansankiihottimena. Se saa laumat huutamaan.

Minulle huutavat laumat ovat varoitusmerkki. Toisaalta ne ovat merkki siitä, että jokin on ongelmallisesti, toisaalta ne ovat jotain mitkä itsessään luovat lisää ongelmia. Vähemmän huutavia laumoja, marsseja ja kokoontumisia, vakaampi yhteiskuntarauha.

*
Laumautuminen vaikuttaa myös yksityiselämän tasolla.

Moderni liberaalit ihmiset ovat sokeita sille, kuinka pitkälle heidän ajattelunsa pohjaa ns. kohtaamisteoriaan: erilaisten ihmisten ja mielipiteiden kohtaaminen johtaa keskusteluun, keskustelu johtaa ymmärrykseen ja ymmärrys johtaa kaveruuteen. Ennakkoluulot hälvenevät, ja paljastuu, kuinka mukavia ja samanlaisia kaikki todellisuudessa ovat.

Tämähän on 70-lukulaista Star Wars -filosofiaa. Tämä on Twitter-filosofiaa:

Näyttökuva (7) - Copy

Klassikko tietää paremmin:

Kaikkia ihmisiä on tosin rakastettava, mutta tuttavallisuus ei ole hyväksi. Joskus saattaa joku tuntematon häikäistä kaukaa hyvällä maineellaan, mutta läheltä hänen valonsa hämärtyy katselijoiden silmissä. Toisinaan luulemme seuramme miellyttävän muita, mutta pian alammekin olla heistä epämiellyttäviä, kun he huomaavat huonot tapamme.

(Tuomas Kempiläinen, 1400-l.)

Käytännössä mitä enemmän joutuu kysymättä kuulemaan toisen ihmisen mielipiteitä ja mitä äänekkäämmin hän niitä huutaa, sitä vaikeampi häneen on suhtautua rennon perusmukavasti. Jokainen ihminen on potentiaalinen kaveri – siihen asti kunnes hän kertoo vastustavansa sinun arvojasi. Kun jokainen heiluttaa lippua,  kavereita on maailmassa paljon vähemmän ja tilalla on kaksi leiriä, ”me” vastaan ”ne”. Prosessi on itseäänruokkiva noidankehä.

Lisätään tähän se nettikirjoittelun efekti, että kun emme näe toista ihmistä, luolamiesaivomme eivät ymmärrä heidän olevan paikalla, ja näin kirjoitamme asioita, joita emme koskaan sanoisi. ”Keskusteluista” tulee väittelyitä, jotka vain pönkittävät kummankin lähtöasetuksia ja lisäävät vastakkainasettelua.

*

Some sekä jakaa ihmisiä tällä turhalla, uudella tavalla, että samalla vetää oman lauman ihmisiä syvemmälle lauman keskelle. Kuten Twitteristä kirjoitin, some on joukkopaineistamisen väline. Alexis de Tocqueville kuvasi somea näin:

Erimielisyys enemmistön kanssa merkitsee eräänlaista kuolemaa. Enemmistön ei tarvitse käyttää lakeja toisinajattelijoiden taivutteluun. Sen tarvitsee vain paheksua näitä. Silloin he tuntevat itsensä yksinäisiksi ja voimattomiksi, mikä oitis nujertaa heidät ja vie heidän toivonsa.

Yksi heräte tästä minulle oli FB-seinäni keskustelu, jossa ennustin edistyneistön vaativan seuraavaksi moniavioisuuden sallimista. Päivitykseen kommentoi useampi ihminen kannattavansa moniavioisuutta jo nyt. He olivat punavihreitä kirjailijoita ja toimittajia, joiden töitä sinäkin olet saattanut lukea. Siinä sitten keskustelin heidän kanssaan kuinka en kannata moniavioisuutta ja niin edelleen, tällä lailla kuin somessa on kohtaamisteorian mukaan muka tarkoitus: erilaiset näköalat kohtaavat ja kohtaamisen kautta alkavat ymmärtää toisiaan ja ystävystyvät ja saavat uutta aikaan jne.

Vuorokauden päästä tajusin mitä oli tapahtunut: Olin joutunut putkinäköön. Olin alkanut keskustella järkevästi ihmisten kanssa, jotka kannattavat moniavioisuutta. Olin imeytynyt heidän maailmaansa. Tällaiseen putkinäköön voi joutua somekuplassa. He alkoivat vetää minua pikkuhiljaa luoksensa. Päivitys päivitykseltä olisin alkanut hyväksyä heidän oudon maailmansa yhä normaalimpana. Lopulta olisin omaksunut heidän ”uuden normaalinsa”.

Todellisuudessa erilaisten ihmisten kohtaaminen saa vähintään yhtä usein meidät ymmärtämään, miksi emme halua olla tekemisissä erilaisten vaan itsemme laisten  ihmisten kanssa. Ja kun kaikki mielipiteet on tuotava esiin (vähintään siksi, että eniten huutava voittaa) ja asetettava paremmusjärjestykseen (että juuri omanlaiset voittavat), kohtaamisen seuraus on sanasota ja vihanpito. Se olisi estettävissä pitämällä yksityisasiat yksityisinä – mitä ihmiskunta pitikin kohteliaana ja tolkullisena periaatteena vielä muutama vuosi sitten.

