Taiteen poliittisuudesta, eli Tony Halmeen maissipaska

…eli Totaalinen romaani IV

Enteilin taiteen politiikkaa käsittelevää postausta jo täällä Totaalisen romaanin kolmannessa osassa. Käsittelen tässä sitä, miksi ihmiset pitävät erilaisesta taiteesta ja mitä tekemistä sillä on politiikan kanssa. Kaikki johtaa selitykseen sille, miksi Totaalisen romaanin manifestissa kirjoitin estetiikakseni:

6. Romaanin on kerrottava todentuntuisista ihmisistä, kaikenlaisista oikeista ihmisistä. Ei vain kultturelleista ihmisistä, kirjailijoista ja korkeakoulutetuista, ei vain esteettisten teorioiden kouluttamien runkkurinkien rinkirunkuista. Se tarkoittaa myös ihmisiä, jotka eivät ole hyvin kasvatettuja ja poliittisesti oikeaoppisia: ihmisiä jotka eivät lue kirjoja tai lausu d-kirjainta puheessaan, ihmisiä jotka eivät anna rahaa romanikerjäläisille, naisia jotka tupakoivat raskausaikana, miehiä jotka haluavat panna naisia, naisia jotka rakastavat uusnatseja, toivonsa menettäneitä ihmisiä, toivon saavuttavia ihmisiä, turkistarhaajia, ihmisiä jotka kamppailevat arvostuksesta ja ovat valmiita järjettömiin asioihin hävittääkseen nöyryytyksen mahdollisuuden – eikä se saa suhtautua näihin ihmisiin ylimielisesti ja holhoavasti.

*

En ole voinut unohtaa lausahdusta, jonka hollantilaisen oikeistopoliitikon Geert Wildersin väitetään taannoin tehneen: ”Art is a left wing hobby.”  Taide on vasemmiston puuhastelua.

Väite olisi helppo kuitata populistipoliitikon sammakoksi, mutta sitä kannattaa tutkia. Tutkin sitä fiktiviisellä kuvauksella kahdesta kaveruksesta. Ehkä tähän ajatusleikkiin voi suostua tuomatta omia poliittisia kantojaan (todennäköisesti närkästystä Wildersiin) etualalle.

Joten meillä on kaksi kaverusta. Heidän nimensä ovat Kamu ja Kari. Kamu ja Kari ovat vanhoja luokkatovereita ja pelaavat aikuisiälläkin squashia viikottain yhdessä, mutta varovat puhumasta politiikkaa tai mitään muuta vakavampaa, koska he eivät suoraan sanottuna siedä toistensa näkemyksiä.

Kari varautuu. Hän kannattaa vahvaa armeijaa ja säilöö rahaa ja sieniä pahan päivän varalle. Hän tutkii hotellin varauloskäynnit. Kun Karin poika tuli kotiin itkien, että häntä kiusataan, Kari opetti tätä nyrkkeilemään. Kari ei halua naapuriin pakistanilaisperhettä tai asunnottomien yömajaa, eikä hän ole kiinnostunut kokeilemaan huumeita tai kitkarenkaita. Kun hän aikoinaan kuuli ensi kerran, että voin sijasta pitäisi syödä margariinia, hän haukkui moista paskaa puhuvat. Kun hänelle kaksikymmentä vuotta myöhemmin väitettiin, että voi on sittenkin terveellisempää, ei olisi kannattanut vaihtaa margariiniin, hän haukkui moista paskaa puhuvat.

Ulkomailla Karia inhottaa, kun muut eivät ymmärrä hänen kieltään. McDonalds’in valot herättävät hänessä turvallisen tunteen.

Kamu taas tykkää kokeilla uusia ruokalajeja ja eksoottisia maailmankeittiöitä. Hän ei käy joka kerta suihkussa pelin jälkeen. Hän on ostanut uudet silmälasit. Niiden sangat ovat hauskan vihreät. Jos hänelle kertoo, että kaikki mitä hän luulee tietävänsä onkin väärin, hänen kasvonsa kirkastuu ja hän vaatii kuulla lisää. Hän arvostaa sitä, että kaikkea on enemmän: ärsykkeitä eritoten. Hän viihtyy kaupungin keskustassa, jossa vastaan tulee jotain uutta ja jännittävää joka päivä. Kari on muuttanut metsän laitaan, jossa hänellä on oma, aidattu tonttinsa.

