Mitä kirjailija muistaa omasta tuotannostaan vuosien takaa

Viime vuonna oli kulunut kymmenen vuotta ensimmäisen kirjani ilmestymisestä. Mietin jo syksyllä, josko olisi aika kirjoittaa jonkinlaista katsausta taaksepäin. Meni kevääseen.

Tämä blogaus ei ole hiottu valmis artikkeli, kunhan ajattelen ääneen. Ehkä tämä kiinnostaa. Ainakin tämä on itselleni talteen.

*

Kirjailijat sanovat usein, etteivät lue omia kirjojaan. Se tuntuu ehkä… jonkinlaiselta epäluottamuslauseelta: eikö se pidä omasta tuotannostaan. Siitä tuskin on useinkaan kyse.

Ensinnä, siinä vaiheessa kun kirja on valmis, siihen on läpeensä kyllästynyt. Siitä tietää, että kirja on valmis. Kun sitä ei jaksa, ei pysty, ei kestä enää käydä läpi uudestaan. Se tekee fyysisesti pahaa. Lauseita on jo tuijottanut niin monta kertaa, ettei se enää vie muualle kuin hulluuteen. Muutokset alkavat tässä vaiheessa olla jo myöhäisiä muutenkin tai sitten hätäisiä viime hetken lipsumisia linjasta.

Kun kirjan valmistumisesta on kulunut riittävästi aikaa, vuosia, se alkaa tulla taas uudeksi, oudoksi. Pikkuhiljaa sisältöä alkaa unohtaa. Joidenkin henkilöiden nimiä, jos ne eivät olleet tärkeitä (nimet, ei henkilöt – henkilöt unohtaa viimeisten joukossa). Pieniä kohtauksia. Ajan myötä suurempiakin, kokonaisia lukuja, osioita. Kun sitä lukee, jos uskaltaa, huomaa usein positiivisia yllätyksiä: koska on unohtanut sen, minkä silloin tiesi. Nyt sen oppii itseltään. Minä kirjoitin tämän? Mutta monesti ei uskalla lukea, koska pelkää näkevänsä virheitä, lapsuksia tai niitä pahimpia, yleistyksiä tai valehtelua. Ja muutenkin: se oli yksi vaihe elämässä. Nyt on toinen vaihe. Kun aikaa menee tarpeeksi, edellistäkin vaihetta voi alkaa taas katsoa hyväksyvin silmin. Näin on kulttuurihistoriassa, yksilön historiassa ja kirjoissa.

Olen ensimmäisten teosteni kohdalla siinä tilanteessa, että ne ovat alkaneet häipyä muistista. Ahneet ja viattomat tuli 2008, novellikokoelma, Kaikki on sanottu tuli 2011. Muistaisin varmaan ulkoa jokaisen Ahneiden novellin pääidean, jos jäisin oikein miettimään. Mistä siinä oli kyse. Mikä idea tuli mistäkin, mihin olin tyytyväinen, mikä vaati töitä. Työtä vaatineet kohdat muistaa paremmin. Ne kohtaukset, jotka ovat vain virranneet, näyttävät nyt vieraan kirjoittamalta. Kanavoinnilta.

Olen lukemalla lukenut vain muutamia novelleja sen jälkeen – Pajunkissoja, kun se meni ylioppilaskokeeseen, niitä muita joita on käännetty, Kauriiden taivas kai viimeksi. Se on novelli, jonka ensimmäisen version kirjoitin syksyllä 2002. Se on ensi vuonna täysi-ikäinen. Se lähti Mishiman pienoisromaanista Kunnia on katkera juoma. Ja kouluampujista.

*

Kun rupesin kirjoittamaan romaaneja, tein sen novellien pohjalta. Novellissa on kaikki jo. Siitä laajentaa sitten romaaniksi. Tai ihan ensin on lause, ja se syntyy runoudesta, runoutta lukemalla ja kirjoittamalla. Jätin runojen kirjoittamisen kun aloin kirjoittaa novelleja ja novellit kun romaaneja.

Kaikki on sanottu oli palmikko. Siinä on kolme pitkää novellia, pienoisromaania, kolmen sisaruksen tarinat, jotka kirjoitin erikseen erillisiin tiedostoihin. Loppuun asti jännitin, toimiihan se yhdessä, kun tarinat palmikoi yhteen. Muistan vieläkin helpotuksen, kun luin käsikirjoitusta ensi kertaa läpi kokonaisuutena ja tajusin että se toimii. Se toimii. Ei mennyt kaikki hukkaan. Ja että: onko romaani näin taipuisa? On…

Kirjoitin Sanottua nautinnolla, tarinan kertomisesta ja romaanin maailman luomisesta nauttien. Se oli innostusta. Tajusin silloin, että haluan tehdä tätä, haluan kirjoittaa.  Mitä kaikkea romaanissa voi tehdä? Siinä on sellaista kuulasta kerronnan luonnollisuutta, viattomuutta, joka oli mahdollista vain kerran. Nyt jos lukisin sen, ehkä miettisin lyhentämistä, en tiedä. Mutta joka luvussa on ehkä muutos… Kuten novellissa. Ehkä luvut ovat siis perusteltuja kaikki.

