Säännöllisesti harmitellaan sitä, että verkko ja sosiaalinen media ei olekaan niin avartava kuin toivottiin. Ihmiset elävät samanhenkisten kuplassa somessa, ja algoritmit toimittavat ihmisille sisältöä, jota he selaushistoriansa perusteella haluavat nähdä eikä sellaista uutta ja kiehtovaa ja kyseenalaistavaa ja monipuolista, jolle heidän tulisi avautua, että ihmiskunta ymmärtäisi olevansa kaikki yhtä.

Missä olen kuullut tämän aiemmin?

1800-luvun puolivälissä valokuvaus toi maailman kaikkien ulottuville. Ajateltiin, että kun ihmiset näkevät valokuvista, että ihmiset toisella puolella palloa ovat ihan samanlaisia kuin mekin, he hylkäävät pikkumaisuutensa ja alkavat välittää näistä ja sodat vähenevät.

1800-luvun lopussa puhelimen piti yhdistää maailma. Arvid Järnefeltin hauskassa  romaanissa Isänmaa (1893) kerrotaan tästä näin:

Ajatteles että se tulisi käyttöön kaikkialla, ei ainoastaan virallisena laitoksena, niinkuin telegraafi, vaan välittäjänä kaikessa yksityisessä liikemaailmassa, tunkeutuisi yksityisiin koteihin, joka miehen käytettäväksi, vähimmän ajatuksen perille viejäksi – ja että sitä voisi käyttää pitemmilläkin välimatkoilla! Siten pääsisivät nuo lukemattomat ihmisajatukset, jotka nyt ovat hajalle lyödyt ja kaikkea yhteyttä vailla, vähitellen yhtymään, ikäänkuin sulautumaan toisiinsa. Etkö luule että se veisi ihmiskuntaa eteenpäin – kohti sen yhtyyttä ja kokonaisuutta? Kaikki erimielisyydet ja eripuraisuudet vähitellen häviäisivät. Sillä aivan huomamatta yhtyisi ajatus ajatukseen, yhtyisivät kolmanteen, neljänteen – ihmisten välillä rakentuisi kodikkaan tuttavuuden side, joka tekisi mahdottomaksi kaiken vierastavan suvaitsemattomuuden ja vihan heidän välillänsä.

 

1910-luvulla lentokoneiden piti yhdistää maailma. George Orwell vuonna 1944:

Lukiessani äskettäin pinkan melko pinnallisesti optimistisia ”edistyksellisiä kirjoja” minulle särähti automaattimainen tapa, jolla ihmiset toistavat tiettyjä fraaseja, jotka olivat muodikkaita ennen vuotta 1914. Kaksi suurta suosikkia ovat ”etäisyyden häviäminen” ja ”rajojen katoaminen”. En edes tiedä kuinka monta kertaa olen kohdannut väitteitä, joiden mukaan ”lentokone ja radio ovat hävittäneet etäisyydet” ja ”kaikki maailman osat ovat nyt liitoksissa”.

Oikeasti modernien keksintöjen vaikutus on ollut lisätä kansallismielisyyttä, tehdä matkustamisesta paljon vaikeampaa, vähentää kommunikaatiokeinoja valtioiden välillä ja tehdä eri maailman kolkista vähemmän, ei enemmän riippuvaisia toisistaan…

Tämä vaikeutuminen johtui, ei sodasta, jossa elettiin, vaan jo ennen sotaa siitä, että liikkumisen helpottuminen johti tarpeeseen varmistaa rajoja. Passeja ja viisumeja alettiin tivata, alueita suljettiin, siirtolaisilta vaadittiin sitä enemmän, mitä enemmän heitä alkoi olla liikkeellä.

Lentokoneita keksittiin sitten käyttää palopommittamiseen. Vonnegut kirjoitti hyvän romaanin aiheesta.

1960-70-luvuilla television ja sen sellaisen modernin median piti yhdistää meidät ”maailmankyläksi”, jossa ihminen siirtyy osaksi maailmanlaajuista yhteisöä ja hylkää pikkumaiset heimonsa. Sanan lanseeraaja Marshal McLuhan oli valtavan suosittu. Nykyihminen muistaa McLuhanin siitä, että hän piipahti Woody Allenin elokuvassa Annie Hall.

