He eivät tiedä mitä tekevät

Pääsin vihdoin lukemaan ja kirjoittamaan Jussi Valtosen romaanista He eivät tiedä mitä tekevät. Kirjalla on huomattavia ansioita, mutta ei pelkkiä ansioita.

Koska romaani on voittanut isoimman palkinnon ja pomosijan, sitä sopii (sen etiikan mukaan, joka on yhteistä sekä kristinuskolle että sen heresialle, vasemmistolle) ruotia myös erityisen kriittisesti.

Aluksi siitä, mitä pidin kirjassa erityisen ansiokkaina. Nämä ovat niin ilmiselviä, että mainitsen nämä vain lyhyesti:

Amerikkalaisen ja suomalaisen kulttuurien välisten erojen kuvausta.

Osuvaa satiiria suomalaisuutta (”on tärkeää että keskustellaan”!) ja suomalaista yliopistomaailmaa kohtaan (ihmisiä pakoileva kansainvälisten asioiden vastaava!).

Amerikkalaista elämää kuvataan nähdäkseni uskottavasti, mikä on suomalaisessa kirjallisuudessa harvinaista ja jo näin ollen arvokasta. Kirja herättikin ajoittain tunnun, että tässä lukee amerikkalaista romaania. Platonisti minussa mietti välillä, miksi suomalaisen pitää sellainen kirjoittaa, mutta se on sivuseikka – pääasiassa ”amerikkalaismainen romaani” on kyllä minun sanakirjassani ehdottomasti kehu.

Yliopistoelämää, tiedemaailmaa ja tutkimuksen liike-elämän kytköksiä kuvataan ansiokkaasti. (Lopun kiitoksissa mainitaankin mm. Ben Goldacre.)

Romaani on myös melko totaalinen, kuten minulle joku osasi huomauttaakin. Senkin lasken luonnollisesti kirjan eduksi.

Sitten huonompiin puoliin. Kerronta on joskin perushyvää ja sujuvaa, melko harseaa ja ajoittain vallan ylenpalttista. Mietin tätä jo luettuani aloitusluvun, jossa kuvattu Joen ja Alinan suhde vie 53 kookasta sivua (vielä enemmän normaalitaitolla), ja jonka melko vähäiseen sisältöön olisi minusta riittänyt tästä puolet. Mutta tämän lisäksi suhteeseen vielä palataan jatkuvasti kirjan myötä. Jossain vaiheessa tajusin, että tämä ei olekaan vain venynyttä taustoitusta vaan tarinaa kerrotaan yhtenä kirjan päätarinoista. Ei se huono tarina ole, mutta ei minusta kaikkien niiden sivujen arvoinenkaan.

Paljon sivuja käytetään myös esimerkiksi tunnepuheeseen, eli hahmojen kaikkien mielenliikahdusten kertomiseen. ”Alinaa loukkasi Julian tapa olla tietävinään, mikä hänelle oli parasta. … Julian tapa loukkasi Alinaa… Alinaa kadutti, että oli antanut kaikkien muiden ystävyyssuhteidensa näivettyä, kun oli jäänyt Samuelin synnyttyä kotiin.” (esimerkit aukeamalta 218-9). Moneen tällainen käsittääkseni kuitenkin vetoaa. Ja esim. firman mies ja nainen, jotka puhuvat teini-Rebeccaa ympäri, olisi tullut selväksi vähemmällä sivumäärällä, kuten myös Alinan seikkailut kirkon keskustelupalstalla. Tiivistäminen on tärkeä osa kirjailijantyötä – siis olennaisen valitseminen. Määrä muuttaa laatua, kuten Engelskin tiesi. Valitaan parhaat repliikit, ei kirjoiteta jokaikistä (ellei tarkoitus ole kuvata keskustelun erityisen ankeaa laatua tms.).

Ei kirja muutu sillä paremmaksi, että asioita kerrotaan pitempään. (Se voi kyllä luoda vaikutelman, että kirja olisi ”parempi”: ceteris paribus pidempi kirja ja sen lukemiseen käytetty pidempi aika jää helpommin lukijan mieleen. (Ks. myös Veblenin romaani.)

Jos kirjaa olisi tiivistetty, sen sisältöä olisi ollut helpompi myös tihentää. Nyt kirjan detaljit sekä vertaukset jäävät suboptimille tasolle. Tiiviys on yhteydessä tiheyten siten, että käytännössä suureen tekstimassaan yksittäiset rivit jäävätkin helpommin hätäisiksi. Detaljeja kirjassa on paljon, mutta ne ovat usein sitä tyyppiä, että mainitaan kaupat nimeltä. Saa vaikutelman, että varmaankin Baltimoressa on noin, mutta ei se ole vielä kovin tiheää työtä. (Makrotasolla kirja on tiheämpi, siis juonellisine elementteineen ja juonenpunontoineen.)

Toinen suuri ongelma romaanissa minulle oli, että en suuremmin pitänyt kenestäkään hahmosta. Alinan hahmo varsinkin oli aika tylsä ja ankea tyyppi (anteeksi suoruuteni – hän ei ole oikea ihminen, kukaan ei loukkaannu). Ajoittain perhe-elämän kuvaus lipsahti vähän tyypilliseen nykyamerikkalaiseen ”liberaalit sotkevat elämänsä ja sitten huutavat toisilleen” -osastolle.  (Tiedättekö lajin? Esimerkiksi ihmiset, jotka eivät vaadi perheenjäseniltään kunnioitusta ja kummastelevat sitten mikseivät heidän perheenjäsenensä kunnioita heitä.)

