Pasi Ilmari Jääskeläinen kirjoitti äskettäin blogissaan tuntemuksiaan kirjallisuuden tilasta ja pohti sitä, onko mitään järkeä jatkaa kirjoittamista. Jääskeläinen ei ole ainoa kollega, jonka olen kuullut viime aikoina puhuvan lopettamisesta. Jääskeläisen blogitekstin lukeminen oli osuvaa, koska olin itse vain kaksi yötä aiemmin kirjoittanut pitkän raportin samaisesta aiheesta (siitä tosin tuli turhan synkkä julkaistavaksi).
Kirja-alalla tietysti ovat aina päteneet taloudelliset realiteetit ja kilpailun lait, mutta jaan mm. Jääskeläisen tuntuman, että tilanne on muuttumassa ja entisestään kärjistymässä. On kuin alalla olisi alkamassa eräänlainen sosiaalidarvinistinen eloonjäämiskamppailu. Paitsi soveltuvimmat (myyvimmät), myös (psyykkisesti) vahvimmat kirjailijat jäävät eloon ja lisääntyvät (kirjoina). Niille joilla paljon on, annetaan lisää, ja niiltä joilla on vähän, otetaan sekin pois.
Mitään järkisyytä jatkaa kirjoittamista ei ole. Ei mitään. Käytös ei perustukaan rationaaliseen ajatteluun, vaan kirjailijuudessa on kyse uskosta.
Olen kirjoittanut kolme kirjaa ja joka kerta uskaltanut odottaa yhä enemmän niiden vastaanotolta, ja joka kerta siis pettynyt syvemmin ja menettänyt uskoa, en koskaan kirjoittamiseeni, mutta kaikkeen muuhun. En suostu oppimaan historiasta, vaan kirjoitan taas uutta romaania, jonka taas kerran toivon nostavan minut sille tunnustuksen tasolle, jolle katson kuuluvani. Käytös on idiootin: typeryyden määritelmähän on tehdä sama asia uudestaan ja uudestaan ja olettaa erilaista lopputulosta.
Jatkossa kannattaisi kirjoittaa enemmän ja nopeammin. Enemmän julkaisuja tarkoittaa enemmän huomiota, julkisuutta, nimeä ja potentiaalisia lukijoita, palkintoja, apurahoja, jne. Kirjan viimeinen 10% vie suhteessa enemmän aikaa ja vaivaa kuin 10%, joten siitä olisi luonteva karsia, eikä suuri osa lukijoista myöskään tarvitse kirjalta sellaista tarkkuutta. Tämä on ikävä kyllä vastoin perfektionistista luonnettani ja estetiiikkaani, mutta katsotaan. Blogikirjoitusteni ainakin pitäisi syntyä jatkossa nopeammin ja vähemmillä revisioilla (yleensä 10-20).
Vielä tärkeämpi oppia olisi tämä: Ikävä kyllä jokusen vuoden kirjapiirejä tarkasteltuani olen ymmärtänyt, että tälläkin alalla menestys on hyvin pitkälle suhdetyötä. Jos/kun tuntee ja on tehnyt vaikutuksen hyvänä tyyppinä riittävän suureen määrän alan ihmisiä, nämä sitten erilaisiin raateihin, kriitikon ja kolumnistin pesteihin ym. kulttuurialan virkoihin päästyään herkemmin muistavat mukavia tuttujaan. Itseä pitäisi markkinoida: puhelin käteen ja soittoja. Tämä sotii vakaumustani vastaan (sen pahempi tietysti vakaumukselle). Mutta vielä vaikeampi minun on korjata sitä, että en solahda kirjapiirien konsensushenkiseen odotushorisonttiin. Jengiin kelpuutetaan ne, jotka ovat samaa mieltä. Olen arveluttava omantienkulkija ja vastarannankiiski. Minusta se tekee kirjoistani parempia, mutta se haittaa niiden löytymistä ja tunnustamista. Life is just high school with money.
*
On faustilainen kauppa joutua kirjailijaksi. Hän luopuu normaalista onnellisesta elämästä (johon kuuluu esim. muita ihmisiä ja palkka) voidakseen luoda jotain erityistä. Hänen on pakko uskoa, että vaihtokauppa kannatti. Tosin siinä missä tohtori Faust teki kauppansa paholaisen kanssa, minä assosioin mieluummin vastapuolen kanssa.
