Kommenttini Esseen kirkon nykytilasta

Unohdin lisätä blogiini lukijakommentin, jonka kirjoitin Esseen viime kuussa (25.7). Tässä se on, jatkon kera. Täsmennän, etten ole arvostelemassa kirkkoa. Kirkko tarkoittaa niitä ihmisiä, jotka siihen kuuluvat. Sen sijaan tämä on osoitettu niille nykykirkon ja kirkollisten lehtien johtajille, joihin se kohdistuu.

Oli mukavaa vaihtelua lukea lehdestänne Heikki Sorvarin pääkirjoituskolumni Yhtenäisyys vaarassa (11.7.). Olen miettinyt samoja asioita viime aikoina. Kirkon ei kannata kaventua sellaisen yleismukavan demarin rooliin, joka julistaa vain kaikkia trendikkäitä, kivoja, maallisia mielipiteitä. Ajoittain kirkko näyttäisi nostavan suvaitsevaisuuden ja kaiken sallimisen korkeimmaksi hyveeksi. Ne ovat kauniita ajatuksia, mutta tässä on se ratkaiseva ongelma, että niiden ajamista varten on jo olemassa erilaisia maallisia järjestöjä ja poliittisia puolueita. Kirkolta ei tarvita sitä samaa sanomaa. Kirkko tekee itsensä tarpeettomaksi lähtiessään muiden järjestöjen alueelle omaksumaan näiden sanomia. Kirkon ydinsanoma on jotain muuta.

Mielestäni yksi kirkon tärkeimmistä tehtävistä on toimia yhteiskunnan tukijalkana, säilyttävänä voimana, siltana aikojen läpi. Tukijalka ei voi juoksennella trendiaatteiden perässä. Jos kirkko alkaa pyydellä anteeksi perinteikkyyttään, se menettää paitsi ihmisten kunnioituksen, myös olemassaolonsa oikeutuksen.

Ajoittain nykyinen kirkkomme on nimittäin kuin isä, joka vetää lippiksen päähänsä väärin päin ja esittää epävarmana rentoa kerjätäkseen hyväksyntää lapsiltaan ja näiden kavereilta. Lapset halveksuvat sellaista falskiutta.

Kaikki muuttuu, teologiakin, ja kun ajan pyörä pyörii tarpeeksi kauan, se osuu taas kohdalle. Minusta oli kiinnostava huomata, kuinka vanhalta ja sitäkin tuoreemmalta kuulosti vanha Lutherin katekismuksessa toistuva ohje ”Meidän tulee peljätä ja rakastaa Jumalaa”. Nykyään tuntuu hylätyn käskyn molemmat puolet: siis paitsi pelkääminen, myös vaativa meidän tulee rakastaa. Nykyote tuntuu kunnioitusta vaativan sijasta anteeksipyytelevältä:

Nykykirkko: (pullanpehmeällä tätiäänellä) Hei anteeks… täällä meillä ois tää Jumala, joka rakastaa sinua, tai siis… anteeks ei me haluta häiritä, ei sun tarvi tehä mitään… ethän sä nyt vaan eroa, oliks tää nyt– oltiiksme liian tiukkoja… Mitä haluut et me tehtäis?

…Mikä tekee kirkosta turhan, koska kukaan ei tarvitse kirkkoa, jota voi kiristää.

Olisi tärkeä saada nykykirkolle välillä muunkinlaisia ääniä. Täydellisessä maailmassa voisimme kaikki olla pullanpehmeitä, mutta tässä maailmassa pullanpehmeys vetoaa vain osaan ihmisistä, ja vähintään yhtä suureen osaan se toimii negatiivisesti, vie kunnioitusta. Pullanpehmeät ihmiset eivät ymmärrä tätä, ja he kuvittelevat, että heidän pitää reagoida olemalla vielä pehmeämpiä, vielä lempeämpiä ja vielä sallivampia. Kierre on valmis.

