Kuinka tulla paremmaksi kirjailijaksi?

Kun jälkiviisaana katson henkilöhistoriaani, kuvittelen voivani nostaa sieltä esiin monia sellaisia tapahtumia ja vaiheita, jotka ovat auttaneet minua kehittymään korvaamattomalla tavalla kirjailijana. Puhun nyt tapahtumista, jotka ovat ulkokirjallisia – siis eivät liity siihen varsinaiseen kirjailijan käsityötaitoon, josta tässä blogissakin olen paljon kirjoittanut. Kirjoittamisen taito on osa kirjailijaa. Kuntosaliartikkelissani Elämäni levytangon kanssa kerroin jo yhdestä tällaisesta vaikeasti artikuloitavasta luonteen ja maailmankokemuksen kysymyksestä. Tässä neljä muuta asiaa, jotka ovat nähdäkseni kehittäneet minua kirjailijana liittymättä kirjoittamiseen.

1) Ensimmäinen oli isäni kuolema vuonna 2001. Se sai minut hylkäämään sen hylkäämisen, jota olin pitkään jo harjoittanut: siis hylkinyt kutsumusta kirjailijaksi. Muistan kirjoittaneen päiväkirjaani vakuutuksia itselleni, syitä miksi en varmasti ala kirjailijaksi, niin innokkaassa torjunnan tilassa, että ulkopuoliselle olisi ollut ilmiselvää mikä minusta tulee isona. (Yksi syy vuodelta 1994 kuului näin: kirjailijat ovat sellaisia inhottavia toisten ihmisten vakoilijoita. Se on totta, mutta ei riittävän hyvä syy olla ryhtymättä kirjailijaksi, ja jonkunhan se vakoilukin on tehtävä.)

Varmaan olisin hylännyt tämän hylkäämisen muutenkin. Kirjoitin isäni kuoleman aikoihin jo runoutta muistikirjat ja päiväkirjat täyteen, mutta tuntien haahuilevan 20+vuotiaan itseni, isän yllättävä ja ennenaikainen kuolema varmasti pakotti kehitykseni nopeammaksi. Se aiheutti konkreettisen muutoksen: jätin yliopiston ja hain Oriveden opistolle, jossa tiesin nopeasti varmaksi, että minusta tulee kirjailija, se on vain ajan kysymys.

Kun isä kuolee, pojan pitää kasvaa. Romaanissa Kaikki on sanottu, joka on kirjoistani omaelämäkerrallisin, kerroin Samun tarinan loppupuolella persialaisen tarun Rostamista ja Sohrabista. Taru loppuu minusta väärin, ja ilmaisin pettymykseni siihen myös nuorten rauhanturvaajien suulla. En tiedä pysähtyikö kukaan lukija huomaamaan lyhyttä kohtausta, mutta minusta siinä oli kiteytettynä jotain olennaista kirjan sisällöstä.

2) Toinen oli lapseni syntymä, isäksi tuleminen itse. Vanhemmuus on kokemuksia, jotka halveksivat yritystä kuvata niiden opetusta sanoilla. Olen mennyt tässä välillä niin pitkälle, että suhtauduin jo epäluuloisesti lapsettomiin kirjailijoihin: voivatko he todella ymmärtää elämää todistamatta uuden elämän syntymää ja kasvua ja sitä rakkautta ja vastuuta ja pelkoa ja jatkuvuuden tajua? Jääkö heidän käsityksensä rakkaudesta romanttisen rakkauden leimaamaksi – eikö romanttinen rakkaus ole lähinnä pariuttamisvippaskonsti lasten saantiin? Mutta ei nyt niinkään. Onhan maailmassa ensiluokkaisia lapsettomiakin kirjailijoita. Kokemuksen ei tarvitse olla aina tismalleen sama.

Hippaa Suomenlinnassa. Kuvan otti Sanna Einola.

Hippaa Suomenlinnassa. Kuvan otti ystäväni Sanna Einola.

 

3) Seuraavaa kohtaa on vaikeampi nimetä. Norman Mailer sanoi, että Marxin Pääoman lukeminen 50-luvulla teki hänestä paremman kirjailijan. Uskon ymmärtäväni mitä hän tarkoitti: ei niin, että hän nyt sitten soveltaisi marxilaista taloustiedettä romaaniinsa, vaan että se auttoi häntä ymmärtämään tekstien väistämätöntä ideologisuutta.

Kutsutaan sitä vaikka ideologian päälle ymmärtämiseksi. Politiikan ja arvojen ja vaikuttamisyritysten ja vaikuttumishalujen päälle ymmärtäminen. Sen oivaltaminen, kuinka moni älykäskin ihminen on poliittisesti naiivi (ja moni tyhmä viisas).

Kaikki teksti on ideologista (ei niinkään hahmojen puheiden yms. takia kuin tekstin rakenteiden ja sisäisen eetoksen). Tämän ymmärtämiseksi on pystyttävä näkemään omien arvojen ja oman viitekehyksen arvojen läpi. Jos tunnet vain yhden maailmankatsomuksen, et tunne yhtään. Olen kirjoittanut tästä (mm. Mitä kannattaa lukea ja miksi) ja olen tyytyväinen, että olen tällä kertaa noudattanut omaa ohjettani. Kirjailijan työnkuvaus on etsiä uusia tapoja nähdä sama maailma, ja ideologisuuden ymmärtäminen on siihen välttämätöntä. (Moni oppii paljon elämällä vieraassa maassa.)

Ja tällä kertaa viimeiseksi:

4) Pyhän ymmärtäminen.

Mutta minulle tämä on kaksijakoinen asia: Minusta on tärkeää, että kirjailija sekä a) ymmärtää ja arvostaa tieteitä ja tieteellistä metodia, että b) ei jää tieteellisen kaiken-kritiikin vangiksi, ja c) ei myöskään lähde sille äärimmäiselle tielle, joka redusoi ihmisen jonkin teorian muottiin,

sillä, selityksenä näihin kolmeen kohtaan,

a) Tiede auttaa pitämään jalat maassa. (Tiede auttaa jos ja vain jos se auttaa pitämään jalat maassa, mutta se ei ole välttämätöntä, jos jalkasi ovat jo maassa.) b) Tieteellinen kaiken-kritisoiva mieli voi olla luovan ihmisen pahin vihollinen ja faktisesti nihilismin muoto. c) Enkä oikein osaa sanoa tätä muuten kuin kliseellä, mutta maaperä ei ole kaikki ihmisessä, meidän pitäisi kohota siitä ylöspäin. Kohoamiseen tarvitaan pyhän kategorian ymmärtäminen ja kyky kokea se. Pyhä luo maailmaan uuden ulottuvuuden: ulottuvuuden, jonka näkevät vain pyhän näkevät. Sille sokeat eivät tiedä mitä menettävät.

Olisin voinut nostaa muitakin tapahtumia ja vaiheita ja vielä kauempaa kehityshistoriastani, mutta päädyin nyt näihin.

Tälle artikkelille saattaisi olla kiinnostava tehdä jatko-osa kymmenen vuoden kuluttua.

Miksi tieteen edistys ei tarkoita ihmisen edistystä

”Kasvava edistys on mahdollista vain materiaalisella alueella. Tällä hetkellä kasvavaa tietämystämme aineen rakenteesta ja yhä pidemmälle menevien keksintöjen valossa me selvästi näemme jatkuvan edistyksen kohti yhä suurempaa luonnon herruutta. Kuitenkin eettisen tietoisuuden ja moraalisen päätöksenteon alueella ei ole samanlaista mahdollisuutta karttumiseen siitä yksinkertaisesta syystä, että ihmisen vapaus on aina uusi ja hänen on aina tehtävä ratkaisunsa uudelleen. Näitä ratkaisuja eivät koskaan muut voi tehdä meitä varten etukäteen. Jos näin olisi, emme enää olisi vapaita. Vapaus edellyttää, että perustavissa päätöksissä jokainen ihminen ja jokainen sukupolvi on uusi alku.