Kari antaa rahaa sotaveteraaneille, koska se on velvollisuus, Kamu Amnestylle, koska ihmisillä pitää olla oikeuksia. Kun Kamun poikaa kiusattiin koulussa, Kamu allekirjoitti heti nettivetoomuksen koulukiusaamista vastaan.

Kari on juristi ja reserviläinen. Kamu on kulttuurialalla. Ymmärrettävästi. Taide on kokeilua ja uutta ja uutuudenviehätystä. Kamuismin äärimmäisenä laitana on avantgarde, performanssitaide, kokeellinen runous… Avantgarde perustuu lähinnä uutuudenviehätykseen. Siksi se ärsyttää Karia. Hän ei pidä siitä, että kaikki on uutta. Se on uhka.

Näytelmäkirjailija David Mamet kirjoitti kerran, että avantgarde on vasemmiston nationalismi. Molemmat ovat vastapuoliskolle käsittämättömiä ja itselle pyhiä arvoja.

Sen takia Kamu raivostui, kun Tony Halme aikoinaan kerskui vääntävänsä maissipaskan Kiasmaan taideteokseksi (ja mikä ihme on maissipaska?), ja kun perussuomalaiset ylenkatsoivat ”postmodernia tekotaidetta”. Sen takia poliittista suuntautumista määrittävissä testeissä kysytään suhtautumista nykytaiteeseen, jolla ei luulisi olevan mitään tekemistä sen suhteen, miten yhteiskunta järjestyy. Mutta sillä on paljon tekemistä sen kanssa, miten aivot järjestyvät.

Nämä erot ovat vahvemmin sisäänkoodattuja kuin yleensä ajattelemme. Ne on aika pitkälti hahmoteltu geeneissä, aivoissa ja sisäerityksessä (hahmoteltu siis, ei etsattu pysyviksi). Luulemme päättävämme arvoistamme ja harrastuksistamme ja asuinpaikastamme faktoihin perustuen, mutta yleensä ihminen oikeuttaa sen, mistä ensin tykkää, ja tykkää siitä, mitä hänen genetiikkansa ja sisäerityshistoriansa sanoo. Kamu on uusille kokemuksille avoin, koska hänellä erittyy vähemmän stressihormoni kortisolia ja enemmän palkitsevaa dopamiinia, kun hän joutuu yllättävään uuteen tilanteeseen. Karin hermosto taas reagoi herkästi kaikkeen uuteen uhkana, eikä mahdollisuutena. Välittäjäaineet ja hormonit ohjaavat ihmisen poliittisia näkemyksiä ja sitä, kallistuuko hän äänestämään liberaaleja vai konservatiiveja arvoja. Tietysti vertaisryhmällä ja elämäntavoillakin on vaikutuksensa.

Geert Wilders ja Tony Halme ovat äärimmäisiä Kareja. Heille Kamun arvot eivät ole ainoastaan ei-pyhiä, vaan kuuluvat sellaiseen arvomaailmaan, joka uhkaa rapauttaa heidän ehyttä maailmaansa. He ovat valmiita jättämään koko taiteen kamumaisille hihhuleille.

Juju on siinä, että kumpaakaan ihmistyyppiä ei voi todistaa toista paremmaksi. Mitä todennäköisimmin molempia tarvitaan. Nämä kaksi ovat tuomittuja riitelemään keskenään poliittisessa keinuliikkeessä. Ja hyvä niin. Tosin tämänkin takia en jaksa innostua päivänpolitiikasta.

*

Kamuja tämän lukijoiden joukossa vaivaa tarinani mustavalkoisuus ja kärjistetty ote. Kamut painottavat sitä, kuinka erilaisia kaikki ovat, ja ei saa yleistää, ja kaikki on harmaan sävyjä. Kareja ärsyttää, että heistä tuntuu minun ohjaavan heitä johonkin lapsellisella kertomuksellani, ja he haluaisivat saada jo tietää, mitä tässä väitetään ja onko Konstig heidän puolellaan vai vihollinen. Karit tykkäävät selkeistä rajoista ja päälauseista.