Joka tapauksessa silloin jokainen kirjoitettu sivu oli riemuvoitto, ei koska se oli vaikeaa, vaan koska se oli helppoa. Sittemmin olen miettinyt pidäkkeellisemmin, kuinka paljon tarvitaan, mitä tarvitaan. Ihmisten jännekin on ehtinyt lyhentyä vuodesta 2011. Joskus vielä luen Sanotun. Sitten kun en enää muista, sitten kun se yllättää.

Työhuoneeni oli silloin kellariloukku Pohjoisella Hesperiankadulla. Huvitti nähdä Martti Ahtisaari kadulla menossa kotiinsa, kun olin tullut ulos kellariloukustani ja kirjoittanut hänet juuri henkilöksi Afganistaniin. Hermostutti nousta metroportaita Kampin metroasemalle, kun oli ollut loukussa kirjoittamassa syrjäytyneistä päihderiippuvaisista.

*

Kun pidin julkkareita Totuuteen naisista 2013, muistan selittäneeni sen eroa edelliseen siihen tapaan, että KOSissa kokeilin, mitä kaikkea romaanissa voi tehdä, Totuudessa haluan näyttää, miten se tehdään. Kirjailijalla on oltava luottamusta kykyihinsä. Totuus oli paljon hallitumpi, aristoteelisempi paketti. Suunnittelin sille rakenteen etukäteen, taas kuin yhtä isoa novellia, samaa novellin rakennetta.  Se on kurimus rakenteeltaan. Syöveri viettää yhä vahvempaan virtaukseen, nopeammille kierroksille.

Totuus perustui tositapahtumaan Amerikasta: kolmiodraama, paha poika ja kaksi tyttöä, jotka tätä tavoittelivat ja lopulta kävivät toisia vastaan.  Mietin ensin tarinan kertomista melko niukasti vain tytön näkökulmasta, novellimaisesti taas, mutta kunnianhimo lähti käyntiin. Isän näkökulma tuli siitä, että minulla oli tässä vaiheessa kaksi tytärtä. Ensi kertaa tuli kuolevaisuus mieleen.

Toisena tuli muovi. Muovista se lähti laajenemaan tapahtumaketjusta romaaniksi, muovista ja Jonathan Haidtin teoriasta maailmankuvista, joissa toisessa tehdään luontoa parempaa ja toisessa tyydytään siihen, mikä toimii. Siinä on romaanin rakennuspalikat, muovi ja villa. Se yhdistettynä teinikolmiodraamauutiseen, johon törmäsin netissä joutilaasti surffaillessa. Niistä Totuus lähti.

En tiedä kuinka näkyvää lukijalle oli Totuuden kertojaratkaisut. Teini-Roosa kerrotaan elokuvakamerakerronnalla, isä Tapio eläytymisesityksellä. Roosan kertoja on silti Roosa: hän ei kerro mitään, mihin Roosa ei kiinnittäisi huomiota. Hän ei kerro miltä kaverit näyttävät tai miltä röökipaikka näyttää, koska se on hänelle itsestäänselvää. Hän kertoo, että kaverilla on uusi vaate, se on uutta, sen hän sanoisi. Joku lukija sanoi, että kertojahan on lopulta sama. Tavallaan, ainakin 50-prosenttisesti sama,  se on isän ja lapsen samankaltaisuus.

Totuuden ensimmäinen luku muuten oli vaikein, se meni aivan uusiksi. Olen siitä ylpeä, sen juonellisesta helminauhasta. Siinä on biljardipeli, jonka pallot kopsahtavat toisiin ja laittavat toisensa liikkeelle: läntti lattialla, kahvakuula, riita, sohva, yösaapumiset jne. Kaikki tapahtuu salavihkaa, ikään kuin vihreän veran alla. Tällaiset muistan. Muita kohtauksia on alkanut häipyä muistista jo.

*

Perkeleen kirjoittamista kaipaan, ja se on hullua  koska se oli kaikkein painavin romaanini. Aloitin sen samassa kellariloukussa, jossa kirjoitin Totuuden, kellariloukku numero kaksi jo siis, tämä kakkonen oli Kasarmikadulla. Lopetin sen Tapiolassa oikeassa työhuoneessa, jossa on ikkunat ja kaikki. Se lähti siis maan alta ja nousi valoon. Se on Perkeleen rakennekin.  Binge and purge.

Oikeastaan sen pohdinnat olivat suoraa jatkoa Totuuden loppumonologille. Tässäkö kaikki? Ei se voi olla kaikki.

Minulla on paljon kauniita muistoja Perkeleen kirjoittamisen vuosista. Pyöräilin Perkkaalla kesällä tapahtumapaikkoja etsien. Kävin Sellon leffateatterissa katsomassa dokumentin Kurt Cobainista: se avasi oman nuoruuteni pysäyttävällä tavalla, olin äkkiä suoraan siellä Espoonlahdessa unettomina öinä 90-luvun puolivälissä. Kävin keikoilla, festareillakin. Luin kirjoja kuolemisesta, Jumalasta ja Nikki Sixxistä. Etsin esimerkiksi lokaatiota hotellikohtaukselle Los Angelesiin. Nikki Sixx oli poikana hylättynä Sunset Towerissa yksin kun äiti sekoili, Iggy Pop hyppi huoneensa ikkunasta sen uima-altaaseen. Ja kas, Sunset Tower sijaitsee Sunset Bulevardilla, juuri siinä missä bändi on voinut keikkansa vetää. Palaset loksahtivat paikoilleen. Serendipiteetti tai jokin poeettinen kohtalo, sellaista oli paljon Ilmoittauduin silloin Sunset Towerin postituslistalle ja saan sieltä vieläkin pari kertaa vuodessa uutiskirjeen. Hymyilyttää aina kun meilaavat, tulee hyvä mieli. Jos joskus matkustan Los Angelesiin, haluan yöpyä Sunset Towerissa.