1970-luku oli hirveän poliittinen. Muistetaanko 2010-luku tulevaisuudessa samanlaisena?

George Orwell kuvasi mielipiteiden sharettamisen totalitaarista tendenssiä:

…koska sosiaalisilla eläimillä on tavaton paine konformiteettiin, yleinen mielipide on vähemmän suvaitsevainen kuin mikään lakien järjestelmä. Kun ihmisiä hallitsevat käskyt kuten raamatullinen ”Älä…”, yksilöllä on silti varaa harjoittaa eksentrisyyttään: kun heitä väitetysti hallitsee ’rakkaus’ tai ’järki’, ihminen on huomattavan paineen alaisena toimia ja ajatella juuri niin kuin kaikki muutkin.

meitä  ohjaa  Rakkaus

Keskellä laumaa on turvallisinta, mutta keskivertoisuuden imu on yksilöllisyydelle pahasta, ja taiteilijalle se on tuhoisaa. Voimme vasta lähitulevaisuudessa hahmottaa, millaiseksi some-elämä taiteilijoita ja taidetta muuttaa. Veikkaan että keskimäärin latteampaan ja arempaan suuntaan.

Olen vanha punkkari enkä näköjään muuksi muuttumassa. Omassa tapauksessani aloin taistella vastaan tätä regressiota kohti keskivertoa. Mutta vastaan taisteleminen vie aikaa ja energiaa, eikä se ole omiaan saamaan ihmisistä parhaita puolia esiin.  Ei minusta ainakaan. Fiksumpaa kuin taistella painetta vastaan on muuttaa olosuhteet, siis jättää paine kokonaan.

*

Kaikesta tästä jakamisesta huolimatta ihminen on tuskin koskaan ollut yksinäisempi kuin me nyt olemme. (Kertokaa, missä ja milloin ihminen olisi voinut elää yksinäisemmin kuin nyt?) Ajattelemme, että lisää somea on ratkaisu, vaikka se vähentää tarvetta normaalille tapaamiselle. Kenen tarvitsee kysyä kuulumisia, kun ne on jo jaettu?  Ajattelemme, että saamme yhteyden ihmisiin somen kautta, vaikka somen pääkäytöt ovat reagointi ja signalointi.

Reagointi: ”Jotain on tapahtunut maailmassa, ja minunkin pitää jostain syystä nopeasti kertoa kantani siihen, mielellään tunteitaherättävästi tai vähintäänkin tunteellisesti.”

Signalointi: ”Mitä muut ajattelevat minusta, jos jaan tämän?”

Kehnosta jamastaan huolimatta nykyihminen on hirveän tyytyväinen itseensä, varma ja ylpeä itsestään. Keskiverto somettava nykyihminen pitää asianaan ei ainoastaan lausua mielipidettään kaikesta, hän myös pitää omaa mielipidettään vähintään yhtä tärkeänä kuin kaikkien muiden. Hän pitää myös uutta mielipidettä älykkäämpänä kuin vanhoja mielipiteitä, koska hän luulee olevansa edistyneempi ja jostain syystä laskee edistyksen omaksi ansiokseen.

Kuolleet häpeävät meitä.

*

Elokuun lopussa kävin pitkän tauon jälkeen lukemassa Facebookia. Vieläkin siellä jaeltiin linkkejä. Varmaan oli jaeltu linkkejä kaiken aikaa. Kukaan ei illalla muista mitä linkkejä aamulla jaettiin, mutta hyvin tärkeitä linkkejä, joille voi yksin kikatella tai joilla haluttiin ohjata maailma parempaan suuntaan. Saatteeksi riittää nykyään jo pelkkä ”Jätän tämän vain tähän” tai ”Tämä”. Kuva on kaikkein paras.

Suhteellisuudentajuttomuutta oli entisestään pahentanut tämä tuorein keksintö, uusrajattomuus, jota myös turvapaikanhakijakriisinä tunnetaan.  Somesukupolvi oli unohtanut sellaisen muutama tuhat vuotta vanhan keksinnön kuin valtiot (vanhana keksintönä se varmasti onkin huonompi kuin mitä tällä viikolla keksitään). Hullutuksen populismi ja ulkokultaisuus oli rajatonta sekin. Tällainen suhteellisuudentajuttomuus lisääntyy some-elämän lisääntyessä.

Ajatus, että jättäisin Facebookin kokonaan, etten olisi vain tauolla tai vähentäisi, vaan että minun ei tarvitsisi enää koskaan elää koboltinsinistä elämää, miettiä elämääni päivityksinä ja väistellä rynnistäviä laumoja, oli ihmeen huojentava, vapauttava.

Art by Tomas Prochazka

*

Erno Paasilinnalla oli se pakina miehestä, joka menee virastoon sanoutumaan irti maailmanmenosta. Tämä oli minun paljon huonompi pakinani samasta aiheesta.

Facebookiin jää paljon ihmisiä, joiden päivityksiä olen lukenut mielelläni, joista olen oppinut, ja joita tulen nyt kaipaamaan. Toivon tapaavani ja kuulevani ihmisistä jatkossa enemmän oikeassa elämässä. Yhteystietoni eivät ole muuttuneet. Kirjoitan jatkossa enemmän blogiini. Blogin voi kirjanmerkitäkin.