Ihmisryhmä jonka kanssa minulla on eniten yhteistä ovat munkit. Elämä on riisuttu ja niukka toimeentulo toisten varassa. Jäljellä ovat vain usko, joka antaa elämälle suunnan, ja toivo, joka pitää elossa, ja rakkaus, koska ellei tätä työtä rakastaisi, sitä olisi pakko vihata. Miten jatkaa kirjailijana? On yksinkertaisesti sovittava, ettei näistä luovuta, ettei näitä kyseenalaista. Sydämen on oltava vahvempi kuin järjen vastalauseet. Credo quia absurdum – uskon, koska se on järjetöntä.
Joten ensi vuodelle 2014 jatkan kirjallisuuden kapusiinina hengessä ora et labora.
Tämä oli blogini sadas postaus. Hyvää joulunaikaa sinulle ja läheisillesi.
Joonas Konstig 
Minä olen aina ajatellut kirjoittamisesta kahden nyrkkisäännön pohjalta:
1) Jos voit olla kirjoittamatta, älä kirjoita.
2) Jos kuitenkin kirjoitat, kirjoita sydämesi kyllyydestä. Luova palo ei sammu.
Toisin sanoen rahan, huomion tai kannattavuuden ei tulisi olla asiassa merkityksellinen tekijä. Ammatikseen kirjaileva kirjailija on historiallisesti harvinainen ja varsin tuore ilmiö, ja valtaosa oikeista kirjailijoista, niistä, joilla on todellista sanottavaa, on tehnyt uraa muilla(kin) saroilla. Se on vähän sama juttu kuin filosofien kanssa: oikeilla filosofeilla on filosofiansa tueksi sen käytännön sovellukset, jotka osoittavat niiden kelvollisuuden. Haihattelijoilla, kuten vaikkapa Sartrella, ei ole.
Omakohtaisesti veikkaan, että kunhan saan jotain kirjoitetuksi ja julkaistuksi, ei sitä ainakaan kovin nopeasti löydetä, ja vaikka löydettäisiin, voi hyvin olla, ettei sitä arvosta juuri muut kuin kirjoittajansa. Minulle on oleellista, ettei minulla ole asiassa muita pelimerkkejä kiinni kuin rakkauteni. Pelkään, että jos kirjoittaisin saadakseni tuloja, myisin sen aitouden – luultavasti huomaamattani ja pikkuhiljaa, ja siirtyisin kirjoittamaan toden sijaan sitä mistä maksetaan. Kirjan kirjoittaminen on pieni luominen, henkilökohtainen jumalanpalvelus ja kunnianosoitus sille luomiselle, joka mahdollisti omani.
Moni klassikko pystyi kirjoittamaan, koska oli yläluokkaa ja vakavarainen.
Ei kai tästä tullut kuvaa, että kukaan suomen kielialueella lähtisi kirjoittamaan rahan takia. Ajatus on niin tyhmä, että naurattaa. Sen sijaan olisi kiva, jos voisi joskus syödä lämmintä lounasta. Sardiinipurkit alkavat välillä tökkiä. Olisi erityisen kiva voida elättää edes itse itsensä saati jopa perheensä. Ja haaveilen siitäkin, että voisin joskus maksaa veroja, antaa vähän takaisinkin. Nyt tuloluokkani on sellainen, että verovähennyksiä ei maksettu, koska ei ollut mistä vähentää, ja tämä tarina on tosi.
Onhan niitäkin kirjailijoita, jotka pystyvät lyömään läpi ilmankin massiivisia verkostoitumista ja naistenlehtijulkisuutta. Hyvänä esimerkkinä Ilkka Remes (voiko häntä sitten kaunokirjailijana pitää, viihdetaitelija voisi olla parempi nimike). Hänhän on täysin julkisuudesta poissa pysyvä kaveri, joka tuskin loi uraansa sosiaalisuudellaan. Titenkään tuolla esimerkillä ei ole mitään merkitystä, koska he ovat yksi miljoonasta-ihmisiä. Vaatisi siis Hannu Hanhen tuuria, jotta tällainen menestys olisi mahdollista. Sitä mieltä olen kyllä, että se onnistuisi vaikeammillakin konsepteilla kuin esimerkiksi suoraviivaisilla trillereillä; on lopulta sattuman kauppaa mistä tulee suosittua.
Mutta kuten sanottua, Suomen kokoisilla markkinoilla ei ole kirjailijan mitään järkeä tähdätä ensisijaisesti kaupalliseen menstykseen. Jääskeläisenkin esikoiskirja käännettiin hiljattain englanniksi ja on jo jonkin verrna menestynyt. Kotimaan markkinoiden ollessa niin pienet kuin ne ovat, on kirjailijan paras mahdollisuus yrittää läpimurtoa ulkomaille. Mikä sekin onnistuu luonnollisesti vain harvoilta.