Se oli pieni kohta kirjasta, tällaisia on sata. Dashwood Manor esimerkiksi on Halsway Manor. Siellä oli oikeasti villihevosia.

Perkele vain lähti hevistä, rockista prismana. Siihen meni 38 vuotta elämää, pakkomiellettä ymmärtää ihmistä ja kulttuuria. Mikä on ihmistä ja mikä vain hänen kulttuuriaan, tätä aikaa ja paikkaa, ehkä erikoista sellaista eikä kestävää? Erityislaadulle on tavallisesti sokea. Kalakaan ei ymmärrä, mitä tämä ”vesi” on.

Perkele lähti hahmoista siinä missä Totuus juonesta.  Sitten tulivat kohtaukset: mitä kohtauksia tarvitaan, mitä halutaan. Linja oli, mutta pysäkit piti rakentaa. Luuranko oli, jokunen kylkiluukin, mutta lihasta vain käsityksiä. Perkele on epäkeskoinen, tarkoituksella, riskillä, ehkä liian suurella riskillä. Mutta kun eräs lukija sanoi, että juuri siinä vaiheessa kun päähenkilö sanoi Dashwood Manorissa olleensa kyllästynyt näihin jätkiin, juuri siinä vaiheessa hänkin tajusi olevansa itse jo kyllästynyt näihin jätkiin, se oli parhaita mahdollisia palautteita, että olin onnistunut.

Muuten. Siitä luvusta puuttui vielä kliimaksi, tuntui että jotain puuttuu, mutta en ensin tajunnut miksi.  Kirjoitin sen luvun toiseen versioon suudelman, suuren yrityksen, joka oli ollut tuloillaan ja joka meni. Se oli pyramidin huippu. Sitten luin John Yorken Into the Woodsin narratiiviset teoriat midpointista, tarinan keskipisteestä. Nappasin Perkeleen hyllystä ja katsoin kirjan keskikohdan. Se on juuri se suudelma. Kirjoittaminen voi olla käsittämättömän palkitsevaa.

Ja kamalaa. Sen hahmon tappaminen oli vaikeinta mitä olen joutunut kirjoittamaan. Oli alusta asti selvää, että näin käy. Mutta kun tulin siihen lukuun, tuntui etten saa henkeä. Sitä kesti monta päivää. Ikävöin häntä yhä. Ehkä eniten kaikista hahmoistani.

Outoa, että kaipaan Perkeleen kirjoittamista, sillä se oli raskas kaksivuotinen. Liian paljon kirjoittamista liian nopeasti, 2011 – 2015, liian vähän muuta. Olin sen jälkeen syksyllä varmaan patologisessa tilassa. Kun Perkele upposi aalloitta, jätin kirjallisuuden maailman ja aloin tehdä sitä mitä haluan. Silloin se oli pelata lautapelejä. Henkku Kaikki on sanotussa sanoi niin – kirjoitin sen noin 2010. ”Oikeastaan haluaisin pelata.” Se oli minulla sisällä vuosikaudet.  Anna-Leena Härkönen sanoi psykiatrilleen, että oikeasti haluaisin vain nukkua. Tämä oli vastannut, että nuku sitten. Mikä estää. Härkönen oli nukkunut päivät pääksytysten. Minä aloin pelata.

Kirjoitin sentään Pyhän ruoan, se oli asiatekstinä riittävän kaukana romaaneista.  Ja sitten sain kaiken sanottua ruoasta. Todella. Loppu olisi toistamista, joten en ole kauheasti jatkanut aiheesta. En tykkää toistaa itseäni. Ja sitten tuli Vuosi herrasmiehenä ja siitä tuli seuraava fokus.

Perkele miettii romaanina niitä asioita, jotka sitten johtivat Vuoteen herrasmiehenä. Perkeleen nimi on oikea sen sisällölle, mutta en ole varma oliko se oikea nimi yleisölle. ”Tuuli kulkee missä tahtoo”. Se kilpaili ”Perkeleen” kanssa.

*

Olen kertonut näiden kirjoittamisesta paljon koherentimmin luennoilla, joita olen pitänyt kirjoittamisen opiskeiljoille Kriittisessä korkeakoulussa. ”Making of.” Ehkä näistä olisi voinut kertoa muuallakin. Mutta se vaatii aikaa. Elämänkokemuksissa menee helposti viisi, kymmenen vuotta, ennen kuin ne käsittää niin että niistä voi kirjoittaa. Näkee kaaren, mihin asiat johtivat, riittävän etäältä. Ehkä kirjoista puhumisessakin on sama.

