Osa I: Veblenin romaani täällä. Osa II: Manifesti täällä.

Totaalisen romaanin manifestin lukija huomaa, että se sisältää ainakin kolme pääväitettä. Lähtökohta on se, että romaanin asema tarinankerronnan kuningaslajina on uhattuna. Toinen teesi on rimpsu ohjeita siihen, minkälaisia romaaneja tulisi kirjoittaa – tai ehkä pikemminkin kannattaisi kirjoittaa, sillä manifestihan on tylsän salliva. Nykyrunoutta mennään myös tölvimään, mutta lähinnä dramaturgisista syistä.

Ensimmäiseen väitteeseen kommentoin lyhyesti, että jos sinulla on erilainen käsitys romaanin tilasta, hyvä. Toivotaan, että olet oikeassa ja minä olen turhan pessimistinen. Muutama ranskalainen viiva silti.

– Meidän on helppo kuvitella, että se mitä ympärillämme tapahtuu, on aina tapahtunut ja tulee aina tapahtumaan. Mutta kun perspektiiviä laajentaa, asiat näyttävät kulkevan aalloissa. Romaanin kultakausi on puolentoista sataa vuotta vanha ilmiö, joka alkoi 1800-luvun keskipaikkeilla realistisen romaanin myötä. (Vielä 1800-luvun alussa kuningaslaji oli runous: Lordi Byron esimerkiksi valitsi lajinsa käytännöllisistä syistä.) Saattaa olla, että jälkipolvet näkevät elokuvan korvanneen romaanin jo vaikkapa Kummisedän aikoihin. Lähelle on vaikea nähdä.

– Monien kirjallisten ihmisten lähipiiri koostuu ihmisistä, jotka lukevat, ja näin syntyy helposti käsitys, että lukeminen on todellista yleisempää puuhaa.

– Sofi Oksasen kirja on enemmän spektaakkeli kuin ”vain” kirja.

Mutta: aiheesta minkälaisia romaaneja tulisi kirjoittaa.

Helsingin Sanomissa julkaistiin 2.9.2012 sopivasti lauantaiessee Roska koukuttaa kuin heroiini, jossa toimittaja Liisa Mayow moitti ”roskakirjallisuutta” tutkivan toimittajan Charles Duhiggin ajatusten pohjalta. En ole lukenut Duhiggin kirjaa, joten kommentoin Mayowin kirjoitusta ja tämän synnyttämiä ajatuksia. Ne nimittäin keskittyvät samaan teemaan, mistä tämä kirjoitussarja alkoi: kerronnallisiin yllätyksiin.

Mayow aloittaa esseen kuvailemalla kokemusta, jossa hän ei voi jättää kirjaa kesken, koska se on niin koukuttava. Samalla hän tuntee ”itseinhoa” siitä, että kirjat joita hän lukee (Da Vinci -koodi ja Twilight-sarja), ovat ”roskaa”. Hän vertaa lukemista tupakoimiseen: röökaaja tietää, ettei sauhuttelu tee hyvää, mutta jatkaa silti. ”Viihderomaanit eivät kultivoi sielunelämääni hienommaksi, vaan vievät vapaa-ajan. Jatkan silti.”

On toki erikoinen ajatus, että kaiken mitä teemme, tulisi kultivoida sieluamme. Mutta Mayow  häpeää siksi, että maailmassa olisi ”niin paljon laadukkaampiakin keinoja paeta hetkeksi todellisuutta. On kirjallisuutta, joka tempaa mukaansa mutta antaa samalla muutakin. Olen jopa lukenut sellaista.”

Tämähän on totaalisen romaanin ihanne.

Mayow ei määrittele roskakirjallisuutta. Itse käyttäisin mieluummin sanaa ”hömppä”. ”Roska” kuulostaa ulkoaopitulta elitismiltä, kaveriporukan kovimpien intsupoikien slangilta. Se kuulostaa vähän samanlaiselta itsetyytyväiseltä mukarohkeudelta kuin neekeri-sanan käyttö monesti on. Ja sitä paitsi: jos kirja saa sata miljoonaa ihmistä valtaansa, kyllä siinä jotain on tehty oikein.