Donald Trump ja pöyristynyt eliitti

Tämä kirjoitus on alun perin julkaistu blogissani 1.9.2015 nimellä Donald Trump on Amerikan Perussuomalaiset. Sen jälkeen on tapahtunut Brexit ja nyt Trumpin vaalivoitto, joita kumpaakaan liberaali/vasemmistolainen puhetta tuottava eliitti ei ”siis pysty mi-ten-kään ymmärtämään” – ja on tästä ylpeä. Se on niin sulkeutunut maailmankatsomukseensa, ettei edes tunnista toisia maailmankatsomuksia sen ulkopuolella.

*

Luin muutamia juttuja Donald Trumpin vaalikampanjasta. Seuraava on toivon mukaan kirjoitettu lehdissä jo monesti, mutta kaiken varalta:

Donald Trumphan on Yhdysvaltain Perussuomalaiset, ja Ruotsidemokraatit, ja Front National, ja Jobbik ja Folkeparti ja niin edelleen, mitä näitä on. Lähinnä hän kai on UKIP. Englannissakin on kaksipuoluejärjestelmä, joka esti kansan mielipidettä pääsemästä häiritsemään eliittiä. Eurovaaleissa näin ei ole, joten UKIP saattoi päästä vaalivoittoon. Yhdysvalloissa ei ole eurovaaleja, mutta nyt siellä on Trump.

Hän on siis reaktio. Reaktio on teon, aktion, osa. Trump on krapula, kun vedetään kännit liberalismista. Trumpkin on seuraus siitä, että poliittinen eliitti on menettänyt kontaktinsa tavallisiin ihmisiin. Eliitti unohti heidät junasta. Juna on huristellut niin kovaa vauhtia, että aika kauas on kansasta päästykin. Siellä kaukana eliitti niitä uusia elämänmuotoja ja -ohjeita aina keksii ja lähettelee sitten kansalle ohjeita, miten nyt tulisi olla ja elää tulevassa maailmassa.

Niin moni on jymähtänyt puolen vuosisadan takaiseen kertomukseen siitä, kuinka rohkea edistyneistö taisteli kalkkeutunutta taantumusta vastaan, että on jäänyt huomaamatta, että edistyneistö on 2000-luvun kalkkeutunut taantumus. Edistyneistö on nyt eliittiä ja sillä on poliittinen ja media- ja kultturivalta. Se suoritti isänmurhan aikoinaan 60- ja 70-luvuilla ja on nyt itse isäukki, tällä kertaa arvoliberaali sellainen.

Jatkossa kun  kansa äänestää yhä kiihtyvästi sitä enemmän väärin, mitä pitemmälle tämän vanhan eliitin ohjelmat etenevät, vanha eliitti pääsee pöyristyneenä pyörittelemään päätään ja toimituksen näppiksiä, kun tavallinen kansa ei siis vieläkään ole oppinut heidän uusia, parempia arvojaan.

”Miten ne juntit kehtaa vieläkin haluta jäädä kansakuntana eloon!”

George Orwellille tavallinen kansa oli ”yhtä aikaa liian tyhmä ja liian viisas” lähtemään mukaan kaikkeen, mitä eliitti osaa keksiä. At once too dumb and too smart – ilmaisu on kultaa jopa Orwellin mittapuulla. Myös Trump on poliittista eliittiä yhtä aikaa  tyhmempi ja viisaampi. Tyhmempi, koska ei ole oppinut eliitin comme il faut’a (sen oppiminen on edellytys eliittiin kuulumiselle); viisaampi, koska ei tarvitse sitä.

Tässä se 2000-luvun politiikan kaava, jonka ymmärtämisessä tulee ikävä kyllä menemään turhan pitkään: Jos haluat nationalismia, lisää vain monikultturismia. Tai mainonnan ja markkinoinnin kielellä:

Instant nationalism – Just add multiculturalism!

Fiksuimmat liberaalit ymmärtävät tämän kyllä.

Muuten, jos Pat Buchanan on oikeassa Kiinan suhteen, Kiinasta voi vielä tulla maailman Donald Trump: http://www.theamericanconservative.com/buchanan/is-trumpism-the-rebirth-of-nationalism/

*

Lisäys: Kaikille pöyristyneille, jotka haluavat yrittää ymmärtää, mitä maailmassa 2000-luvulla tapahtuu, suosittelen aina vain ajankohtaisempaa kirjaamme Mitä mieltä Suomessa saa olla – Suvaitsevaisto vastaan arvokonservatiivit

Klassinen pahuuskäsitys ja vasemmisto heresiana

Kuten lukijani ovat joutuneet huomaamaan, aatehistoria on kiinnostanut minua jo pitkään. Ei se pelkäksi harrastukseksi ole jäänyt – se on ollut kirvoittamassa jo kahta kirjaa, esseitä MMSSO:ssa sekä osaltaan myös Perkele-romaania. Tässä ajatuksia mm. Inventing the Individual -teoksen pohjalta.