Mainokset

Perkele kesäkuun Parnassossa

Päätyöni Perkeleen jääminen paitsioon – osittain omasta syystäni – syksyllä 2015 oli minulle herättelevää. Ilokseni romaani on sentään saanut jälkikäteen huomiota  (ks. esim. 1, 2) – nyt Parnassossa, jonka kesäkuun numerossa on Samuli Knuutin huomattava essee Perkeleestä ja rockista romaanissa. Lehti on nyt myynnissä ja luettavissa. Hyvää kesää!

PS. Katso myös sarja Perkeleen soundtrack, sikäli kuin linkit vielä toimivat: Osa I lähtee täältä.

Perkele-romaani ehdolla Helmet-kirjallisuuspalkinnon saajaksi

Sain ilokseni kuulla, että romaanini Perkele on ehdolla Helmet-kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Kyseessä on pääkaupunkiseudun kirjastojen palkinto, joka myönnetään viiden viime vuoden aikana ilmestyneelle teokselle. Se on tärkeä muistutus siitä, että hyvä kirja ei vanhene yhtä kuin maito, vaan säilyy relevanttina julkaisusyksynsä jälkeekin. Kuten palkintosivuilla sanotaan:

Kirjastot haluavat nostaa esille tulevaisuuden klassikoita ja muistuttaa, että laatukirjallisuus kestää vuodesta toiseen.

Voittajan kymmenestä ehdokkaasta valitsee raati, ja sen lisäksi palkitaan yleisön suosikki. Yleisön suosikki valitaan nettiäänestyksellä. Hyvä lukija, voit käydä täällä klikkaamassa suosikkiasi. Äänestysaikaa on elokuun loppuun asti.

Kansi Jussi Karjalainen

Siivoa huoneesi ja kasva aikuiseksi – siinä 2010-luvun vastakulttuuria Jordan Petersonin mukaan

Keskeinen asia aikamme ymmärtämiseen on tämä: Se mikä oli 60-luvulla vastakulttuuria on nyt jo vuosikymmeniä ollut valtakulttuuria. Nyt 60-lukulaiset ovat uudet 50-lukulaiset: Järjestelmä, Systeemi, koneisto, stagnaatio, taantumus ja inertia, mitä näitä on. Heille nousee vastakulttuuri, kuten he itse nousivat 50-lukulaisia vastaan. Se, että he vain yhä käyttävät vanhaa kapinallisen ja vastarintaan kohotettujen nyrkkien retoriikkaa, on pitkään estänyt ihmisiä näkemästä tätä.

60-luvulla Berkeleyn yliopiston opiskelijat olivat ensimmäisiä nuoria radikaaleja, jotka mellakoivat sananvapauden puolesta. Viime talvena Berkeleyn yliopiston nuoret radikaalit opiskelijat mellakoivat sananvapautta vastaan, koska nyt he edustavat valtakulttuuria ja siis pystyvät siihen.

Kaikki kiteytyy henkilöihin. 60-lukulaisilla oli Herbert Marcusen kaltaisia rokkitähtiprofessoreitaan, joita nuoret kuuntelivat silmät kirkkaina. Nyt miljoonia youtubenkatsojia on psykologian professorilla, joka puolustaa sananvapautta ja luennoi mytologiasta ja postmodernismin piilo-opetussuunnitelmasta, ja jonka nettimeemiksi noussut kehotus on käsky siivota huoneesi. Clean your room! Jordan B. Petersonin videoiden kommenttipalstojen lukeminen on niin kaunista kuin nyt Youtube-kommenttipalstojen lukeminen koskaan voi olla. Hän näyttäytyy lukemattomien nuorten miesten isähahmona, sinä viisaana ja ankarana isänä, joka ei ole 60-luvun jälkeen ollut enää muodissa, jos oli edes paikallakaan. Katso itse ja lue itse.

Hymyilytti tätä luentoa kuunnellessani se, että hän sanoo aivan saman mitä Anna Liedes sanoo Perkeleessä: jos olisimme fiksuja, emme vaatisi oikeuksia vaan velvollisuuksia. Ja Peterson on vielä vihaisempi kuin Anna siitä, että näin yksinkertaista asiaa ei ainoastaan olla ymmärtämättä, vaan koska sen vastakohtaa on pitkään opetettu pyhänä totuutena herkässä iässä oleville nuorille.

Mietiskelin vähän Perkelettä kirjoittaessani, että se on kuten Kilpi omasta päätyöstään sanoi, tarkoitettu tuleville sukupolville. Perkele on heille – jos heitä on – yritys kuvata, mitä länsimaisille ihmisille 2000-luvun taitteessa tapahtui.  Tavallaan ymmärsin samalla, että kirja epäonnistuu kahtalaisesti, koska nykylukijakunnasta vain pieni osa taitaa ymmärtää kirjaa, ja tulevista ja menneistä lukijapolvista vain pieni osa ymmärtää taas tätä meidän aikaamme.

