Hahmottelen tässä ajallemme leimallista kirjallisuuden suuntausta, jota kutsun nimellä suvaitsevaistolainen realismi (engl. tolerantist realism). Siitä saattaa tulla vielä huomattava suuntaus länsiblokin maissa samaan tapaan kuin sosialistisesta realismista tuli itäblokin maissa, joten on hyvä jo nyt tunnistaa sen piirteet. Tapaustutkimuksena käytetään amerikkalaisen kirjailijan John Irvingin romaania Minä olen monta (In one person 2012, suom. 2013).

Ensin hieman sanan alkuperästä. Suvaitsevaisuus (tolerance) on alun perin tarkoittanut esimerkiksi John Lockella sitä, että ei tapeta toisinajattelijoita, kuten katolisia tai protestantteja tai juutalaisia. Meidän aikanamme suvaitsevaisuutta kampanjoitiin kouluissa aikoinaan sillä merkityksellä, että pitää antaa erilaisten olla erilaisia eikä tule kiusata heitä.

Siitä ajasta ollaan siirrytty 2000-luvulle, jolloin suvaitsevaisuus tarkoittikin, että erilaiset pitää hyväksyä yhtä hyvinä kuin itsekin on – mikä on enemmän kuin suvaita, sehän on plus-suvaita. Kaikki on nyt yhtä hyvää kuin kaikki muukin. Tai oli hetken aikaa. Sillä 2010-luvulla kaikki, mikä voidaan tulkita vähemmän kuin aktiiviseksi hyväksynnän osoittamiseksi, voidaan tuomita, eli suvaitsematon ihminen on nyt huonompi kuin suvaitseva – saati sitten suvaittu (vrt. tapaus Sinuhe Wallinheimo).

Edistynein suvaitsevaistolainen keihäänkärki on mennyt tästä taas yhden asteen pitemmälle: Toisia pitää ei vain suvaita, ei vain hyväksyä, ei vain aktiivisesti todistaa hyväksyntää heitä kohtaan, vaan suosia. Syrjintä on tällöin positiivista.

Tällä asteella ollaan suvaitsevaistolaisessa realismissa (SR). Suvaitsevaisuudesta, välineestä rauhanomaiseen rinnakkaineloon, on siinä tehty päämäärä itsessään, aate: kutsuttakoon sitä siis nimellä suvaitsevaistolaisuus (sanan kehittyneisyys heijastaa sen sisällön kehittyneisyyttä). Suvaitsevaistolaisto on suvaitsevaisto-nimisen tylsän revariplätkyn ryhmän taisteleva nuoriso-osasto (ikään katsomatta).

Siinä missä kirjallisuus on pitkään ollut polyfonista, eli käyttänyt erilaisia ääniä ja tullut siitä rikkaammaksi, SR vie suvaitsevaistolaisuuden aatteeksi, joka arvottaa toiset äänet hyväksi ja toiset pahaksi. Suvaitsevaistolaisessa realismissa henkilöiden, tekojen ja kirjailijoiden arvo mitataan heidän suvaitsevaisuudellaan: mitä suvaitsevaisempi, sitä parempi.

Koska ihmisen suvaitsevaisuutta ei voi toistaiseksi mitata kuin käytöksellä ja äänenkäytöllä, ihminen on vain niin suvaitsevainen kuin hän julkisesti todistaa. Ihmisillä, jotka eivät julkisesti todista suvaitsevaisuuttaan, saattaa olla jotain salattavaa. Suvaitsemattomutta vastaan on noustava aina ja kaikkialla sitä kohdatessa, koska muuten annetaan ihmisten ymmärtää, että he saavat ajatella mitä haluavat.

Suvaitsemattomien ihmisten harjoittama viha on sairasta ja foobista. Heitä saakin vihata, ja tämä viha on hurskasta. Kaikkein suvaitsemattomimmat eli suvaintofoobiset hahmot voi epäinhimillistää, ja tuleekin. John Irvingin kirjassa näitä edustavat mm. teatteriyleisön pahat transvestismifoobiset ihmiset sekä ennen kaikkea vanhanaikaiset tohtorit Harlow ja Grau. (Huomaa pahat nimet – Grau on saksaksi harmaa kuin natsiunivormu, Harlow oli psykologi, joka kidutti apinoita.)