*
Minulla on tämä visio, että vasemmisto on kristinuskon heresia, harhaoppi. (1) Vasemmiston keskeiset painotukset kuten ihmisarvo (tai ihmisoikeudet), naisten tasa-arvo ja taloudellinen tasa-arvo, pienemmän puolustaminen isompaa vastaan, globaalius jne. voi niin nätisti nähdä tulevan sieltä.

Vanhat ateistitkin, ne jotka vielä tunsivat kristinuskon, tunnustivat tämän:

Another Christian concept, no less crazy, has passed even more deeply into the tissue of modernity: the concept of the ”equality of souls before God”. This concept furnishes the prototype of all theories of equal rights: mankind was first taught to stammer the proposition of equality in a religious context, and only later was it made into morality… (Friedrich Nietzsche, Will to Power)

Tämä selittää myös miksi vasemmisto niin kiihkeästi vastustaa kristinuskoa: ekologiassa Gausen lain mukaan kilpailu on kovinta läheisimpien välillä.

Eräs ratkaiseva ero näiden kahden välillä kuitenkin on: hallintakäsitys, locus of control.  Eli missä sijaitsee syy, kun kaikki ei ole hyvin? Vasemmisto sijoittaa syyn ihmisen ulkopuolelle (yhteiskunnallisiin rakenteisiin). Klassinen (kristillinenkin) perinne taas sijoittaa syyn ihmisen sisälle.

Vankileirien saaristossa Alexander Solzenitsyn tulee muuten kuvanneeksi tätä eroa. Hän kirjoittaa miten gulagilla olo auttoi häntä ymmärtämään elämää ja pahuutta paremmin ja paradoksaalisesti jopa tulemaan paremmaksi ihmiseksi. Oivallus oli tämä:

Siitä asti olen ymmärtänyt sen miten kaikki uskonnot toimivat: Ne vastustavat sitä pahaa, joka on ihmisen sisällä (jokaisen ihmisen sisällä). On mahdotonta karkoittaa pahuus maailmasta kokonaan, mutta sitä on mahdollista hillitä jokaisessa ihmisessä.

Ja siitä asti olen ymmärtänyt kaikkien maailman vallankumousten harhaisuuden: Ne tuhoavat vain ne, jotka kantavat pahuutta heidän omana aikanaan (ja erehtyvät aina erottamaan hyvän kantajat näiden joukosta).

Tämä tuli mieleeni, kun luin Art of Manlinessistä 1950-luvulla kirjoitetun oppaan parempaan autoiluun. Tämä psykologisesti nykyaikaisia kypsemmältä vaikuttanut opas keskittyi kuljettajien luonteiden kehittämiseen ja kasvattamiseen pois lapsen käytöksestä: huono kuski on jäänyt pikkuvauvaksi, ei osaa ottaa muita huomioon eikä hallita tunteitaan.

https://content.artofmanliness.com/uploads//2015/08/13.jpg

Myönnän häpeämättä kaivanneeni oppaan luettuani tuohon aikaan, jolloin kulttuurimme vielä suuntautui ihmisen kasvattamiseen kypsäksi aikuiseksi. Tämähän on se klassinen tapa parantaa maailmaa: kehittää sellaista kulttuuria, joka keskittyy opettamaan ihmisille luonteensa kehittämistä. Jokainen joka lukee klassista filosofiaa (alunperin moraalifilosofia oli suomeksi ”siveysoppia”) ja varhaista psykologiseksi luettavissa olevaa kirjallisuutta (alunperin ”sielutiedettä”) tai suoranaisesti klassisia ohjeita kasvatukseen (ei Rousseauta), voi kiinnittää huomionsa siihen kuinka paljon ne kaikki keskittyvät tähän: kuinka tulla jalommaksi ja esikuvallisemmaksi luonteeksi. Siis kuten Aristoteleen ’suurisieluisuus’, ’magnanimiteetti’:


Magnanimity
(derived from the Latin roots magna great, and animus, mind, literally means greatly generous) is the virtue of being great of mind and heart. It encompasses, usually, a refusal to be petty, a willingness to face danger, and actions for noble purposes. Its antithesis is pusillanimity. Magnanimity is a latinization of the Greek word megalopsuchia which means greatness of soul and was identified by Aristotle as ”the crowning virtue”.

1960-luvun murros katkoi tätäkin klassista perinnettä, tämänkin klassisen tavan nähdä maailmaa. Harva tuntee sitä enää.

Jeesushipit ja itämainen mystiikka sikseen, ei uusvasemmisto ollut sen vähemmän uskonnonvastainen kuin vanhakaan.  Toisaalta 60-luvulla nouseella uusvasemmistollahan oli kyllä ”free your mind and the rest will follow” -herätysliikkeellisyytensä, että tajunnan on muututtava – huumeilla tai ei – että yhteiskunta voi muuttua. Ehkäpä se oli jonkinlainen heresia sekin klassisesta kasvatuskäsityksestä; ainakin se on keskeinen erottava tekijä vanhan ja uuden vasemmiston välillä. Tom Wolfen mukaanhan uusvasemmiston voikin ehkä parhaiten nähdä herätysliikkeenä:

On täysin mahdollista, että tulevaisuudessa historioitsijat näkevät ”the New Left experiencen” ei niinkään poliittisena vaan uskonnollisena episodina, joka on kääräisty semi-militaristisiin vaatteisiin ja sissipuheeseen.
The Me Decade and The Third Great Awakening

Nykyvasemmistolla on ajatusten sisältö nyt monesti keskiössä. Tällä kertaa ajatuksia (ei luonnetta) tulisi muokata ei klassisen suurisieluisuuden ihanteen mukaiseksi, vaan heidän kulloisinkien twiittiensä mukaiseksi – tehdä aina uusi vallankumous, jolla tuhota pahan kantajat heidän aikanaan.