Luonnollisesti uudet sukupolvet voivat rakentaa aikaisempien tiedolle ja kokemukselle, ja he voivat ammentaa koko ihmiskunnan moraalisesta aarreaitasta. Mutta he voivat myös hylätä sen, koska se ei koskaan voi olla itsestään selvää samalla tavalla kuin materiaalisissa keksinnöissä. Ihmiskunnan moraalinen aarreaitta ei ole valmiina käytettäväksi niin kuin työkalut, joita käytämme. Se on läsnä vetoomuksena vapauteen ja mahdollisuutena siihen. Tämä tarkoittaa kuitenkin, että

a) ihmisten asioiden oikea tila, maailman moraalinen hyvinvointi ei koskaan voi olla taattu vain rakenteiden kautta, kuinka hyviä ne ovatkaan. Tällaiset rakenteet eivät ole vain tärkeitä, vaan välttämättömiä. SIlti ne eivät voi eikä niiden tule marginalisoida ihmisen vapautta. Parhaimmatkin rakenteet toimivat vain, kun yhteisöä elävöittävät vakaumukset, jotka kykenevät motivoiman ihmiset suostumaan vapaaehtoisesti sosiaaliseen järjestykseen. Vapaus tarvitsee vakaumusta. Vakaumus ei ole olemassa yksinään, vaan yhteisön on se aina uudelleen saavutettava.

b) Koska ihminen aina pysyy vapaana ja koska hänen vapautensa on aina hauras, hyvyyden valtakuntaa ei koskaan pysyvästi perusteta tässä maailmassa. Jokainen, joka lupaa parempaa maailmaa, joka taatusti kestää ikuisesti, tekee väärän lupauksen. Hän unohtaa ihmisen vapauden. Vapaus täytyy jatkuvasti voittaa hyvän asian puolesta. Vapaa suostumus hyvään ei koskaan ole olemassa itsestään. Jos olisi rakenteita, jotka peruuttamattomasti voisivat taata määrätyn – hyvän – maailmantilan, ihmisen vapaus kiellettäisiin, ja siksi ne eivät olisi hyviä rakenteita ollenkaan.”

*

Lainaus loppui, jatko on omaani.

Ihmiskunnan edistys alkaa uudestaan alusta joka sukupolvessa – joka lapsessa. Ihmisyksilön edistys saattaa olla tie, mutta ihmiskunnan edistys on aina paikallaan juoksua, oravanpyörä, juoksumatto. Voimme luoda ja ylläpitää hyväksi havaittuja rakenteita (hyviä tapoja ja kauniita perinteitä, instituutioita, klassista kulttuuria ja sivistystä, moraaliohjeita ja perusteluja näille, ymmärrystä ihmisestä, luonnosta ja historiasta) ja saada lapset ymmärtämään, että niitä kannattaa jatkaa, mutta jokaisen teinin on vuorostaan hyväksyttävä tai oltava hyväksymättä ja opittava tai oltava oppimatta nämä alusta uudestaan. Heitä ei voi pakottaa tekemään mitä haluamme, eikä heitä voi pakottaa myöskään olemaan hyvä (jälkimmäistä taitaa nyky-Ruotsi yrittää).

Samoin kuin lapsi oppii lukemaan, hän oppii ”lukemaan” Hyvää Elämää, sellaisena kuin me osaamme tietojamme siitä välittää historiallamme ja kulttuuriperinnöllämme. (Ja tieto on usein hiljaista tietoa ja vaikeasti artikuloitavissa – me esimerkiksi tiedämme kuinka tärkeää on opettaa lapselle, että hänen pitää olla kiltti muille, mutta jos kohtaamme lapsen, joka inttää loputtomiin miksi, jossain vaiheessa argumentointimme alkaa hapertua ja alamme itsekin miettiä: Miksi pitää olla kiltti? Tämä tuntuu olevan yliopistojen tehtävä nykyään.)

Jos nämä rakenteet (järjestäytynyt, sivistynyt yhteiskunta) pysyvät, ihminen voi oppia haluamaan pelata ”hyvempänä”, koska se kannattaa, mutta poista rakenteet, ja hän on taas moraalisesti nollapisteessä. (Cormac McCarthy on kirjoittanut tästä kirjan Tie.)

Tämä ei ole pessimististä, koska emme pidä pessimistisenä sitäkään, että joka sukupolvi pitää kasvattaa sisäsiistiksi ja opettaa lukemaan ja hankkimaan ammatti. Pessimistisenä tämän näkevät vain ne, jotka kuvittelevat, että ihmiset voi taivuttaa mihin vain. He voivat tehdä sen vain viemällä ihmisiltä vapauden, ja tämän tehtyään he eivät ainakaan voi pitää yhteiskuntaansa hyvänä.

(Oikeastaan voisi ajatusleikkinä miettiä, olisiko onnistuneen yhteiskunnan merkki se, että ihmisiltä joudutaan vaatimaan mahdollisimman vähän edistystä, ts. asiat hoituvat itsestään ja ihmiset saavat olla rauhassa. Jos näin olisi, se em. nyky-Ruotsi olisi pohjalla. Ihmisten kiusaaminen on ikävää ja sen vaihtoehtoiskustannukset ovat huomattavat.)

Alun lainaus on paavi Benediktus XVI:n Spe Salvi -kiertokirjeestä, kursivointi omaani. Sama on ilmaistu monesti klassisessa kirjallisuudessa. George Orwell ilmaisi sen monesti, esim. kullanarvoisessa esseessä The Prevention of Literature.

Kirjailija Tauno Yliruusi ilmaisi saman 1969 näin, ja voit korvata ’kommunismin’ millä utopialla tahansa:

Jos ajattelemme utopiaa mahdolliseksi,

siis kommunismia konkreettisena

sovelluksena, niin eikö sensuuri

ole ensimmäinen edellytys.

Emmehän voi kuvitella

että kaikki kansalaiset aivopestäisiin

kannattamaan yhtä mahdollisuutta

täysin vapaaehtoisesti.

Kirjailija Paavo Haavikko taas näin:

Pahin mahdollinen maailma. Verrattomasti parempi kuin paras mahdoton.

Oma elämäni todistaa tästä. Olen taas samassa pisteessä kuin kaksikymmentä vuotta sitten, kun teinipunkkarina hylkäsin kaikki yhteiskunnan tarjoamat hyvien rakenteiden opit. Minulla meni kaksikymmentä vuotta harhailemassa sen takia, että päätin olla tekemättä mitä minulle opetettiin ja kyseenalaistaa kaiken. (Onni onnettomuudessa että olen kirjailija. Niiltä ei mikään odysseia mene hukkaan, kaikki on materiaalia.) Näin käy jatkuvasti. Sitä saattaa käydä nykyään yhä useammin, koska olemme nykyään yksinäisempiä kuin ennen. Ihmiskunta siis saattaa pikemminkin olla taantumassa.

Kaksitoista haja-ajatelmaa kirjoittajalle ja eläjälle

1. On olemassa tietynlainen kirjallinen vaikeaselkoisuuden tyyppi, joka suojaa kiireisiltä kriitikoilta, koska he epäilevät etteivät ymmärtäneet jotain olennaista, eivätkä halua riskeerata paljastaa sitä.

*

2. Pelastakaa sotamies Ryan -periaate: Lukija hyväksyy epäuskottavuuden, jos tarina alkaa sillä. Vastaavasti mitä lähempänä loppua ollaan, sitä epäuskottavampi epäuskottavuus on. (Jos kaikki ryhmän miehet selviäisivät Normandian maihinnoususta elokuvan lopussa, se olisi epäuskottavaa.)

*

3. Että ennen oli paremmin kuin nyt johtuu siitä, että entiset ongelmat ovat meille jo vanhoja tuttuja, kun taas nykyiset ongelmat uusia. Näin vanhat ongelmat saavat sympaattisen sävyn siinä missä uudet ongelmat ovat järkyttäviä.

*

4. Kirjailijantyö (yhdyssana). Määritelmä: Kaikki kirjan sisällön eteen tehty työ, joka ei ole kirjan kirjoittamista. Kirjan maailman, hahmojen, tarinan rakentaminen, taustatyö, esteettiset ja tekniset linjaukset… Kirjailijantyö tekee kirjasta tiheän.

*

5. Kuka sen sanoi: jos kirjoittaja yllättää itsensä, hän yllättää lukijankin. Mutta hän saattaa silti yllättää lukijan vaikkei yllättäisikään itseään, koska hän tuntee itsensä mutta lukija ei. Ja joskus lukija tuntee kirjailijan paremmin kuin tämä itse, eikä silloin ylläty mistään.