Esimerkkinäyte pahasta ja hyvästä vihasta. Äänessä on päähenkilökertoja, kirjailija Bill Abbott. Hänen isoisänsä Harry Marshall esiintyy teatterissa rohkeasti naisrooleissa. Jotkut kaupunkilaiset ovat suvaintofoobisia tätä kohtaan:

Minä näin enemmän kuin ilmiselvää paheksuntaa ja tuomitsevuutta noiden kaupunkilaisten kasvoilta – näin enemmän kuin pelkkää pilkkaa, pahempaa kuin iva. Joidenkin kasvoilta paistoi silkka viha.

Yksiä tuollaisia kasvoja en tuntenut nimeltä ennen kuin näin ensimmäisenä koulupäivänäni Favorite River Academyn aamunavauksessa tohtori Harlow’n, koulun lääkärin… Tohtori Harlow’n kasvoilta näki, että hänestä Harry Marshallin innokkuus esiintyä naisena oli murheellista; Harlow’n kivettynyt ilme kertoi että isoisä Harryn naiseksi pukeutumista pitäisi käsitellä. Siksi minä pelkäsin ja vihasin tohtori Harlow’ta jo ennen kuin tiesin kuka hän oli. (s. 214)

Pelko johtaa tässä vihaan (ihan oikein suvaitsevaistolaisen teorian mukaisesti), vaikka vihan kohdetta ei edes tunneta vielä. Mutta tämä viha on tietysti, päinvastoin kuin sitä edeltävän kappaleen viha, hurskasta ja oikeutettua. Näin ollen pahan tohtorin solvaaminen kuolleena ja tämän ruumiin häpäiseminen kirjan loppupuolella on sille ihan oikein:

Lumi alkoi kasaantua [Harlow’n käärinliinoihin käärityn] ruumiin ylle. ”Päätin etten kärrääkään häntä takaisin sisälle”, hoitaja ilmoitti. ”Ei hän enää tunne sataako lunta.”

”Minäpä kerron teille hänestä jotain”, sanoin hoitajalle. ”Hän on täsmälleen samanlainen kuin aina – paskanjäykkä.”

Nainen otti pitkät haiut tupakastaan ja puhalsi savut tohtori Harlow’n ruumiin ylle. ”En rupea kiistelemään kanssanne”, hän sanoi. ”Tehän se kirjailija olette.”

Jos SR nyt vähän kärjistääkin tai vielä enemmänkin, epäinhimillistää ihmisiä tavalla joka muistuttaa ajoista savannilla ennen kuolleiden hautaamisen oppimista, se tulee hyväksyä, koska kaikki mitä on tehty oikean aatteen puolesta on oikein. Ilkeät ihmiset kun haluavat pilata maailman: noita ”homoja vihaavia kusipäitä” (s. 387) riittää kaikkialla: ”homoja vihaavia kusipäitä” (ibid.).

***

Miten muuten kuin toisia herkeämättä tarkkailemalla voi erottaa hyvät ihmiset huonoista?

Kielenkäytöstä. Tähän suvaitsevaistolaiset käyttävät poliittista korrektismia. Se tarkoittaa, että he keksivät koko ajan uusia sanoja, jotta väärinajattelijat voivat paljastua käyttämällä jotain vanhentunutta ilmaisua (kuten transseksuaali, homo), kun taas hyvät ihmiset osaavat erottautua oikeilla ilmaisuilla (transgender, LGTBK). Sanat uusitaan vuosittain, että distinktio saadaan tehtyä nykyajan vaativalla nopeudella.(*) Minä olen monta kuvaa suvaitsemattomia ihmisiä toistuvasti ”sivistymättömiksi” tavalla, mikä tuskin on sattuma, vaan yritys määritellä sanan ’sivistys’ sisältö uudestaan: sivistys ei ole enää menneisyyden tuntemista ja kunnioittamista, vaan tulevaisuuden tuntemista ja menneisyyden paheksuntaa. Oikeutta jaetaan retroaktiivisesti: varhaiset homot olivat hyviä ihmisiä, varhaiset ei-homot huonoja. Historia kirjoitetaan uudelleen: Shakespearekin oli trans transseks gender… transgenderisti tai sellainen.