Olen joka tapauksessa tyytyväinen tällaisista Petersonin kaltaisista trendeistä, koska tuleva kirjani Vuosi herrasmiehenä käsittelee juurikin aikuiseksi kasvamista ja sitä, miten tällainen perusluonteinen opetus on meiltä päässyt unohtumaan. (Ajatukset unohtuvat niin yksilöiltä kuin yhteiskunniltakin, koska ne ovat aineettomia. Siksi ne kiinnitetään instituutioihin ja tapoihin ja kaanoneihin ja pyhän käsitteisiin, mutta jos nämä revitään alas, no, silloinhan mitä perusluonteisimmat asiat pyyhkiytyvät muistista ja maailma on syntynyt tänä aamuna.) Uskon että Vuodella herrasmiehenä on siis tilausta, ja Petersonin ilmiö vihjaa siihen suuntaan. Toivottavasti yleisökin löytää sen.

*

Pidin talvella Tarina-akatemian luennon helsinkiläisessä viestintätoimistossa, ja visioin luennon lopuksi seuraavaa ”isoa juttua”. Oli kyse juuri tästä. Kuvitelkaa esimerkiksi jonkin Bob Dylanin kaltainen suvereenin cool ja lahjakas hahmo, joka suhtautuu 60-lukulaisten nyt valtakulttuuriksi muuttuneihin arvoihin kuten alkuperäinen Bob Dylan suhtautui 50-lukulaisten arvoihin: hän korvasi ne omalla visiollaan suvereenin ylimielisesti, mutta ylimielisyys oli kuitenkin kääritty aseistariisuvaan lahjakkuuteen ja karismaan. Se on yhdistelmänä enemmän kuin osiensa summa.

Sitten kuvitelkaa vastaavat ylivertaiset etapit markkinointiin ja muualle kulttuurin aloille. Siis vähän niin kuin Peterson yliopistomaailmassa.

Apple 1984 -mainos oli 60-lukulaisten maailmankuvan läpilyöntejä omassa nississään.

Ehkä tämä iso juttu on jo tuloillaan, tai sitten menee vielä joitain vuosia – ajoitus on näissä asioissa aivan kaikki kaikessa ja sattuma hoitaa loput. Joka tapauksessa koko ilmiötä ei osaa ennustaa, ellei osaa nähdä maailmaa 60-lukulaisen valtakulttuurin ulkopuoleltakin, mikä on nykyään harvinainen taito (kala ei edes tiedä mitä vesi on).  Lana del Reyssa olin jo kuvittelevani pientä askelta siihen suuntaan, mutta 60-lukulaisissa paheissa viihtymisessään (mikä ei oikeastaan ole niinkään niiden paheiden ylistystä kuin ironista peliä niillä) hän on ehkä pikemminkin silta kuin sillanpolttaja. Vähän samaan tapaan kuin Palahniukin Fight Club yhdisti meidän aikamme ongelmia vanhaan 60-luvun rousseaulaiseen vastakulttuuriin: jotain tuttua + jotain tuoretta. Kun näitä yhdistäjiä on ollut tarpeeksi, voi tulla se täysin uusi, iso juttu.

Herbert Marcuse opettaa nuoria opiskelijoita 1967.

Jordan Peterson jalkautuu nuorten mielenosoitukseen 2016.

Onkohan Peterson tämän uuden vastakulttuurin herbert marcuse sitten. Jos hänen kahden ja puolen tunnin luentojaan uskonnollisen maailmanselityksen pragmatismista katselee miljoona nuorta tubetusseuraajaa, jotka luennon jälkeen siivoavat huoneensa ja päättävät vastoin valtakulttuurin toiveita kasvaa aikuisiksi… Pakkohan teidänkin on  myöntää, että se kuulostaa aivan paheksuttavan kapinalliselta ja vallankumoukselliselta! Se järkyttää jopa minua. Mutta sitähän nuoriso tekee keski-ikäisille.

Tunnetko Petersonin ajattelua? Mielipiteitä hänestä? Kerro pois.

Soundtrack Perkele IV

Linkit edellisiin osiin : I, II, III

II kirja

Bach aloittaa, Gounod jatkaa, Ave Maria, sanat tulevat viimeiseksi, ne ovat kaikkein vanhimmat.

And death shall have no dominion.

 

Eeva halusi nyt laulaa laulun, jossa on veli. Hänen mieleensä tuli Kulkuriveljeni Jan, sen hän osasi.

 

Hyvää musiikkia Warhammer 40.000:n taustalle:

Simone Simons oli siinä kuparisena kiiltävässä tukassaan, hevin nätein nainen. Mike katsoi sen kuulaita vaaleita kasvoja: Minkä ikäinen olit kun tajusit, että sääntöjä ei ole?

”Varhaisilla keikoilla kaikki tytöt menettivät kontrollin ja monella tapaa. Ajattele Beatlesin ja Rolling Stonesin keikkoja. Tytöt virtsasivat alleen. Kun keikkoja järjestettiin teattereissa ja muissa venueissa, penkit piti käsitellä keikkojen jälkeen hajuvesillä, jotka peittivät virtsan hajun.”

Hänen kätensä löysi heti kirjan, joka oli painettu Miikan pääälakea vasten, kun hänet oli mitattu. Krokotiili Napsis. Napsis on eräänlainen timbuktulainen krokotiili.

snap

Hän selasi levyjä läpi kuin valokuvia vanhoista ystävistään ja laittoi soimaan yhden harvoja klassisia, Glenn Gouldin Goldberg-variaatiot.

