Luettuja: Nabokov, Saunders & yritys kirjoittaa niistä

Olen lukenut hyvin vähän vertaisproosaa tänä keväänä – tässä vaiheessa oman romaanin kirjoittamista en enää halua riskeerata tyylitartuntaa. Nyt kun Perkeleen kirjoittaminen on hetken tauolla, lukaisin kuitenkin pari hyvää kaunokirjaa. En jotenkin osaa kirjablogata – se tekstilaji ei vain tule minulta itsestään, muut osaavat sen paremmin, joten tässä hajanaisia ajatelmia.

Vladimir Nabokovin Kalvaassa hehkussa Shade–Kinbote-kuvio on hauska ja muutenkin mainio. Minua vain vaivaa koko tämä Zembla-aihio. Aina kun kommentaattori katoaa sinne fantasiavaltakuntaansa, alan torkkua. Sääli, että zemblailu sai tästä niin suuren roolin. Siinä on vähän jotain sellaista hassunhassua ”katsokaa kuinka kreisi olen”-henkistä keikarointia, jonka takia en ole saanut Jari Tervon tai Salman Rushdien kirjojakaan juuri luetuksi (toki Tervon hassuus ja Rushdien keikarointi on hyvin erilaista). Käytän preesensiä, koska en ole lukenut Hehkua ainakaan vielä loppuun.

Nabokov on maaginen kirjailija – siinä arvostavassa merkityksessä, että hän tekee jatkuvasti erilaisia pieniä silmänkääntötemppuja ja suuria illuusioita. Hän on, sanottakoon ilmeinen, ensiluokkainen kirjailija, ja Lolita maailmankirjallisuuden parhaita romaaneja, mutta ehkä juuri tämän takia olenkin pettynyt, että hän on halunnut lähteä vetämään Hehkun uimahypyn (maagisen uimahypyn!) sijasta pellehypyksi. Monien mielestä valinta on varmasti onnistunut, mutta tämä lukija vähän pettyi. (Nyt sen puolustaminen, että kertoja on epäluotettava ja fabuloiva ja se on koko kirjan juju, ei ole varsinainen puolustus, koska on kirjailijan valinta tehdä kertojasta tietynlainen – muistuu mieleen nuoruuden roolipeli, missä eräällä pelaajalla oli hahmo, joka haastoi koko ajan riitaa ja kylvi kaaosta peliryhmän keskellä, mistä syytteistä hän puolustautui vetoamalla, että tällainen tämä hahmo on, hän vain pelaa sitä hyvin – totta, mutta tarvitsiko nyt ihan tuollainen hahmo luoda.)

Edit: Luin sittemmin Hehkun loppuun, ja hyvä niin – olisi hemmoteltua jättää hieno teos kesken oman ajoittaisen tylsyyteni takia – älköön se myöskään olko kannustamasta ketään tarttumaan Hehkuun.

Sen sijaan George Saundersista innostuin. Joulukuun kymmenes on novellikokoelma, jonka liepeessä on sata kehua kirjailijoilta, eivätkä kehut olleet ansiottomia, kirja on erinomainen.

Semplica-päiväkirjat-novelli liikutti minua valtavasti ja aiheutti sitten vastaavasti ehkä sen ainoan isomman pettymyksen kirjassa. Sen kuvaus pienestä Simplicissimus-hahmosta, joka koettaa saada elettyä pientä elämäänsä oli koskettava, tai ainakin alkoi koskettavasti. Mutta scifi-henkinen (scifi on usein myös yhteiskunnallista) nimi-aihio ”ST-ripustustuksista” vei tarinan vähän syrjään ja tuhosi samaistuttavuutta. (Hienosti hän kyllä annostelee tietoa siitä, mitä nämä ovat.) Ikään kuin Saunders ei olisi ihan luottanut satiirisen mutta silti sympaattisen pienen elämän kuvauksen tässä nyt riittävän.

Satiirinen mutta silti sympaattinen on osuva kuvaus Saundersin kirjalle laajemminkin. Hieno, vaikea, tärkeä yhdistelmä. Saundersia mainostetaan ”hauskimmaksi satiirikoksi sitten Twainin”, mutta ehkäpä mainostaja Zadie Smith ei hyväksy Tom Wolfea. (Tai, ehkä, Wolfen piikikkyys oli hänelle liikaa? Saunders jättääkin paremmin vaikutelman, että syvimmiltään hän silti on hahmojensa puolella.)

