Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta

Vasemmisto on tarponut tyhmyyden suossa vuosikymmeniä, ja oikeisto ei koskaan ole ollut hedelmällinen maaperä älymystölle.

Tämä Erno Paasilinnan (1935 – 2000) lausahdus on ollut usein mielessäni, eikä ole vanhentunut. Erno oli viisas mies ja kaipaan häntä yhä. Hän oli myös vihainen mies, minkä elämäkerta Riita maailman kanssa tavoitti jo nimessään. Ei ehkä ole sattumaa, että moni parhaista kirjailijoistamme olivat/ovat vihaisia hekin: Paavo Haavikko ja Pentti Linkola kotimaisista esimerkeistä. Suosikkini Leonard Cohenin runokirjoista ja kaikistakin runokirjoista, Energy of Slaves, on mustan vihainen kokoelma runoja.

Viha on tehokas polttoaine kirjallisuudelle, huomio minkä monet ovat tehneet. Ongelma on vain sana ”viha” – sen täysin negatiivinen kaiku ei oikein tee oikeutta tälle merkitykselle vihasta luovuuden polttoaineena. Mikä olisi parempi? Aggressio? Tietynlainen vastamotivaatio, halu ”näyttää niille”? Ei sekään. Viha yhtä aikaa välittää jostakin ja samalla ei välitä mitä siitä ajatellaan. Jos ei välittäisi, se ei olisi enää vihaa, vaan pelkkää masennusta. Paavali kehottaa: ”Vihatkaa pahaa.” Sellainen viha ei ole pahaa vihaa. ”Tyhmyydelle minä olen vihainen kuin rakkikoira”, sanoo Nummisuutarien Esko. Ei paha sekään. Tarvitsisimme paremman sanan vihalle. Viha ei ole rakkauden vastakohta, välinpitämättömyys on, kirjoitin Totuus naisista -romaanissani.

”Rakkaus” taas on kaikille mitä hyvin sana, mutta sekin on vähän ongelmallinen. Me nimittäin käsitämme sen tarkoittamaan jonkinlaista ylivoimaista voimaa, joka laskeutuu meihin ja jolle emme voi mitään. Jos se ”loppuu”, ei voi mitään, pitää siirtyä eteenpäin odottelemaan, että uusi rakkaus tupsahtaa jostakin ja ottaa taas meidät valtaamme. Rakkauskäsityksemme on romanttinen. Rakkaus rakastettuun esimerkiksi, tai sitten jonkinlainen hahmoton universaali maailmaasyleilevä rakkaus, sellainen hippimäinen kiltteys. Että Make love not war. *

Se ei ole alkuperäinen länsimainen rakkauskäsityksemme. Sekä Kreikan antiikissa että kristillisessä perinteessä se suurin rakkaus oli agape. Tämä on se rakkaus, josta Paavalikin kirjoittaa 1. korinttilaiskirjeessä, tunnettehan sen häissä suositun kohdan: ”Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.” Ilmiselvästi tässä ei kuvata romanttista rakkautta.

Mutta Paavali tarkoittaakin agape-rakkautta. Agape on toisten puolesta uhrautuvaa rakkautta, henkistä ja hengellistä rakkautta, veljellistä rakkautta ja hyväntahtoisuutta sekä Jumalan ja ihmisen välistä rakkautta. Latinaksi se on caritas (sanakirja tarjoaa käännökseksi rakkaus, kiltteys sekä kalleus, kallis hinta), englanniksi charity – sana, joka suomennetaan nykyään hyväntekeväisyydeksi.

CRI_3

Aseiden keskellä agape – Punaisen Ristin vanha motto

Eros taas on kreikaksi se rakkaus, joka on ikään kuin itsekästä ja ainakin maallista: romanttinen ja eroottinen rakkaus etupäässä.** Tämähän on se hippien make love not war.