Onkohan sattumaa, että ne ihmiset, jotka minun tuttavapiirissäni ovat viime vuosina alkaneet lähestyä uskontoa, ovat etsiytyneet luterilaisen sijasta joko katolisen tai ortodoksisen kirkon piiriin? Voi se olla sattumaa. Itse olen luterilainen.

PS: Jos joku on jo ehtinyt oppia, että koko kristinusko olisi silkkaa pullanpehmeyttä, suosittelen vaihtelun vuoksi esimerkiksi Matt. 23:13 – 33.

File:George Wilson Buffalo Bills prayer.jpg

Kuvan lähde https://en.wikipedia.org/wiki/Muscular_Christianity.


Advertisements

5 kommenttia artikkeliin ”Kommenttini Esseen kirkon nykytilasta

  1. Täytyy sanoa, että komppaan vahvasti näkökulmaasi. Itselläni lyhyt kirjoitus ”Kirkko vai hieromalaitos?”työkoneella, voin laittaa sen facebookiin huomenna. Valitsemasi Matteus 23 on hyvä veto haastamaan nykymeno. olen vakavissani miettinyt katolista kirkkoa, Minulla se vaatii kirkon työntekijänä, myös uuden työnantajan. Olen niin kypsä, että en haluaisi Lutherin kirkon hautuumaallekaan (elän toivossa, että katolisilla on joku oma läntti). En usko enää pyhien yhteyteen (ev.lut.kirkossa).

  2. Paluuviite: Mitä Alexis de Tocqueville opettaa kirjallisuudesta | Joonas Konstig

  3. Herran pelko on viisaudelle luonteva alku, mutta siihen tyssänneet luulevat sen olevan myös viisauden koko kuva.

    Itseäni hyysi, kun tulin ajatelleeksi ensi kerran vakavissani: mitä jos se onkin – edes osin – totta? Tiesin siihenastisen elämäni siinä tapauksessa tilanneen niskaani sellasen syntitaakan, että oma pälli ei riittäisi niitä kantamaan. Se ajatus oli sen verran ilkeä, että sitä koetti sysiä kauemmas, että voisi jatkaa elämää, jossa itse toimii hyvän ja oikean arbitraattorina. Ei onnistunut.

    Moni agnostikko on muuten tosiasiassa ateisti. Siinä, missä he kertovat uskovansa kyllä, jos saavat esim. henkilökohtaisen ilmoituksen tai jotain muuta vastaavaa, mikä tekisi valitsematta jättämisen absurdiksi, mutta voidakseen nojata tähän korttiin heidän olisi rehellisesti uskottava, ettei moista ilmestystä ole kenellekään muulle koskaan osunut. Muuten kanta olisi hylättävä kestämättömänä.

    • Joo. Minä ajattelin, että tosiasiassa järkevä epäilevä ihminen ei oikeastaan voi olla ateisti, vaan hänen tulisi olla agnostikko, koska vaikka Jumalan olemassaoloa ei voi todistaa ja vaikka todistustaakka olisikin uskovilla, olemassaolemattomuutta ei sitäkään voi todistaa, joten se perustuu vain uskoon ja vakaumukseen siitä, että ei ole olemassa. Uskoon, ei todisteisiin. Mistä syystä varmaan ateisteilla niin usein on niin uskonnollinen lähestyminen ateisimiinsa. Samoin kuin raittiusmiehen elämän tarkoitus on viina, taistelevan ateistin elämän tarkoitus on Jumala. Agnostikko, joka lähtee siitä, ettei mitään voi objektiivisesti todistaa suuntaan eikä toiseen, on ateistia rehellisempi omalle tieteelliselle maailmankuvalleen.
      Toisaalta ”skeptikko” ei pitkään aikaan ole tarkoittanut oikeaa avointa skeptisyyttä, vaan apriorista kieltämistä ja sulkeutuneisuutta, joka yhdistyy harmillisen usein katteettomaan ja vähän keskenkasvuiseen itsevarmuuteen.

Kommentointi on suljettu.