Myös suvaitsevaistolaisen kirjallisuuden tehtävä on opettaa lukijalle alan termistöä. Minä olen monta marssittaakin lukijalle paljon tärkeää tulevaisuuden sanastoa: on preop ja postop, sieppari ja syöttäjä, interkruraalinen yhdyntä jne. Kirja tosin on välineenä piinallisen hidas pysyäkseen edistyksen vauhdissa, ja osa termistöstä on jo kirjoitusvuodesta 2012 muutettu. Romaani tekee tästä osuvan lempeää pikku satiiria, kun päähenkilö ei vanhana miehenä ole millään enää oppinut koko tuoreinta termistöä.

***

Suvaitsevaistolaisuuden suurin haaste on, ettei suvaitsevaisuus ole vielä ainoa ihanne. Tilannetta korjataan jatkuvasti, mutta toistaiseksi on vielä muitakin inhimillisiä ihanteita, eivätkä kaikki ymmärrä suvaitsevaisuutta edes korkeimmaksi. Todellisuudessa suvaitsevaisuus on tietysti liberaalin politiikan ajamista, melko onnistunut yritys kaapata summum bonum liberaalien puolelle retoriikalla. Tämän näkee siinä, että suvaitsemisen kohteena ovat aina ja järjestään liberaalien toilailut ja uusimmat keksinnöt, mutta konservatiivisia ihmisiä ei tarvitse suvaita, koska hehän ovat Pahoja ja heidän arvonsa eivät ole arvoja vaan suvaitsemattomuutta eli Pahaa. Toistetaan siis lopulliseen voittoon asti: ”Suvaitsemattomuutta ei tarvitse suvaita.”

Tästä partisaanipoliittisesta taustasta seuraa kuitenkin suvaitsevaistolaisuuteen joitakin epälinjassa olevia epäloogisuuksia, kuten että kondomi ei ole kuminen kertakäyttöesine, vaan erityisen suvaitsevainen talismaani pahaa vastaan (s. 341 Elaine karkoittaa pahat konservatiivit ripottelemalla kondomeja kaikkialle huoneeseensa.) Lisäksi aborttia pidetään samoista poliittista syistä suvaitsevaisena tekona (Elaine tekee abortin), ja uskonnollinen kasvatus on jotain, joka ehkä ”joudutaan kärsimään” mutta ihmeen kaupalla tällä kertaa siltä ”valheelta” onneksi säästyttiin (422). (Tämä pätee vain kristilliseen uskoon.) Perhe ei ole tärkeä arvo, vaan uhka, joten suvaitsemattomat perheenjäsenetkin tulee ilmiantaa – kuten hylätään Abbotin suvunkin mustat lampaat. Verisiteet tai muut lojaliteetit on oltava valmis leikkaamaan pois kuin puhjennut umpisuoli. Vain suvaitsevaisuus määrittää, kenen kanssa pidetään yhtä.

Yleiseen liberaaliin tapaan konservatiiviset ihmiset nähdään siis pahoina ihmisinä, siinä missä konservatiivit näkevät liberaalit hyvinä ihmisinä, joilla on tyhmiä aatteita.

***

Suvaitsevaistolainen kirjallisuuskritiikki osallistuu SR:in ohjelmaan ja on tämän kaksikärkisen keihään toinen janoinen terä. Kuvaus virkamiehen kuolemasta kuppaan tai pojan ajautumisesta huumeisin ei suvaitsevaistolaisuudessa ole yhtä hyvää kirjallisuutta kuin kuvaus virkamiehen kuolemasta aidsiin tai pojan ajautumisesta transgenderismiin, koska vain jälkimmäisiä kohtaan voi osoittaa suvaitsevaisuutta. Suvaitsevaisuus on ikään kuin kirjallisuus plus yksi taso lisää, suvaitsevaisuuden taso. Parasta on kerätä mahdollisimman paljon uhriuden tasoja ja näin kasata suvaitsevaisia plussia. Plussia saa yhden jokaisesta vähemmistöstä, josta kirjan päähenkilö kärsii: sukupuolivähemmistö (naiset ovat vähemmistö), seksuaalinen vähemmistö, etninen vähemmistö, taloudellinen vähemmistö (köyhät ovat vähemmistö), jne. Jos henkilö uhriutensa takia tuhoutuu (muiden tai oman käden kautta), siitä saa vielä yhden bonustason lisää, koska se niin tehokkaasti kuvaa pahojen ihmisten julmuutta ja näin petaa tietä suvaitsevaistolaisuuden lopulliselle voitolle.