 

Lue loppuun

Uskonnosta, etenkin kristinuskosta, vuoden 2016 versio

Tämän torstain 25.2. 16 Sana-lehdessä on toimittaja Janne Villan haastattelu minusta. Luonnollisesti siinä oltiin kiinnostuneita uskonnon asioista. Koska joku toinenkin kysyi minulta äskettäin kantaani niihin, jatkan aiheesta parin sanan verran tänne blogiinkin. Edelliset kirjoitukset aiheesta ovat jo pari vuotta vanhoja.

Ensinnäkin kirjoitin aiheesta esseekirjaan Mitä mieltä Suomessa saa olla retorikkaan esseen, jonka voisit lukea esim. tilaamalla täältä.

Toiseksi voin säästää lisäkirjoittamisaikaani jakamalla tämän äskettäisen Alister McGrathin haastattelun, koska olen monessa asiassa samaa mieltä:

http://www.valomerkki.fi/aiheet/usko/jumala-kysymysta-ei-voi-vaistaa

Pääpointti lie, että uskonnollinen tarve on ihmisessä sisäsyntyinen. Sitä voi olla tunnistamatta itsessään, se on yleistäkin nykyään, mutta se ei ole silti kadonnut: aiheuttaapahan vain yleistä ahdistusta, päämäärättömyyttä, merkityksettömyyden tunnetta, eksistentialismia, nihilismiä ja viihdyttäviä tositv-sarjoja. Tämä tarve voi olla evoluution kautta meihin syntynyt, mikä ei ole sen parempi dawkinseille, koska silloin sille ei voi mitään. Sitä on turha kiistää, sitä on rumaa ihmisiltä kieltää.  Koettakaa nyt hyvät kiihkoateistit elää sen kanssa. Ei se niin kauheata ole. Katsokaa Paratiisihotellia, siellä voi näkyä tissit.

Luin pari vuotta sitten muutaman kirjan onnellisuustutkimuksesta (sitä kutsutaan nimellä positiivinen psykologia, mikä on eri asia kuin positiivinen ajattelu). Melko mutkatta niissä toistettiin havaintoa, että uskonnolliset ihmiset ovat keskimäärin onnellisempia. Ei se oikeastaan ihmetytä muita kuin ateistien juttuihin uskovia ihmisiä. En tiedä/muista millä tätä onnellisuutta niissä kirjoissa selitettiin, mutta ajatus siitä, että ”joku tuolla jossain pitää huolta minusta ja elämälläni on merkitystä” on helppo nähdä onnellistuttavampana kuin ajatus, että me ollaan v-ttu tähtipölyä vaan jätkät. (”Mutta hei se on tosi siistiä tähtipölyä, kattokaa vaikka mun hienolla kaukoputkella.”)

Tämän lisäksi uskonnollisuus lie etenkin omiaan luomaan kiitollisuutta. Ja kiitollisuus on mitä voimakkain onnellistuttaja.

Otetaan suhtautuminen lapsiin esimerkiksi. Tyypillinen ateistinen tapa suhtautua lapsiin on jotain tällaista: ”Tuollaisen sinappikoneen menin sitten vehkeelläni tekaisemaan jatkaakseni itsekkäitä geenejäni. Välillä se on kyllä ihan söpö, mutta sitten se taas alkaa vaikeuttaa elämääni.”

Minä minä minä siis. Myös kakka ja pippeli mainittu. Ilman jumalaa ihminen ja hänen kakkansa ja pippelinsä on maailman napa. Itse asiassa tämähän oli humanismin julkilausuttu ideaali: putsataan jumalat pois, että voidaan olla tyytyväisiä itseemme. Jostain syystä sitä pidetään hienona ideaalina siinä kummallisessa piirissä ihmisiä, jotka on yliopistokoulutettu 1970-luvun jälkeen.

Kristillinen tapa suhtautua lapsiin: ”Kiitos Isä tästä ihmeellisestä lahjasta.” Toistetaan joka ilta.

Ei minä minä minä, vaan lahja lahja lahja jostain korkeammalta, jostain paremmasta. Itse asiassa melkein jotain tärkeämpää kuin minä, koska lahja joltain paljon korkeammalta ei ole minun poisheitettävissäni.

Toinen esimerkki, tällä kertaa ei fiktiivinen, kristillisestä suhtautumisesta lapsiin voisi olla tämä lainaus Juha Sipilän haastattelusta vuonna 2014:

Elämä on lahja, ja se on pyhä.

*
Mitä sitten uskontojen eroihin tulee:

Jos on saanut marxilaiset silmälasit, kaikki uskonnothan ovat yhtä lailla huijausta, joten eroja niiden välillä ei juuri näe.

Näin ollen: Ei puhuta uskontojen eroista, vaan että samanlaista huijaustahan ne on kaikki eikä toinen sen parempi kuin toinenkaan. ”Pitäis lopettaa kaikki uskonnot nyt kun noi [yhden uskonnon] kannattajat taas telotti sata.”

Jos taas on ottanut silmilleen kulttuurirelativismin silmälaput, kaikki uskonnothan ovat yhtä lailla hyviä ja huonoja eikä niitä voi verrata, joten eroista niiden välilä ei voi juuri puhua.