En ole Joonas vielä kirjojasi lukenut, mutta voin sanoa, että jos ne ovat lähimainkaan yhtä kiinnostava tavaraa kuin täällä blogissa julkaistut tekstit, en kehoita heittämään pyyhettä kehään. Kuten jossain kommentissa aiemminkin mainitsin, suosittelen lämpimästi esseekokelman tekoa, kun siihen ei ainakaan aiheista näyttäisi pulaa olevan. Ja jos kunnon opportunistin silmin asiaa katsoo, voi havaita esseekokelmilla olleen menekkiä viime vuosina (Nylen, Hännikäinen, Melender).
Kiitos kommentista. Ei ole poissulettua tuo esseismi.
Ei tullut, kunhan pohdin ääneen omaa näkökantaani.
Totta on, että hynäkkäät joutuvat tekemään vähemmän kompromisseja kutsumuksensa ja välttämättömyyden välillä. Silti on tehty suuria siitäkin huolimatta, että on jouduttu tasapainoilemaan.
Kirjoittaminen on ainoa relevantti tapa järjestää ajatuksia, kiteyttää irrallaan vellovista hajatiedoista harkittuja kokonaisuuksia, osoittaa asioiden painoarvosuhteet, väittää ja todistaa, epäillä ja olettaa, nostaa esiin ja jättää epäolennaiset huomioitta… – mihin tämä (nykyisin) ruudulle näppäilty sanojen ja hiottujen vivahteiden leikki olisi hiippumassa? Vastaus: ei mihinkään. Kirjoittaminen on tapa toimia, teksi on sen ilmaisu, kirja on lopputuote (on muitakin, mutta kirjalla on monia ylivoimaisia ominaisuuksia), osien summa, kone johon mitään ei voi lisätä saati ottaa pois vailla vaaraa toimintahäiriöstä. Vaan tarvitseeko kirjailijan tavoitella (aina) kirjan luomista, ollakseen kirjailija? Maailma kaipaa aina nykyhetken tulkkeja (kirjailijoita kirjoineen, kirjoittajia blogeineen…), olipa kyse tiedon, taidon tai tunteiden hahmottamisesta, kirkastamaan ymmärrystä. Se (että voi lukea toisen järjestämiä harkittuja ajatuskulkuja) rauhoittaa ja auttaa ihmistä jälleen kerran orientoitumaan elämän monisuuntaisesti vetävässä verkostossa.
Joo, nippeliksi ja klikkailuksi menevässä maailmassa suuria linjoja katsovat kirjoittajat ovat yhä tärkeämpiä. Kirjoittaminen on myös paras tapa ajatella, ainakin minulle. Kirjoittaja hyötyy.
Luin tekstisi mielenkiinnolla ja olen hämmennyksissäni.
En siksi, mitä kirjoitit, vaan siksi, että olet menettänyt uskosi sekä unohtanut sen tärkeimmän: sanomasi eteen päin viemisen kirjoittamalla. Mieti, mikä on todellinen motivaatiosi kirjoittaa? Älä kirjoita siksi, että haluaisit elää sillä. Älä kirjoita sillä ajatellen, että haluaisit vallata sillä yleisön. Älä kirjoita myöskään siksi että haluaisit tehdä sillä valtaa. Kirjoita siksi, että sinulla on sanottavaa, Kirjoita siksi että sinun sanoillasi on vaikutus. Kirjoita myöskin siksi, että joku muu ei sano ääneen sitä mitä joku muu ei sano; se on joskus vaikeaa ja työlästä,mutta se palkitsee ennenpitkää.
Maailmassa on liikaa yhdentekevän puhujia, joilla ei ole mitään sanottavaa, mutta jotka/mitkä menevät sillä pitkälle. He ovat se laji, josta muu maailma kohisee vielä kauan, mutta joista kukaan ei kohise enää kymmenen vuoden kuluttua, koska heidän ajatuksissaan ei ole terää. Heiltä puuttuu se tietynlainen omaperäisyys ja tunne. Älä ole yksi heistä. Kirjoita. Se on ainoa sanomani, sillä suurimmat kirjallisuuden merkkihenkilöt eivät ole syntyneet että he olisivat syntyneet kirjoittamaan mitä muut tahtoisivat sillä hetkellä lukea… tässä tapauksessa kustannustoimittajat ja sinun maailmassasi (keitä he ovatkaan, joiden vuoksi et jaksa enää taistella). Älä ajattele heitä älä ainakaan liikaa. Älä ainakaan liikaa niin, että kykysi tuottaa tekstiä tyssäisi siihen. Muista Aleksis Kiveä, hän ei eläessään nauttinut urastaan, mutta kenen tekstejä meille jaettiin aina kouluissa ja joita luettiin viimeiseen asti, joten sen valossa saanen kysyä miksi menetit uskosi?