Joen hahmosta tulee minusta kiinnostava oikeastaan vasta sitten kun koko eläinoikeushäirintäkuvio puolen välin jälkeen nousee täyteen mittaansa ja Joen avuttomuus tehdä mitään selviää hänelle ja lukijalle ja hän menettää hermonsa.  Samuelin luku ”Elikkä juuri sinä voisit olla se onnellinen” on nimensä tasoisesti kirjan parhaita.  Näihin aikoihin olin kirjasta innostunein. Lukukokemukseni kaari nousi näihin aikoihin innostukseksi haalean, jopa koettelevan alkupuolen jälkeen.

Loppu taas oli minulle pettymys. Lopussa jännitteet jännitetään aika kaarelle ja ehkä vähän liikaa sykeröllekin. Ehkä isompi ongelma oli kuitenkin pettymys lopun sisältöön.

Olin pitänyt kovasti siitä romaanin virkistävästä audiatur et altera parsista, että kuvataan eläinkokeiden tekijän näkökulmaa tuomitsematta. Pettymyksekseni kirjan loppu ottaa nähdäkseni sitten lopullisen näkökulman, joka on poliittisesti paljon naiivimpi, jopa imelä. Me ollaan nuoriso,  me ollaan tulevaisuus, räppäsi Pikku-G. Ekoaktivistit ovatkin sitten ylivertaisia nuoria neroja, jotka tietävät paremmin kuin aikuiset. Se on minusta kyllä höpöhöpöä. Nuorisolla on avuja, mutta nuoriso tietää keskimäärin huonommin kuin aikuiset – sen takia he ovat nuoriso.

Liikuin itse ekoaktivistiporukoissa 90-luvulla, ja tässä on se ikävä henkilöhistoriallinen juttu, että taustani saa romaanin maailmankuvan muistuttamaan omasta senaikaisesta maailmankuvastani ja näin ollen teini-ikäisen tasoiselta. Emme me mitään neroja silloin olleet emmekä edes miellyttäviä tyyppejä. Jonkinlainen kirkas ideaali aktivistin edessä näyttäytyy, mutta tämä ei tee aktivistista yleismoraalisempaa, ehkä pikemminkin päinvastoin: aktivismi/anarkismi saattaa vedota nuoriin juuri koska se antaa luvan käyttäytyä häpeällisesti (kuten Maksim Gorki huomautti bolsevikeistä). Jälkeenpäin moni meistä on aika hiljaa niistä ajoista, ei kovin ylpeä.  Ehkä syystäkin, nyt olemme sen verran viisaampia. Omat rikokseni lienevät vanhentuneet, mutta vaurioita maapalloa saastuttaville moottoriliikenneajoneuvoille tuli tehtyä.

Tähän 90-luvun nuoruuteen taantuminen lopussa oli sitäkin suurempi pettymys, kun kirja vaikutti niin kypsältä aiemmin.

Olin lopussa myös pettynyt paljastukseen [spoiler alert!], kuka naulapommin lähetti. Se ei ratkaisuna ollut erityisen hyvä. Siinä oli myös diabolus ex machina -henkeä.

Ja suomalainenhan tämä romaani loppujen lopuksi kyllä on – suomalainen kanta amerikkalaisten aseisiinhan on, [spoiler alert] että pahat aseet tappavat aina vahingossa viattomat. Näin siis nähtävästi jopa Baltimoressa – joka on USA:n väkivaltaisen rikollisuuden kärkiä ja jossa huumejengit surmaavat toisiaan päivittäin.

Yksittäisiä huomioita vielä lopuksi:

-iAm-aihio oli minusta hyvä ja ennustuksena uskottava. Scifiä paremmin tuntevat osannevat kertoa, kuinka uusi ajatus on, mutta hyvä idea se minusta oli. Jäikö se aihio vähän sitten lopussa…? No ei kaiken ole laajassa romaanissa tarkoituskaan mennä liian siististi rusetilla pakettiin. Noin muutenkin se sai ajattelemaan, mikä ihmiskunnan tulevaisuus on: saammeko me vielä joskus ihmiset takaisin? Vai pyyhkivätkö ihmiset tästä eteenpäin aina ruutuja sormillaan neliösilmäisinä zombeina – kunnes tulee jokin iAm tai GGlass korvaamaan inhimillisen käytöksen yhä tehokkaammalla apsilla?

-Joku parjasi kirjan anglistista kieltä, mutta ei se töksähtänyt pahasti omaan silmääni : ajoittain sanajärjestykset ehkä vähän sekä ”snubnosed” suomennettuna  ”lyhytnenäiseksi” revolveriksi.

-Tykkäsin siitäkin, että nimim.  Sathiyataeuruksen/Sathityaeuruksen henkilöllisyys huomaamattomasti paljastuu.

Ettei tärkein unohtuisi

Kuten sanottua, romaanin kohotettu asema sallii sen tarkemman kritisoimisen: He eivät tiedä mitä tekevät on jo voittaja monin tavoin, joten siitä saa ja kehtaakin hakemalla hakea viat päivän valoon. Kritiikistäni huolimatta ei tule silti unohtaa kokokuvaa. He eivät tiedä mitä tekevät on joka tapauksessa kansainvälinen kunnianhimoisuudessaan, laajuudessaan ja laadukkuudessaan.  Tällaista viitoittajaa kirjallisuutemme kaipaa. Minunkin kiitokseni Jussi Valtoselle sen kirjoittamisesta.

Mainokset