Näin ollen: ”Kyllähän meilläkin oli ristiretkiä, ja 900-luvulla sentään islamilainen kulttuuri oli hyvin korkealla ja parempi kuin meillä, eli oikeastaan he ovat yhtä hyviä kuin mekin eli parempia. Ja koska kaikki on suhteellista ja todellisuus on proffani mukaan sosiaalisesti konstruoitua, hehän ovat ihan samanlaisia ihmisiä kuin mekin.”

Nämähän ovat nykyään kaksi hyvin yleistä tapaa nähdä uskonnot. Ehkä hallitsevat, ainakin jos lukee Hesaria sun muuta.

Valtaosa koulutetuista alankin ihmisistä, humanisteista, kuten uskontotietelijöistä ja valtiotieteilijöistä, on ainakin jossain määrin antanut itselleen opettaa näitä kahta. Tämän seurauksena he ovat usein poikkeuksellisen huonosti varautuneita ymmärtämään uskontojen eroja. Heidät on siis koulutettu kouluttamatonta huonommiksi siinä asiassa, johon heidät on koulutettu. Tämä voi kuulostaa paksulta väitteeltä äkkiseltään, mutta on vain luonnollista seurausta siitä, että lähtöparadigma on väärin. Paradigmalle asiat rakentuvat. No, sellaista sattuu.

Jos uskontoja taas pystyy tarkastelemaan objektiivisesti ideologioina voi huomata, että niissä on kussakin vaihtelevia määriä järkevän tuntuisia ja hölmön tuntuisia piirteitä. Ja voi huomata, että niillä näyttää olevan erilaisia seurauksia. Tätä jälkimmäistä ei  ainakaan korosteta tarpeeksi. Kristinuskossa näyttää minusta olevan enemmän järkeä kuin muissa uskoissa (se näyttää sentään luoneen perustat tieteelle ja liberaalille demokratialle). Ja kristinuskon seuraukset näyttävät olleen keskivertoa selvästi paremmat. (Ks. Eurooppa, ks. Suomi.  Vrt.      .) Seuraukset eivät ole täydelliset, minkä se itsekin myöntää ja maailmankuvassaan koettaa opettaa: ihminen on epätäydellinen. Hän sössii vielä asiat. Varautukaa sitä varten.

Tässä kristinusko muistuttaa ns. aikuisten maailmaa, jossa siinäkään ei uskota täydellisyyteen.

Mutta historiallinen näyttö, ihmiset. Pyytäkää sitä. Kun teille myydään uutta ja 220% parempaa maailmankuvaa, kysykää kauppiaalta millaista historiallista näyttöä siitä on. Kuinka moni on kokeillut, kuinka kauan? Mitä sillä on saatu aikaan? Ellei tällaista historiallista näyttöä ole tarjota, kysykää kauppiaalta, miksi teidän kannattaisi luovuttaa ainutlaatuinen elämänne koekaniiniksi.

Yksi Yhdysvaltain ensimmäisistä presidenteistä ja mahdollisesti kaikista heistä älykkäin John Adams sanoi tämän loppusitaatin, ja koen ymmärtäväni mitä hän sillä tarkoitti:

The Christian religion is, above all the religions that ever prevailed or existed in ancient or modern times, the religion of wisdom, virtue, equity and humanity.

John Adams 1735 – 1826

Nyt kun vielä saisimme sen kuuskytlukulaisten sukupolven eläkkeelle jankkaamasta sitä vanhaa diibadaabaansa, niin voisimme palata taas järkevien asioiden pariin.

Kaksi henkilöhaastattelua: Lapsen maailma, Ylioppilaslehti

Tuoreessa Lapsen maailma -lehdessä 1/2016 on Susanna Chazalmartinin toimittama henkilökuva minusta. Se painottuu henkilöhistoriaani ja nykyiseen perhe-elämääni, lapsiin ja isyyteen. Mutta Perkelekin on mukana, ja mukana on myös Kalle Kuikkala.

DSCF3378
Helmikuussa ilmestyvässä Ylioppilaslehdessä taas pitäisi tulla Arla Kanervan kuva minusta. Siinä liikutaan enemmän MMSSO:n ja tulevan kirjani Pyhä ruoka aiheissa. Painotetaan yliopistovuosia ja sen jälkeistä edistystä ja aikamme Zeitgeistia.

Samoin kuin Heinrich Böllin vanhan viisauden mukaan mainostaminen on rikkaiden tapa kerjätä, haastattelujen antaminen on sitä kirjailijoille. Kirjallisella alalla puhutaan nykyään havainnosta, että julkisuus on siirtymässä pois kirjoista kohti kirjailijoita itseään. Siihen on sopeuduttava. Annan haastatteluja, että niiden virikkeellä tartuttaisiin kirjoihini.

On ehkä kiinnostavaa tai sitten ei nähdä mitä eroja ja mitä yhtäläisyyksiä näissä kahdessa melko yhtäaikaisessa henkilöjutussa on.

Sama takki ainakin.