*

6. Jos ihmisluonto on jotain, jonka yli meidän tulee nousta, se luonto pitää ensin myöntää että sen yli voi nousta. Sen kieltäminen taas tekee meistä itsetyytyväisiä, kehitys tyssää tyytyväisyyteen.

*

7. Voisi kutsua kirjalliseksi keikaroinniksi sitä kirjoitustyyppiä, jonka tarkoitus on esitellä omaa erinomaisuuttaan silläkin seurauksella, että lukija jää statistiksi, jalkoihin.

*

8. Mutta ylipukeutuminen, tässäkin, on pienempi paha kuin alipukeutuminen, samoin kuin on pienempi virhe rakastaa liikaa kuin liian vähän.

*

9. Ei-realistinen kirjallisuus: ei tule olla realismin väistämistä vaan sen yli nousemista. Vaatii toimiakseen sen vaikeasti määriteltävän vaikutelman, että kertoja tietää hyvin mitä elämä realistisesti on ja osaisi halutessaan kuvata sen, mutta hän on valinnut ei-realismin tehdäkseen pointtinsa selvemmäksi. Ei-realistinen kirjallisuus allegoriaa.

*

10. Kaikilla on sokeita kohtia. Ihmisistä älykkäimmillä on sokeita kohtia, kokonaisilla kansoilla ja sukupolvilla on sokeita kohtia. Ei voi luottaa vain yhteen ihmiseen, aikaan, suuntaukseen. Sivistys on sokeuden tunnistamista.

*

11. ”Pyhä” on post it -lappu edellisiltä sukupolvilta meille. Siinä lukee: Pitäkää lapset tästä huolta. Vaikka ette juuri nyt ymmärtäisi tätä, tämä on niin olennaista, että halusimme muistuttaa siitä haudan takaa.

*

12. Mietittävä, missä määrin tämä kuvaa kirjailijaa. Se on ihan kielen päällä.

Uskosta kirjallisuuteen vuonna 2014

Pasi Ilmari Jääskeläinen kirjoitti äskettäin blogissaan tuntemuksiaan kirjallisuuden tilasta ja pohti sitä, onko mitään järkeä jatkaa kirjoittamista. Jääskeläinen ei ole ainoa kollega, jonka olen kuullut viime aikoina puhuvan lopettamisesta. Jääskeläisen blogitekstin lukeminen oli osuvaa, koska olin itse vain kaksi yötä aiemmin kirjoittanut pitkän raportin samaisesta aiheesta (siitä tosin tuli turhan synkkä julkaistavaksi).

Kirja-alalla tietysti ovat aina päteneet taloudelliset realiteetit ja kilpailun lait, mutta jaan mm. Jääskeläisen tuntuman, että tilanne on muuttumassa ja entisestään kärjistymässä. On kuin alalla olisi alkamassa eräänlainen sosiaalidarvinistinen eloonjäämiskamppailu. Paitsi soveltuvimmat (myyvimmät), myös (psyykkisesti) vahvimmat kirjailijat jäävät eloon ja lisääntyvät (kirjoina). Niille joilla paljon on, annetaan lisää, ja niiltä joilla on vähän, otetaan sekin pois.

Mitään järkisyytä jatkaa kirjoittamista ei ole. Ei mitään. Käytös ei perustukaan rationaaliseen ajatteluun, vaan kirjailijuudessa on kyse uskosta.

Olen kirjoittanut kolme kirjaa ja joka kerta uskaltanut odottaa yhä enemmän niiden vastaanotolta, ja joka kerta siis pettynyt syvemmin ja menettänyt uskoa, en koskaan kirjoittamiseeni, mutta kaikkeen muuhun. En suostu oppimaan historiasta, vaan kirjoitan taas uutta romaania, jonka taas kerran toivon nostavan minut sille tunnustuksen tasolle, jolle katson kuuluvani. Käytös on idiootin: typeryyden määritelmähän on tehdä sama asia uudestaan ja uudestaan ja olettaa erilaista lopputulosta.

Jatkossa kannattaisi kirjoittaa enemmän ja nopeammin. Enemmän julkaisuja tarkoittaa enemmän huomiota, julkisuutta, nimeä ja potentiaalisia lukijoita, palkintoja, apurahoja, jne. Kirjan viimeinen 10% vie suhteessa enemmän aikaa ja vaivaa kuin 10%, joten siitä olisi luonteva karsia, eikä suuri osa lukijoista myöskään tarvitse kirjalta sellaista tarkkuutta. Tämä on ikävä kyllä vastoin perfektionistista luonnettani ja estetiiikkaani, mutta katsotaan. Blogikirjoitusteni ainakin pitäisi syntyä jatkossa nopeammin ja vähemmillä revisioilla (yleensä 10-20).

Vielä tärkeämpi oppia olisi tämä: Ikävä kyllä jokusen vuoden kirjapiirejä tarkasteltuani olen ymmärtänyt, että tälläkin alalla menestys on hyvin pitkälle suhdetyötä. Jos/kun tuntee ja on tehnyt vaikutuksen hyvänä tyyppinä riittävän suureen määrän alan ihmisiä, nämä sitten erilaisiin raateihin, kriitikon ja kolumnistin pesteihin ym. kulttuurialan virkoihin päästyään herkemmin muistavat mukavia tuttujaan. Itseä pitäisi markkinoida: puhelin käteen ja soittoja. Tämä sotii vakaumustani vastaan (sen pahempi tietysti vakaumukselle). Mutta vielä vaikeampi minun on korjata sitä, että en solahda kirjapiirien konsensushenkiseen odotushorisonttiin. Jengiin kelpuutetaan ne, jotka ovat samaa mieltä. Olen arveluttava omantienkulkija ja vastarannankiiski. Minusta se tekee kirjoistani parempia, mutta se haittaa niiden löytymistä ja tunnustamista. Life is just high school with money.

*

On faustilainen kauppa joutua kirjailijaksi. Hän luopuu normaalista onnellisesta elämästä (johon kuuluu esim. muita ihmisiä ja palkka) voidakseen luoda jotain erityistä. Hänen on pakko uskoa, että vaihtokauppa kannatti. Tosin siinä missä tohtori Faust teki kauppansa paholaisen kanssa, minä assosioin mieluummin vastapuolen kanssa.

Ihmisryhmä jonka kanssa minulla on eniten yhteistä ovat munkit. Elämä on riisuttu ja niukka toimeentulo toisten varassa. Jäljellä ovat vain usko, joka antaa elämälle suunnan, ja toivo, joka pitää elossa, ja rakkaus, koska ellei tätä työtä rakastaisi, sitä olisi pakko vihata. Miten jatkaa kirjailijana? On yksinkertaisesti sovittava, ettei näistä luovuta, ettei näitä kyseenalaista. Sydämen on oltava vahvempi kuin järjen vastalauseet. Credo quia absurdum – uskon, koska se on järjetöntä.

Joten ensi vuodelle 2014 jatkan kirjallisuuden kapusiinina hengessä ora et labora.


Tämä oli blogini sadas postaus. Hyvää joulunaikaa sinulle ja läheisillesi.

Evoluutio ennen ja nyt ja vuonna 1984

On kiinnostavaa huomata, miten eri lailla Darwinin evoluutioteoriaan on suhtauduttu 1800-luvulla ja nyt. Silloin moni tulkitsi evoluution edistysoppina, siis kehitysoptimismina: se todistaa lajin kehityksestä paremmaksi. Ehkä tämä liittyi 1800-luvun alkupuoliskolla ihmeen suosituun hegeliläiseen viitekehykseen, jossa kehityksellä on suunta, lait ja tarkoituksenmukaisuus. Tai siihen, että koko 1800-luku oli kehitysuskoinen. Tieteellinen positivismi oli comtelaisittain tällaista; sosialismi oli materialistiseksi muuttunut hegeliläinen kehitysoppi. Muistan nähneeni Moskovassa museossa seinän kokoisen esityksen, jossa ihminen kehittyi historian saatossa ja saavutti lopulta kehityksen huipun: haalaripukuisen työläisen tehtaan edessä vasara kädessä.