Mikäli haluat välitöntä palvoa teksteistäsi, saanen esittää kysymyksen, miksi kirjoitat?
Samalla ajatellessasi näin valot huonoa uskoa heihin jotka ovat vasta alkamassa ”alalle”; Samalla viet terän siltä, miksi kannattaisi edes kirjoittaa. Meidän, joilla on lahja käyttää sanan säilää ja sivaltaa on sen miekan terällä, lannistat meidän tulevien iskujemme tehoa. Me, jotka seuraamme taivaltasi, emme jaksa lyödä enää niin kovaa, koska meistä kokeneempi ei jaksa enää, ja uskomme, samassa ettei se kannata, vaikka todellisuudessa se ei ole totta. Maailmassa on monia kirjoittajia, vaikka vain joidenkin isku kiveen osuu, mutta älä anna omasi mennä ohi. Palautteen taso mutta ennenkaikkea reitti on se, mikä kertoo, kuinka kipinät syntyvät miekkamme sivalluksista. Älä siis koskaan unohda, että sanoilla on tehoa, ja usko itseesi. Tehokkainkaan miekkailija ei lyö, ellei se usko itseensä eikä se lyö vain saadakseen palautretta liikkeensä voimasta vaan vaikutuksesta.
Ei voi vain ajatella kunniaa, on ajateltava sisältöä ja päämäärää.
Halusin vain sanoa tämän. Ihan vain siksi, että joku muu ei sano, sillä maailma ei ole niin yksioikoinen paikka kuin mitä ne toimistot, joissa tekstisi kiertävät.
– S.
Hei Sonja,
kiitos palautteesta.
Nykyään on käsittääkseni niin, että ylimääräiset kirjat makuloidaan melko pian. Se tarkoittaa käytännössä sitä, että kirja, joka ei menestynyt ja huomattavasti menestynyt sinä puolivuonna, jolloin ilmestyi, ei ole enää löydettävissä jälkeenpäin, koska sitä ei ole enää fyysisesti olemassa kuin jotain satoja kappaleita, joita sitten heitetään muutoissa roskiin. Sähkökirja saattaa muuttaa tätä, mutta tällä hetkellä on harhaisen epärealistista olettaa, että jokin kirja voidaan löytää vasta joskus 10 tai 100 vuoden kuluttua. Saatan olla väärässä, mutta tässä käsityksessä olen.
Mutta kun kirjailija on sellainen ihminen, että hän kirjoittaa tai itkee ja kirjoittaa (lainatakseni nuoruuden fraasia), eli olosuhteista voidaan tehdä vaikka kuinka surkeat tahansa, ja se hölmö sen kuin kirjoittaa, kun ei muuta voi. Tätä voi käyttää loputtomasti hyväksi. (Ei, en koe, että juuri minua olisi käytetty hyväksi.) Samasta syystä myös on käytäntö, että kokeneet kollegat varoittavat nuoria lähtemästä alalle (vrt. Jääskeläisen bloggaus, vrt. jo Waltarin alkuperäinen Haluatko kirjailijaksi). On sille syynsä. Nuoruuden idealismi ja romantiikka karisee vuosien kuluessa kun alkaa tajuta, että tähänkö minun elämäni kuluu, yksin kellarissa. Ei tullut onnellista elämää, tuli kirjoja. Jos hyvin käy, niitä luetaankin, eli ei mennyt sentään kärsimys hukkaan. Muussa tapauksessa meni. Tässä saattoi olla mustaa huumoria nyt mukana, varaan ainakin oikeuden väittää niin.
Sellaisen mahdollisen väärinkäsityksen haluan korjata, että kustannustoimittajiin en ole menettänyt toivoani. Eikä minun tilanteeni edes suinkaan ole huonommasta päästä: ansioni on sen verran ymmärretty, että olen saanut hyvin apurahoja ja tulevia kirjojani kohtaan on paitsi tilausta myös suuria odotuksia. Nimenomaan tätä toivoa alkuperäinen blogipostaukseni minun mielestäni käsittelikin.