Mayowin esseestä saa käsityksen, että roskan määrittävä ominaisuus on se, että siinä on yllätyksiä.

Charles Duhigg väittää Mayowin mukaan, että menestyskirjallisuuden salaisuus on sen tarjoamissa lukuisissa palkinnoissa. Tämä on perusbehaviorismia: jos toimintaa seuraa aina palkinto, eliö yhdistää toiminnan palkintoon ja alkaa rakastaa toimintaa. Pelkkä hieno lopetus ei nykylukijalle riitä, palkintoja on annosteltava pitkin kirjaa. Paras välipalkinto on yllättävä juonenkäänne.

Jää sanomatta, mikä tarkalleen ottaen on vaarallista siinä, että kirja tarjoaa lukijalle palkintoja yllätysten muodossa. Vai onko se pois loppunäkymän vaikuttavuudesta, että matkallakin on kauniit maisemansa? Tämä haiskahtaa epäilyttävästi protestanttiselta etiikalta: kärsi kärsi, kirkkaamman kruunun saat. Mayowin kauhukuva:

Pian ei muuta ilmestykään kuin bestsellereitä, joissa jokainen sivu päättyy jyrkänteen reunalla roikkumiseen. Tähän suuntaan on jo menty myös niin sanotussa laatukirjallisuudessa. Moni nykykirjailija hyödyntää romaaneissaan yhä useammin keinoja, jotka kuuluivat lähinnä jännityskirjallisuuteen. Kirjallisuus trillerisoituu, koska olemme oppineet odottamaan jatkuvia koukkuja ja yllätyksiä. Kärsivällisyytemme ei enää riitä muuhun.

Joten, hyvä on, yllätykset.

* Viihdekirjallisuus (roska-, hömppä-) ei aina ole täynnä väliyllätyksiä: esim. klassisen whodunit-murhamysteerin perusluonteinen idea on satsata paukut loppuratkaisuun, jossa murhaaja selviää.

* Yllätyksissä on eroja. Monessa genrekirjallisuudessa jännien juonenkäänteiden rajana on lähinnä kirjoittajan mielikuvitus tai pokka. (Miksi ei Jackillä voisi olla vanhassa ohjussiilossa piilossa VTOL-lentokone, jonka on määrä räjähtää kahden minuutin päästä lähdöstä vain, jotta hän voi paeta laskuvarjolla ja lavastaa kuolemansa? Jos se on jännittävää, se perustelee itsensä) Mutta vakavuutta tavoittelevassa kirjallisuudessa yllätyksiä on vaikeampi luoda. Niiden kun pitää olla uskottavia. Sellaisen juonenkäänteen luominen, joka on sekä yllättävä että uskottava, on muuten yllättävän haasteellista: jos käänne on liian uskottava, sen arvaa jo ennalta. Jos se on liian yllättävä, sitä voi pitää joko epärealistisena (koska ei noin tapahdu ii är äl), epäuskottavana (koska sitä ei ole alitajuisesti ”myyty” lukijalle etukäteen hahmokuvauksen, ennakointien, symbolismin, intertekstuaalisuuden yms kautta) tai sitten keinotekoisena deus ex machinana. Yllätyksen pitää olla perusteltu tarinan maailman kannalta, riittävän realistinen (usein yksinkertaisempi kuin todellisuudessa) eikä se saa olla liian käytetty, koska muuten sitä pidetään kliseenä.

* Tavallinen, ”oikea” kaunokirjallisuus on keksinyt cliffhangerit ja muun yllätyksellisyyden. Esimerkiksi Alexandre Dumas, Victor Hugo, Walter Scott ja Charles Dickens elivät aikana, jolloin romaaneja julkaistiin jatkokertomuksina sanomalehdissä tai osittaisina niteinä kuin jatkosarjaa. He kehittivät välikliimaksin ja muita koukkuja saadakseen lukijan kaipaamaan tarinalle jatkoa. Huomautan, että tämä oli aikana, jolloin romaani nousi kuningaslajiksi.