Jälleen, Gausen laki. Mutta nyt, kysymys:

Jos minä olen luonteeltani kypsymätön, kärsimätön iso vauva… missä syy sijaitsee? Vasemmistolaisessa taustassani, joka ei ohjannut kasvattamaan minua kypsäksi? Vai johtuuko vasemmistotaustastani, että syytän kypsymättömyydestäni yhteiskunnallista taustaani enkä itseäni, ja minun pitäisi nyt vaan kasvaa aikuiseksi?

Loppuun mietelmä:

Ihmiset, jotka ovat innokkaimpia muuttamaan toisten päiden sisältöä, ovat myös innokkaimpia leikkaamaan päät pois.

 

***

Viite: (1) Tämä pätee maltilliseen vasemmistoon. Äärivasemmistoon liittyy samaa ”pakanallista” voimanpalvontaa ja jesuittamoraalia kuin äärioikeistoonkin. He vihaavatkin toisiaan jo Gausen lain mukaan.

Ja toki tasa-arvoisuus on ihmiskunnalle laajemminkin yleistä.

Monikultturismi ja edistyksen (polku)pyörä

Mitä se on se monikylttyyri? Tuo huuto on Suomessa syyri.

Harva tuntuu tietävän, mitä tarkoittavat monikulttuurisuus ja ideologia monikultturismi.  Monen (viimeksi esim. Jone Nikulan) mukaan monikulttuurisuus tarkoittaa etnisiä ravintoloita, eli se on siis jonkinlainen synonyymi ruokakulttuurille tai ravintola-alan yrittäjyydelle, ehkäpä globaalille kapitalismille. Joku äänekäs joukko taas pitää monikultturismia rasismin antonyymina, vastakohtana, mikä käsitys voikin syntyä ihmisille, joille maailma alkoi tänä aamuna.

Ystäväni oppi tuoreissa yhteiskuntatieteellisissä jatko-opinnoissaan monikultturismille kiteytyksen, joka voi avata tehokkaasti nykyaikaamme. Opettajan mukaan monikulttuurisuus on tavallaan vastakohta liberaalille demokratialle: liberalismissa ihminen on yksilö, monikulttuurisuudessa ihminen on ryhmän edustaja. Ilmiselvin esimerkki liittyy etnisten vähemmistöjen käsittelyyn, mutta otetaan esimerkiksi Helsingissä kuollut pyöräilijä ja tapausta seurannut julkisuus.

Liberaalissa demokratiassa liikenteessä kuollut ihminen on kauhea inhimillinen tragedia. Tragedioita sattuu, niitä tulee koettaa vähentää, siinä ei koskaan täysin onnistuta. Osanotto läheisten suruun.

Monikultturistisessa ajatusmaailmassa pyöräilijä ei välttämättä olekaan vain yksilö, yliajava autoilija mulkvisti ja yliajo mahdollisesti halveksuttava liikenneraivon purkaus. Nyt pyöräilijä omitaan ryhmän Pyöräilijät edustajaksi. Koska joka ryhmällä on vastapuoli, vastapuoli kuuluu toki Autoilijoihin. Autoilijoita pidetään enemmistönä (Helsingin kadut on viitekehyksemme), Pyöräilijöitä vähemmistönä. Lähdetään siitä, että vähemmistö on uhri ja että uhri on lähtökohtaisesti moraalisesti korkeammalla. Sortaako enemmistö siis taas vähemmistöä? Tässä tapauksessa mitä selvimmin – enemmistö tappaa vähemmistöjä.

Kuulin radiosta Vihreän poliitikon ja Helsingin Polkupyöräilijoiden edustajan Otso Kivekkään haastattelun aiheesta. Tyylitellen (en muista ulkoa) puhe oli tämän tyylistä: aivan järkyttävää!… tämä ei voi jatkua, tälle pitää tehdä jotain… ne kiusaavat meitä jo, ajavat liian lähellä ja tööttäilevät, mutta nyt on mitta täynnä… ne eivät saa tappaa meitä enempää… nyt kaikki kaduille… Yksittäistapausta ei saa yleistää, on opetettu, mutta toiset ovat yleistettävämmissä kuin toiset. Kivekäs kuulosti fanaattiselta. Käänsin mielessäni Kivekkään itseä ja omaa oikeutustaan täysin kyseenalaistamattoman palopuheen sen vastakohdaksi ja koetin miettiä, käyttäisikö perussuomalainen poliitikko vastavaa tapausta oman politiikkansa keppihevosena jos vaikkapa maahanmuuttaja olisi tappanut jonkun: Aivan järkyttävää!… tämä ei voi jatkua, tälle pitää tehdä jotain… ne kiusaavat meitä jo ja tönivät meitä, mutta nyt on mitta täynnä… ne eivät saa tappaa meitä enempää… nyt kaikki kaduille… Ei, en ollut kuullut vastaavanlaista puheenvuoroa persupoliitikolta. (Se ei tarkoita etteikö voisi sellaista voisi olla, vaan vain etten ole kuullut – ehkä Muutoksen James Hirvisaari olisi voinut samanlaisen käyttää).