Mitä vielä? EU:n piti yhdistää koko maanosa? Nykyään Eurooppa tosin on kansallismielisempi kuin aikoihin.

Ja nyt Internet.

Mutta yhä vain ihmiset tuppaavat jostain sinnikkäästä syystä viihtymään omiensa seurassa. Samankaltaistensa. Vertaistensa.

Ja aina on olemassa se ihmisjoukko, jonka mielestä tämä on ahdasmielistä ja pikkumaista ja rajoittavaa ja sulkeutunutta jne.

Tässä sekoittuu ainakin kaksi isoa asiaa, joista nyt vain lyhyesti: neofilia-neofobia, ja sisäryhmä-ulkoryhmä-erottelu.

Into kaikkeen uuteen ja eksoottiseen, eli neofilia, johtuu mahdollisesti siitä, että ihminen on omnivori, kaikkiruokainen. Yksitoikkoisille syöjille, kuten koalakarhuille, syöminen on helppoa: ruoka = eukalyptus.

Omnivoreilla sen sijaan ne yksilöt, jotka löytävät ihan uusia turvallisia kalorinlähteitä, saavat edun. Jotkut haluavat siksi seikkailla kauemmas kohti tuntematonta – ja ottavat riskin löytää uusia vaarallisia kalorinlähteitä. Näin ollen näiden kahden taipumuksen ja kutsumuksen,  neofilian ja neofobian – tai paleofilian, jos ollaan positiivisia – välillä on luonnollinen vaihtelu eri yksilöiden ja eri tilanteiden välillä.

Ja meillä näyttää olevan luontainen tarve jakaa ihmiset sisäryhmään (Me) ja ulkoryhmään (Ne, muut, barbaarit, Toiset). Perinteisesti ”me” ollaan oltu oma heimo, ”ne” naapuriheimot.

Avartuneiden humanistien mielestä ihmisen tulisi laajentaa sisäryhmäänsä aina vain kattamaan kaikki maailman ihmiset ja myös eläimetkin, niin että kun maailmassa kärsitään, me olemme valmiita reagoimaan siihen yhtä lailla, riippumatta siitä, tapahtuuko se omalle lapselle vai vieraalle lapselle tai koalakarhulle toisella puolella maailmaa. Ja kyllä voisi sanoakin ihmiskunnan sisäryhmän laajentuneen: ennen muinoin barbaarien kiduttaminen oli ihan sallittua, koska näillä ei ollut niin väliä, ja nyt se on sallittua vain ISIS:ille.

Mutta onko nyt niin, että tällaisilla pan-humanisteilla on vaan niin paljon rakkautta, aikaa ja energiaa annettavanaan, että se ei tyhjene lähipiiriin, vaan siitä riittää muillekin? Sehän olisi kaunista ja esikuvallista. Vai onko niin, etteivät he ehkä viihdy lähipiirissään ja samaistu siihen vaan katselevat siksi kauemmas? Eli näin ollen he eivät anna rakkausenergiaansa läheisilleen ja kaltaisilleen, vaan kantavat sen kauemmas.

Todistettavasti liike kuluttaa energiaa ja lämpö karkaa matkalla, joten mitä lähempää auttaa, sitä tehokkaampaa se olisi. Ja psyykkisesti koko maailman tuskan kantajat ottavat osakseen raskaan taakan. Toivottavasti he jaksavat sen. Ja vieläpä katkeroitumatta niihin, jotka tyytyvät omaan suppeampaan elonpiiriinsä.

Opetukset ovat kai ainakin nämä: Aina tulee uusia keksintöjä, joiden luullaan mullistavan ihmispsykologian. Ja kaikista ei koskaan tule maailmansyleilijöitä. Eikä tarvitsekaan, koska kotinurkillakin riittää töitä. (Ja voihan sieltä sitten jatkaa, jos energiaa riittää.)