Make+love+not+war+this+is+actually+a+_6a517ed16e77a8920810246f0b94e73b

Aseiden keskellä eros

Kristillisen etiikan voi kiteyttää kuten Pär Lagerkvist Barabbas-romaanissa: Rakastakaa toisianne. Siis: tee hyvää lähimmäisille, niillekin, jotka eivät ole tehneet sinulle hyvää. Peliteoreettisesti se on sitä, että ei näe maailmaa nollasummapeleinä (ts. että yhden voitto olisi toiselta pois), vaan plussasummapelinä: win-win. Käytännössä se tarkoittaa iloitsemista toisten voittojen puolesta eikä miettimistä miksen minä voittanut. Pyritään siis tekemään pelkkiä plus-merkkisiä tarjouksia kaikille, niillekin, jotka tarjoavat miinusta. ”Älkää maksako kenellekään pahaa pahalla, vaan pyrkikää siihen, mikä on hyvää kaikkien silmissä” opastaa Paavali roomalaisia.

Käytännössä tämä on hirveän vaikeaa: vaatii nimittäin uskoa ajatella, että vaikka nyt annan omastani ja vieläpä anteliaisuudellani kerskumatta, hyvä kiertää minulle joskus takaisin. Tämä onkin vaatinut kirjaimellisesti uskoa, uskon, että korkeampi voima palkitsee jos eivät muut, ja korkeampi voima rankaisee, minä en.

Uskottomalle hyvän tekeminen on siis vielä vaikeampaa: jos ei näkyvissä ole vastapalvelusta ja jos ei ole olemassa korkeampaa palkitsijaa, on huomattavasti suurempi kiusaus jättää palvelus tarjoamatta. Tämän pitäisi olla aika itsestäänselvä johtopäätös, sanoivat ateistiset teoreetikot mitä tahansa.

Ja oli ateisti tai ei, on helppo ajatella, että todennäköisesti juuri tämä yhteistyön etiikka auttoi tekemään kristillisestä maanosasta niin menestyneen. Kristityt pystyivät ainutlaatuisen tehokkaasti rakentamaan yhteistyön verkostoja. Kirkon alkuaikoina he tekivät niin jopa kirjaimellisesti oman henkensä uhalla. Historioitsija Richard Landes on huomauttanut, täysin maallisesta näkökulmasta, että me käytännössä nautimme yhä heidän työnsä hedelmistä, olemme tulleet valmiiseen pöytään. Yhteiskuntamme ja kulttuurimme ovat jo rakennetut hyväntekeväisyydelle, charity, caritas, agape.

Mutta joka tapauksessa, emme ole huomanneet, että sanan rakkaus sisältö on vaihtunut. Huonompaan suuntaan minusta. Ainakin tämä muutos on jäänyt meiltä ihan huomaamatta. Sen seurauksena aikamme aikuinen ihminen ajattelee, että yksilön ensisijainen velvollisuus on pikemminkin ottaa kaikki irti omasta elämästään (eros) kuin lisätä toisten hyvinvointia (agape).

Tämä on taantumusta, ei edistystä. Jokainen elää itsensä ja halujensa puolesta. Jokainen rakastaa itseään ihan hirveästi, enemmän kuin koskaan, ja on itsestään varmaan ylpeämpi koskaan. Oikeuksia (eros), ei velvollisuuksia (agape). Se on taantumusta, harppaus ainakin kaksi tuhatta vuotta taaksepäin.

Tulevaisuus näyttää rautakaudelta.

Aika kauas Ernosta päädyin. Kääräistään tämä Cohenilla. Suosikkilevyni häneltä on Songs of Love and Hate. Loppuun siltä kappale, jossa love.

* Eräs 60-lukulaisten ideologeja, Theodor Adorno, päättää Authoritarian Personalitynsa väittämällä, että fasismin päälähde on pelko, mutta eros kuuluu demokratialle. Ehkä niinkin, mutta etupäässä eros kuuluu ääriliberalismille ja anarkismille ja hipeille; demokratiaan kuuluu agape.

**Tosin Sokrateelle Pidoissa tämäkin rakkaus voi ylevöityä laajentua käsittämään korkeampiakin rakkauden muotoja, kuten totuuden ja viisauden rakastamista (Diotiman tikkaat).

Mainokset