Jo Darwin itse yritti varoittaa tästä väärinkäsityksestä. Evoluutiomekanismi kun ei aiheuta mitään universaalia progressiivisen kehityksen lakia: ”Meidän on kuitenkin myönnettävä, että ihminen kaikkine ylhäisine kykyineen — kantaa ihmiskehossaan alhaisen alkuperänsä lähtemätöntä leimaa.” Nykyään darwinismin tarjoama ymmärrys ihmisestä onkin suorastaan radikaalin taantumuksellinen. (Ei radikaali merkityksessä, että se itse olisi radikaali, vaan koska nykyaika verrattuna siihen on radikaali.) Ihmisluonto kehittyy niin hitaasti, että suuret yhteiskunnalliset muutokset ovat väistämättä ristiriidassa sen kanssa. Pleistoseenikaudella muokkautuneet, savanniin ja luolaan sopeutuneet ruumiimme ja aivomme eivät noin vain sovellukaan nykyaikaan, ja seurauksena on monenmuotoista ongelmaa ja ahdistusta. Olemme yhä se heimossa elävä kivikautinen metsästäjä-keräilijä, nyt vain uusissa vaatteissa.

Ja nykyään radikaali vasemmisto, humanismi ja sosialismi eivät tunnu hyväksyvän koko evoluutioteoriaa ollenkaan, tai ainakaan sen soveltamista ihmisen psykologiaan ja sosiologiaan.

Ja vaikka perinteisesti sosialistit ovat olleet materialisteja, myös tässä on tapahtunut 180 asteen käännös: sikäli kuin materialismilla voi tarkoittaa käsitystä, että ihmisen aivotkin ovat tulosta fyysisesti todennettavasta kehityksestä, sosialisteista on nyt tullut pikemminkin idealisteja tai jonkinlaisia uuskartesiolaisia dualisteja: kehomme ehkä vielä on evoluution sopeutumaa, mutta ihmisen mieli ja ajatusmaailma ainakin on tästä ainutlaatuinen ja omalakinen poikkeus.

Vielä yksi kiinnostava muutos on evoluutioteorian suhde uskontoon. Nyt on vallalla esim. joidenkin militanttien ateistien lanseeraama näkemys siitä, että evoluutio ja uskonto olisivat luontaisesti ristiriidassa. Mutta 1800-luvulla kuten nytkin tilanne ei ollut näin yksioikoinen. Monet uskonnolliset ajattelijat toivottivat jo silloin evoluution tervetulleeksi. Evoluutio oli osoitus siitä tavasta, jolla Jumalan luomistyö näyttäytyi luonnossa. Jumalahan oli ollut tapahtumien alkuperäinen, primaarinen syy pikemminkin kuin proksimaattinen tai sekundaarinen syy jo keskiajalta Tuomas Akvinolaisesta alkaen. Eli Jumala pikemminkin laittaa tapahtumaketjuja liikkeelle, kuin puuttuu joka ikiseen maapallolla tapahtuvaan putoavaan lehteen. Tähän evoluutio sopii mainiosti. Jumalan ihmiselle antama järki oli siinä saavuttanut merkittävän voiton luomakunnan ymmärtämisessä. Alister E. McGrath, teologi ja fyysikko, kirjoittaa, että nykyhetken paradoksi on siinä, kuinka darwinismi on tarpeettomasti leimattu ateistiseksi*.  Todellisuudessa darwinismia voidaan pyöritellä niin, että se näyttää olevan täysin linjassa kristinuskon kanssa tai se voidaan saada näyttämään sille täysin vastakkaiselta. Ja sen lisäksi näiden voidaan nähdä vain käsittelevän asioita eri keinoin ja eri lähtökohdista, kuten vaikka psykologia ja kemia, tai lihapullat ja kahvi.

Nykyään kristinusko ja evoluutio ovat samalla puolella: Molemmat uskovat, että ihmisluonto on enemmän tai vähemmän pysyvä. Vastapuolella taas ei uskota ihmisluontoon, vaan siihen että ihmisluontoa voi edistää ja kehittää haluamaansa suuntaan, koska todellisuus on sosiaalisesti konstruoitavissa. Jälkimmäinen on Ranskan vallankumouksen ihmiskäsitys, ja se on sama kuin totalitaarisen diktatuurin edustaja O’Brienilla, joka kiduttaa päähenkilö Winstonia George Orwellin romaanissa 1984:

Me hallitsemme materiaa, koska me hallitsemme mieltä. Todellisuus on pääkallon sisällä. Opit tämän vielä, Winston. Ei ole mitään mitä emme voisi tehdä. … Sinun pitää päästä eroon noista 1800-lukulaisista käsityksistä, että on olemassa luonnonlakeja. Me teemme luonnonlait. (Suomennos omani)

Kun ei ole pysyviä luonnon- tai Jumalan lakeja, on vain tottumuksia, ja näille voi tehdä mitä haluaa:

Me rikomme jo tottumuksia, jotka ovat selvinneet Vallankumouksesta. Olemme katkaisseet yhteyden lapsen ja vanhemman välillä, miesten väliltä, miesten ja naisten väliltä. Kukaan ei enää uskalla luottaa vaimoon tai lapseen tai ystäväänsä. Mutta tulevaisuudessa ei ole vaimoja tai ystäviä. Lapset erotetaan vanhemmistaan syntymässä kuten munat kanalta. Seksivaisto pyyhitään pois. Lisääntymisestä tulee muodollisuus kuin säännöstelykortin uusimisesta. … Lojaalisuutta ei enää esiinny, paitsi lojaalisuutta Puoluetta kohtaan. … Kauneuden ja rumuuden välillä ei enää tehdä erottelua.

Osa tästä sopii Neuvostoliiton kaltaisiin yhteiskuntiin, osa myös muutettavat muutettuna omaamme.

Päähenkilö Winston kuitenkin väittää, että tämä ei onnistu ikuisesti: että jokin ihmisessä vielä kapinoi tätä vastaan, jokin itse elämässä. Mihin O’Brien vastaa kertomalla Isoveljen ihmiskäsityksen:

”Me kontrolloimme elämää, Winston, sen kaikilla tasoilla. Sinä kuvittelet että on olemassa jotain sellaista kuin ihmisluonto joka tyrmistyy siitä mitä me teemme ja kääntyy meitä vastaan. Mutta me luomme ihmisluonnon. Ihmiset ovat loputtomasti muokattavissa.”

***

 * A. E.McGrath: Kristillisen uskon perusteet. Muita lähteitä S.Pinker: The Blank Slate ja poliittista historiaa.

 

Dostojevskin Idiootti, eli Kuinka nähdä tulevaisuuteen

Luin Idioottia 90-luvun lopulla. Lähdin sitten Skellefteåån festareille ja palautin kirjan kirjastoon, enkä sitä matkalta palatessa enää hakenut. Muistin nyt romaaniin palatessani, että olin aika ihastunut yhteen kirjan naishenkilöistä, mutta en muistanut keneen. Oli jännittävää lähteä lukemaan odottaen, kukahan se vanha ihastus oli tai tunnistanko häntä ollenkaan.

Kyllä vain tunnistin, ja aika ihana yhä on.

Tätä ei muuten tapahdu usein. Minulla ei suoralta kädeltä tule mieleen kuin ehkä yksi naishenkilöhahmo, johon olisin kirjassa ihastunut. Kai se on tämä miehen visuaalinen luonne. Woody Allenilla oli aikoinaan pakina, jossa mieshenkilö sai toivoa eloon yhden kirjallisen sankarittaren. Mies toivoi tietysti rouva Bovaryn, mutta häntä taisi vitsissä puhutella rouvan… promiskuöösi luonne pikemminkin kuin sydämellisemmät tunteet. Kuulisin kyllä mielelläni lukijoilta esimerkkejä kirjallisuuden hahmoista, joihin olet ihastunut – kerro kerro?

Minulle Dostojevskilla on Neljä Isoa kypsän loppukauden romaania, eli vankeusrangaistuksen jälkeen kirjoitettuja romaaneja. Varhaistuotanto ei tehnyt minuun koskaan vaikutusta: Köyhää väkeä esimerkiksi on jotenkin ulkoa opittua yhteiskunnallista realismia, Valkeat yöt taas paljastaa nuoren Dostojevskin olevan onnettoman pihalla naisten kanssa – mikä on aina repulsoivaa, sen verran tärkeää naisten ymmärtäminen kirjailijalle on. Mutta Siperian-karkoituksen jälkeen kelpo Fedor on eri kirjailija. Siperia opettaa.