En tunnista itseäni kummaksikaan. Nuorempana olin kyllä paljon Kamumpi kuin nykyään (luin Allen Ginsbergin koottuja runoja Provinssirockissa), mutta nykyään olenkin perheellinen ja asuntovelallinen melkkis, melkein keski-ikäinen. Sen sanon, että minusta Wildersin lausahdus kuulosti raikkaalta. Kotimainen sivistyneistömme on nykyään niin lähellä sen vastakohtaa. Ja tässä jotain, mitä ei yleisesti myönnetä:

Tosiasiassa keskiverto yliopiston käynyt, arvoliberaali valistuksen lapsi on anomalia: hän edustaa koko maailman(historian) poliittisella kartalla ääri-ilmiötä. Koska hänen lähipiirinsä ja FB-kaveristonsa on yhtä edistyksellistä kuin hänkin, hän ei ymmärrä olevansa poikkeama. Todennäköisesti Kamun edustamien ihanteellisten arvojen kannatus lienee ihmiskunnassa ehkä prosentin luokkaa: kartalla heitä esiintyy hajanaisina täplinä lähinnä Pohjois-Euroopan ja -Amerikan yliopistokaupungeissa. Kun Kamu kirjoittaa kirjallisuutta, se pystyy todella koskettamaan vain tätä prosenttia ihmisistä ja on vierasta muulle ihmiskunnalle. Se ei ole minun käsitykseni kirjallisuuden arvosta.

Minusta on relevantti pelko, että kirjallisuus leimaantuisi yksinomaan Kamujen puuhasteluksi. Nykyrunous on sitä jo. Tämän maan Karit saattavat arvostaa runoilijoita näiden erikoiselta tuntuvan luomiskyvyn ansiosta (joitain vanhoja Leinon säkeitä he saattavat osatakin), mutta eiväthän he koe nykyisellä runoudella olevan mitään tekemistä heidän kanssaan. Mitä jos tämä leviää muuhunkin kirjallisuuteen? Karit jäävät lukemaan lähinnä miesten kirjoittamia dekkareita, jos nyt jaksavat sepitteisiin uskoa ollenkaan: sotahistoria sentään on totta.

Siksi en kestä kirjallisuutta, joka pyrkii parantamaan maailmaa. Se on nimenomaan omiaan leimaamaan kirjallisuuden vasemmiston puuhasteluksi. En usko kirjallisuuteen, joka yrittää opettaa lukijaansa ja valistaa tätä samaan maailmankäsitykseen kuin kirjoittajalla on – varsinkaan siihen tylsään yliopistolaiseen perusliberalismiin, joka tällä hetkellä on muodikasta. Siksi romaanien on kerrottava muistakin ihmisistä kuin Kamuista ja siksi romaanien tulee kokeilla kaikenlaisia ääniä poliittisen spektrin eri laidoilta, olivat sitten korrekteja tai ei. Ja mieluiten ei, koska konsensus on kammotus.

*

Artikkelin innoituksena on käytetty Jonathan Haidtin teosta The Righteous Mind, jota en voi suositella kylliksi. 

Advertisements

12 kommenttia artikkeliin ”Taiteen poliittisuudesta, eli Tony Halmeen maissipaska

  1. Heheh, jouduin nauramaan ääneen pari kertaa, niin osuvaa tekstiä. Ilmiöt, joita kuvasit, näkyvät kyllä ihan jokapäiväisissä keskusteluissa, ja on totta, että jos harrastaa tietynlaista taidetta, tulee helposti leimatuksi myös poliittisesti.

    Mietin tosin, että mikä on kirjallisuutta, joka pyrkii parantamaan maailmaa? Mistä sen tunnistaa? Joku on ehkä vahingossa kirjoittanut sellaista tekstiä, jota ei alun perin tarkoittanut maailman parantamiseen, mutta jonka sinä tulkitset niin.