Saundersia ylistetään hänen kielellisestä osaamisestaan (kyvystä liikkua erilaisten puhujien rekisterissä), mutta saan vaikutelman, että tämä on hänen luontainen lahjakkuutensa, joka ei vaadi häneltä hirveästi efforttia (suhteeni dialogiini on sama). Sen sijaan olen vaikuttuneempi hänen kyvystään kuvata ns. matalan tunnollisuuden hahmoa: Low Conscientousness. Tämä on kirjailijoilta melkein aina hyvin vaativaa, koska (proosa)kirjailijat ovat yleensä itse korkean tunnollisuuden luonteita, ja matala tunnollisuus on hyvin vaikea tavoittaa, kun se on kaukana omasta persoonallisuudesta. Matala tunnollisuus=”vastuuton” ihminen, ei rationaalinen ja rakentava ja piittaava. Ei kierrätä, eikä ainakaan poista niittejä paperinkeräyspapereista. Tällaisen Saunders kuvaa etenkin Kotiin-novellin päähenkilössä. (Kotiin toi mieleen Hemingwayn suurenmoisen novellin Sotilaan koti.)

Saunders on myös omalla tavallaan tiheä kirjailija. Kuvittelen, että hänen muistikirjansa ovat täynnä kiinnostavia havaintoja, joita tarinoihinsa ammentaa.

Yhdenlaisena ansiona pidin myös sitä, että Joulukuun kymmenes sopii nähdäkseni sekä ammattilaisille että niille, jotka lukevat vähemmän. (Aika totaalista sekin). Tarkkuutta Saunders lukijalta vähän vaatii, mutta tyylillisesti ja maailmallisesti sisältö on sellaista, että voisin kuvitella antavani tämän lahjaksi jollekulle satunneisemminkin proosaa tai etenkin novelleja lukevalle.

Saunders

Hyvin rullaavat kaulukset Saundersilla

 

 

Ehkä kerron kesän lukulistastani enemmän toisessa postauksessa. Kesäni ei kyllä varsinaisesti tunnu alkavan, ennen kuin Perkele on painokunnossa.

*

PS: Kirjoitin eilen tämän postauksen työtietokoneella – kotinettikoneellani en osaa kirjoittaa. Kun yritin siirtää sen tälle kotinettikoneelle, koneen Open Office ei onnistunut avautumaan. Installoin OO:n uudestaan, mutta se ei onnistunut, koska – selvisi – ohjelma oli sittenkin vielä olemassa. Siinä avattua tiedostoa ei vain näkynyt missään, se ei ollut näkyvä, se ei auennut, mutta se oli silti auki, se oli olemassa, mutta tieto sen olemassaolosta ei välittynyt aistein. Installoin OO:n uudestaan poistaakseni OO:n (näin siellä nimittäin sellaisen valintavaihtoehdon, jossa lataamalla ohjelman voi poistaa sen), ja sitten installoin OO:n uusiksi, mutta ei se toiminut.

Tänään sammutin tämän tietokoneen ja sytytin sen uudestaan, ja nyt – OO aukesi normaalisti. Mutta nyt ei kuvakkeita OO:hon ole enää olemassa. En saa siis ohjelmaa auki muuta kuin klikkaamalla tekstitiedostoa. Onneksi edes niin. Mutta en tiedä missä OO-ohjelma jatkossa sijaitsee: Window Vistassa ei jostain syystä näy, mitä ohjelmia koneella on. En ymmärrä miksi näin halutaan tehdä ihmisille. Mikä heitä motivoi? Mitä tällainen tekee ihmiskunnalle? Miksi niin moni uskoo, että tiede on ainoastaan hyvä voima, kun päivittäin kohtaamme tieteen sovelluksia, jotka nöyryyttävät meitä ja tekevät meistä pienempiä ja alhaisempia? Minkälainen ihminen suostuu uskomaan, että tiede on ainoastaan hyvä voima, vastoin päivittäisiä vastakkaisia todistuksia? Sokea (tiede)uskovainen – niin täydellinen, ettei edes ymmärrä olevansa sellainen. En pidä heitä minään. Heissä ei ole rahtustakaan kivikauden ihmisen ihmisyydestä, vaikka kivikauden ihminen oli barbaari.

No koetin etsiä neuvoa Googlesta: ”where are my programs in Windows Vista” yms., mutta nettini ei jostain syystä nyt avannut niitä linkkejä, joita haulla löysin. Onneksi nettini avasi linkin tänne blogiini, joten käytettyäni tämän kesäkuun viimeisen aamupäivän ja heinäkuun ensimmäisen aamupäivän vuonna 2015 sain tämän postauksen tänne ilmaan. Olen taas pienempi tämän postausongelman takia, ja myös teidän käsityksenne minusta on pienempi.

Nyt minun pitää kysyä itseltäni, miksi jatkan tietokoneen kanssa, kun jatkuvasti käy näin? Koska niin ei käy joka päivä, ainoastaan välillä. Behaviorismin alkeita: jos haluaa koe-eläimen jatkavan käytöstä, ajoittainen palkinto riittää, jokakertainen sen ei tarvitse olla. Olen koerotta.

Mainokset