Idiootti on niistä Isoista ehkä toiseksi tai kolmanneksi paras. Olin pitkästyä jossakin ensimmäisen kolmanneksen kohdalla, mutta sitten painoin läpi tylsän välivaiheen, ja kyllähän se kannatti. Jo yksin lopun takia. Kaikki juonet pilaantuvat lopussa, totesi Forster, ja ihan syystäkin. En edes kovin usein muista, miten kirjat loppuivat, mikä todistanee väitteen puolesta, mutta Idiootissa on monin tavoin nerokas lopetus. Harmi, etten viitsi sitä liikaa analysoimalla spoilata.

Idiootissa on hyvin pitkälti kohtausrakenne. Luvut ovat kuin näyttämölle kirjoitettuja. Kulisseissa ja näytösten välissä tapahtuu asioita, jotka sitten käsitellään ”näyttämöllä”. Nykyään Dostojevskia moitittaisiin liian elokuvamaisesta kerronnasta.
Idiootissa on myös kiinnostava kertoja, jota voisi kutsua ”melkein kaikkitietäväksi kertojaksi”: ajoittain hän paljastaa tietonsa rajallisuuden: ”Meidän on vaikea tulkita hänen ajatustensa kulkua”, tai ”jostakin tuntemattomasta syystä” Lizaveta tarrasi toista kädestä kiinni.

Nuorena kun sitä luki näitä vakavia klassikoita, ei huomannut ollenkaan niiden runsasta huumoria. Lähdin em. Rouva Bovaryakin lukemaan sillä mielellä, että tässä on nyt todella rankkaa eli kuivaa realismia. Taisin olla maatalousnäyttelykohtauksessa asti kun tajusin, ettei realismi tarkoita huumorintajuttomuutta muualla kuin ajoittain Suomessa. Dostojevskikin on tavattoman hauska, etenkin kuvatessaan ihmisten pikkumaisuutta. Lebedevin (nimi tarkoittaa joutsenta) hahmo tästä hyvänä esimerkkinä.

Tosin Lebedevin suuhun on kirjoitettu myös hieno puhe, jossa ”selitetään” Ilmestyskirjaa. Pitkään on tiedetty mainita, että Lebedev on Ilmestyskirjan tulkitsemisen asiantuntija, joten kun muille hahmoille lopulta selviää, että hänen mielestään Ilmestyskirjassa mainittu Kointähti tarkoittaa rautatieverkostoa, seuraa yleistä pilkkanaurua. Mutta tuleepa tämän koomisen hahmon humalaisesta puheesta hieno, voi pojat, Lebedev saa viimeisen naurun ainakin minulta. Tässä hänen selityksensä loppunousu:

Oli siis olemassa ajatus, joka oli voimakkaampi kuin kaikki onnettomuudet, katovuodet, kidutukset, ruttotaudit, pitaali ja kaikki nuo helvetintuskat, joita ihmiskunta ei olisi voinut kestää ilman tuota yhdistävää ajatusta, joka antoi sydämelle suunnan ja hedelmöitti elämän lähteet. Näyttäkää minulle jotakin samanlaista kuin tuo voima meidän ajaltamme, joka on paheiden ja rautateiden aikakautta. … Esittäkää minulle ajatus, joka yhdistäisi nykyisen ihmiskunnan edes puoliksi sillä tavoin kuin noina menneinä vuosisatoina. Ja loppujen lopuksi rohjetkaa sanoa, että elämän lähteet eivät ole heikentyneet, eivät sotkeutuneet sameiksi tuon ”tähden” alla, tuon ihmisiä kietovan verkon alla. Älkää pelotelko minua omalla hyvinvoinnillanne, varallisuudellanne, nälän harvinaisuudella ja nopeilla liikennevälineillä! Rikkautta on enemmän, mutta voimia vähemmän; yhdistävää ajatusta ei enää ole; kaikki ovat veltostuneita, kaikki on haudottu kypsiksi ja kaikista on tullut ylikypsyneitä! (3.IV)

Ja sitten – miten Lebedev tämän puheen lopettaa: ”ovelalla asianajotempulla”. Erinomaista tiheyttä kirjoittajalta, ettei hänellä riitä pelkkä hieno puhe.

*

Dostojevskihan näki ennalta Neuvostoliiton ja stalinismin. Tässä ei ole mitään mystistä tai varsinaisen profeetallista. Jos premissit ovat oikein, lopputulos on niistä melko helposti pääteltävissä ja kellä silmät on, se näkee. Paljastan tässä samalla keinon ennustaa erinäisten aatteiden tulevaisuutta kauan ennen niiden soveltamista. Keino on lapsellisen helppo:

Tutki aatteen ihmiskuvaa. Jos aatteen käsitys ihmisestä on väärä, aate ei tule koskaan toimimaan.

Vaatiiko aate onnistuakseen yleisinhimillistä veljeyttä? Ei tule toimimaan. Vaatiiko suuri suunnitelmasi jatkuvaa inhimillistä kehitystä ja edistystä? Ei tule toimimaan, tulee kärsimystä. Pitääkö kaikkien olla samaa mieltä? Ei tule toimimaan, tulee sensuuri ja gulagit.

Huono puoli on se, että menee vuosikymmeniä ennen kuin pääset/joudut sanomaan ”mitä minä sanoin”, koska muut joutuvat odottamaan aatteen tuloksia.

Meillä olisi nykyään luonnontieteissä aika hyviä keinoja tutkia ihmisluontoa, mutta näistä asioista ääntä pitävät lähinnä humanistit ja poliitikot, kaksi ryhmää, joiden osumatarkkuuden huonous kilpailee vain heidän vastuuttomuutensa kanssa.

Joidenkin meikäläisten neitosten ei tarvinnut muuta kuin leikata hiukset lyhyiksi, ottaa siniset silmälasit ja ruveta kutsumaan itseään nihilisteiksi, kun he jo alkoivat uskoa, että hankittuaan silmälasit he saman tien saivat myös todellisia ”omia vakaumuksia”. Ei tarvittu muuta kuin että joku tunsi sydämessään hiukkasen jotakin yleisinhimillistä, kun hän tuli jo vakuuttuneeksi ettei kukaan tunne niin kuin hän ja että hän sitä onkin aivan yhteiskunnan kehityksen kärjessä. (4.I)

Miten Dostojevski sitten onnistui ennustamaan oikein? Olen kirjoittanut siitä, kuinka realistinen ja onnistunut kristinuskon ihmiskäsitys on.

Yksi todistusaineiston kappale, jossa Dostojevski näkee tulevaisuuteen:

Idiootin kolmannen osan ensi luvussa kerrotaan kuuden henkilön murhasta, josta syytettiin nuorta miestä. Miehen puolustusasianajaja piti puheen, jossa sanottiin, että koska rikoksentekijä on köyhistä oloista, ”oli luonnollista että hänen päähänsä pälkähti tappaa nuo kuusi ihmistä juuri köyhyyden tähden, ja kenen päähän ei hänen asemassaan olisi pälkähtänyt samanlainen ajatus”.

Jevgeni Pavlovits Radomski huomauttaa tästä oman käsityksenä: ”[P]uolustajan esitettyä näin kummallisen ajatuksen, hänen on täytynyt olla itse aivan varma siitä, että nyt hän ilmaisee kaikkein liberaaleimman, kaikkein humaaneimman, kaikkein edistysmielisimmän ajatuksen, minkä suinkin meidän aikanamme voi ilmasta”.

Idiootin hahmot vielä ihmettelevät puolustajan väitettä ja nauravat sille, mutta nykyään on ihan tavanomaista ajatella, että vaikeista oloista tulevalta ei voi vaatia yhtä vastuullista käytöstä, ja hänelle pitää antaa liekaa ei muita vähemmän vaan muita enemmän. 1950-luvulla tämä puolustajan kanta oli jo niin voitolla, että West Side Storyn nuorisorikollisjengikin oli oppinut ”perustelemaan” sillä käytöksensä psykologeja ja sosiologeja ivaten:

Dear kindly Sergeant Krupke,
You gotta understand,
It’s just our bringin’ up-ke
That gets us out of hand.
Our mothers all are junkies,
Our fathers all are drunks.
Golly Moses, natcherly we’re punks!