Vanhan marxilaisen tiedotusopin mukaan uutisointi on ”dialektisista ristiriidoista” tiedottamista. Näitä ristiriitoja olivat paitsi porvariston ja työväenluokan, myös mm. sukupuolten sekä maaseudun ja kaupungin väliset ristiriidat. Leireihin jakaminen on toki edellytys taistelulle.

Viattomat polkupyöräilijät, joita pahat autoilijat tappavat, on prikulleen klassisen kaavan mukaista. Ei siis enää mitään tylsän yksilöllisiä harmaan sävyjä, että autoilijoita ja pyöräilijöitä ja tilanteita ja risteyksiä on hyviä ja huonoja/pahoja ja ihmiset raivostuvat stressaantuneina jne, vaan että tässä meillä on rakenteellisen yhteiskunnallisen sorron uhreja ja heidän sortajiaan. (Muistan lukeneeni joskus opiskellessani sata vuotta vanhan työväenlehden uutisen, joka oli aivan vastaava: porvari oli automobiilillaan jyrännyt viattoman työläisen; jos jollain on se uutinen netissä, laita linkki?)

Kuten esseekokoelmassa Mitä mieltä Suomessa saa olla kirjoitetaan, monikultturismi on selvimmin aatteellista jatkumoa 1960-ja 70-luvuilla syntyneelle uusvasemmistolaisuudelle (New Left). Siinä missä vanhalle vasemmistolle maailma jakautui pahaan porvariluokkaan ja hyvään työväenluokkaan, uusvasemmistolle maailma jakautui ja jakautuu yhä porvarillista elämäntapaa ja tapakulttuuria ylläpitävään enemmistöön ja hyviin vähemmistöihin: etniset, seksiset, elämänkatsomukselliset, elämäntavalliset ja narkoottiset vähemmistöt sekä humanistiopiskelijat.

Kaikki on poliittista, tiedotettiin jo aikoinaan. Nyt polkupyöräraukkakaan ei saa olla enää yksilöiden kulkuväline, vaan siitä tehdään uhrivähemmistön yhteiskunnallisen/ihmisoikeustaistelun rulla: edistyksen pyörä.

Ceterum

Ihminenhän voi ajaa hyviä asioita ja tehdä silti hallaa, koska vaihtoehtoiskustannukset: Aika, vaiva, teksti, verorahat, julisteet, kampanjat jne. jotka käytettiin hyvän asian A puolesta olisi voitu käyttää vielä paremman asian B puolesta. Tätä emme kaikki tunnu ymmärtävän, mutta jos me kaikki ymmärtäisimme vaihtoehtoiskustannuksia, ikävät oman oikeutuksen epäilyt heikentäisivät meitä.

– Blogissa lisää aiheesta esim.: Miten pelastaa vasemmisto ja syödä PS kannatus pois

Edit: 20.8. Luin Espoo Cinén ohjelmalehteä, ja sieltähän löytyi savuava ase yo. pointilleni. Katsokaapa miten dokkari Bikes vs Cars (sic) tiedottaa tästä uusluokkataistelusta:

Espoo Ciné esittää yhteistyössä Doc Lounge Helsingin kanssa dokumenttielokuvan Bikes vs Cars, joka kuvaa autoilijoiden ja pyöräilijöiden käymää taistelua julkisesta tilasta.

Jari Ehrnrooth, vapaus ja tulevaisuus

Halusin nopeasti jakaa tämän HS:ssa ilmestyneen Jari Ehrnroothin haastattelun. Jaakko Lyytinen kirjoittaa siinä Ehrnroothin kirjasta Toivon tarkoitus.
http://www.hs.fi/kulttuuri/a1420782889868?jako=2322274d3232db0624eea715c84cd7b0&ref=fb-share

”Näin kuuluu Ehrnroothin ydinväite: Läntinen ihminen on saavuttanut vapauden, rauhan ja aineellisen turvan. Samalla kulttuurin henkinen tila on taantunut pakanallisten kulttiuskontojen asteelle. Onnellisuuden tavoittelu asettuu oikeamielisyyden edelle ja voittamisen palvonta korvaa moraalisen itsetutkiskelun.”

