Olin viime vuonna Gummeruksen ja Elisan järjestämän Suuren romaanikilpailun tuomaristossa, ja lukemistani käsikirjoituksista yksi nousi lupaavuudessaan ylitse muiden. Onnekseni en ollut yksin tätä mieltä, ja käsikirjoitus voittikin kilpailun. Kirjoittajaksi paljastui kolmekymppinen helsinkiläinen Aku Ojala – sen jälkeen kun hänet tavoitettiin, sillä Ojala ei ollut liittänyt kässärin mukaan yhteistietojaan.

Tänä keväänä romaani ilmestyi nimellä Antelias kaupunki. Luin kirjan vasta nyt saatuani oman kässärini taittoon: Kaupungin sisäinen maailma on sen verran tenhoava, etten halunnut riskeerata tyylitartuntaa.

Kaupungin ansio ei ole aiheenvalinnan omaperäisyydessä. Nuorehkon kirjallisesti lahjakkaan helsinkiläismiehen hortoilujen seuraamisella ei tienaa leipätyökseen lukevien kriitikoiden ”ah miten uutta” -pisteitä. Oikeastaan Kaupungin ansio on juuri siinä, että se on tästä huolimatta niin virkistävä. Ojala on poikkeuksellisen kiinnostava lahjakkuus. Hänen ajattelunsa persoonallisuus, omaleimaisuus ja tinkimättömyys sekä fabulointikykynsä ovat piristäviä ja tervetulleita.

Vaikka Ojala on muistaakseni lukenut kirjallisuustiedettä yliopistolla, hän tulee nähdäkseni ulkopuolelta. Hän osaa katsoa kaupunkilaisten kulturelleja(kin) piirejä fiksulla ironisella etäisyydellä ja nähdä ne uudessa valossa. Otetaan esimerkiksi päähenkilön, kaksi unohduksiin painunutta runokirjaa julkaisseen rentun Anteron, kehittämä visio politiikasta:

Vasemmalla oltiin näköjään epäkäytännöllisiä idealistisia höpisijöitä ja oikealla kuivakoita mielikuvituksettomia jurnuttajia. Kaikki politiikan puoluetaistelut voi pelkistää yksinkertaiseen kaavakuvaan, jonka Antero Meijulle eräänä päivänä piirsi.

Argumentti 1: jokin on retuperällä ja pitää muuttaa. Se on retuperällä koska joku on yrittänyt liikaa / liian vähän. Aina seuraa vasta-argumentti 2: On yritetty liikaa koska oltiin typeriä haihattelijoita. Tai sitten ei ole yritetty tarpeeksi koska oltiin tylsämielisiä jurnuttajia.

Kaupunki elää Célinen hengessä, jotain samaa on sen iskuvoimassa ja hävyttömyydessä, häpeämättömyydessä (kuinka kaipaankaan kirjallisuuteemme häpeämättömyyttä näinä korrekteina aikoina). Kielikuvat ovat persoonallisia, tietty roiskiva tyyli on silti salakavalan tarkkaa ja onnistunutta. Kirja on täynnä pieniä persoonallisia havaintoja (”Kävelin selistä ja kasvoista koostuvien väliseinien ohi muodostaen käytävän joka oli ainutkertainen ja vain minun kulkemani”).

Edellä mainitulla fabulointikyvyllä tarkoitan Ojalan kykyä lähteä yllättäen viistoon iskemään tarinaa miehestä, joka syö tomaatin ja mitä siitä seuraa, tai Latesta, joka haluaa tulla maailman parhaaksi rakastajaksi (”Nussimisesta oli tullut meri ja siitä tuli vuori jota kiivettiin. Jokainen työntö oli askel, jokainen sively uusi kieleke. Lakanakuviot levisivät ihoon kuin kymmenet ajatuksen kulkemat polut”), tai muuttaa päähenkilö rotaksi ja kirmata putkiston rottamaailmassa. Tällainen fabulointi ei ole suinkaan liian yleistä suomalaisessa kirjallisuudessa, jossa elää yhä vahvana ivallisesti sanottuna tiskirättirealismi. (Tiskirättirealistisessa romaanissa äiti itkee keittiössä tiskirättiin, koska lehmät ovat ummessa ja ukko kännissä.)

Antelias kaupunki ei ole kustantamon myyntiosaston unelma. Sen omin kohdeyleisö ei ole valtava: kirjallisuutta rakastavat ihmiset, joille miehinen fallosentrinen maailma ei ole vastenmielinen (ts. pillunnälkä). Ojala ei bloggaa saati ole edes somessa (shokki). Minulle tällainenkin ulkopuolisuus on kyllä ansio. En pidä sattumana, että parhaat kirjat tulevat niin usein ulkopuolelta. Kiinnostuneena jään odottamaan Ojalan seuraavia tuotoksia.