Gee, Officer Krupke, we’re very upset;
We never had the love that ev’ry child oughta get.
We ain’t no delinquents,
We’re misunderstood.
Deep down inside us there is good!

DIESEL: (Spoken, as Judge) In the opinion on this court, this child is depraved on account he ain’t had a normal home.

ACTION:(Spoken) Hey, I’m depraved on account I’m deprived!

No nimihenkilö ruhtinas Myskinilta kysytään sitten, onko tämän murhaajan tapaus hänen mielestään yksittäinen, vai voiko sen yleistää olevan laajemminkin kuvaava? Ei ole yksittäinen, ruhtinas toteaa, hänen mielestään tämä on erityisen kuvaavaa nousevalle nuorisolle. Ruhtinas jatkaa:

Tiedän toki, että rikoksia on ennenkin ollut hyvin paljon ja aivan yhtä julmia; minä kiertelin hiljattain vankiloissa ja minun onnistui tutustua muutamiin rikollisiin ja syytteessä oleviin. On jopa julmempia rikollisia kuin äsken mainittu – sellaisia jotka ovat murhanneet kymmeniäkin ihmisiä katumatta lainkaan. Mutta minä huomasin siellä erään asian: paatuneinkin rikollinen, katumattominkin murhaaja tietää olevansa rikollinen, siis hänen omatuntonsa myöntää, että hän on menetellyt pahasti vaikka ei tunnekaan katumusta. Jokainen heistä on sellainen. Mutta ne, joista Jevgeni Pavlovits puhui, eivät pidä itseään rikollisina ja ajattelevat, että heillä on ollut oikeus ja… että he ovat menetelleet suorastaan mainiosti, siis miltei oikein. Ja huomatkaa, nämä kaikki kuuluvat nimenomaan nuorisoon, siis ovat siinä iässä, jolloin on helpointa ja kyseenalaisinta joutua aatteiden vääristyneen vaikutuksen alaiseksi.

Tämähän otettiin sittemmin bolsevikkien etiikan kulmakiveksi: koska kommunismi oli summum bonum, kaikki mikä edesauttoi tätä oli hyväksi. Tarkoitus pyhitti keinot, joten kommunisteilla ei ollut ainoastaan oikeus vaan mainio velvollisuus tehdä mitä päämäärä vaati. Sama etiikka elää monissa vaatteissa.

Cohen varoittaa siitä loppulaulussa:

Mitä Gordon Gekko opettaa kirjallisuudesta

eli Kuinka tehdä taidetta muillekin kuin omille kavereille

Katsoin pitkästä aikaa sen Oliver Stonen alkuperäisen Wall Streetin (1987). Ei se elokuvana kovin hyvä ole, mutta herätti pari hyödyllistä ajatusta kirjoittajan näkökulmasta.

wall_street__1987_Ensinnäkin: kuinka kehno keino elokuva on kuvaamaan ihmisen sisäistä maailmaa. Sisäinen näkökulma puuttuu, koska kamera ei pääse henkilön pään sisään kuten kirjailija pääsee. Charlie Sheenin esittämän päähenkilön mielentiloja kuvataan Wall Streetissä lähinnä sillä, kuinka alhaalla hänen solmionsa solmu roikkuu – mitä matalampi, sen matalampi. Vielä tökerömpi esimerkki on kohtaus, jossa Charlie Sheen kohtaa sisäiset ristiriitansa – tämä hoidetaan sillä, että Charlie menee lukaalinsa parvekkeelle ja kysyy öiseltä Manhattanilta: ”Who am I?”

Kaupunki ei vastaa.

Mutta oli elokuvalla ansionsa. Puvustus oli hienoa ja nyanssirikasta. Vertaa vaikka Charlien soft roll -nappikaulusta elokuvan alussa ja Gordon Gekon päällikköpukeutumista – miestenpukeutuminen ei ole tylsää kuin harjaantumattomalle silmälle. Elokuvan puvustuksen hoiti Alan Flusser, jonka Dressing The Man -kirja muodostaa jälkimmäisen puolen jokamiehen välttämättömästä pukeutumiskirjastosta.

Elokuvan toinen ansio on se Gekkon ikoninen Greed is good -puhe. Ennen sitä pari muuta hienoa puhetta kirjallisuudessa.

Seitsemässä veljeksessä on retorisesti huikea puhe, lukkarin kirjaimellisesti tulikivenkatkuinen saarna 13. luvussa: ”Perkele, joka käy ympäri kuin kiljuva jalopeura, puhallellen myrkkyä maailmaan, on myös näiden naapurusten sydämessä sytyttänyt vihan ja vainon liekin…”

McCarthyn Vereen ääriin -romaanissa Tuomari Holden pitää paljon maailmaaselittäviä pikkupuheita. Niissä on kiinnostavinta se kuinka vähän kiinnostavia ne oikeastaan ovat. Minä luin ne nonsensena, eli ne ovat hienon kuuloista puhetta, joka ei pidä mitään sisällään. Sellaista on yllättävän vaikea kirjoittaa, ellei ole ammattifilosofi.

Olisiko kaunokirjallisuuden suurin saarna (mikä on parempi?) kuitenkin Ivan Karamazovin kertoma tarina Suurinkvisiittori, erillinen kertomus keskellä kirjaa. Se lumosi minut nuorena miehenä ja taitavalta se vaikutti vielä kun sen keväällä uudestaan luin. Ivanin tarinan lopetus on sekin hyvä, siis Vangin vastaus, mutta minä en ymmärtänyt sitä nuorena. Sen sijaan samaistuin heti Ivanin kapinalliseen, älylliseen argumentointiin. Ivan oli samaa tyyppiä kuin minä ja tuntui silloin puhuvan minulle. (Teologeilla on muuten tarjota Ivanille hyviä vastauksia, mutta en tiennyt sitä silloin.)

Olennaista on, että Dostojevski, kristitty, laittoi parhaat vuorosanat ateistin suuhun. Siis lahjoitti vastustajalleen parhaat replat.

Mistä päästäänkin Gordon Gekkoon.

Gekko pitää puheensa lentoyhtiön osakkaiden kokouksessa, jossa hän on suurimpana osakkeenomistajana taivuttelemassa yhtiötä haluamiinsa muutoksiin. Kun tulee Gekon vuoro puhua, kateederin viskaalit ovat juuri maalailleet häntä suurin piirtein paholaisena. Paholaiselta hän näyttääkin mustissa vaatteissaan, hiukset suittuna taakse ja kääritty korvan taakse kuin pukin sarvet. Tilanne näyttää hyvin huonolta Gekkolle, mutta hänen puheensa niin sanotusti kääntää pöydät. Draaman tennistä siis, hyvä. Mutta puheen suurin ansio on muualla.

Gekon saarna ei ole hyvä sen sanoman takia, vaikka varmasti jotkut nyökyttelevätkin sille hyväksyvästi. Vaikka en itse uskokaan puheeseen, se on silti uskottava. Toinen käsikirjoittajista on Oliver Stone itse (toinen on Stanley Weiser), ja tunnetusti vasemmalle kallellaan oleva Stone tuskin jakaa Gekon sanomaa. Mutta ei ole keskeistä, mikä käsikirjoittajien oma eetos IRL on. Teoksen pitää toimia itsenäisesti, ja kirjoittajan omat mielipiteet ovat teoksen ulkopuolella. Sen sijaan elokuvalla on oma sisäinen eetos, ”taideteoksen oma mielipide”. Se näyttäytyy esimerkiksi juonen muodossa. Ja Gekon puheen suurin ansio on siinä, että puhe on niin hyvä, vaikka se ei ole totta elokuvan oman eetoksen kannalla. Itse elokuva ei usko Gekon sanomaan. Ahneus ei pelasta lentoyhtiötä eikä Gekkoakaan. Charlie Sheenin hahmo katselee Gekkoa ihastuneesti, mutta hänet ahneus vie vankilaan. Hyvin kristillistä oikeastaan.