Olen oppinut itse ymmärtämään tämän vasta viime vuosina enkä mitään muuta kautta kuin opiskeltuani sitä, mistä kristinuskossa on kysymys. Nähtävästi Ehrnrooth on oppinut tämän samaa tietä. Klassinen vapauskäsitys on vapautta pahasta ja vapautta tehdä hyvää. Nykyinen vapauskäsityksemme on, että kaikkien pitää saada tehdä mitä haluaa. Ajatus on tosiaan pakanallinen ja vieläpä esihelleeninenkin, merkityksessä: mitä taantumuksellisin. En jatka aiheesta enempää nyt, koska jatkan siitä tulevassa romaanissani, jota työstän nyt täysillä. Niin, keväällä ilmestyvissä esseissäni myös. Lainaan David Bentley Hartia:

”Klassisemman – niin pakanallisen kuin kristillisenkin – käsityksen mukaan todellinen vapaus oli erottamaton osa ihmisen luontoa: todella vapaa ihminen oli toisin sanoen vapaa toteuttamaan oikeaa ’olemustaan’ ja siten kukoistamaan sellaisena olentona kuin todella oli. Platonille ja Aristoteleelle tai kristityille ajattelijoille kuten Gregorios Nyssalaiselle, Augustinukselle, Maksimos Tunnustajalle, Johannes Damaskolaiselle ja Tuomas Akvinolaiselle ihmisen todellinen vapaus on vapautumista siitä, mikä estää häntä elämästä rationaalisten hyveiden mukaisesti tai kokemasta luontonsa täyttymystä. Ihmisiä rajoittavat muun muassa hänen omat hiomattomat intohimonsa, hänen tahallinen antautumisensa hetken mielijohteille, hänen omat typerät ja väärät valintansa. Tämän näkemyksen mukaan ihminen on vapaa silloin, kun hän saavuttaa sen päämäärän, jota kohti hänen sisin luontonsa on suuntautunut…  ja se, mikä erottaa häntä tuosta päämäärästä – vaikka se olisi peräisin hänen omasta tahdostaan – on orjuutta.” (Ateismin harhat 2009)

Kuva Heidi Piiroinen HS

Lyytisen juttu on täynnä kiinnostavia kohtia. Jaan Ehrnroothin kanssa paitsi monella tavalla henkilöhistoriallisen taustan ja nykytilanteemme, myös hänen näkemyksensä tulevaisuudelle.

Alkamassa on yhtä suuri kulttuurinen murros kuin 1960–70-lukujen vaihteessa, Ehrnrooth uskoo. Muutos tulee marginaalista, joten sitä on vielä vaikea havaita.

”2030-luvulla juuri kukaan ei enää puhu hyvinvoinnista syvällä rintaäänellä.”

Terveisiä marginaalista.

http://www.hs.fi/kulttuuri/a1420782889868?jako=2322274d3232db0624eea715c84cd7b0&ref=fb-share

Joulupukin selitys?

Keskustelimme kaverini, itsekin isä, kanssa joulun alla siitä, miten tämä joulupukkihomma nyt itse asiassa pitää järjestää: kirjoitetaanko lahjoihin, että terveisin pukki vai lahjoittajan nimet. Kumpikaan meistä ei oikein tiennyt, mutta jäin miettimään tätä eli harjoittamaan vähän kulttuurin arkeologiaa. Onkohan joulupukkiasia nyt siis näin:
Lahjat tulevat pukilta. Joulupukki on olemassa siksi, että lahjoittajat eivät voisi ottaa kunniaa lahjoistaan. Se tarkoittaa, että lahja annetaan lahjoittamisen vuoksi, pyyteettömästi ja julistamatta ts. kristillisen etiikan mukaisesti. Joulupukki opettaa siis aikuisia: pukki opettaa näille kristillistä käytöstä eli toisintaa kulttuuriamme.
Sitä mukaa kun kulttuurimme on edistynyt kristillisestä etiikasta maalliseen etiikkaan eli itsekkyyteen, meillä on yhä useammin tapana ottaa antamistamme lahjoista kunnia itselle. Välimuoto tästä on esim. Mauri Kunnaksen Joulupukki-kirjassa, jossa kerrotaan osan lahjoista tulevan pukilta, osan vanhemmilta. Varmaan tulevaisuudessa yhä useammin lahjoittaja haluaa lahjoihin oman nimensä esille ja ostaa näin suosiota itselleen. Tämä on toki taantumusta esikristilliseen aikaan, pari tuhatta vuotta taaksepäin.
Toinen kiinnostava johtopäätös on, että koska joulupukki on vain jotain, jonka taakse lahjoittaja piiloitetaan, itse joulupukkia ei oikeasti tarvita, siis häneen ei tarvitse uskoa: isä vastaa vain ”Joulupukiltahan se tuli…” kun lapsi haluaa tietää kuka lahjan antoi. Näin joulupukki on ”oikeasti” vain näennäisselitys, kuten vastaus kysymykseen minkä takia: ”sinkä takia” – ei jotain, mitä lapselle tarvitsisi oikeasti uskotella olevan olemassa.

Vielä se tapa päättää, ”että tänä jouluna ei sitten osteta lahjoja”. Kypsää aikuismaista käytöstäkö? Mutta sen seuraus on, että ihmiset ostavat lahjoja itselleen, eikä toisille. Eikö näin muka ole? Minä ainakin olen ostanut itse itselleni ne asiat, joita olisin toivonut läheisiltäni muuten lahjaksi, ja itsensä lahjominen on oikeastaan niin osuva kokokuva nykyajastamme, että siihen voisi tämä kirjoituksen lopettaakin. Mutta huomautan vielä, että ”lahja itselle” on oksymoroni, looginen ristiriita: sellaista ei siis ole, koska lahjan idea on suhde antajan ja saajan välillä.