Myönnetään, että kaikkia näistä ei omana aikanaan pidetty korkeimpana mahdollisena kirjallisuutena. (Dickens esim. rehabilitoitiin korkean kaunon kaanoniin vasta George Orwellin ansiosta.) Mutta yhtä lailla esimerkiksi antiikin runouden epigrammit, Byronin tuhmat nokkeluudet, Shakespearen koomiset narrit tai hänen käyttämänsä kieli ovat täynnä yllättäviä koukkuja, joiden tarkoitus on palkita lukija. Mistä päästään siihen, että…

* Palkitsevia yllätyksiä on eri lajeja: jännittävän juonenkäänteen lisäksi yllätys voi olla rakenteen, kerronnan, kielen, kielikuvien tai vaikka lay outin muodossa. Mieti vaikka dadaismia, surrealismia tai nykyrunoutta. Nykyrunous on periaatteessa yllätystä rivi toisen perään. Lukija ei voi aavistaa, mitä seuraavalla rivillä tapahtuu. Tarkoituksena on, että hän yllättyy ilahtuneesti siitä, millaisia lauseita ja kielikuvia, muotoja ja sisältöjä hän kohtaa.

* Ja palkinto? Eräs keskeisimmistä palkinnoista, joita kirjallisuus tarjoaa sivutasolla (erotuksena kokonaisuuden tasosta), ovat sellaiset pienet havainnot, huomiot, kuvat, kielikuvat, joilla on voima pysäyttää lukijansa, elähdyttää tätä. Koukkuja, kohosteisia kohtia. Lisäarvoa tarinankerronnan päälle. Minusta tuntuu, että nämä koukut ovat hyvin läheistä sukua sille, mitä Barthes kutsuu valokuvauksessa käsitteellä punctum: jotain, millä on voima tökkäistä yleisöä henkilökohtaisella tasolla. Tulla ikään kuin sivun läpi ja iskeä lukijaa, joko tunteellisella tai älyllisellä tasolla tai näiden sekoituksella.

Laadukas korkeakirjallisuus on täynnä tällaisia koukkuja, joihin itseänsä repiä. Avaan melko satunnaisesta kohdasta Don DeLillon Alamaailman, joka on poikkeuksellinen monellta tapaa, ja myös ideatiheydeltään:

Marvin oli noussut kellaristaan, irvisteli valossa. Hän ohjasi autoaan jääräpäisesti, valitsi kaistan ja pysyi sillä. Hänellä oli päällään ruskea ruutuvuorinen tuulitakki, sillä hän käytti sitä aina kun lehdet alkoivat vaihtaa väriä. Se oli uskollinen ulkomuodon muutos, kosmokseen sopeutuminen, joka sai hänen elämänsä vaikuttamaan säännölliseltä. Hän käytti samaa takkia vuosikymmeniä, antoi vanhan Pelastusarmeijalle ja osti uuden täsmälleen samanvärisen, jokamiehen ruskeaa jonka hän erotti liikkeen vaatetangolta viidenkymmenen metrin päästä asioidessaan juuri ennen sulkemisaikaa suurilla hiljaisilla alueilla, missä puvut on järjestetty riviin kuin johtajat helvetissä.

Marvinilla oli myös kumihanskat, se oli varotoimi johon hän ryhtyi aina kaupunkiin lähtiessään.

Lower East Sideen päästyään hän ajoi useita kertoja samoja katuja ennen kuin löysi paikan joka näytti sopivalta, paikan mistä autoa ei hinattaisi pois eikä siihen murtauduttaisi, ja hän lukitsi auton ja otti pari askelta taaksepäin ja arvioi pysäköintisuoritustaan ja katua yleisemminkin, käytettyjen huonekalujen halpamyyntiä ja kuorma-autojen pysäköintialuetta, missä jokaisen auton jokainen tuuma oli peitetty graffiteilla. Ohikulkevat ihmiset näyttivät yliherkiltä ja hyljeksityiltä. Hän näki kaksi pyörätuolissa istuvaa miestä, jotka painelivat liikennevaloihin pysähtyneiden autojen luo kerjäämään kolikoita.