Tämän takia Gekon puhe onkin niin taitavaa kirjoittamista. Kirjoittaja on mennyt niin hahmonsa nahkoihin, että pystyy kanavoimaan tätä demonia, puhumaan hahmon suulla uskottavasti sellaisiakin asioita, jotka ovat ehkä hänelle itselleenkin mutta todistettavasti muulle teokselle vastakkaisia.

Näin. Kun minulta kysytään, mitkä kirjassani lausutut mielipiteet itse allekirjoitan, vastaan että kaikki. Päinvastaisetkin. Niin sen on oltava, koska kirjoittajan pitää itse uskoa niihin niitä kirjoittaessaan, jos aikoo tehdä niistä uskottavat. Joten sillä hetkellä, oli sitten mitä tahansa muussa elämässään, sillä hetkellä kun kirjailija kirjoittaa puhetta hahmolleen, hän on tulenpalava sosiaalidarvinisti, kuten Stone & Weiser Gekon tapauksessa, tai ateisti, kuten Dostojevski Ivan Karamazovin tapauksessa.

(Klikkaa ratas-symbolia ja valitse Merkinnät – Ei käytössä)

Pikku nyanssina muuten, minusta on tavattoman hienoa, että Gekko tekee tarpeettoman, puheaktille ominaisen kiilalauseen ”Greed… for lack of a better word … is good.” Paholainen on yksityiskohdissa.

Missä aikuiset ovat

Joukkoina ihmiset käyttäytyvät kuin teinit, aikuisetkin ihmiset. Suuressa mittakaavassa. Sanoisin ”lapset”, mutta olemme yhtä himokkaita kuin teinit, yhtä taipuvaisia haikailuun ja persoja viikkorahalle. Vaikka jotkut yksilöt tekevät tästä poikkeuksia, heille ei tule antaa yliedustusta: siinä vaiheessa kun ihmisten fyysinen kehitys loppuu teini-iässä, loppuu henkinen kehityskin. Sen jälkeen vain vaihdamme mielipiteitä. Saatamme oppia paremmiksi oppijoiksi, ja tietysti lukuhistoriikkimme kasvaa iän myötä, mutta kehitys on jatkossa lähinnä mielipiteiden vaihtoa.

Minäkin olen elämäni aikana vaihtanut monia mielipiteitä 180 astetta. Olen taas samaa mieltä kuin lapsena. Olen tehnyt kahdenkymmenen vuoden harharetkiä. Se ei ole kehitystä. Kehitystä olisi, jos olisin välissä oppinut olemaan syyttämättä sitä kulloistakin vastapuolta. Ehkä vielä opin.

Tietysti me opimme uutta, mutta sekin tapahtuu pitkälti vanhan kustannuksella. Unohdamme jotain kaiken tilalle minkä opimme. Hukkaan se ei silti mene. Sivistys on se minkä olemme unohtaneet. Se mitä emme enää aktiivisesti muista. Se on olemassa, siitä on meillä aavistus, painanne on jäljellä.

Chestertonin mukaan traditio on demokratian ulottamista kuolleisiin. Ensimmäisen sanan sijalle voisi laittaa toisenkin. Sivistys on demokratian ulottamista kuolleisiin.

Sillä jos me olemme teinejä, missä aikuiset ovat? Jokuhan täällä on ollut ennen meitä, joku on meidät tehnyt, joku on käynyt läpi samat asiat kuin mekin käymme läpi. Kuolleet ovat aikuisia. Jotkut klassikot. Vanhojen kirjailijoiden lukeminen on minulle aikuista seuraa, de Tocqueville, Leopardi, T.S. Eliot, Orwell, Dostojevski, Augustinus, Seneca… Vain kuolleet voi kanonisoida. He ovat minulle isiä, siinä missä aikalaiseni ovat lähinnä teinejä kuten minäkin.

Kirjoittaja on, kyllä, keski-ikäistymässä.

Jos olet niin fiksu, mikset ole onnellinen?

Otsikon kysymystä olen joutunut kysymään itseltäni. On todennäköisesti niin, että toiset meistä on ohjelmoitu luonnostaan onnelliseksi ja toisille se on kovan työn takana. Toiset syntyy meistä riemuun / ja toiset murheeseen sanoi runoilija, ja niinpä perusonnettomien ihmisten ei ehkä kannata etsiä neuvoa niiltä, jotka ovat aina iloisia: meidän tulisi etsiä apua niiltä, jotka ovat etsineet ja onnistuneet löytämään keinoja luoda raskaasta elämästä tyydyttävää.

Olen selaillut onnellisuuden psykologista tutkimusta jo pitempään. Nostan tässä tapausesimerkiksi yhden tutkijoiden opastuksen siitä, miten tulla onnelliseksi. Se on Berkeleyn yliopiston tiedekeskuksen kiteytys 6 Habits of Happiness:

327955_2344168290088_1426428702_31832561_941837736_oKuusi käytännön tapaa, joilla tulla onnelliseksi, ovat näiden tutkijoiden mielestä: Kiinnitä huomiota nykyhetkeen; Pidä ystävät lähellä; Muista kiitollisuus; Liiku; Unohda kaunat ja Harjoita kiltteyttä.

Minua kiinnosti se, kuinka lähellä nämä ovat uskonnollisia opetuksia.

Joten ajatuskokeeni ja työhypoteesini on tässä:

Mitä jos uskonto onkin oppi siitä, kuinka tullaan onnelliseksi?

Monien mielestä kysymys on typerä, koska vastaus on no totta kai, ja joidenkin mielestä kysymys on typerä, koska vastaus on höpsis. Olen itsekin sitä mieltä, että olen typerä. En ymmärrä miksi minulla kesti niin kauan keksiä tämä kysymys. Olen esimerkiksi ollut valmis hyväksymään tämän väitteen buddhalaisuudesta ja stoalaisuudesta, mutta jostain syystä en kristinuskosta. Minun vertaispiirissäni on ollut hyväksyttävämpää meditoida ja joogata kuin rukoilla.

Syy lienee se, että olen joutunut kuulemaan niin paljon uskontovastaista teoriaa, joka on nimenomaan kohdistanut halveksintansa omaan kristilliseen perinteeseemme. Jos olet altistunut tälle, olet mielessäsi jo käynyt läpi vastaväitteitä kysymykselleni: että satoja vuosia sitten oli kamalia ristiretkiä ja sekö tekee onnelliseksi, ja sitten on lahkoja jotka ahdistavat ja huijaavat ihmisiä ja niin edelleen. Olet siis oppinut kristillisestä perinnöstäsi lähinnä ne negatiiviset asiat.

Mutta tästä tutkijoiden listasta ainakin viisi kohtaa on hyvin keskeisellä sijalla kristillisessä opetuksessa.

Pay Attention/Kiinnitä huomiota nykyhetkeen. Kehoitus pysähtyä ja muistaa nauttia luomistöistä kuten luonnon kauneudesta on yleinen kristillisessä kirjallisuudessa. Jeesuksen kehotus katsoa kedon kukkia ja taivaan lintuja kirvoitti Sören Kierkegaardinkin kirjoittamaan aiheesta vuolaita opetuksia. Psykologinen tutkimus läsnäolon puolesta on melko vakuuttavaa.

Keep Friends Close/Pidä ystävät lähellä. Puolet uskonnosta on opetus uskovien yhteisön tärkeydestä. Seurakunnan tärkeydestä. Kaipuu läheiseen samanmielisten yhteisöön ei ole tietenkään kadonnut meistä mihinkään, ja toteutamme sitä mm. kokoontumalla palvomaan rokin ja fudiksen yhteisiä idoleitamme. Tämä on ehkä eniten unohdettu maallistuneessa, moniarvoisessa yhteiskunnassamme, mutta ei sen tarvitse olla. Ja toisaalta se tärkein oma yhteisö, perhe, on kristillisten arvojen ytimessä.

Give Thanks/Muista kiitollisuus. Kiitollisuus on uskonnon perusopetuksia: kiitollisuus siitä mitä meillä on ja huomenna ehkä ei, kiitokset alkavasta päivästä ja loppuneesta päivästä. Fyysiseksi instituutioksi tämä vakiintuu rukouksessa: ruokarukouksessa, iltarukouksessa, rukouksissa muiden ihmisten puolesta.

