Luku 4.

”Tontsa oli keikan jälkeen lähdössä Stripille dippaamaan omaa katkarapuaan.”

He päätyivät tuohon 1971 Plymouth avo-Barracudaan, sisukset mustaa nahkaa, pistoolimallinen vaihdekeppi. Sen moottori pörisi ja hinkui kun he ajelivat rannikon mäenreunaa Pacific Coast Highwata toinen käsi valtameressä laahaten, ja etelään Long Beachille, jota satamien naantalimaiset puubulevardit pilkkoivat, leijasurffaajien täplittämään Huntington Beachiin asti, tai Hollywoodin taakse kuiville kukkuloille, joilla kartanoiden laiskat silmät katselivat alle levittäytyvää kaupungin taikamattoa.

He olivat ajaneet rantaviivaa mäkeä ylös, kun Mike pysäytti auton kurvissa ja kaatoi kaljastaan tielle muistohuikan: tässä kohtaa Vince Neill ajoi kolarin, johon Hanoi Rocksin Razzle kuoli.

Kalifornia, kevät!
Kaliforniassa aika oli pysähtynyt kuin taivaassa, Franco Columbun aika oli yhtä aikaa Breakfast Clubin kanssa ja aina kevät tai kesä, kun taas Suomessa tuli syksyllä vettä ylhäältä ja keväällä alhaalta kun tarralenkkarit vettyivät ja kosteys imeytyi farkunlahjetta ylös, ja siinä välissä oli märän piponsisuksen hajuinen talvi.

Mutta kun ikä sitten karttui, Cobain ensin lauloi masennuslääkkeistä ja sitten vierottautui niistä rajuimmalla mahdollisemmalla tavalla, Marilyn Mansonin sulatejuustonaama narisi kommentteja kouluammunnoista, Korn lauloi insestistä, musiikkivideoilla oltiinkin getoissa osoittelemalla kameraa ei aseella, ei kahdella aseella, vaan viidellä uzilla.

”People are shit! People. Are. Shit. Mikset säkin vaan jätä mua rauhaan? Kaikki muutkin jättää mut.”

Keväällä Anna oli hengaillut uusissa kivipestyissä farkuissaan Gallerian ostoskeskuksella tietäen hyvin, miltä hänen nuoruuden muodostelmaluistelun kehittämä vartalonsa niissä näytti, kun häntä lähestyi kohtelias vanhempi mies ja tarjosi käyntikortin.

…He söivät Flagstaffin kaupungissa päänkokoisia mustikkamuffinsseja, riitelivät ja jäivät yöksi ohutseinäiseen motelliin harrastamaan sovintoa. Anna istui etupenkillä, nosti jalkansa suoriksi kojelaudalle ja vaihteli levyjä. He kuuntelivat kaikkea ei-heviä, jota Mike suostui kuuntelemaan: Springsteenin Nebraskaa (Anna piti enemmän Born to Runista), Rollareita, Johnny Cashia, countrya: David Allan Coe, Hank Williams.

Dinerista poistuttuaan he päättivät palata talolle. Anna kehotti Rekoa ajamaan Wattsin alueen läpi. Hän oli ollut täällä monesti jakamassa ruokaa.

(videon mellakat eivät liity tapaukseen)

Sinä lupasit. Sinä tarjosit kätesi ja lupasit johdattaa sinne.

– Osa I täällä