Ensi jouluna aion piruuttani ostaa lahjoja läheisilleni, koska siitä tulee tehokkaasti joulumieli. Sillä tavalla se on ”lahja” myös itselle. Siltä varalta, että valittavat, en aio kertoa keneltä ne on.

Pahoittelut, uskonto ei ole katoamassa

Meidän aikanamme melko hallitseva edistyksen tarina uskoo, että uskonto on siirtymässä historiaan, koska ihminen on nyt niin ratkaisevasti älykkäämpi kuin ennen. Edistyksen tarinassa kasvaneen on vaikea nähdä maailma jonkin muun tarinan mukaan. Tässä olisi tarjolle muu tarina:

Kun niin sanottujen kuuskytlukulaisten (eli suurten ikäluokkien) sukupolvi nyt eläköityy ja siirtyy autuaampia maita parantamaan, heidän maailmanselityksensä hiipuu heidän jälkeensä pikkuhiljaa historiaan. 60-lukulainen luenta uskonnosta rakentuu marxismin käsitykselle uskonnosta sortona, sisältää rutkasti yleistä nuorison vastakulttuuria (eli itsenäistymisen uhmaa ja kapinaa auktoriteetteja vastaan) ja lisää tujauksen freudilaista teoriaa estoista ja niistä vapautumisesta. He ovat opettaneet tätä oppikirjoissaan ja romaaneissaan, kouluissaan, perheissään ja lauluissaan, joten heidän perinteellään on häntä, pitkä mutta suippeneva.

Tämän jälkeen uusi sukupolvi tekee mitä uusi sukupolvi aina tekee, aloittaa maailman selittämisen alusta uudelleen. 1970-luvulla syntyneet tulevat nyt siihen ikään, jossa he alkavat pohtia näitä asioita. Selvästi sitäonnytilmassa. Ja he ovat vapaita ajattelijoita, jotka suhtautuvat nyt uskontoon edeltäjien sukupolvikapinan jäljiltä siivotulta puhtaalta pöydältä. Kuuskytlukulaisten uskonnollisen epäuskonnollinen ajattelu näyttäytyy heille kalkkeutuneena: ojassa makaavien 50-lukulaisten olkinukkien ruoskimiselta. Ohessa graafinen esitys aiheesta:

 

Uskonto 2000-luvulla

Rohkea ja itsenäinen oman tien kulkija

Ymmärrän, että tämä voi turhauttaa vanhoja partoja. Kiittämättömyys on maailman palkka. Mutta ehkä kontekstin ymmärtäminen auttaa. Konteksti on niin erilainen kuin käytännössä voi. 1950-luvun yhä Jukolan-lukkarinkasvoinen kirkko >versus< vuosituhannen alun arka ja anteeksipyytelevä kirkko, jonka opit ovat viime vuosikymmenien liberaaliteologian vesittämät ja jolla on Kari Mäkismäisen ressukka ilme. Ei näitä juuri voi verrata.

Kun asiaa miettii edistyksen tarinasta vapautuneena, tuntuu omituiselta kuvitellakin, että niin valtavaa asiaa kuin uskonto ei löydettäisi uudestaan, että se vain unohtuisi. Sen tilalle ei voi kuvitella arvotyhjiötä, koska arvotyhjiöitä ei ole olemassa. 60-lukulaisilla oli sen tilalla sosialistisesta viitekehyksestä ammentava tulevaisuususko. Sama kehitysusko voimistaa yhä omalla tavallaan edistyneistöä: että he ovat tulevaisuuden airueita, joilla on historia puolellaan jo etukäteen, koska historian kehitys on vääjäämättömän mekanismin myötä menossa heidän suuntaansa. Maallistunut Ruotsi voi olla ateistiselle edistyneistölle tässäkin edelläkävijä, joka viitoittaa koko maailman tulevaisuutta. Tosin Ruotsi ei ole niinkään maallistumassa kuin islamisoitumassa. Ja koko edistyneistökään ei ole yhtä selvän kirkkovastaista kuin silloin vanhoina aikoina (yo. esimerkkilinkit).

(Marxilaisilla oli sentään puolellaan dialektinen materialismi, joka todisti ”tieteellisesti”, mihin historia johtaa. Onko nykyedistyneistöllä korvaavaa teoriaa, vai perustuuko heidän näkemyksensä maailman valaistumisesta pelkästään uskoon, haluun ja lyhyen aikavälin havaintoihin lähipiirissä?)

Pieni ja kuuluva alajaosto edistyneistöä edustaa skientismiä, eli uskoa tiedemiehen täydellisyyteen, mutta skientismistä näkee jo päältä, ettei siitä ole kuin pienen porukan ideologiaksi: niin kylmä se on ja ennen kaikkea puhuttelee vain (tärkeätä mutta) häviävän pientä osaa ihmisessä, aivojen etuotsalohkoa.

Tämän pitkällisen johdannon jälkeen: Alan tästä kuusta lähtien kirjoittaa omia pohdintojani aiheesta aloittaessani kolumnistina ESSEssä eli Espoon Seurakuntasanomissa. Ilmeisesti haastatteluni päivän lehdessä ja mahdollisesti kolumninikin näkyvät myös Vantaan puolella Laurissa.