Drop Grudges/ Unohda kaunat. Anteeksianto ja toisen posken kääntäminen,  uusitestamentillinen armo, ”suo minun rakastaa vihamiestäni”. Olen taistellut tämän käsitteen kanssa paljon, sillä niin käsittämätön se on. Luulin ensin, että se on kiinnostava vain siksi, että se on intuitionvastainen, mutta olin silloin nuori. Nyt olen alkanut ymmärtää, että niin käsittämätön opetus kuin armo on, sitä viisaampi ja tärkeämpi se taitaa olla. Armo on varmaankin yksi vallankumouksellisimmista asioista, joihin ihminen on ikinä pystynyt, ehkä jopa ainoa. Se on pystynyt johonkin mahdottomaan – muuttamaan ihmisluontoa, ohjelmoimaan ihmistä uusiksi. Kristillistä ihmistä. Armo on nimenomaan sellaista viisautta, jota ihminen yksin harvoin keksii. Se on vaikeaa, mutta onneksi kristitty harrastaa armoa myös itseäänkin kohtaan.

Olen taipuvainen uskomaan, että kristinusko on osaltaan tehnyt lännestä suuren, ja oppi armosta paitsi Jumalan armona ihmistä kohtaan, myös ihmisten armosta toisia kohtaan, on ollut erityisen tärkeä nostamaan meitä barbariasta, jalostamaan meitä, tekemään elämästä ja yhteiskunnista vähän parempia. Yhteiskunnallisella tasolla se karsii machoväkivaltaa ja tribaalisia koston kierteitä, jotka molemmat ovat sivilisaation vihollisia. Yksityisellä tasolla se piru vie helpottaa. Jos koetan rakastaa vihamiestäni, en koskaan onnistu siinä, mutta en myöskään enää kärsi yhtä näännyttävästä vihasta häntä kohtaan. Hänen valtansa minuun vähenee.

Practice Kindness/ Harjoita kiltteyttä. Altruismi sisältyy suunnilleen kaikkiin uskonnollisiin opetuksiin. Jeesuksen kehoitus ”Kieltäkää itsenne” ja rukous ”Ei niin kuin minä tahdon, vaan niin kuin Sinä tahdot” tarkoittavat samaa kuin itämaisen filosofian opetukset siitä, että omien halujen perässä juokseminen tuottaa meille kärsimystä. Paremmaksi ihmiseksi harjoitteleminen on siis onnellisuuden tavoittelua? Se siis kannattaa minullekin, ei vain niille muille? Kiitos Nietzsche, että johdit minut harhaan noin 15 vuodeksi.

– Kuudetta opetusta Keep Moving ei tarvinnut uskontoon sisään koodata, sillä hyötyliikuntaahan tuli niihin aikoihin riittämiin…

*

Jos haluat tulla vähän onnellisemmaksi, kumpi vaikuttaa todennäköisemmin kokeilemisen arvoiselta: Jokin psykoterapeuttinen koulukunta, joka on auttanut tuhansia ihmisiä vuosikymmenien ajan? Vai sellainen koulukunta, joka on auttanut miljoonia ja taas miljoonia ihmisiä vuosituhansien ajan? Objektiivinen tarkkailija laittaisi rahansa heti jälkimmäisen puolesta. Jälkimmäinen on tietysti kristinusko.

Paitsi että kristillisyys voi tehdä meistä vähemmän barbaarisia ihmisiä, tämän päälle, tämän takia ja tämän lisäksi se voi tehdä meistä onnellisempia.

Varmaankaan eivät kaikki ihmiset tähän tarvitse uskontoa. Osa ihailee katuojastakin tähtitaivasta. Osa taas tuskin tulee koskaan onnelliseksi, ellei liity johonkin itseään korkeampaan.

Kommenttini Esseen kirkon nykytilasta

Unohdin lisätä blogiini lukijakommentin, jonka kirjoitin Esseen viime kuussa (25.7). Tässä se on, jatkon kera. Täsmennän, etten ole arvostelemassa kirkkoa. Kirkko tarkoittaa niitä ihmisiä, jotka siihen kuuluvat. Sen sijaan tämä on osoitettu niille nykykirkon ja kirkollisten lehtien johtajille, joihin se kohdistuu.

Oli mukavaa vaihtelua lukea lehdestänne Heikki Sorvarin pääkirjoituskolumni Yhtenäisyys vaarassa (11.7.). Olen miettinyt samoja asioita viime aikoina. Kirkon ei kannata kaventua sellaisen yleismukavan demarin rooliin, joka julistaa vain kaikkia trendikkäitä, kivoja, maallisia mielipiteitä. Ajoittain kirkko näyttäisi nostavan suvaitsevaisuuden ja kaiken sallimisen korkeimmaksi hyveeksi. Ne ovat kauniita ajatuksia, mutta tässä on se ratkaiseva ongelma, että niiden ajamista varten on jo olemassa erilaisia maallisia järjestöjä ja poliittisia puolueita. Kirkolta ei tarvita sitä samaa sanomaa. Kirkko tekee itsensä tarpeettomaksi lähtiessään muiden järjestöjen alueelle omaksumaan näiden sanomia. Kirkon ydinsanoma on jotain muuta.

Mielestäni yksi kirkon tärkeimmistä tehtävistä on toimia yhteiskunnan tukijalkana, säilyttävänä voimana, siltana aikojen läpi. Tukijalka ei voi juoksennella trendiaatteiden perässä. Jos kirkko alkaa pyydellä anteeksi perinteikkyyttään, se menettää paitsi ihmisten kunnioituksen, myös olemassaolonsa oikeutuksen.

Ajoittain nykyinen kirkkomme on nimittäin kuin isä, joka vetää lippiksen päähänsä väärin päin ja esittää epävarmana rentoa kerjätäkseen hyväksyntää lapsiltaan ja näiden kavereilta. Lapset halveksuvat sellaista falskiutta.

Kaikki muuttuu, teologiakin, ja kun ajan pyörä pyörii tarpeeksi kauan, se osuu taas kohdalle. Minusta oli kiinnostava huomata, kuinka vanhalta ja sitäkin tuoreemmalta kuulosti vanha Lutherin katekismuksessa toistuva ohje ”Meidän tulee peljätä ja rakastaa Jumalaa”. Nykyään tuntuu hylätyn käskyn molemmat puolet: siis paitsi pelkääminen, myös vaativa meidän tulee rakastaa. Nykyote tuntuu kunnioitusta vaativan sijasta anteeksipyytelevältä:

Nykykirkko: (pullanpehmeällä tätiäänellä) Hei anteeks… täällä meillä ois tää Jumala, joka rakastaa sinua, tai siis… anteeks ei me haluta häiritä, ei sun tarvi tehä mitään… ethän sä nyt vaan eroa, oliks tää nyt– oltiiksme liian tiukkoja… Mitä haluut et me tehtäis?

…Mikä tekee kirkosta turhan, koska kukaan ei tarvitse kirkkoa, jota voi kiristää.

Olisi tärkeä saada nykykirkolle välillä muunkinlaisia ääniä. Täydellisessä maailmassa voisimme kaikki olla pullanpehmeitä, mutta tässä maailmassa pullanpehmeys vetoaa vain osaan ihmisistä, ja vähintään yhtä suureen osaan se toimii negatiivisesti, vie kunnioitusta. Pullanpehmeät ihmiset eivät ymmärrä tätä, ja he kuvittelevat, että heidän pitää reagoida olemalla vielä pehmeämpiä, vielä lempeämpiä ja vielä sallivampia. Kierre on valmis.

Onkohan sattumaa, että ne ihmiset, jotka minun tuttavapiirissäni ovat viime vuosina alkaneet lähestyä uskontoa, ovat etsiytyneet luterilaisen sijasta joko katolisen tai ortodoksisen kirkon piiriin? Voi se olla sattumaa. Itse olen luterilainen.

PS: Jos joku on jo ehtinyt oppia, että koko kristinusko olisi silkkaa pullanpehmeyttä, suosittelen vaihtelun vuoksi esimerkiksi Matt. 23:13 – 33.

File:George Wilson Buffalo Bills prayer.jpg

Kuvan lähde https://en.wikipedia.org/wiki/Muscular_Christianity.