Soundtrack Perkele III, luvut 5 – 7

 

158
…siis Flyntin mukaan Keith Richards oli asunut siellä, ja koska kartano sijaitsi maaseudulla länsi-Englannissa, jonka kukkuloilla todellakin asui villihevosia (ne eivät kuuluneet kenellekään eivätkä englantilaiset syöneet hevosia), varmasti Keef oli saanut siellä  inspiraation Wild Horsesiin, joka mitä slovareihin tulee, oli bändin hyväksymiä Sabbathin Solituden, Kingston Wallin Shinen ja tietysti Lionel Richien Hellon ohella.

116

 

”We are taking over this town!”

Pubi aukesi puiseen saliin, kuutisen pöytää penkkeineen, baaritiski etuvasemmalla, vessat takaoikealla ja vessojen edessä parin neliömetrin lavantapainen, jossa jakkaralla istui kiharatukkainen nuorimies. Se soitti akustista kitaraa ja lauloi mikkiin

Mike alkoi heti soittaa:
”Uh-oh, we’re in trouble, something’s come along and it’s burst our bubble…”

Koska kaikki ajatukset johtaa lopulta kuolemaan. Kaikki liittyy ajan kulumiseen, kuolemaan ja unohtamiseen. Everyone I know, goes away, in the end.

Veli oli vaitonainen, väritteli värityskirjoja, katsoi piirrettyjä, vanhoja Merrie Melodies ja Silly Symphonies -pätkiä: oli vanha talo, joka jäi pilvenpiirtäjien varjoon ja uhattiin purkaa, toisessa oli karnevaalit, joissa erilaiset keksit ja leivokset lauloivat ja tanssivat. Noissa on loistavat musat, Mike sanoi.

(Viimeinen osa täällä)

Helsingin Kirjamessuilla

Esiinnyn Helsingin Kirjamessuilla tänä Kirjan vuonna 2015 kahdesti.  Käyn ensin torstaina 22.10.  klo 13. Mika Waltari -lavalla puhumassa Mitä mieltä Suomessa saa olla -esseekirjasta Vihavaisen, Hamilon ja haastattelija Juhani Korolaisen kanssa.

Perkele tulee sitten sunnuntaina 25.10 komeasti iltapäivällä. Olen Katri Vala -lavalla klo 14.30, Marko Gustafsson haastattelee romaanistani. Haastattelun jälkeen kolmelta olen kustantaja Gummeruksen kojulla kirjojen signeeraamista ja sinun tapaamistasi varten.

DSCF2971[1]

de Camp, Konstig, Rung

Sunnuntain ohjelmasta olen muuten ympäröinyt itselleni mm. seuraavanlaisia tärppejä:

12. Tatu ja Patu (Aleksis Kivi -lava). (Siis lapsilleni tämä, he ovat kovia Outola-faneja.)
12. Kirjailijaliiton uuden Kirjailija kiittää -palkinnon jako (Takauma)
12.30 Pentti Linkola (Sibelius)
13. Esikoiskirjapalkintoehdokkaat esittäytyvät (Aleksis Kivi)
13. Galileo tyrmässä – uskonnon ja tieteen myytit (Aino)
14. Venäläiset nykykirjailijat Babuskin, Snegirjov, Abuzjarov ja Buskovski keskustelemassa yhteiskunnasta ja kirjailijuudesta (Katri Vala). Venäjähän on messujen teemamaa.
15.30 Olisi sitten tarjolla Jörkkaa (Aleksis Kivi), kaksi Kekkosen ajan toisinajattelijaa (Eino Leino) tai suomalaista kauhukirjallisuutta (Takauma).

Hyvää suomalaisen kirjallisuuden päivää!

Poets of the Fall ja Perkele

Perkeleen lopussa seisoo kiitos myös Poets of the Fall & crew’lle. Sain bändiltä tärkeää apua kirjan tekoa varten. Kun sain aikoinaan idean musiikin maailman sijoittuvasta romaanista, soitin vanhalle ystävälleni Olli Tukiaiselle, jonka Eruptionia olen saanut kuunnella jo teini-iässä etkoilla. Hevaria hänestä ei tullut mutta tulipahan sittemmin kitarasankari  ja kansainvälinen rokkitähti Poetseissa. Kysyin olisiko mahdollista päästä tutustumaan heidän työhönsä. Bändin miehistö oli hyvin vieraanvaraista ja otti minut mukaan kulissien taakse. Pääsin omin käsin kokemaan miten hommat toimivat konttorilta roudaukseen, sound checkiltä keikalle ja bäkkärille. Tein muistiinpanoja ja paljon tyhmiä kysymyksiä koko henkilökunnalle. Kokemus toi olennaista ymmärrystä ja itseluottamusta Perkeleen luomiseen.

Sen verran hienoja tyyppejä Poetsit vielä ovat, että muistivat minua ja valmista Perkelettä äsken Facebookin fanisivuillaan:

https://www.facebook.com/poetsofthefall/posts/10153185229292896

Kiitos, ilo ja kunnia oli minun puolellani.

Disclaimer:  Kirja on fiktiota ja siinä esiintyvät henkilöt ja tapahtumat ovat kuvitteellisia, paitsi ne jotka ovat oikeita.

Poetsien kuvaaja Tiia Öhman otti tämän silloin

Poetsien kuvaaja Tiia Öhman otti tämän kuvan minusta silloin