Kulttuuri ei saisi kenellekään olla etäinen asia

Kulttuuri ei saisi kenellekään olla etäinen ja ylen juhlallinen asia, sillä tosiasiassa kaikki, minkä me siirrämme eteenpäin tuleville polville – neuvot, opetukset, taidot, hyvät tavat, koneet, rakennukset, muokattu pelto – se on kulttuuria. Ja ennen kaikkea kulttuuri siis on antamista. Ellemme halua antaa mitään jälkeentuleville, emme ole kulttuuri-ihmisiä, olemme uuden ajan barbaareja, oman sukupolvemme egoisteja.
Miten etäälle olemme loitonneet kulttuurin muodossa tapahtuvan antamisen ajatuksesta, käy ilmi, kun tarkastelemme, mten kulttuuriin juuri nyt suhtaudutaan omassa maassamme. Yritetään ylläpitää tiettyjä ulkonaisia muotoja: jaetaan taide- ja kirjallisuusapurahoja, jotta taattaisiin ”taiteellisesti arvokkaitten” teosten syntyminen, tuetaan teatteria, jne., mutta kaiken tuon pintapuolisuus paljastuu, kun samanaikaisesti julkisesti parjataan esimerkiksi sitä kulttuurityötä, joka on luonut maahamme ja tuottanut myös tälle sukupolvelle korkeatasoiset työmahdollisuudet – nimittäin taloudellis-teknistä kulttuurityötä. Onnistuneen yhteistön organisoiminen on kulttuuriteko, jos mikä, sillä tässä muodossa ihmisen aikaansaannokset siirtyvät merkitsevällä tavalla jälkipolville.

*
Yllä kirjoittaa sosiaalipsykologian professori, kirjailija, poliitikkokin Kullervo Rainio taistolaisvuonna 1971. Hän ilmaisee herrasmiehen tavoin ajatuksen, joka taitaa olla hyvin läheistä sukua äskettäisille poliitikkojen apurahakommenteille. Ne jotka näkevät taiteen tehtäväksi taistelun, luonnollisesti tyrmäävät ajatuksen; ne jotka kirjoittavat teoksiaan joitain poliittisia puolueita vastaan tai näiden puolesta, tyrmäävät ajatuksen esittäjän. Toisaalta heidän, joiden taidekäsitys on pikemminkin demokraattinen kuin julistava, pitää miettiä, josko ajatuksessa olisi jotain realistista. ’Realistista’, merkityksessä: tulisiko ottaa huomioon.

Se on vain niin pirun epäromanttinen. Pitääkö romantiikasta luopua?

Kullervo Rainio (1924 -)

Siltä varalta, että älähdämme äärimmäisyyteen ja koemme Rainion lausuman pakottavan taiteesta jonkinlaista valtaa mielistelevää sylikoiraa, lainaan häneltä vielä toisen pätkän, joka toivottavasti hälventää tällaisen ennakkoluulon. Rainio erottaa toisistaan vapaan demokratian ja pakkodemokratian: jälkimmäisessä vähemmistöllä ei ole varaa sanoutua julkisesti irti enemmistön mielipiteestä eikä paeta sitä perustamalla omia, vaihtoehtoista mieltä edustavia järjestöjä taikka äärimmillään edes vaihtaa maata. Pakkodemokratia tarkoittaa tietysti tässä yhteydessä sosialismia, vapaa demokratia on se, jota hän taistolaisilta puolusti.

”Pakkodemokratia-tila merkitsee ennen kaikkea elämänmuotojen kaventumista kansakunnan keskuudessa. Päätöksillä on nimittäin pitkälle yhdenmukaistava vaikutus silloin, kun erimieliseltä oppositiolta on riistetty toimintamahdollisuudet. On ajateltavissa, että tämä näkyy selvimmin sellaisilla aloilla, joilla luova toiminta ja kokeilu on oleellista – taiteissa, kirjallisuudessa, jne. Kokeilu ja uudet ilmiöt eivät syntyessään ole yleensä enemmistön hyväksymiä – siksi ne eivät pakkodemokratiassa saa ilmaa siipien alle; niitä varten ei ole löydettävissä resursseja. Valtio ei palkitse niitä kirjailijoita, jotka ovat johtavien poliitikkojen kanssa vaarallisesti eri mieltä. (Se palkitsee tietysti niitä, jotka ovat vaarattomasti eri mieltä – osoittaakseen ylläpitävänsä ajattelun vapautta…)”

Itse asiassa, teenköhän nyt Rainion käsitteelle väkivaltaa, jos yllä oleva tuo mieleen tämän ilmiön.

***
Lisäys.

Suomen Kuvalehdessä 47/14 Kulttuurirahaston yliasiamies Antti Arjavan mukaan kulttuurin rakenteiden uudistamista vaikeuttaa taiteen ja kulttuurin kentällä vallitseva erimielisyys siitä, millaista on hyvä taide.
”Niin kauan kuin päämäärästä ollaan eri mieltä, keinoista on mahdotonta löytää yksimielisyyttä.”
Hän toivoo, että myös kulttuuripolitiikassa tunnustettaisiin ihmisten erilaiset tarpeet.
”Yksi haluaa viihteellisyyttä, toinen ärsyttävyyttä. Rahoitusjärjestelmän pitäisi taata, että erilaiset yleisöt saavat tarvitsemasnsa.”
Taiteen tukemisen lähtökohta ei voi hänen mielestään olla se, että ”taiteilijasta on kiva tehdä jotain”.
”Kysynnän ja tarjonnan välillä täytyy olla joku järkevä suhde myös taiteen- ja kulttuurinalalla, mutta juuri tästä tuntuu olevan vaikea keskustella ilman ärtymyksen tunteita”.
Suppeimmat näkemykset hyvästä kulttuurista on Arjavan mukaan taiteen ystävillä.
”Vääränlaista taidetta arvostellaan niin kärjekkäästi halveksien, ettei monikaan halua osallistua sellaiseen keskusteluun.”

Hyvin totta nähdäkseni. Kulttuuriväki ei yleisesti ottaen halua taiteeseen demokraattisuutta. Se haluaa edistää omia näkemyksiään, taidekäsitystään ja mielipiteitään. Taide, joka miellyttäisi ”väärässä olijoita” ei heidän määritelmänsä mukaan ole taidetta. Suuri yleisö kärsii, koska taide näyttää enemmän taiteilijoilta kuin potentiaalisilta kuluttajiltaan. Ja taiteilijat eivät yleisesti ottaen ole ihan normaaleja – siksihän he ovat taiteilijoita.
Ei varmaan tee suurta vääryyttä totuudelle se tiivistys, että apurahajärjestelmä on käytännössä hyvä veli/sisko -verkosto, samanmielisten jengi, jossa kaverit palkitsevat toisiaan.
Erno Paasilinna kysyi: ”kuka on niin vapaa kuin kirjailija?” Paavo Haavikko vastasi: rikas kirjailija. Sellainen, jolla on varaa omiin mielipiteisiinsä. Ruokkivaa kättä voi purra kerran.

Advertisements