Esimerkiksi +nainen, joka on +lgbtk +etnistä vähemmistöä +köyhä +yksinhuoltaja saavuttaa jo SR:in huipun viimeistään päätyessään +itsemurhaan olosuhteiden uhrina (eli miesten, heteroiden, etnisen enemmistön, varakkaiden, avioituneiden, kondomittomuuden ja elävien). Tällainen tarina on siis yhteenlaskuna kuusiplushyvä.

Uusia tapoja olla uhri tulee koko ajan löytää lisää, se on edistystä.

Suvaitsevaistolainen kriitikko siis käy taistelua sortoa vastaan palkitsemalla sorrettuja vähemmistöjä. Aidalla kiikkuessa on aina parempi erehtyä kehumaan suvaitsevaista vähän liikaa kuin liian vähän, koska maailmassa on kuitenkin toistaiseksi vielä niin paljon pahoja suvaitsemattomia ihmisiä ja rakenteita, että hyvien ihmisten tehtävä on tasapainottaa tätä suosimalla pahojen uhreja. Pieni tarpeeton ylistys ja rummunpärinä ei ole suinkaan väärin, koska se on tehty asian puolesta – oikeastaan se on välttämätöntä, koska jos ei sitä tee, saattaa olla salaa suvaitsematon, eikä ainakaan tarjoa oikeaa esimerkkiä, mikä on kaikkien velvollisuus.

Kirjan sisällön lisäksi arvostellaan luonnollisesti myös sen kirjoittajaa. Jos, kuten Irvingin tapauksessa, kirjailija itse on epäilyttävän epänainen, epähomo, epäsorrettu, epälihava, epälikinäköinen, epä-epäkristitty, epäonneton jne, hänen kannattaa sitä selkeämmin osoittaa puoluekuuluvaisuutensa kirjansa sisällössä. Irving onkin oivaltavasti huomannut, että biseksuaalina päähenkilö Bill Abbott voi olla sekä heteroiden että homojen ennakkoluulojen uhri, joten siitä vielä +. Lisäksi Irving ilmiantaa omansa, eli painipiirit joista hän tulee, paljastamalla tuon vanhanaikaisuuden pesäkkeen suvaintofoobisuuden:

”Hulluko sinä olet?” Elaine kysyi minulta. ”Koetatko päästä hengestäsi? Se paikkahan [painiseura NY Athletic Club] on surullisen kuuluisa kaikenvastaisuudestaan. Se on antisemiittinen ja rasistinen.

”Niinkö?” minä kysyin häneltä. ”Mistä tiedät?” [Elaine ei naisena voi klubille päästäkään, mutta silti hän tietää:]

”Se on naisvastainen paikka – kai minä nyt jumalauta sen tiedän!” Elaine sanoi. ”Se on katolisten irkkupoikien klubi – jo pelkän katolilaisuuden pitäisi saada sinut juoksemaan karkuun.” (445)

Omien kavaltaminen: +. Antikristillisyys: +. Anti-antisemitismi: +. Antirasismi: + Hurskas viha: +. Jo tällä kappaleella Irving saa paljon epäilyttävää taustaansa anteeksi.

***

Jatkotutkimus voi eritellä muitakin SR:n piirteitä: yhteydet sosialistiseen realismiin esimerkiksi näkyvät uskona väkivallan oikeutukseen (s. 561) sekä iskurijoukkojen kuvaaminen täydellisinä ja omnipotentteina esikuvina (Neiti Frost). Pidemmän aikavälin strategiana voisi myös viitoittaa tietä, jolla kirjallisuus ja lukemisharrastus saadaan suvaitsevaistolaisuuden kautta puhdistettua epäilyttävän moninaisista aineksista kuten miespuolisista ja heterolukijoista sekä kaikista muistakin vanhanaikaisista ihmisistä. Mutta tämä artikkeli käy ehkä avauksena suvaitsevaistolaisen realismin tunnistamiseen ja tutkimiseen.

(*) Suluissa esiintyvät ilmaisut on kirjoitettu helmikuun 25. 2014. Palaan tähän artikkeliiin koko loppuelämäni ajan muuttaakseni ilmaisut ajankohtaisiin eli oikeisiin ja kuoltuani toivon, että joku muu tekee sen ystävällisesti minun puolestani.