    • Täysin mahdollista. Tulkinnanvaraa aina on, ja pitääkin olla. En hirveästi harrasta tulkitsevaa lukemista, mutta olen nykyään allerginen yllä kuvaamalleni edistykselliselle maailmankatsomukselle. Ihan turhankin: minulla jäi ”Lumen taju” ensimmäiseen virkkeeseen, kun se ”kielellä, joka ei ole enää minun kieleni” haiskahti niin opetetun anti-kolonialistiselta. Se nyt oli tyhmää minulta, en tiedä tuon kirjan maailmankatsomuksesta mitään.

      Kollegoita ei kannata haukkua. Usein nämä ovat tarinoita, joissa rohkea, nuori edistyksellinen yksilö murtaa ahdistavan yhteisön/perinteen/uskonnon/patriarkaatin/ennakkoluulojen kahleet ja tulee vapaaksi ja itsenäiseksi, mitä pidetään onnellisuuden synonyymina. Tai sitten hän epäonnistuu, ja jää uhriksi. Minusta vaatii myös tietynlaisen maailmankatsomuksen, että voi pitää miessukupuolta yksinomaan pahana, kuten esim. Puhdistuksessa.

      Toisessa kontekstissa (ja etäisyys tähän kontekstiin toimii siedätyshoitona) vertaa Steinbeckia Hemingwayhin tai Fitzgeraldiin. Pahimmillaan, kuten Vihan hedelmissä, koko tarina hukkuu opetuksen alle. ”Kenelle kellot soivat” kertoo poliittisesta projektista (vapaaehtoiset Espanjan sisällisodassa), mutta itse teos ei minusta saarnaa.

  2. Olipas hyvä ja pohdiskeleva kirjoitus ja sai minutkin miettiään uudestaan arvomaailmaa, jota ehkä osittain tiedostamattaankin edustan. Pitää harrastaa itsekin enemmän kirjallisuuspohdiskelua juuri siltä kannalta, että millaista maailmankuvaa nykykirjallisuuden kerronnalliset ratkaisut ja henkilöt heijastavat. Viimeksi tuli luettua kotimaisia romaaneja eli entisen luovan kirjoittamisen opettajani Riku Korhosen – Nuku lähelläni ja aihetta kanssani opiskelleen Iida Rauman – Katoamisten kirja. Kummatkin kertoivat mielestäni juuri halusta eristäytyä maailmasta ja kulkea omia teitään (ihannoidun itsenäisyyden ja riippumattomuuden saavuttamisesta eri keinoin). Ympäröivä maailma ja vallitsevat trendit koettiin näissä enemmän ahdistaviksi ja rajoittavaksi kuin mahdollisuuksia antavaksi. Rauman kirjasta huokui erityisen selkeästi juonikuvio, josta kommentissasi Konstig kirjoitit: ”…nuori edistyksellinen yksilö murtaa ahdistavan yhteisön/perinteen/uskonnon/patriarkaatin/ennakkoluulojen kahleet ja tulee vapaaksi ja itsenäiseksi,” sillä erotuksella, että kyseessä oli pelokas ja vieraantunut päähenkilö.

    Kirjoitimme juuri Ruokakapinaan kulutusvalintoja, tahtomista ja vapautta filosofisestikin pohtivan kirjoituksen, joka saattaisi ehkä kiinnostaa sinuakin: http://ruokapyramidihuijaus.blogspot.fi/2012/12/tahtominen-vapaus-ja-kulutusvalinnat.html

    Lukemisiin!

    • Kannatan varovaisuutta, jos lähtee tulkitsevan lukemisen tielle. Sillä voi pilata itseltään muuten hyviä lukukokemuksia, ja ylitulkinta on aina uhka.

  3. Paluuviite: Totaalinen romaani III: Yllätä mut | Joonas Konstig

  4. Paluuviite: Rumentajat | Joonas Konstig

  5. Paluuviite: Merkintöjä siitä mihin nykyromaani pystyy | Joonas Konstig

  6. Paluuviite: Tieteen lumevaikutus, eli tiede kertomuksina | Joonas Konstig

  7. Paluuviite: Suvaitsevaistolainen realismi kirjallisuudenlajina | Joonas Konstig

Kommentointi on suljettu.