Viihdekirjallisuudessa sama voitaisiin kertoa jotenkin tähän tyyliin:

Marvin ajoi Lower East Sidelle yllään ruskea ruutuvuorinen suosikkituulitakkinsa. Kädessä hänellä oli kumihanskat. Hän etsi pitkään sopivaa parkkipaikkaa, sellaista, jossa hänen autoonsa ei murtauduttaisi tai hinattaisi pois. Hän lukitsi auton perässään ja tutkiskeli ohikulkijoita. Kerjäläisiä, hämäräveikkoja kaikki tyynni.

DeLillon versio on moninkertaisesti palkitsevampi, enemmän täynnä pieniä ilahduttavia koukkuja, makupaloja lukijalle. Takki muodonmuutoksena, kosmologisena elämän tahdittajana? Palkintoja lukijalle. Vaatekaupan suuret hiljaiset alueet juuri ennen sulkemisaikaa – elävä, samaistuttava kuva. Puvut rivissä kuin johtajat helvetissä: tällainen voimakas kielikuva on pieni palkkio, joka saa lukijan haluamaan lisää samanlaisia.

Kumihansikkaat, miksi? Kiinnostaa. Luen eteenpäin saadakseni selityksen.

Arvioi pysäköintisuoritustaan, mitä tämä kertoo Marvinista? Teenko minäkin näin? Millaisia ihmisiä me olemme? Ihmiset näyttivät ”herkiltä ja hyljeksityiltä” saattaa sekin lukijan luomaan kuvaa kadusta ja miettimään, miltä sellaiset ihmiset näyttävät ja miksi he ovat sellaisia. Älyllisyyteen taipuvaiselle lukijalle tällaiset ajattelutehtävät ovat palkintoja. Ne saavat lukijan sitoutumaan kirjaan ja lukemaan eteenpäin.

Jos lukijan palkitsemista pidetään pahana, DeLillo kirjoittaa vihoviimeistä roskaa.

Ehkä tämä riittää yllätyksistä ja palkinnoista. Tästä ja muista proosakirjallisuuden käsityöpakin välineistä voin kirjoittaa aina lisää.

Nykylukijan keskittymisjänne lyhenee. Niin käy yhtä lailla kirjailijalle. Ikänsä televisiota ja aikuisuutensa Internetiä tuijottaneena ainakin tämän kirjailijan aivot toimivat eri tavalla kuin edeltävän sukupolven. Kirjallisuus heijastaa yhteiskuntaa tässä kuten aina ennenkin. Edellä mainittua realismia voi pitää seurauksena kaupungistumisesta ja luonnontieteiden noususta. Teknistä kehitystä taas voi pitää modernismin syynä: kamera oli niin paljon parempi realisti, että taiteilijoiden piti löytää uudet nichet. Niin se käy. Kirjallisuus, lukijat ja kirjailijat seuraavat aikaansa, muuttuvat sen myötä.

Yhtä lailla kuin lukijansa joka sivulla palkitsevaa romaania, myös realistista ja modernistista romaania kauhisteltiin aikanaan degeneraatioksi.

*

Kutsun tällaista romaania totaaliseksi romaaniksi, koska se toisaalta nielee ihmiset ja maailman karvoineen päivineen, ja toisaalta käyttää ylpeänä koko tarinankerronnan historian aikana kehittynyttä ammattitaidon arsenaalia.

Olen lähinnä keskittynyt yhteen osaan tuosta jälkimmäisestä totaalista. Sarjan viimeisessä osassa kirjoitan lisää siitä, millaisista ihmisistä ja maailmoista ja miten romaaneja tämän ihanteen mukaan tulisi kirjoittaa.